Hurvittelua




Oist Laydeez On Za Beach

Originally uploaded by marylkayoe

Töiden vastapainoksi pitää ottaa rennommin, eikös niin.

Tässä männäviikolla minä sekä tutkijasisarkoplamme pohti, että eihän se nyt käy että kukin vaan tekee tahollaan töitä yöt ja viikonloput putkeen, pitää vähän relata, kaikkihan sen tietää että olis tää work-life-balance ja sitä rataa.

Sovittiin siis että lähdetään tyttöporukalla ulos, oikein tuonne kylille ja Chatanin “American Villageen” missä on trendiravintoloita ja kauppoja ja ihan oikea seitsemän ruudun elokuvateatteri. Buukattiin pöytä brassigrillipaikasta, ja vielä silviisiin aikaisin että kaikkien piti ottaa asiakseen päästä irti töidenteosta kohtuuaikaisin.

Ruoka toki maittoi, oltiin kaikki nälkäisiä kuin sudet (monta asiaa on kampuselämässä korjaantunut mutta ruoansaannin kanssa on vielä vähän niin ja näin …), ja päästiin vaihtamaan kuulumiset itse kunkin projektien etenemisestä ja kimuranteista ongelmista. Leffateatterille kun päästiin niin ainoa pätkä joka meni sopivalla aikataululla oli Cherin ja Aguileran “tähdittämä” Burlesque…

Joka oli niin järjettömän tylsä että meinasin kuolla. (kamoon, kuinka paljon vaivaa pitää nähdä jotta elokuva, jossa on musiikkia ja muodollisesti päteviä ihmisiä, olisi *tuskallisen* huono?) (leffan suurimmaksi anniksi lasken sen, että vietin muutaman huvittuneen hetken pohtien onko Cher oikea vai CGI-animaatio) Loppua kohden aloin tosissani miettiä miten pahasti kaikki hermostuu jos vaan kaivan sen läppärin esiin ja alan tekemään töitä… pidättäydyin sitten moisesta, ja selvisin kuin selvisinkin hengissä lopputeksteihin asti.

Mitäs sitten tehtäs tyttöjen kanssa, kellohan ei ole kuin vasta kymmenen, pitäis tässä varmaan jotain jatkoilla… mentiin lähimpään starbucksiin, haukuttiin vähän aikaa leffaa väsyneesti, ja siirryttiin juoruamaan viimeisimmistä uutisista pikkuaivojen Purkinje-neuronien dendriittien kloriditasapainosta. Ja kyllä, kävi ilmi että kaikki pohdittiin leffassa samaa: voisko läppärin kaivaa laukusta ja edes ihan vähän koodata/kirjoittaa/piirtää graaffia…

En ole ihan varma, onko tämä surullista vai aivan tolkuttoman siistiä 🙂

(Kuvassa ollaan instituutin vuodenaloitusgrillipikinikillä Igei-biitsillä. Niinkuin näkyy, kaikki tarkenemme juuri ja juuri +17C asteen talvisäässä.)

Advertisements

Iisakinkirkosta, päivää

No eihän tästä nyt mitään tule.

Jos täällä nyt ketään lukijoita enää on kuulolla, tiedotettakoon että allekirjoittaneella on ollut blogientry kesken kohta kaksi kuukautta; kaikenmaailman laatublogaajien tekstejä lukiessa on kasvanut sellainen olo, että jos jotain kirjoittaa niin sen sitten pitäisi olla jotenkin Laadukasta ettei osallistu kauhean pahasti internetin saastuttamiseen tyhjänpäiväisyyksillä, sitä kun tuntuu muutenkin riittävän. Iisakinkirkon olisi tässä jo rakentanut tällä äherryksellä … ja jos blogaaminen alkaa vaatia aivoja, sitä voi tehdä vain silloin kun on sopivasti tajuissaan, ja tuolloin jos kehtaan moista ekstrakurrikulaarista tointa harrastaa, rakas ystäväni Työ Moraali säntää paikalle ja kiskoo mut niskaperseotteella takaisin oikeiden töiden ääreen.

Että nyt tilanne on se, että joko kirjoitan näitä syljentuomia, tai sit en lainkaan, tai ehkä perustan jonkun toisen blogin jossa latelen vain syntyjä syviä ja viisaita rintaääniä.

Niin että mitä siinä kolossaalisessa blogientryssäni ois ollut? Yritin kai lyhykäisesti tiivistää kaiken mitä mulle on ns. Oikeasti kuulunut, ja kerätä sympatiapisteitä joilla saisi anteeksi blogaamattomuuden. Mut eihän sellaista kukaan jaksa lukea.

