Päivän linkit

Kovasti on kiirettä tässä ollut, ja viikonlopun kaksien piletysten jälkeen vielä piti eilen raahautua Shibuyaan katsomaan miten suomipojat rokkaa. Tällä kertaa toimimme viisaasti ja jätimme tylsät miehet (Niksu siis ei ollut tylsä) kotiin The Rasmuksen keikalta niin että päästiin fanittamaan kunnolla. Vaikka taas tuli sählättyä ja eksyttyä sateessa ja korvatulpat oli ensin väärän takin taskussa ja ne uudet ostetut sitten narikkaan menneessä kassissa, niin olipa taas hienoa pomppia massan mukana OO-oo-OO-oo, in za shaadoos – erityisesti kun vieressä oli pari maailman sööteintä japanilaiskundia.  

Tylsästi ei onnistuttu tällä kertaa kättelemään rokkareita, mutta Niksu pääs taas maiskinoimaan sosiaalisilla skilleillä ja sille tuli sievät japanilaistytöt puhumaan. 

Tänään sit taas pitäs tehdä alle puolessa vuorokaudessa yli puolet tän kuukauden kokeista, joten ei ehdi suuremmin mitään tilittämään. Niinpä tyydyn vain mainitsemaan muutamia linkkejä:

HHMI (Howard Hughes Medical Institute) on julkaissut netissä parisataasivuisen oppaan tiedekarriäärin huoltamiststa. Näitä "Post-doctoral navigator – surviving in the Lab" -tyyppisiä teoksia on alkanut ilmestymään melkein joka tuutista, itte oon lukenut "At the Helm" -nimisen opuksen, mutta tuo ilmainen HHMIn opas tuntuu ainakin päällisin puolin lähes yhtä hyvältä. Erityisesti kehottaisin tieteen kanssa pyristeleviä lukemaan kappaleen, jossa kerrotaan mentoroimisesta ja mentorina toimimisesta – hyvän ohjauksen puute taitaa olla yksi yleisimpiä ongelmia.

Löysin hassun blogin; silmäpuoli imomus kirjoittaa paitsi Wiredin kolumneja myös henk.koht. blogia joka ainakin osittain tapahtuu Japanissa. Tyyppi revittelee oikein kunnolla japanilaiselämän ihmeellisyyksillä; erittäin huomionarvoinen "essee" käsittelee japanilaisen junakuskin syvintä olemusta – hienoa että me ei olla ainoita jotka ihastelee junakuskien zen-asennetta junan ohjaamiseen. Löytyy myös aitoa videomateriaalia junakuskiin touhuista Meguro-Okayama välillä.

—

Viimeisenä muttei vähimpänä: kaverini J-J koordinoi "Unelmien apuväline" -nimistä ideointi- ja suunnittelukilpailua. Tarkoituksena on kerätä siisteimmät ideat ikinä ihmisen elämää auttavista apuvälineistä. Apuvälineet – ainakin Suomessa – tuppaa olemaan sellaisia kalsean näköisiä kapistuksia joiden värikartta on nimeltään "maksamakkaraa tupakkanurkkauksen betonijalassa", ja jotka vaikka ehkä täyttävätkin apuvälineen minimivaatimukset (esimerkiksi kainalosauva toimii sauvana kainalossa) ovat kuitenkin kaukana siitä, mihin ihan nykyiselläkin tekniikalla päästäisiin. Ittelleni tulee ensinnä ajatuksia tyyliin "kainalosauvat joissa on lattemukiteline" tai vaikka talvinastat kengissä jotka voisi sisälle saapuessaan vetää kengänpohjaan piiloon.

Mutta mitään syytä ei ole, että pitäisi tyytyä tuollaisiin pieniin näppäryysparannuksiin (jotka on täällä Japanissa asuessa oppinut ottamaan itsestäänselvyyksinä) – areena on vapaa mitä ihmeellisimmille automail-apukäsille, kyberteknologisille sovelluksille joiden avulla heikkonäköinen pärjää paremmin kaupungin vilinässä (ja tavallisetkin ihmiset voisi käyttää sellaista virtuaalitodellisuusviritelmää löytääkseen tavaratalon alennusmyynneistä sen kerroksen missä on rintsikoita nyt vain 19,95!). Apuvälineiden ei tarvitse olla mitenkään ainoastaan liikuntakykyyn liittyviä, eikä tarvitse pitäytyä minkään tämän päivän teknisen osaamisen tai Suomessa tarjolla olevan rahoituksen puitteissa. Älykäs jääkaappi osaisi vaikka siirtää iltaa varten kaljat ja pizzat eturiviin ja aamiaisjogurtit taakse pois häiritsemästä, Inspector Gadgetin teleskooppiottimilla minäkin ylettyisin ylähyllylle ilman että tarvitsee pinota tuoleja päällekkäin…

