Sanat takaisin

CIMG2265

Originally uploaded by marylkayoe

Perun tässä nyt kaikki puheeni eiliseltä. Unohtakaa, ei mitään nähtävää. Japaniblogaus jatkuu toistaiseksi.

Tänä aamuna oli taas mieli maassa, ja erinäisten saatujen palautteiden vuoksi tuntuu taas siltä, että olen ihan kelvoton ja eihän tästä mitään tule.

Ja yhtäkkiä ymmärrän että sehän pitää paikkansa. Ei siis se, että olisin jotenkin tyhmä tai huono tekemään tiedettä sinänsä, että muka en osaisi esittää tiedettäni loisteliaassa valossa ja häikäistä kuulijoitani nerokkailla vasta-argumenteilla.

Vaan se, että musta ehkä ei ole tähän, koska, ei tiedettä voi tehdä näin olemattomalla itseluottamuksella! Miten ihmeessä olen voinut tämän asian sivuuttaa kaikki nämä vuodet, vaikka sen on monesta suusta kuulunut: jos aiot pärjätä, sun pitää uskoa ittees ihan sairaalla tavalla, olla tarpeeksi hullu ajaaksesi eteenpäin ideoitasi silläkin uhalla että ne on ihan pielessä. Ei labranjohtaja (johon tää mun muka-valitsema tie olis johtamassa) voi musertua negatiivisesta palautteesta niin, että haluaa mennä työpöytänsä alle itkeskelemään ja kuuntelemaan 90-luvun hitaita. Eikä tässä nyt edes tarvitse ajatella että oltaisiin vetämässä Nobel-tason tutkimusta; ei sitä ihan tavallistakaan granttipyöritystä voi johtaa ihminen, jonka mielialat heittelee kuin [insert sopiva kielikuva].

Bipolaarista ei oo tieteentekoon. Elävä esimerkkihän mulla on. Paras ois vaan nyt keskittyä tähän työntekoon niin että palkka jatkaa juoksemistaan ja harkita vakavasti jotain tavallista työtä.

Blogaan seuraavan kerran kun on jotain sopivan hupsua kirjoitettavaa. Tai serotoniinitasot nousee sopivalle levelille. Tai kun palaan viikonlopun sukellusretkeltä.

(Hahmotan kyllä että tämä on ns. hetken huumassa kirjoitettu juttu, mutta hei, omapahan on blogini.) 

Hevientry kohti viikon loppua (huom. vaatii kahvin)

godzillanmuna 65 eur

Originally uploaded by marylkayoe

Don’t want to stay, don’t want to go.

Siinäpä se summeerattuna. Tarviiko enempää kirjoittaa.

Ehkä siltikin, todistetusti kirjoittaminen on mulle hyvä tapa setviä päätä, ja on se sitten myöhemmin elämässä kiva katsoa taaksepäin ja naureskella itselleen että voi hölmö tyttö, luulitko sä SILLOIN et sul oli jotenkin vaikeaa? (Jos jotain olen oppinut elämästä, niin sen, että aina voi olla vaikeampaa. Huvitan toisinaan itseäni lukemalla hellyyttäviä kitinöitäni viiden (!) vuoden takaa keskeltä väitöskirjanvalmistelun. Silloinhan asiat vasta hyvin oli!

Niinkuin erinäisiä tilafiidejäni seuranneille saattaa olla ilmiselvää, työtilanteeni on pikkuhiljaa ajautunut lähes mahdottomaksi jatkaa entisellään. Luottamuksellisiin yksityiskohtiin menemättä voinee kuitenkin sanoa, että urankehityksellisiltä kannoilta katsottuna ei ole ainoatakaan syytä jatkaa työntekoa tässä firmassa; tarkemmin sanottuna ainoa kanta, jonka suunnalta aamuisin on syytä jaksaa töihin raahautua on palkan ilmaantuminen tilille.

Uusin artikkelini on “käytännössä hyväksytty julkaistavaksi” – pientä säätöä vielä on tehtävä mutta ne hommat pitäisi olla pulkassa tämän viikon loppuun mennessä. Olen toki aloittanut jo seuraavan projektin, jota varten toki voin tehdä kokeita, lukea artikkeleita ja analysoida dataa – mutta sopimukseni RIKENin kanssa päättyy tammikuussa, ja tämän alan tutkimusprojekteja ei alle vuodessa saada julkaisukuntoon. Olen hakenut eräänlaista jatkoapurahaa, jonka turvin voisin jatkaa työsuhdettani jopa kaksikin vuotta – päätös saapuu muutaman viikon päästä – mutta, frankly, my dear, I don’t give a damn. Rahan avulla oli tarkoitus ulkoistaa Yoe Britanniaan tekemään kokeita yhteistyöprojektissa nykyisen labran kanssa; britit olisivat kovasti kiinnostuneita aivonleikkelytaidoistani, ja nykyinen labra olisi kovasti kiinnostunut kiinteästä kollaboraatiosta brittien kanssa. Mua kiinnostaisi työ brittilabrassa muttei yhteistyö tämän labran kanssa, eli käytännössä jos saan apurahan voin sanoa sille nätisti että ei kiitos.

