Insert lämpö here

CIMG1537.jpgTalven koleus alkoi sen verran vaivata luita ja ytimiä, että piti uskaltautua kaivamaan komeron perukoilta viime vuonna saatu öljylämmitin. Kaveri oli ystävällisesti lahjoittanut myös pari kanisterillista jotain öljynhajuista ainetta, joten ei muuta kuin täyttämään sitä säiliön näköistä osaa öljyllä, töpseli seinään ja reippaasti painetaan ignition-nappia – parvekkeella. Naapurit ehkä ehti hiukan ihmetellä hulluja gaijineita jotka lämmittää ilmastoa, mutta ei pitkään.
Laite osoittautui nerokkaaksi. Aamulla, kun ullakkohuoneeni on jääkylmä, ei tarvitse kuin painaa nappia ja WHOOOOSHHHH – alta minuutissa teepaitakeli. Kyllä sen liekin edessä kelpaa loikoilla matolla lukemassa hyviä kirjoja 🙂
Lomailu maistuu muutenkin. Kaikenlaista leikittävää löytyy ja sää on ollut taas vaihteeksi mukava, kävin kiipeämässä urheilullisesti katsomaan Fujia Ikebukuro Sunshine Cityn 66:een kerrokseen (no hissillä menin), ilmoittauduin jäseneksi kuntosalille (ja onnistuin kommunikoimaan respassa että, kyllä, allekirjoitus kelpaa hankon korvikkeeksi, ei, en halua uutta luottokorttia ja ei, te ETTE tarvitse nähdä ulkomaalaiskorttiani vaan tää japanilainen ajokortti kelpaa vallan mainiosti), yritän järjestellä valokuvia ja videopätkiä ja opetella käyttämään Adobe After Effectsiä (kun jotain mun hölmöjä videoita käy kattomassa muutamatuhat ihmistä, alkaa mietityttämään että voisko tehdä vähän paremmin kuin mihin Windows Movie Makerilla pystyy) – vielä on kyllä perusasiat niin hakusessa että tuloksia ei ole nähtävillä.

Meanwhile, saatiin vihdoinkin toimimaan YT-videoembed tähän blogiin, ja sen kunniaksi saatte nähdä tämän eeppisen leikkeen älyllisen toimintani tasosta viime aikoina:

Advertisements

Tarjoilija, sopassani on tyttö!

CIMG1588_tsurunoty.jpg

Toim. huom: tiedättehän ne mahtavan huvittavat saunakertomukset, mitä ‘conin GoH:t kirjoittaa coninkaatobileistä? Kirjoitin tämän jutun tohkeissani heti tapahtuneen jälkeen, mutta kotiin ja järkeni luo palattuani huomaan kuulostavani ihan samalta. Alastomia vastakkaisen sukupuolen ihmisiä! Eikä kukaan (näkyvästi) ajattele seksiä! Käsienheilutus, antropologinen uudislöytö!  Duh. Mutta, rakkaat lukijani, pyydän palauttamaan mieliin että tämä vannoutunut suomalainen saunoja on viettänyt kolmisen vuotta kieroutuneiden ruumiillisuuskäsitysten vallassa elävien ihmisten keskuudessa, ja tämän vuoksi pieni määrä hämmästelyä suotakoon.

Toim. Huom. Nr. 2: Tästä tuli melko pitkä juttu, mutta tehän onnekkaat ootte kaikki jollain ihme joululomalla ja aikaa riittää, eiks? 

— 

Vielä puoli tuntia ryokaniin majoittautumisen jälkeen on hätä ja hötkyily päällä, kaiken muun lisäksi joutui tahtomattaan matkaoppaaksi japaniataitamattomille hongkongilaisille, huone oli erilainen kuin olin toivonut ja ulkona sataa – vettä. Kylpyyn lähdin vielä jotenkin epätahtisesti, tuleeko tästä nyt mitään… pienen katetun sillan toisella puolella vielä pienempi mökki ja sen pieni kuumavesilähdeallas kuitenkin rentoutti sen verran, että kun huoneeseen palasi niin hyvin kiskaisi pienet iltapäivätorkut ennen illallista. Illallisen jälkeen takaisin kylpyyn, tällä kertaa naisten rotenburoon (myrskylyhdyt ainoana valonlähteenä kivireunoilla) ja muutamaan muuhun – ja vot, jopa muistan mikä idea tässä jutussa on. Ei wlania, ei edes kännykkäkenttää, vain aikaa ja paljon. (Saattaa olla että tatamikuvio on painunut pysyvästi poskeeni…)

Tsurunoyu:n erikoisuus – mulle – ei niinkään ole se kuuma, maidonvalkea ja rikinhajuinen vesi (joka ei ihan mun makuuni ole tarpeeksi kuumaa) vaan yhteiskäyttöinen rotenburo, ulkoallas. Siis niitä sellaisia joita näkee leffoissa ja animeissa – toistaiseksi visiteeraamissani onseneissa oli kuitenkin niihin joskus näinä siveinä aikoina pykätty bambuväliseinä erottamaan osapuolet toisistaan.