Kilpailussa on palkintoja, ja parhaita ideoita lähdetään ainakin jollain tavoin toteuttamaan prototyypeiksi; ainoana rajoitteena kai on se, että "idea" pitäisi saada näyttelypaikalle kuljetettua jotenkin järkevästi eli ei kannata lähteä suunnittelemaan jalkapallokentän kokoista infotaulua joka leijuisi juna-aseman yllä ilman että onnistuu pienentämään sen sellaiseen käsiteltävään kokoon…

Linkki kilpailun viraillisille sivuille löytyy tästä. Tiedän, että näitä sivuja lukee iso joukko kaikenmaailman roolipelaajia, animisteja (Full Metal Alchemist ja Al:in robottijäsenet, anyone?), scifistejä, JV-larppaajia ja larppiproppien valmistuksen mestareita – nyt olis hyvä tilaisuus siirtää ainakin joitain ideoita tähän arkimaailmaankin!

 

12 560 764

… asukasta Tokion metropolitanin alueella 1. tammikuuta 2006. Japan Todayn mukaan kyseessä on "record high" – varmaankin sitten vuoden 1955 jolloin porukkaa alettiin laskemaan. Kasvua viime vuodesta melkein 97000. 23:n erityiskaupunginosan (23 tokubetsu-ku) alueella asuu 8 469 459 henkeä – me mukaan lukien 🙂

(Kun nyt tuli aikaisemmin kyselyä siitä, että paljonko täällä nyt ihmisiä asuu. Tokion megacityn lukuja ei kai ole tarkkaan tiedossa, siinä 35 miljoonan paikkeilla kai.) 

—

Maanantai-iltana kotiin tullessa sähköt meni päälle ilman ongelmia. Ei paukkunut sulakkeet eikä muut. Ihan jees, paitsi että talon sähköjärjestelmän ei pitäs olla sellanen että se korjaantuu (ja rikkoontuu) itsekseen. En keksi mitään muuta syytä tälle kuin sadeveden aiheuttamana oikosulun jossain…

Johari

No kai mä kun kaikki muutki.

http://kevan.org/johari?name=yoeka

—

Keittiöstä meni sähköt. Sulakkeen käynnistäminen ei auta – se vaan pamahtaa taas poikki. Pelottavinta tässä on, että ei tunnu mitenkään mahdottomalta ajatus, että viikonlopun rankkasateet ois vuotanut jonnekin talon rakenteisiin.

Bzzt. 

Ihmisluonto

Viikonloppu oli siis tähän mun korkealle edenneeseen ikääni nähden varsin rankka, ja maanantaista tuli todellisuutta ennen kuin ehti nukkua murto-osaakaan siitä minkä olis tarvinnut. Vaan ei auta.

Metroasemaa kohti marssiessani minut pysäyttää pieni mutta pippurinen japanipystykorva. Useasti näen sen työmatkalla kun se on ulkoiluttamassa terhakasta obaachaniaan ("mummeli" japaniksi), mutta tällä kertaa se säntäilee pitkin kävelykatua aivan yksin. Ehkä sekin muistaa nähneensä mut, koska pomppii eteeni, katsoo silmiin ja haukkuu.

Sanon koiralle huomenta ja jatkan eteenpäin. Koira innostuu ja lähtee juoksemaan edelläni, pinkoo pörheä häntä pystyssä seuraavaan mutkaan, missä pysähtyy katsomaan mua. Ja haukkuu taas, katsoen silmiin.