Genevenreissun päätarkoituksena oli siis networkata hullun lailla ja myydä itseään kaikille mahdollisille tahoille. Menolennolla kerroin ranskalaiselle matkakumppanilleni aikeistani ja sen jälkeen kun olen jakanut neuvojani lentokoneruokavalinnasta (oikeesti, ihmiset, “Indian Vegetarian” voittaa aina!) luettelen CV:ni pääkohdat. Konferenssia edeltävässä pikkuaivosatelliittitapaamisessa (johon sisäänpääsystä ja nimilapusta maksoin sata euroa, vaikka labrakaverit ujuttautui sinne pummilla… mielenkiintoinen identiteettikysymys:) puristin kahvin ja energiajuomien avulla aivoistani kaiken inspiraation ja kysyin kysymyksiä melkein joka puheen jälkeen – enemmän siksi, että saisin mainostettua punaista tukkaani kuin saadakseni vastauksia. Lounaalla istuin vieraiden ihmisten kanssa samaan pöytään, kahvitauolla menen kysymään Antidiluviaaniselta Professorilta mielipidettä asiasta X ja saan työtarjouksen Jerusalemista. Myöhemmin uupumuksesta huolimatta juon olutta ruotsalaisen pikkuaivoklikin kanssa, kerään kehuja taidostani nauraa ruotsikielisille kaskuille (mitään niistä ymmärtänyt varmaan) ja saan kutsun käydä luennoimassa.

Konferenssin virallisena ensimmäisenä aamuna olen jo aivan puhki, istun lattialla aulassa ja puhun muutaman tuttavan kanssa että ei tästä mitään tule. Naapurin venäläinen karhu alkaa myhäilemään että hmm, kuule mäpä kysyn Lontoonpäällikkötyypiltä, ja katoaa toisaalle. Ranskalainen entinen kolleega onneksi kertoo mukavia uudesta työpaikastaan, ja loppuaamupäivän pystyn keskittymään konferenssin varsinaiseen antiin. Siihen plenary-luentoon asti, jolloin huomaan Toisen Lontoonpäällikön istumassa takanani. Poistuessamme salista kiskon itseni korvista sen luokse ja kauhistutan itseäni ojentamalla kättä ja sanomalla että päivää, olen Punatukkaneurovelho, olen kuullut Okinawankontaktilta että olet kehittämässä kiinnostusta tutkimusalaani, haluaisitko käydä vähän kahvilla. Tyyppi onkin kuullut musta, ja sopii treffit. Alta viisi minuuttia myöhemmin ranskalainen matkatoveri esittelee mut pariisilaiskontaktilleen, joka sanoo että mun pitää mennä puhumaan sille proffalle joka “näyttää amerikkalaiselta leffatähdeltä”. Kesken keskustelun Naapurin Venäläinen Karhu tulee sanomaan että on puhunut Ensimmäiselle Lontoonpäällikölle ja tämä on Erittäin Kiinnostunut, ja että hän jo lupasi mut sinne. Siistiä, sanon, ja menen postereille, joilla mut nappaa nykyisen pomon arkkivihollinen keskustelemassa kiertokautta-suomituttavien kanssa: No kas, Punatukkaneurovelhohan se siinä, miten menee! Kättelee, taputtaa olalle ja että no ootkos sä siellä Japanissa vielä, mitäs jos mentäisiin keskustelemaan asiasta lounaalle.

Sirkus jatkuu sen verran että myöhemmin buffet-illallistaessani Tunnistamattomia Objekteja toisen suomalaisen Punatukkaneurovelhon kanssa toivon että voisin peittää hiukseni huivilla niin että pääsisin olemaan rauhassa.

Säästääkseni lukijoita jätän loppukonferenssin kuvailematta, ja pikakelaan nykyhetkeen. Toisin kuin ehkä edellisen perusteella voisi päätellä, ongelmani ei ole mikään valtaisa vaihtoehtojen määrä – tiede on sillä tavalla kieroa, että vaikka maailmassa onkin monta lafkaa jotka ihan oikeasti haluais mut tiimiinsä, keskustelu päätyy aina jossain vaiheessa tähän:

Potentiaalinen työnantaja: “Hei tää kuulostaa kaikki tosi hienolta, vähänkö me tarvitaan just sua! Milloin sä voit aloittaa? Ja kai sä voit itte maksaa oman palkkas ja käyttämäsi kemikaalit?”

Eli ei vaan voi mennä “töihin”. Ei voi edes mennä yksinkertaisesti “tutkimaan ilmiötä X”. Pitää olla rahoitus, ja sitä varten pitää kirjoittaa rahoittajille naurettavan monimutkaisia kirjelmiä siitä, kuinka juuri tämä tutkimus on tarpeen maailmanpelastamiseksi. Kirjelmiä käsitellään kerran pari vuodessa, ja jos rahoitus järjestyy, se tyypillisesti alkaisi juosta noin vuoden kuluttua keskustelusta. Siihen asti oletus on, että työnhakijalla on jotain “omaa rahaa” (yleensä liikkuva apuraha) jolla pysyy hengissä.

