Don’t want to stay, don’t want to go.
Siinäpä se summeerattuna. Tarviiko enempää kirjoittaa.
Ehkä siltikin, todistetusti kirjoittaminen on mulle hyvä tapa setviä päätä, ja on se sitten myöhemmin elämässä kiva katsoa taaksepäin ja naureskella itselleen että voi hölmö tyttö, luulitko sä SILLOIN et sul oli jotenkin vaikeaa? (Jos jotain olen oppinut elämästä, niin sen, että aina voi olla vaikeampaa. Huvitan toisinaan itseäni lukemalla hellyyttäviä kitinöitäni viiden (!) vuoden takaa keskeltä väitöskirjanvalmistelun. Silloinhan asiat vasta hyvin oli!
Niinkuin erinäisiä tilafiidejäni seuranneille saattaa olla ilmiselvää, työtilanteeni on pikkuhiljaa ajautunut lähes mahdottomaksi jatkaa entisellään. Luottamuksellisiin yksityiskohtiin menemättä voinee kuitenkin sanoa, että urankehityksellisiltä kannoilta katsottuna ei ole ainoatakaan syytä jatkaa työntekoa tässä firmassa; tarkemmin sanottuna ainoa kanta, jonka suunnalta aamuisin on syytä jaksaa töihin raahautua on palkan ilmaantuminen tilille.
Uusin artikkelini on “käytännössä hyväksytty julkaistavaksi” – pientä säätöä vielä on tehtävä mutta ne hommat pitäisi olla pulkassa tämän viikon loppuun mennessä. Olen toki aloittanut jo seuraavan projektin, jota varten toki voin tehdä kokeita, lukea artikkeleita ja analysoida dataa – mutta sopimukseni RIKENin kanssa päättyy tammikuussa, ja tämän alan tutkimusprojekteja ei alle vuodessa saada julkaisukuntoon. Olen hakenut eräänlaista jatkoapurahaa, jonka turvin voisin jatkaa työsuhdettani jopa kaksikin vuotta – päätös saapuu muutaman viikon päästä – mutta, frankly, my dear, I don’t give a damn. Rahan avulla oli tarkoitus ulkoistaa Yoe Britanniaan tekemään kokeita yhteistyöprojektissa nykyisen labran kanssa; britit olisivat kovasti kiinnostuneita aivonleikkelytaidoistani, ja nykyinen labra olisi kovasti kiinnostunut kiinteästä kollaboraatiosta brittien kanssa. Mua kiinnostaisi työ brittilabrassa muttei yhteistyö tämän labran kanssa, eli käytännössä jos saan apurahan voin sanoa sille nätisti että ei kiitos.
Genevenreissun päätarkoituksena oli siis networkata hullun lailla ja myydä itseään kaikille mahdollisille tahoille. Menolennolla kerroin ranskalaiselle matkakumppanilleni aikeistani ja sen jälkeen kun olen jakanut neuvojani lentokoneruokavalinnasta (oikeesti, ihmiset, “Indian Vegetarian” voittaa aina!) luettelen CV:ni pääkohdat. Konferenssia edeltävässä pikkuaivosatelliittitapaamisessa (johon sisäänpääsystä ja nimilapusta maksoin sata euroa, vaikka labrakaverit ujuttautui sinne pummilla… mielenkiintoinen identiteettikysymys:) puristin kahvin ja energiajuomien avulla aivoistani kaiken inspiraation ja kysyin kysymyksiä melkein joka puheen jälkeen – enemmän siksi, että saisin mainostettua punaista tukkaani kuin saadakseni vastauksia. Lounaalla istuin vieraiden ihmisten kanssa samaan pöytään, kahvitauolla menen kysymään Antidiluviaaniselta Professorilta mielipidettä asiasta X ja saan työtarjouksen Jerusalemista. Myöhemmin uupumuksesta huolimatta juon olutta ruotsalaisen pikkuaivoklikin kanssa, kerään kehuja taidostani nauraa ruotsikielisille kaskuille (mitään niistä ymmärtänyt varmaan) ja saan kutsun käydä luennoimassa.