Omituista, ajattelen, yleensä koirat eivät juoksentele yksinään – varsinkaan alueella joka on aivan täysin kissojen hallinnoimaa. (Sivuhuomautus: Tokyu Handsista löytyi useampiakin "Cat Away"-tuotteita, joita nyt testataan. Vaikka se sitruunanmehu tuntuu ainakin jonnin verran auttavan, on se hiukan turhan kallista loroteltavaksi pitkin pihoja…) Kun pääsen lähelle mutkaa, koira lähtee taas juoksemaan eteenpäin, pysähtyen välillä katsomaan mua että seuraanko, ja hoputtaen sellaisella kehoittavalla haukulla.

Lopulta tulee kävelyteiden risteys, ja koira pysähtyy siihen. Kun saavun paikalle, se pomppii paikallaan, katsoo silmiin ja haukkuu jotain. En ymmärrä, kerron koiralle – suomeksi tosin, joten ei sekään varmaan. Jotain asiaa sillä selvästi on, ja hetken päästä lähtee johdattamaan mua vähän sivukujan suuntaan. Kattelen ympärilleni että olisko obaachan jossain penkin takana tuupertuneena, mutta ketään ei näy. Koira ei anna rauhaa ja käskee seuraamaan, ja kävelen sen perässä vaikka suunta on metroasemalta poispäin.

Seuraavassa risteyksessä se alkaa taas pomppia ja juosta hermostuneena ympyrää. Ilmeisesti ollaan saavuttu määränpäähän, mutta en edelleenkään ymmärrä mistä on kyse. Enkä saa tietääkään, sillä koira ihan selvästi kattoo mua että "no voi hitto ei tosta gaijinista oo mihinkään, eikö se ny ymmärrä puhetta" ja alkaa katsella ympärilleen että löytyiskö jotain järjellistä tyyppiä tähän jeesaamaan.

Sanon koiralle että ehkä ois parempi että se menis kotiinsa ja käännyn poispäin; koira tuhahtaa ja menee määrätietoisesti edelliseen risteykseen odottamaan seuraavaa ohikulkevaa ihmistä. Mitä mä olisin voinut siellä tehdä, vaikka joku tarvitsisikin apua niin ei se sitä halua gaijinilta kuitenkaan. Ja luultavasti koira on vain karannut ja haluaa leikkiä. Ja sitäpaitsi mulla alkaa maanantaipalaveri ihan just.

Semmosii me ihmiset kai ollaan.

—

Luin loppuun sen Japanin historiasta kertovan kirjan. Siitä tuli niin surullinen olo että seuraavana lukujonossa ollut Kenzaburo Oe:n (Japanilainen nobelisti) novelli "The silent cry" saa nyt jäädä. En halua lukea vähään aikaan siitä, miten ihmisillä on kurjaa, miten hyväuskoisia hyväksikäytetään, miten nopeat syövät hitaat ja vahvat murskaavat heikot jalkoihinsa –  tai lomautettu äidinkielenopettaja alkoholisoituu (elokuvassa Paha Maa).  

Helmikuun "Kamalin mainos JR:n junissa"-palkinnon vie Panasonicin läppärimainos. Kertokaa mulle jos tiedätte miten ukko, joka näyttää siltä kuin olisi valmistautumassa pesäpallomailan iskeytymiseen vatsaansa, liittyy kannettaviin tietokoneisiin? (Teksti sanoo suurin piirtein että: pystyvä bisnesmies – "tough" mobile.) Inhoan sitä, että maailman kanssa ei muka pärjää muuten kuin seisomalla kädet nyrkkeihin puristettuna. 

—

Hokkaidotyttö teki ikebanatunnilla persikankukkaikebanaa ja toi sieltä mulle persikankukanoksan. "Please, decorate your desk!" Pahoin pelkään kyllä että mun kubikleni wabi-sabi ja wa ja feng-shui on kyllä sen verran vinossa ettei sitä ihan yhdellä persikankukkaoksalla korjata. Mielelle se teki kuitenki parempaa kuin vaihtoehtona ollut lähikarkkipuodin loottaus.

Ehkä pitää vaan kulkea vaunuhevosten silmälaput päässä ja keskittyä vain pieniin asioihin. Kuten siihen hienoon asiaan, että mut ja "seurueeni" kutsuttiin koto-konserttiin kukkivien kirsikkapuiden suojaan huhtikuun alussa. Kevättä kohti mennään, ja vaikka mikä olis, sakuran aikaan ei voi olla huomaamatta sitä, miten kaunis maailma oikeasti on. Ja herkkä menemään rikki.