Toinen tyypillinen piirre, jonka olen kuullut käytännössä kaikilta:

“Hei tosi siistiä! Voisiksä tulla käymään meillä, pitämään luennon tai jotain, niin voitaisiin keskustella lisää?” – ja ei, kukaan ei ole valmis maksamaan lentoja Japanista Eurooppaan.

Ihan täysin toivottomalta tilanne ei näytä; Naapurin Venäläinen Karhu on ennen lomille katoamistaan puhunut vaikka mitä Lontoonpäällikön kanssa, ja nyt mun pitäis sopia sen kanssa puhelinhaastattelu. Tarjottu pesti on kaikin puolin hieno, on palkkaa (!) kolmeksi vuodeksi, labra on kuuluisa ja tuottelias ja tuttavien haastattelun perusteella hyvähenkinen, ja pesti edellyttää lähes kirjaimelleen niitä taitoja, joissa olen parhaimmillani. Lomapäiviäkin on kirjattu ehtoihin aivan naurettavan paljon. Lisäbonuksena (tai miinuksena, riippuu siitä miten asiaa katsoo) – vaatimus matkustaa aika-ajoin Japaniin. Olis valmis projektikin, niin että ei tarttis vaivata päätään sillä et pitäis ensalkuun keksiä että mitäsitäny tutkis.

Ainoa virallinen ongelma: ne ei tutki pikkuaivoja, puhumattakaan tästä mun omasta esoteerisesta pikkuaivonalueestani.

Epävirallinen ongelma, jota ei kehtaa oikeissa piirissä mainita: jokin tökkii. Onko se sitten se, että mulla on joku kontrollifriikkiysongelma enkä tykkää siitä, että joku muu on hoitanut tämän enkä tavallaan oo itse voinut päättää hakea paikkaa; tai sitten se, että en ole eläissäni tavannut kyseistä päällikköä.
Tai sitten se, että tunnen liian monta ihmistä ao. klikistä, ja ne tuntee mut – ei mahdollisuutta aloittaa “puhtaalta pöydältä”, ja jos mokaan, IHAN KAIKKI tietää sen – niinkuin aina, vaikka konferenssissa uskoin olevani briljantti ja nerokas, labrailmapiiri tekee musta taas luuserin jo
nka pitäisi katsella ehkä laborantinpaikkoja Pakistanissa.

Tai sitten se, että pariisilaisklikki sai mut koukutettua kertomalla siitä, miten Eiffelintorni näkyy labran (jossa ei ole tilaa edes kaikille työntekijöille samaan aikaan) ikkunoista. Toistaiseksi paras tarjoukseni Ranskasta on niukka apuraha vuodeksi, mutta romantiikko-yoe alkaa heti näkemään unta viiden neliön ullakkohuoneistosta Pariisin kattojen yllä.

Kirjoitin siis niin kohteliaasti kuin kykenin Pariisiin, että valitettavasti mulle ehkä tehdään kohta tarjous josta ihan oikeasti en voi kieltäytyä, mutta sitä ennen haluaisin varmistua että teilläpäin ei olisi mahdollisuuksia ottaa mua. Ihan tosi! Tiskaan vaikka!

Nyt on mailiboksissa sitten vastaus jota en ole uskaltanut avata.

Mahaperhoset ravettaa joka päivä rankemmin. En halua olla täällä enää hetkeäkään, mutta pelkkä ajatus siitä että lähtisi pois aikaansaa voimakasta tarvetta käpertyä pöydän alla parsakaalia korvissa punaviinipulloa halaillen. Ja luonnollisesti jokainen taho, jolla olisi aidosti mahdollisuuksia palkata mua, haluaisi että aloittaisin aivan saman tien, jo syyskuussa.

Luonnollinen taipumukseni pyrkiä pakenemaan hankalia tilanteita saattaa johtaa siihen, että soitan Jerusalemiin. Labra olis kahden kilometrin päässä Länsirannalta. Onnekkaassa tapauksessa voisi aina syyttää jotain ohjushäiriöitä siitä ettei kokeet onnistu.

(Niin sit on vielä ne neuvottelut kesken parinkin ameriikkalaisen lafkan kanssa… eli oikeasti en tiedä, millä mantereella olen syyskuussa.)  

Kevytentry keskellä viikkoa

Koulunpenkillä

Originally uploaded by marylkayoe

Tyypilliseen tapaani: vaikka olis jotain aitoa ja älyllistä blogattavaa, keskityn raportoimaan tämän viikon hupsusta japanikokemuksesta.