Tiivistän lisää: töitä on tehty, monta vuotta, ja sinä aikana on kasvettu monta vuotta vanhemmaksi. Niin vanhaksi, että kohta ei enää ilkiä post-doc -nimikkeellä esiintyä, pitää ihte ruveta sirkustirehtööriksi eli hankkia itselleen oma labra. Yritin tänä vuonna moista, laitoin nykyiseen instituuttiini (joka siis on täällä Okinawalla, toim.huom. myöhään seuraan liityneille) hakemuksen kesällä (ja koko alkuvuosi siis meni hakemuksen valmistelussa). Loppuvuosi meni taistellen itselleni irtopisteitä asiaan liittyen, PRää ja networkingia ja aivan jumalattomasti töitä ja vapaaehtoistumista; joulukuun alussa, päivälleen 7 vuotta väittelystäni, pidin massaseminaarin ja hymyilin ja ladoin suunnitelmaa pöytään pari päivää kestävissä haastatteluissa.

Kuinka kävi? Jätän cliffhangeriksi.

(Työhaastattelu/seminaari-tilanne oli kyllä sen verran jännä, että siitä olis voinut kirjoittaa enemmän; mutta kun mieleen pulpahti ajatus että olis hyödyllistä siitä ehkä muidenkin lukea – ehkä ihan kaikki muutkaan ei oo moista vielä kokeneet eikä ehkä tiedä mitä odottaa – niin jopa siirtyi sekin blogientry sarjaan Iisakinkirkot.)

Tuli myös käväistyä ameriikanmaalla siinä vuotuisessa jättikongressissa joka vie jalat alta ja järjen päästä (onneksi networkkaamalla sain kahmittua lisää taustatukijoita hakemuksilleni); jouluaattona ja -päivänä olin töissä, uutenavuotena kävin tokiossa, ja nyt on pirun kylmä.

Joopajoo. Mihins tän suomenkansalaisuuden sais palauttaa? Meinaan kun tytöllä on päällä kahdet verkkarit, kolme hupparia, tuplavillasukat ja lapaset *sisällä* ja eilen feilasin lenkillelähdön kun tuli liian vilu kotioven ja auton välillä. Pakkasta on täällä päivisin sellainen +15 astetta selsiusta.

Töidenteko on mennyt aika paljon sellaiseksi, että menen töihin ja olen sitten silpuol saarta 3-4 päivää ja sit tulen muutamaksi päiväksi kotiin. Toimii aika hyvin, eikä joudu enää ees toimistonpöydänalla nukkumaan kun parillakin kaverilla on nykyään mulle omistettu vierashuone kampuksen nurkilla. Laiskaksi olen ruvennut, kun ei huvita ajaa yötä myöten kotiin ja sitten aamulla takaisin. Töitä toki tulee tehtyä kotoatakin, ei siinä mitään; maanantaina tosin pidin aivovapaata ja raivasin muutaman neliömetrin verran viidakkoa hyötykäyttöön.

Oli nääs ollut tarkoitus syödä perunoita, mutta jääkaapissani ne olivatkin kasvaneet vallan tuuheiksi. Ei auttanut muu kuin ottaa sähkösaha lapasiin ja vallata tilaa takaisin luonnolta. Nyt vain vähän odottelua ja jopa on kohta taas perunoita.

Niitä odotellessa mainitsisin vielä sen, että jos ikinä pääsen tilanteeseen jossa oikeasti voin palkata ihmisiä, otan asiakseni rekrytä aina ainakin yhden intialaisen ihmisen. Niillä on ihana taipumus ihan spontaanisti laittaa currya.

Erityisen mukavaa oli tänään kun töissä ei millään ehtinyt ruoalle ja meinas mennä koko päivä naksujen varassa, niin eikös tuo meidän brilliantti neuromorfinsinöörineiti kanna eteeni lautasella ihanan tulista (kylmille keleille parasta!) koticurrya. “Ai kelpaako? Ihan sulle kokkasin, mut en tiennyt et kehtaanko  edes tarjota kun tää ei ihan onnistunut kun tää tahna ei oo niinku pitää ja ja ja…”

Samaan aikaan toisaalla – no, instituutin rantakampuksella – ihq-pisteitä kerää kiinalais-australialainen neiti Shaolin, joka toi mulle joululahjaksi sydämenmuotoisen pohjoismaalaistyyliin muotoillun avaimenperän jossa on mun nimi kaiverrettuna – ja sillä itsellä on samanlainen ❤ (eri nimellä kyllä).

Onpas kovin mukavaa kaikki, eikö?

No todellisuudessahan tilanne ei ole lainkaan näin aurinkoinen, elämä potkii toki täällä kuten muuallakin, mutta valitustakin löytyy intternetistä ihan riittämiin, jos sellaista joku kaipaa lukea niin kannattaa valita joku pimeässä pohjoismaassa asuvan angstaavan teinin blogi, ehkä.

Ainiin se cliffhangeri? Joo ei tietoa. Minä hetkenä hyvänsä inboxiin voi kilahtaa tieto suuntaan tai toiseen, on voinut kilahtaa jo kuukauden verran, mutta ei kilahtele. Jos saan paikan niin kaikki on uberkewliä; jos en, niin kuvittelen että se jenkkien itärannikon hottislabra edelleenkin haluaa mut ja siirtynen sinne (sitä valitusta ei muuten sit kestä kukaan kun alan suremaan täältä lähtöä, niin et jos lähtö käy niin suosittelen pysymään etäällä tästä blogista.)

Nyt vähän ruisleipää ja juustoa.