Blame Canada

eiku, Blame Yoe. Perhana kun ei mistään netin kautta meinaa saada lätkän finaalia, niin mehän mennään kattomaan se matsi Shibuyan "The Maple Leaf"-nimiseen kanadalaisbaariin. Huolimatta siitä, että aikaeron takia menee aika myöhäiseksi. Mutta kun se eilinen Shibuyan reissu jäi tekemättä…

Yleensähän en moisen vuoksi jaksaisi vaivautua. Mutta on se sentään olympiamitali. Ja on se sentään Ruotsi. Ja HIMin keikallekaan ei oo tullu hankittuu lippui.

Paha vaan, että mulla on aika voimakas vaikutus ollut näihin oleellisiin peleihin; jos mä katson mitään tärkeää ottelua, Mats Sundin tekee kaks maalia vikalla minuutilla ja jatkoajalla yhden.

Ni et syyttäkää mua sit. Tai kanadalaisia joilla on baari täällä. Jos joku haluaa vaikuttaa asiaan lahjuksia otetaan vastaan ja voin sitten harkita kotiin jäämistä.

Tosin, tuolla sataa vähän ikävähkösti. Voi olla että jään sittenki sohvalle lojumaan. Jää nähtäväksi. 

Tokio vapaana

Taas tätä että pitää todistella ittelleen ettei ole ihan ikäloppu ja kuollut. Tavoitteena viedä Niksu kokeilemaan sitä kuuluisaa Tokion yöelämää; illalla ulos ja tanssimista aamujuniin asti.

Mä taidan olla maailmankaikkeuden huonoin bilettäjä. Viimeksi kun tätä koitin juhannuksena, tarkoituksena oli mennä Roppongiin syömään ja sen jälkeen tanssimaan. Vaan kun vihdoin löytyi se paikka jossa piti olla just kivaa musiikkia, niin se olikin menossa kiinni. Siinä iltayhdentoista maissa, siis.

No, tällä kertaa sitten suunnitelmaa tweakattin turvallisemmaksi niin, että lähdettäisiinkin vähän aikaisemmin liikkeelle ja kohteeksi klubi Shinjukussa, josta pitäisi pystyä pääsemään kotiin ennen aamujunia taksilla ilman, että kuukasibudjetti romuttuu. Baari jopa löytyi, ovella pari nigerialaista jotka kertoo meille että sorry, vaikka kuinka lehes luki et tänään on pile, niin yksityistilaisuus se on. Tulkaa puoliltaöin uudestaan. Kierrellään vähän Kabukichoota eikä oikeasti oikein löydy mitään paikkaa minne haluaisi sisään. Kohta alan uskoa että Helsingin yöelämä on rankempaa kuin Tokion.

Aina käy näin. Mentiin sitten skottibaariin juomaan siideriä ja apilanlehdillä koristeltua Guinnessia sekä taistelemaan kasvavaa unetusta vastaan puoleenyöhön asti, jolloin vihdoin pääsi klubiin.

Paikan nimi siis "Tokyo Loose", vebbisivun mukaan "relaxed international atmosphere". Relaxed indeed, erityisesti ympäripäissään hoippuvat pissikset ja oh-so-coolit gangstat. Ja internationaalia tunnelmaa tosiaan luomassa paitsi tummaihoiset sisäänheittäjät ja me neljä, jotka istutettiin ihan varta vasten meille siivottuun pöytään ovensuuhun niin että kaikki näkee miten internationaalia täällä on.

Ja sitten vietetään tunteja odotellen että soittaisivat jotain tanssittavaa musiikkia. Tulihan sitä, aina välillä pari tahtia.

(Omituista mun mielestä oli se, että meiän lisäksi tanssilattialla oli käytännössä ainoastaan miehiä ja tytöt istuu seinustalla kattomassa. Muistelin että se olis suomessa ollu toiste päi?)

Ei niin ettäkö ois ollu tyhmä ja turha reissu, ei tosiaankaan. Ja taksin sai klubin ovelta Ikebukuroon kahella tonnilla.  

Unohtuneita taitoja.