Tuossa noin pari vuotta sitten taisin blogata siitä, mikä härdelli oli läpikäytävä että saisi itselleen virallisen japanilaisen ajokortin. Onneksi suomalainen ajokortti säästää varsinaiselta ajokokeelta (josta tuskin olisin selvinnyt; ameriikkalainen tuttava täällä joutui ajamaan kokeen useampaan kertaan ennenkuin läpäisi sen), mutta siitä huolimatta mukaan annettiin aloittelijakortti. Sellainen, missä on hempeän vihreä raita, kuuleman mukaan yksi ainoa “piste” (rikkeistä menee pisteitä, ja jos pisteet loppuu niin joutuu uudelleen ajokouluun kai. Parkkisakko on rike. (edit: koska pelkäsin että menetän korttini väärinpysäköinnin vuoksi, en koko kahden vuoden aikana ole tainnut pysäköidä autoa mihinkään kesken matkaa.))  ja kehoitus tulla kahden vuoden päästä uusimaan kortti.

Tässä sitten olin asiaa pohdiskellut että tarttis varmaan tehdä jotain, useita kuukausiakin sitten jo, mutta luonnollisesti matkustin Hornan Tuutissa olevaan poliisivirastoon paria päivää ennen ehdotonta takarajaa. Japanilaiseen virastokäytäntöön tottuneena herätytin itseni julmetun aikaisin että olisin paikan päällä ovien avautuessa (yleensä jos ei ihminen ole virastossa aamukasilta, hän ei sieltä ennen iltaneljää ole poistuman.).

Aamuisin en ole ihan parhaimmillani, eikä päänsärky ja huonosti nukuttu yö mitenkään suuresti helpottanut tilannetta. Kolhossa aulassa huomaan että pääni on aivan liian väsynyt yrittääkseen lukea mitään kylttejä (ei, ei englanninkieltä missään), joten defaulttaan ensimmäiseen jonoon jonka näen. Jono on ainakin viisikymmenmetrinen, mutta liikkuu rivakasti ja saan pian käteeni parikin lomaketta ja nopean selityksen että mitä pitää tehdä.

Selityksen, joka menee ihan täysin ohi korvieni.

Siinä sitten olen keskellä “nyypiö gaijin japanissa”-kokemusta, ja menen hädissäni kirjoituskoppiin pohtimaan asiaa. Nimen ja syntymäajan saan aikaiseksi, mutta en jaksa edes alkaa lukea mitä vaaditaan pitkässä rasti ruutuun-listassa. Muistan että virkailija oli sanonut sanan “kenkoo” sitä osoittaessaan, arvelen että siinä kysytään että onko ollut vaivoja, ja veikkaan vielä että riittää jos laittaa vikaan ruutuun rastin niin se tarkoittaa että kaikki on OK.

Toinen lomake on pienempi, mutta sitäkin mystisempi: siihen pitäisi kirjoittaa kaksi nelinumeroista sarjaa. Anshoobango tulee mieleen harakanvarpaista (päänsärkypää heittää aina ensimmäisenä kanjintunnistuksen mäkeen) mutta mikä ihmeen turvanumero? Sosiaaliturvanumero? Edellisen ajokortin jokunumero? Menen jonoon ja yritän vilkuilla mitä muilla on siinä – näyttää olevan numeroita. Lopulta metrinmittainen äijänkäppyrä tulee kertomaan mulle että siihen pitää keksiä jotain numeroita, ja että olen yli 65-vuotiaiden jonossa.

Päästyäni seuraavalle tiskille ja maksettuani leimaveron, hommaan alkaa tulla vauhtia. Luukulta luukulle jono kulkee kauheaa kyytiä, joka rastilla laitetaan leima, repäistään kulma, sanotaan jotain ja lopuksi osoitetaan seuraavalle luukulle. Jonottajat käsitellään myös nopeimmassa näöntarkastuspisteessä IKINÄ (jono marssii kummalliseen koppiin, missä jokainen katsoo vielä kummallisempaan ja antiikksemmannäköiseen laitteeseen, missä näytetään pikatahtia neljä C:tä vasemmalle silmälle), ja sen perässä on niin nopea passikuvanottosysteemi että ihmettelen miten saavat ne kuvat ilman liikeartefakteja.

Viimeisen tiskin tiukka täti antaa mulle pinon kirjoja näyttää ylöspäin ja sanoo : next floor. lecture. two hours.

Niinpä. Ensikertalainen ajokortin uusija joutuu kuuntelemaan kaksituntisen, japaninkielisen luennon, jota vetää tiukka poliisisetä joka marssii luokan edessä karttakepillä pöytään ja tauluun mäiskien. Jono ajauduttaa mut ensin luokan etuosaan, hetken mietin että pitäiskö jäädä siihen niin että tämä antropologinen elämys tulee paremmin koettua, mutta vanhat vaistot livahduttavat mut takariviin siihen kulmaan missä istuu sen näköisiä tyyppejä ettei ne aio viitata. Oikean puolen amiskundi lukee yliopistotasoista kemmankirjaa, vasemmalla puolella kultaketjuinen hoppari nukkuu jo.