Konferenssin virallisena ensimmäisenä aamuna olen jo aivan puhki, istun lattialla aulassa ja puhun muutaman tuttavan kanssa että ei tästä mitään tule. Naapurin venäläinen karhu alkaa myhäilemään että hmm, kuule mäpä kysyn Lontoonpäällikkötyypiltä, ja katoaa toisaalle. Ranskalainen entinen kolleega onneksi kertoo mukavia uudesta työpaikastaan, ja loppuaamupäivän pystyn keskittymään konferenssin varsinaiseen antiin. Siihen plenary-luentoon asti, jolloin huomaan Toisen Lontoonpäällikön istumassa takanani. Poistuessamme salista kiskon itseni korvista sen luokse ja kauhistutan itseäni ojentamalla kättä ja sanomalla että päivää, olen Punatukkaneurovelho, olen kuullut Okinawankontaktilta että olet kehittämässä kiinnostusta tutkimusalaani, haluaisitko käydä vähän kahvilla. Tyyppi onkin kuullut musta, ja sopii treffit. Alta viisi minuuttia myöhemmin ranskalainen matkatoveri esittelee mut pariisilaiskontaktilleen, joka sanoo että mun pitää mennä puhumaan sille proffalle joka “näyttää amerikkalaiselta leffatähdeltä”. Kesken keskustelun Naapurin Venäläinen Karhu tulee sanomaan että on puhunut Ensimmäiselle Lontoonpäällikölle ja tämä on Erittäin Kiinnostunut, ja että hän jo lupasi mut sinne. Siistiä, sanon, ja menen postereille, joilla mut nappaa nykyisen pomon arkkivihollinen keskustelemassa kiertokautta-suomituttavien kanssa: No kas, Punatukkaneurovelhohan se siinä, miten menee! Kättelee, taputtaa olalle ja että no ootkos sä siellä Japanissa vielä, mitäs jos mentäisiin keskustelemaan asiasta lounaalle.
Sirkus jatkuu sen verran että myöhemmin buffet-illallistaessani Tunnistamattomia Objekteja toisen suomalaisen Punatukkaneurovelhon kanssa toivon että voisin peittää hiukseni huivilla niin että pääsisin olemaan rauhassa.
Säästääkseni lukijoita jätän loppukonferenssin kuvailematta, ja pikakelaan nykyhetkeen. Toisin kuin ehkä edellisen perusteella voisi päätellä, ongelmani ei ole mikään valtaisa vaihtoehtojen määrä – tiede on sillä tavalla kieroa, että vaikka maailmassa onkin monta lafkaa jotka ihan oikeasti haluais mut tiimiinsä, keskustelu päätyy aina jossain vaiheessa tähän:
Potentiaalinen työnantaja: “Hei tää kuulostaa kaikki tosi hienolta, vähänkö me tarvitaan just sua! Milloin sä voit aloittaa? Ja kai sä voit itte maksaa oman palkkas ja käyttämäsi kemikaalit?”
Eli ei vaan voi mennä “töihin”. Ei voi edes mennä yksinkertaisesti “tutkimaan ilmiötä X”. Pitää olla rahoitus, ja sitä varten pitää kirjoittaa rahoittajille naurettavan monimutkaisia kirjelmiä siitä, kuinka juuri tämä tutkimus on tarpeen maailmanpelastamiseksi. Kirjelmiä käsitellään kerran pari vuodessa, ja jos rahoitus järjestyy, se tyypillisesti alkaisi juosta noin vuoden kuluttua keskustelusta. Siihen asti oletus on, että työnhakijalla on jotain “omaa rahaa” (yleensä liikkuva apuraha) jolla pysyy hengissä.
Toinen tyypillinen piirre, jonka olen kuullut käytännössä kaikilta:
“Hei tosi siistiä! Voisiksä tulla käymään meillä, pitämään luennon tai jotain, niin voitaisiin keskustella lisää?” – ja ei, kukaan ei ole valmis maksamaan lentoja Japanista Eurooppaan.