Mistä tää tuli mieleen, en tiedä. Mutta muistui kuitenkin. Kauan sitten, jossain päin eteläistä Atlanttia, kaksimastoinen vanhanmallinen puupurjelaiva. Istun keulatukilla nojaten sellaiseen naruun joka pitää mastoa pystyssä. Aaltojen ja mun välissä on köysiverkko, jonka läpi näkee kuinka delfiinit kisailee laivan edellä.

Ja mä soitan tinapilliä. Se oli jotenkin helppoa ja kivaa.

Luulen että en pakannut pilliä mukaan matkatavaroihin kun tänne läksin. Mikä on ehkä hyvä, tulis vaan paha mieli kun ei enää osaakaan. Ja vaikka tässä ihan lähellä on paikkoja jonne voi mennä sukeltamaan delfiinien kanssa, on se vaan ihan liian hankalaa ja rasittavaa että saisi aikaiseksi.

 

 

Uusi lelu

Vähänkö se on hieno. Tuollaisia kuvia ihan lonkalta heitetystä rupunäytteestä ilman suurempia säätöjä, virittelyi tai optimointeja. 16x objektiivilla – ette usko millaista maisemaa 60x näyttää… (Saatiin uus konfokaaliskanneri/spektrianalyysilaite:)

rovaniemi, pori, hanko, seinäjoki, salla, aina vähän haavi auki

… ja kamala ammattitauti.

Ihan huomaamatta tuossa viime viikolla meni Japanissa-asumisen kahden vuoden rajapyykki. Tunnen tarvetta tilanteen tarkasteluun; koitan parhaani mukaan löytää hupaisia kuvia tekstin koristeeksi niin että ei mene ihan turhaksi tänne klikkaaminen sieltä blogilistan sivulta. Tuossa esimerkiksi poseeraa kotipolulla rennosti hengaileva konna.

Viime vuonna näihin aikoihin mielessä pyöri jonkinlainen hätä ja paniikki; joko se vuosi meni? Jotkut tulevat "asumaan japaniin" lyhyemmiksikin ajoiksi, ja musta tuntui kuin en olisi vuodessa nähnyt yhtään mitään koko maasta paitsi juna-asemia ja koulujen jumppasaleja. Fuji-vuorikin tuli kunnolla nähtyä vasta tänä talvena, ja vasta nyt asutaan oikeasti japanilaisessa kaupungissa (Tokiossa) kun hirmuinen sisäänmuuttolahjusraha (230 000 yenin "key money") on saatu maksettua. Vasta nyt alkaa japaninkieli sujua sen verran että joissain tilanteissa pystyy jopa ihan kielitaidolla ymmärtämään mitä sanotaan eikä tarvitse pelkästään tukeutua baabelinkalan puheentunnistusalgoritmeihin (Joyn puheentunnistajat tuntuu usein toimivan paremmin…) Koto-opettajani on parantumaan päin pitkästä taudista ja soittotunnit jatkuvat taas kunhan kirsikat puhkeavat kukkaan.

Ja vasta nyt on ensimmäinen tutkimusartikkelini siinä vaiheessa että sen submittausaikataulu on kalenterissa ihan merkittynä (maaliskuun 31. päivään mennessä!). Kaksi vuotta yhteen hikiseen artikkeliin, joka ei oikeastaan tee muuta kuin luo pohjan kaikelle jatkotutkimukselle! (Tietysti myös pohjan kaikelle tutkimukselle mitä kukaan muukaan seuraavan 10 vuoden aikana tulee ko. aivoalueella tekemään..) Onneksi dataa on kertynyt siinä sivussa ainakin toisen vastaavan paperin verran, mutta oikeasti vasta sen kakkospaperin valmistumisen jälkeen varsinaisesti pääsisin aloittamaan niitä asioita joita varten alunperin tähän labraan tulin.

Passi ja viisumi menee vanhoiksi vajaan vuoden päästä. Siinä sellainen mukava takaraja, joka estää mua mukavasti unohtamasta tulevaisuutta. Tulevan fiskaalivuoden (joka alkaa siis kirsikankukista) tavoitteisiin kirjattiin ensimmäisenä tarve luoda jonkinlainen käsitys tulevaisuudensuunnitelmista, noin niinkuin urakehityksen kannalta. Voisihan sitä loputtomiin jatkaa tehden vain töitä ja artikkeleita ja nostaa 1.5% vuodessa kasvavaa palkkaa, mutta oikeasti pitäisi olla Visio.