Ensimmäiset minuutit kuluu hämmentyneen huvituksen vallassa. Poliisi puhuu tiukasti, esittäytyy, kaikki kumartaa. Sitten käytetään kymmenen minuuttia uuden ajokortin tarkasteluun (siinä on IC! Ja myös nimi. Pitää tarkistaa että se on oikein, sitten kun sen saa. Ja ei saa hukata!), ja sen jälkeen katsotaan opetusvideota aika monta minuuttia. Videolla esitetään kaikenlaisia onnettomuuksia häpeilemättömästi ylinäytellen. Välillä poliisi innostuu ja kertoo lisää. Olen onnellinen että valitsin takarivin paikan, eturiviläisiltä tosiaankin kysytään asioita. Mietin että mikäköjän olis reaktio jos vastaisin johonkin kysymykseen pantomiimilla missä kääntelen rattia ja sanoisin brummbrummm.

Väsymys alkaa painaa, ja koska tiukasti oli kielletty kännykät ja muut lisähuvit, silmät alkaa luppasemaan kiinni. Yritän seurata, mutta yhä vähemmän informaatiota pääsee tietoiselle tasolle asti: “”mummmummummumTURVAVYÖTmummmummKUOLLUT KULMA… mummummummumTÄMÄ ON ÄÄRETTÖMÄN TÄRKEÄÄmummummumm SADAN MILJOONAN KORVAUKSET…. ” … Välillä havahdun että on ihan hiljaista, säikähdän että jos poliisi on keppinsä kanssa siinä vieressä ja lyö mua näpeille kun en seuraa. Siirrän pöytääni niin, että olen edessäni istuvan pitkän lukiolaiselta näyttävän pojan katveessa eikä poliisi ehkä näe että silmäni painuvat kiinni. Erään kerran säikähdän todella, kun poliisi kiertää luokkaa ja jakaa monisivuisia kaavakkeita ja kysyy multa että onhan sulla kuulakärkikynä?

Oli mulla, avaan ensimmäisen sivun ja kohtaan monikymmenkohtaisen monivalintatehtävän. Poliisi alkaa lukea kysymyksiä, joihin pitää vastata kyllä tai ei. Kielitaitoni yrittää selvitä ensimmäisestä lauseesta – jotain siinä puhutaan kai vasemmasta kaistasta – ja ottaa lopputilin. Kultaketjuhopparikin ympyröi kiireellä vastauksia. En ymmärrä ensimmäistäkään.

Kun kysymykset on läpikäyty, poliisi sanoo että katsotaanpa nyt vaikka kysymystä 23: “Autoa ajaessani katson usein televisiota. Ketkä vastasivat kyllä?” Kukaan ei nosta kättä. “Oikein hyvä. Mukavaa kun on näin kunnollinen ryhmä.” Sitten jatketaan sarjakuvitetuin esimerkein siitä, miten voi ajaa lapsen päälle risteyksessä jos katsoo ajaessaan telkkaria. Nukahdan taas, huolimatta siitä että pulpetti on äärimmäisen epämukava ja ilmastointilaite puhaltaa suoraan silmiin.

Herään kun poliisi pamauttaa keppinsä pöytään – omaansa, luojan kiitos – ja luokka asettautuu jonoon leimatakseen läsnäololappunsa poliisin toimesta. Puolitajuissani ymmärrän vain sen, että on seurattava jonoa – ja tämä olikin oikea ratkaisu, sillä hämmentävästi hetken aikaa sen perässä kuljettuani virkailija lykkää käteeni uuden, siniraitaisen ajokortin.

Ensi kerralla korttia uusiessani – kolmen vuoden kuluttua – selviää kuulemma puolentoista tunnin luennolla.

Vehnää ja riisiä

Villejä lupiineja
Originally uploaded by marylkayoe

Tämänvuotinen neurovelhokonferenssiraportoiminen jäi tavallistakin laihemmaksi; sen lisäksi, että tavalliseen tapaan aika ei riitä edes istualtaan syömiseen saatikka sitten joidenkin kummien tekstien kirjoittelemiseen, Geneve yllätti netittömyydellään – hotelleissa oli yleensä tarjolla kummallista 7 eur / h tuntitaksoitettua nettiyhtaeyttä, ja konferenssikeskuksessakin oli vähän niin ja näin sen kaistanlaajuuden kanssa. Tämä meinasi ensi alkuun olla oikeasti ongelmaksi, koska teknisenä edelläkävijänä olin tällä kertaa jättänyt kaiken printtimateriaalin matkasta ja heittäytynyt n800-nettitabletin varaan.

Onneksi eurooppalainen kokous on vain murto-osa kooltaan jenkkiversioon verrattuna, sitä pärjäsi aika hyvin ihan vaan kävelemällä kaikki paikat läpi. Tai minä pärjäsin, jalkani eivät.