Ihan täysin toivottomalta tilanne ei näytä; Naapurin Venäläinen Karhu on ennen lomille katoamistaan puhunut vaikka mitä Lontoonpäällikön kanssa, ja nyt mun pitäis sopia sen kanssa puhelinhaastattelu. Tarjottu pesti on kaikin puolin hieno, on palkkaa (!) kolmeksi vuodeksi, labra on kuuluisa ja tuottelias ja tuttavien haastattelun perusteella hyvähenkinen, ja pesti edellyttää lähes kirjaimelleen niitä taitoja, joissa olen parhaimmillani. Lomapäiviäkin on kirjattu ehtoihin aivan naurettavan paljon. Lisäbonuksena (tai miinuksena, riippuu siitä miten asiaa katsoo) – vaatimus matkustaa aika-ajoin Japaniin. Olis valmis projektikin, niin että ei tarttis vaivata päätään sillä et pitäis ensalkuun keksiä että mitäsitäny tutkis.
Ainoa virallinen ongelma: ne ei tutki pikkuaivoja, puhumattakaan tästä mun omasta esoteerisesta pikkuaivonalueestani.
Epävirallinen ongelma, jota ei kehtaa oikeissa piirissä mainita: jokin tökkii. Onko se sitten se, että mulla on joku kontrollifriikkiysongelma enkä tykkää siitä, että joku muu on hoitanut tämän enkä tavallaan oo itse voinut päättää hakea paikkaa; tai sitten se, että en ole eläissäni tavannut kyseistä päällikköä.
Tai sitten se, että tunnen liian monta ihmistä ao. klikistä, ja ne tuntee mut – ei mahdollisuutta aloittaa “puhtaalta pöydältä”, ja jos mokaan, IHAN KAIKKI tietää sen – niinkuin aina, vaikka konferenssissa uskoin olevani briljantti ja nerokas, labrailmapiiri tekee musta taas luuserin jo
nka pitäisi katsella ehkä laborantinpaikkoja Pakistanissa.
Tai sitten se, että pariisilaisklikki sai mut koukutettua kertomalla siitä, miten Eiffelintorni näkyy labran (jossa ei ole tilaa edes kaikille työntekijöille samaan aikaan) ikkunoista. Toistaiseksi paras tarjoukseni Ranskasta on niukka apuraha vuodeksi, mutta romantiikko-yoe alkaa heti näkemään unta viiden neliön ullakkohuoneistosta Pariisin kattojen yllä.
Kirjoitin siis niin kohteliaasti kuin kykenin Pariisiin, että valitettavasti mulle ehkä tehdään kohta tarjous josta ihan oikeasti en voi kieltäytyä, mutta sitä ennen haluaisin varmistua että teilläpäin ei olisi mahdollisuuksia ottaa mua. Ihan tosi! Tiskaan vaikka!
Nyt on mailiboksissa sitten vastaus jota en ole uskaltanut avata.
Mahaperhoset ravettaa joka päivä rankemmin. En halua olla täällä enää hetkeäkään, mutta pelkkä ajatus siitä että lähtisi pois aikaansaa voimakasta tarvetta käpertyä pöydän alla parsakaalia korvissa punaviinipulloa halaillen. Ja luonnollisesti jokainen taho, jolla olisi aidosti mahdollisuuksia palkata mua, haluaisi että aloittaisin aivan saman tien, jo syyskuussa.
Luonnollinen taipumukseni pyrkiä pakenemaan hankalia tilanteita saattaa johtaa siihen, että soitan Jerusalemiin. Labra olis kahden kilometrin päässä Länsirannalta. Onnekkaassa tapauksessa voisi aina syyttää jotain ohjushäiriöitä siitä ettei kokeet onnistu.
(Niin sit on vielä ne neuvottelut kesken parinkin ameriikkalaisen lafkan kanssa… eli oikeasti en tiedä, millä mantereella olen syyskuussa.)