Niinku, nyt sillai aikuisten oikeasti pitäs päättää mikä musta tulee isona.

Vaikka oonhan jo aika iso, enkä enää ihan keltanokkanuorikaan, eikä tässä mitään radikaaleja urasuunnanmuutoksia enää viitsi tehdä – ei tullut musta näyttelijää eikä lentäjää. Eikä viulistia.

Siltikin, vielä vois, jos haluais, palata pikkuiseen kotilaboratorioon ja ruveta ammattimaiseksi rivitutkijaksi. Sellaiseksi joka kyllä käyttää aivojaan kun käsketään ja tekee kokeita, mutta jonka paikka yleensä olisi siinä authorilistan keskimmäisenä: se joka teki suuren työstä mutta ei tarvitse "enää" eka-authori-pisteitä. Se joka tietää kaikki labran laitteistojen pikkuongelmat ja jolta voi ne innokkaat väikkäriopiskelijat tulla kysymään neuvoa, että mitenkäpäin nää virrat ny menee tässä kohtaa solua. Illan tullen sulkisi tietokoneensa ja menisi kotiin elämään elämäänsä.

Ei suuria kriisejä kunhan olis tarpeeksi hyvä niin että laitos jaksaisi nähdä vaivan huolehtia rahoituksesta. Ei blaze of gloryakaan. Ja tyhmä kun olen, en kykene näkemään itteäni siinä elämässä. Ehkä mä halajan sittenkin valtaa ja loistoa ja kansikuvapaikkaa MeNaiset-lehdessä. Ehkä haluan Vaikuttaa (mihin?). En tiedä. Uskoisin (tai uskottelen itselleni) että haluan saada Tietää. Ja kertoa siitä muille.

Oli miten oli, jossain vaiheessa täytyy lähteä täältä. Siinäkin tapauksessa, että haluaisin perustaa oman sirkuksen Japaninmaalle, tuntuu siltä, että on ihan pakko käydä jossain Muualla katsomassa miten asiat toimii. Jossain sellaisessa Normaalissa maassa, niin että tietäisi mihin omia touhuja verrata edes. Mielessä on listaa instituuteista, valtioista ja kaupungeista, joita voisi harkita: Stanford, MIT, Columbia University, Hotchkiss Calgary; Lausanne, Marseille, Palermo, Trieste; Harward, Oxford, Cambridge. RIKEN BSI, ION Newcastle, UCL, Neuroscience center Helsingin yliopistossa. Vaikkei ne nyt missään erityisessä järjestyksessä ole, HY:n ainoa varsinainen vahva puoli on sen sijainti Suomessa.

Jonnekin siis pitäisi mennä. Mutta ei ihan vielä. Tai sitten ihan saman tien. Ei osaa päättää. Oikeastaan haluaisin puolen vuoden loman, mutta vaikka moiseen olisikin varaa, ei ura odota.

Ehkä vihdoinkin, kahden vuoden jälkeen alkaa iskeä se kuuluisa Japaniangsti. Vaikka mitenkään ei pysty naulaamaan alas (nii-in) syitä, niin jotenkin vain on mieli maassa. Tähän asti oon vain ja ainoastaan nauttinut mun täkäläisestä persoonattomuudestani, merkityksettömyydestäni, siitä, että olen vain yksi väliaikainen gaijin lisää, jonka olemiseen, tekemisiin tai elämiseen ei tarvitse puuttua niin kauan kun se jaksaa lajitella roskansa huolella. Identiteettini ensimmäinen kulmakivi on punaiset hiukset, se ainoa asia jonka perusteella eroan niistä tuhansista muista, NOVA-opettajista ja lähetyssaarnaajista. Toinen tukijalka on tämä blogi, jonka perusteella musta on luotu käsitys paljon useammin kuin täällä Japanin oikeassa elämässä tapaamalla. (Vasemmalla kuvassa tulevan artikkelin Fig. 3. Näyttää vakuuttavalta, neh?) Mutta jos ja kun täältä joskus katoan, ei kukaan huomaa.