Kaikenlaista tieteen ihmemaailmaan ja henkilökohtaiseen tiedeuran taitteisiin liittyvää pohdintaa saatan kirjoittaa myöhemmin jos jaksan; tällä hetkellä (istun junassa joka porhaltaa Genevejärven laitaa kohti Sveitsin eteläisosia joissa tapaan sukulaisiani ennen paluuta Itään) kirjoitussuoni tykyttää ihan toisen aiheen ympärillä.

Eilisiltana tein tyypillisen Yoen Paniikkirefleksin ja sen sijaan, että olisin toimininut kuin kuuuluu ja viettänyt illan kaikenmaailman sosiaaleissa, tein sujuvan U-käännöksen jo ennen cocktailpöytää ja matkustin bussilla Ranskan puolelle, missä hotellinikin oli. Ilta oli kaunis ja kuulas, ja päädyin viettämään illan käveleskellen päämäärättömästi ympäriinsä Voltaire:n kylässä – joka on saanut nimensä siitä, että Voltaire asui siellä. Kuulemma kipitti Sveitsin puolelle kun alkoi olla liian hankalaa.

Kopsutellessani konferenssikengissäni mukulakivitietä harmaiden muurien välissä kohti Voltairen linnaa (johon ei tietenkään päässyt sisälle, huollossa oli mokoma) mieleen iskee tajuamus siitä, että kuulaalla kesäiltataivaalla kelluu tervapääskysparvia. Tiedätte kyllä millaisia, ja miltä se kuulostaa – minä en vaan ole niitä nähnyt sitten vuoden 2002. Vaikka kello on jo vaikka mitä, aurinko valaisee puita ja taivas on juuri sen värinen kuin sen kesäiltana kuuluu ollakin. Ja ne puut – ne kasvavat siinä pellon vieressä just niin kuin puiden kuuluu kasvaa – vanhoina, vähän epäjärjestyksessä, parturoimattomina.

Tähkäpäiden yllä

Originally uploaded by marylkayoe

Ja se pelto.

Kasvaa kullankeltaista vehnää.

Jäin istumaan Voltairen linnan vieren hautausmaalle ikivanhojen kivipaasien sekaan, katsomaan taivasta ja laskevan auringon värejä vuorilla, kuuntelemaan juuri oikean kuuloisia lintuja, sateen jäljiltä sen vehnäpellon tuntee olevan lähellä vaikkei ihan näe eikä ihan haistakaan.

Vaikka kivistä on monet muistokirjoitukset sublimoituneet vuosisatoihin, ristit, kukat, rintamavelimerkit ja muut on ilmiselvää symboliikkaa, kontekstia jota ei tarvitse kaivaa. Jos istuisin japanilaisella hautausmaalla, siel olis niitä kakkosneloslankkuja kiviämpäreissä ja kivitonttuja punaisissa neulotuissa pipoissa.

Riisipeltojen ja vehnäpeltojen esteettisyydestä voidaan varmaan joko väitellä tai olla väittelemättä, mutta mulle vehnäpelto = leipää. Tuoretta hyvää leipää. Joku ikivanha vaisto joka tyydyttyy tietäessään että ei olla nälkään kuolemassa. Riisipelto = … no siellä voi nähdä niitä mummoja heinähatut päässä kuokkimassa jotain…?

Toki japanilaiselle varmaan tulee riisipellosta mieleen oman mummon omin käsin tekemät onigirit. Se “tyyy-dylydy” -lintu jota kuulee japanilaisilla vuorilla on aika kivan kuuloinen, mutta se ei vaan puhu mulle samalla lailla kuin mustarastas tai skriiskrii kesäillan valssi, josta tulee hetijustsilleen sellanen olo että asiat on hyvin, on kesä, ja ehkä loma, ja on aikaa hengittää. (Japanilainen kesä = missä se ilmastointilaitteen kaukosäädin on? + joitain sijaistoimintoja niinkuin surffi ja sukellus joilla sitä yrittää unohtaa ne pääskyset).

Toisenlaisia havaintoja – globaalisuudesta. On hämmentävää, kuinka ihan missä vaan on kuitenkin samanlaista. Starbucksista saa samanlaisen kahvin, H&M:stä saa itselleen sopivan hupparin (kun tyhmänä ei ottanut mitään lämpimiä vaatteita mukaan, ei mahtunut päähän ajatus että ihminen haluaisi käyttää jotain lämpöeristeita ennenkuin lokakuussa), Lidl:issä asiat on järjestetty ihan samalla lailla (hetken aikaa kun olin tulossa kassoilta ulos tuntui siltä että halutessani voisin  avata oven ja olla Malminkartanossa). Sinä Eräänä Tärkeänä Päivänä puhelinmyymälöiden ovilla oli ennen aukeamisaikaa jonoja (kuulemma joku uusi puhelin tarjolla), ja keskusasemalla feissaaja tulee tarkistamaan että olisinko mahdollisesti henkilö, joka EI ole kiinnostunut maailman köyhien lapsien elämän parantamisesta.