Joskus ennen lähtöä vitsailin, että alan pikkuhiljaa ujuttamaan blogientryihin pieniä artistisia lisäyksiä, ja pikkuhiljaa muutan kuvaa yhä kauemmaksi todellisuudesta – niin, että jos joskus palaan Suomeen, kukaan ei enää tunne mua ja voin aloittaa uuden elämän. Niinkuin nyt tuo otsatukkajuttu; irc-galleriassa on huudeltu otsatukkakuvan perään mutta ei ole kovin montaa henkilöä joka olis mut sen kanssa nähnyt – ehkä ajelinkin oikeasti pääni kaljuksi? Mistäs tiedätte?

Tunnustan: olen epäsosiaalinen ihminen, ja nautin siitä, että kukaan ei häiritse mun oloani täällä. Puhelimeni on aina äänettömällä koska kukaan ei koskaan soita mulle. Koska kuulun kategoriaan "suorittava työntekijä", kukaan ei ihmettele että en sosialisoi muun gaijin-lauman kanssa Wakon baareissa. Oikeastaan ei tee edes mieli nähdä vaivaa tutustua paikallisiin länkkäre
ihin, kun ne kuitenkin on kaikki kohta menossa pois. Toisaalta taas, ainakin toistaiseksi olen saanut enemmän kavereita vieraiksi kuin kai koskaan Helsingissä asuessani.

(Oikealla kiva tyttö mainostaa uutta metrolinjaa, joka yhdistää Tokion keskuksista merkittävimmät, Shibuyan, Ikebukuron ja Wako-shin.)

Vierailijoiden jono tuskin kuitenkaan jatkuu kovin pitkään, joten joko tyydyn virtuaalisiin ihmissuhteisiin tai muutan uuteen jännittävään paikkaan jonne voi houkutella samat kaverit uudestaan. Tai sitten mukaudun siihen, että muutun pikkuhiljaa kuvitteelliseksi henkilöhahmoksi. Jos vaikka saisin tuollaiset muodotkin. Välillä jo mietin junassa että larppaanko tätä hahmoa tarpeeksi vakuuttavasti.

Mitähän mä tässä oikein jauhan… rakastan tätä kaupunkia, vähän samalla tavalla kuin Helsinkiä voi rakastaa Täydellisenä Kesälomapäivänä. Mutta huolettaa että on pian taas lähdettävä. Kurjaa kärsiä koti-ikävästä, kun ei tiedä missä se on mitä ikävöi. Ja kun tie jota uskoo haluavansa kulkea ei tunnu vievän sinne päinkään.

Välillä ajattelen että no, sellasta se on, ihmiset jää taakse. Mutta totuus on, että mä lähestulkoon elän kaiken sen ystävyyden ja rakkauden varassa mitä perheeltä ja ystäviltä saan. Kiitos teille siitä, että kuvittelen tekeväni jotain tärkeää ja hyödyllistä ja hienoa. Ei tätä muuten kai jaksaisi, jollei saisi kuulla kuinka siistiä ja makeeta ja jännittävää ja tyylikästä elämäni on.

(Nuo paikannimet on Edu Kettusan 69-Scania -biisistä. Lista on pyörinyt päässäni koko viikon, ja ihmettelen miten voikaan olla noin eksoottisen kuuloisia kaupunkeja. Ja että eroaako tää homma rekkakuskin duunista lainkaan.) 

Kevyt vihje?

Mitähän tästä pitäisi ajatella: naapurilabran übertyylikäs ja kissamainen ammattilaissihteeri lähetti mulle kawaiin ja vaaleanpunaisen naistenvaatekatalogin, "josta vois tilata sieviä vaatteita".

Kyl mä tiiän että en kauhean tyylikkäästi pukeudu töihin (erityisesti kun en taas mahdu mihinkään muihin kuin MUJIn lökäpöksyihin), mutta en tiennyt että tilanne on mennyt näin vakavaksi. Tosin olin aikaisemmin usuttanut Styn ottamaan selvää mistä kissasihteeri hankkii vaatteensa, kun se näyttää vaan niin järjettömän hyvältä joka ainut päivä – luultavasti siis kyseessä on ennemminkin ystävällinen kädenojennus kuin peittelemätön halveksunta virtahepomaisen ruumiinrakenteen omaavan isonenäisen naisen garderoobia kohtaan.

Pitäsköhä taas ryhtyä dietille. Kunhan noi säät lämpenis vähän nii selviäis ilman jokapäiväistä lounasraamenia.