Hautausmaa Voltairen linnalla

Originally uploaded by marylkayoe

Mutta vaikka pintataajuuksia moduloitaisiinkin samanlaisiksi ympäri planeettaa, bassoaallot pysyy muuttumattomana. Paradoksaalisesti tunsin hetkittäin voimakkaampaa kuuluvuuden ja kotimaantunnetta näillä keskieurooppalaisilla vuoristokujilla kuin Helsingissä konsanaan – mikä luultavasti perustuu siihen, että Suomenreissulla ne muuttuneet pintavärähtelyt osui ensinnä ja voimakkaammin silmiin ja oli liian kiire pysähtyä suodattamaan ne pois häiritsemästä. (Ja niille lukemattomille henkilöille, jotka mulle jo ehtivät huomauttaa että Sveitsi ei ole Eurooppaa: Yeah right.)

Tai ehkä olen vaan jotenkin kieroonkasvanut. Tai ehkä en – jutellessani entisen työkaverin kanssa (joka oli siis palannut Eurooppaan vietettyään vuosia Japanissa) löysin vahvan yhteisymmärryksen lehmien merkityksellisyyden ympäriltä. Sitä on vaikea selittää teille, rakkaat Suomen kamaralla elelevät lukijani, miten ihmeellistä on nähdä lehmä. Sellainen oikea ja normaali, joka on tekemässä mitä lehmien kuuluu  (syö ruohoa laitumella ja tekee siitä vaikka maitoa).

Ja se, että se nimenomaan kuuluu siihen eikä kukaan ihmettele eikä ota siitä valokuvia.

Mushiatsui

rantautunut

Originally uploaded by marylkayoe

On ollut tuota sadekautta, nääs. Vettä tullut niin että melkein on päässyt käyttämään sukellusvermeitä kotikadullakin.
Perjantai-iltana työpaikan ikkunoiden takana räiskyi salamat ja sade kohisi. Lähdin kotiin ison sateenvarjon kanssa – ja ulko-ovesta astuttuani huomaan, että a) ei sada enää ja b) on muuten aika lämmin. Noh, on se kiva ettei kastu.

Lauantai-iltapäivänä ajattelin mennä kaupungille kävelemään, ja johonkin kivempaan ruokakauppaan josta saisi ehkä jotain kivempaa syömistä. Kolmen metrin päässä ulko-ovelta pysähdyn, käännyn takaisin ja vietän loppupäivän ullakkohuoneessa muutamaan rihmankiertämään kietoutuneena, katselen Frendejä ilmastointilaitteen loisteessa.
Se on ny sit tääl. Kesä.

Ensimietteet oli aika negatiivisia. Sillä paremmalla alueella kotikulmiamme iltapäivällä kaikki ovet ja ikkunat on tiukasti kiinni, ja taustahälyyn on noussut uusi sointu – satatuhatta ilmastointilaitteen ulkoboksia köhisee viileyttä ihmisten koteihin. Ketään ei näy kadulla.Yöllä ei saanut unta kun 85% ilmankosteus ei ottanut haihtuakseen.

Sillä vähän vaatimattomammalla Kanamecho:n alueella, jonka poikki iltaisin kävelen töistä, ruusujen, gladiolusten, kamelioiden tuoksu on upottavaa. Pienten, huterien puutalojen ikkunat ja ovet on auki, ja näen sisään perinteisiin tatamihuoneisiin joita koristavat kotialttarit ja paperiliukuovet. Hapsupäinen ukko istuu lattialla jinbei:ssä, muovisen tuulettimen ilmavirrassa, ja katsoo televisiota. Illallispöydät kuuluvat ja tuoksuvat kadulle. Ja ensimmäiset tuulikellot!

Tämä ei vielä ollut tarpeeksi kesänavajaisiin sitten kai, kun suomalaisporukkamme raahautui flunssaisena, jetlagisena ja unettoman yön jälkeen autovuokraamon kautta Kujukurin biitsille Chibaan. Kiltti surffikaupan setä antoi lainaan tällä kertaa pitkän ja lyhyen laudan, ja loppupäivä sitten menikin merivettä niellen.

Sitä tunnetta, kun kiikkerä saippuapala keskellä ääretöntä valkoista kuohua jalkojen alla muuttuu muutamaksi sekunniksi tukevaksi kanneksi, jolla voi seistä ja nousta aaltojen ylle – you gotta experience it, folks:) Mä olen koko maanantain ollut ihan naurettavan ylpeä rujosta ruhjeesta, jonka laudan peräevä reiteeni maalasi. Se on vähä liian ylhäällä että näkyisi mekon helman alta, mut melkein toivon että joku näkis sen – ja pääsis kertoon että joo mä olin SURFFAAMASSA.

ps. Ei, ei me vieläkään OSATA surffata.
pps. Mä tällä hetkellä tykkään enemmän lyhyestä laudasta kuin longboardista.
ppps. Milloin sitä oppii, että meressä lilluessa olis syytä laittaa sitä aurinkorasvaa naamaan useammin kuin kerran kahdessa tunnissa? 🙂
 

Gotta love this nation

Firman maililistalle tuli tällainen tänään:
—
We have been notified by the Deputy Chief
Cabinet Secretary’s office and the Global Environment Bureau that July
7 has been designated as Cool Earth Day due to a proposal made by Prime
Minister Fukuda to the Global Warming Prevention Headquarter on June
17.

The purpose of Cool Earth Day is to have all citizens think about the
importance of the environment and to strive for a low-carbon society by
promoting energy-saving measures in the home and the workplace. July 7,
the Tanabata festival, traditionally the night for viewing the Milky
Way, and the first day of the G-8 Summit, was designated.

On Monday, July 7, RIKEN will also take measures as shown below. We ask
that offices and laboratories cooperate in a manner that does not
interfere with your work.

Eco Wave, which was described in an earlier memo asking employees to
leave on time and turn off lights, was planned in conjunction with Cool
Earth Day.

1. Leave work on time
   • Leave work on time, if possible, and turn the light out
     by 8:00 pm, as you leave.
2. Use minimal lighting at all facilities
   • Only use minimal lighting at all facilities from 8:00
     pm to 10:00 pm.

Thank you for your understanding and cooperation.
—

Luulis ekoajattelun uppoavan muissakin maissa, jos siihen kuuluisi määräys lähteä töistä aikaisin…

Identiteetti

Joskus aikaisemmin jo ihmettelin, että olenko liikaa japanilaistunut kun löytäessäni kadulta 10000 yenin setelin (n. 60 eur) vien sen läheiseen kauppaan siltä varalta että joku sieltä poistunut asiakas olisi pudottanut sen.

Nyt dilemma on seuraava: olenko liian japanilaistunut, koska a) hiostavana päivänä totean että haluan ostaa itselleni sellaisen sievän hikipyyhkeen, vai b) koska jätän sen ostamatta koska kaupassa ei ollut tarpeeksi söpöä hikipyyhettä?

Jotain suomalaisuutta on vielä jäljellä. Sukellusviikonloppuna ameriikkalainen purodaibaa kertoo jutelleensa ruotsalaisen tuttavansa kanssa skandinaavien / pohjoismaalaisten luonteesta. Norjalaiset on laiskoja ja haisee kalalta, tanskalaiset ei oo skandinaavei ollenkaan vaan kaappisaksalaisia, islantilaiset – no niitä ei edes ole merkittävästi.

“Then I asked him about the Finns. This guy, he went totally serious, and said: They’re the toughest people on this planet.”

Kyllä lämmitti. Ja pidin sit suuni kiinni enkä valittanut palelemisesta, kun tyypit oli pohtinut että Suomessa on varmaan laki joka kieltää ihmisiä valittamasta kylmyydestä.

Jonain päivänä muuten mun pitää kirjoittaa pidemmälti siitä, miltä suomalainen musiikki (ja erityisesti niiden sanoitus) kuulostaa ulkomaalaisista – mutta näin sneak previewinä, kertoessani Inarinjärvi-laulusta sain kokonaisen porukan tipahtelemaan tuoleiltaan nauraen katketakseen.

—

Junissa Japanin Ministry of Agriculture, Forestry, Fisheries and Whatnot mainostaa “Have a Rice Day”-kampanjalla, että syökää japanilaiset enemmän riisiä. Kuvissa esimerkkihenkilöt nukahtelevat juniin kun eivät ole syöneet tarpeeksi riisiä aamiaisella. Japanilaisten kuidunsaanti on myös romahtanut viime vuosina.

Ruokalassa on kesän alusta alkaen näkynyt “Pork Free” – tägejä ruoka-annosten vieressä. En nyt jaksa kitistä siitä, että olispa kiva jos olis “Seafood Free”, mutta tänään huvitti kun huomasin että kyseinen lappu löytyy myös korista, josta saa keitettyjä kananmunia.

—

Jossain päin Yokohamaa on säädetty laki, että jos ihminen ei lajittele roskiaan asiallisesti, seuraa 2000 yenin (n. 13 eur) sakko per väärinlajiteltu roskapussi.

—

Taas näitä. Joku lähestyy mua YouTuben kautta, viitaten sukellusvideoihini, ja kysyy että kun hän olis menossa tonne samalle saarelle ja haluais kans sukeltamaan, niin että mihin suosittelisin menemään että saisin laitteet? BTW en ole koskaan ennen sukeltanut. Tuntuu vähän tylyltä vastata että ymmärrätkö että ihmisiä on kuollut vähempäänkin itsesuojeluvaiston puutteeseen.

Tässä kuitenkin viime viikonlopun video; bloginlukijoita tämä varmaan kiinnostaa vielä vähemmän kuin edelliset, kun ei kuvassa ole yhtään suomalaista eikä edes varsinaisesti merielukoita. Saari on kuitenkin sen Ringu-saari, niin että ehkä sen sillä mielel kattoo.