CIMG1619_tsurunoyu.jpg Tässä ei ollut – jos ihan tarkkoja ollaan, niin altaaseen näki aika hyvin fasiliteetin pihalta joskaan ei ihan parkkipaikalta asti. Useaan kertaan yritin vaklata, että miten sinne mennään, mutta koska en halunnut olla tirkistelyssä aivan liian silmiinpistävä, ei vakoilu tuottanut suurempia tuloksia. Maidonvalkean veden läpi ei edes näe, onko tytöillä päällään esimerkiksi uimapuku tai pyyhe… (hei, mistä mä tiedän mikä on todellinen käytäntö, vaikka aina sanotaan että onseniin ei uikkarissa eikä veteen sovi pyyhettäkään kastaa…)

Iltapimeällä seurasin tyttöä joka marssi altaan toisella puolella olevaan majaan (joka paljastui naistenpukuhuoneeksi), riisui, otti pyyhkeen mukaansa ja poukkoili majan takana olevaa polkua pitkin kallionkoloon – ja katosi! Urhea antropologinne ei kuitenkaan tästä lannistunut vaan samalla tavoin varustautuneena seurasi tyttöä missä viimeksi oli tämän nähnyt – ja sieltä löytyikin pieni ovi, ja oven takaa käynti ulkoaltaaseen. Paha vaan, edeltä mennyt tyttö oli jo kaukana toisella laidalla eikä ollut mahdollista nähdä mahdollisen pyyhkeen sijaintia. Päärakennuksen portilta altaalle paistavat valot teki olon kuin näyttämöllä olisi, ja siltä kertaa peräännyin.

(Tähän väliin huomautettakoon, että allekirjoittanut ei ole mitenkään patologisen ujo ihminen, vaikkakin lähes patologisen huolissaan siitä että onnistuu loukkaamaan jotain kanssaihmisiä pöhköilyllään:)

Seuraavana aamuna tarkastelin tilannetta uudelleen; altaassa valitettavasti näkyi olevan vain miehiä pyyhkeet päässään – kenties siellä on erikseen naisten ja miesten vuorot? (Tästä ei kyllä kauheasti olisi iloa, kun kuitenkin altaalle näkee ihan hyvin…) Uusi yritys, hiippailen pukuhuoneeseen ja jään miettimään strategiaa pienessä apualtaassa kellien; siitä pihalta katsoen näytti vähän siltä, kuin tyttöjen puolen oven eteen olisi taktisesti pystytetty kivenlohkare – sen takana varmaankin on tarkoitus siirtyä sievästi pyyhkeen takaa veteen. CIMG1610_tsurunoyu.jpg Juuri kun olen rohkaisemassa mieleni – hei, ainakin tulee blogattavaa siitä jos saan kaikki vedessä kelluvat uroot säntäämään karkuun kauhusta kiljuen! –  pukuhuoneeseen pelmahtaa pari parikymppistä tyttöä, jotka sen suuremmitta pohdiskeluita riisuvat, ottavat mukaansa pienet kasvopyyhkeet ja kipittävät salaovelle – ja antropologiyoe syöksyy perässä pyyhkeen kanssa. Tällä kertaa voin seurata oikeaoppista siveää kylpyynlaskeutumista!

Gasellineidit kahlaavat veteen ja taittelevat pyyhkeet päänsä päälle, minä seuraan parhaani mukaan ja huomaan etteivät oppaani lainkaan piitanneet kivenlohkaresuojasta eivätkä ilmeisesti minkään ruumiinosien näkymisestä. Eivätkä ilmeisesti piittaa altaassa jo istuskelevat kundit, paitsi ehkä ne jotka ovat näiden neitien poikaystäviä. Taittelen pyyhettä parhaani mukaan ja vajoan veteen ignoroiden sen häkellyttävän tosiasian, että tulin juuri olleeksi täysin peittelemättä tuntemattomien ihmisten (ja miesten) nähtävillä – tässä maassa, joka on synnyttänyt esimerkiksi herra Ainoan Totuuden joka näkee painajaisia jos joutuu kohtaamaan paljaat naisenolkapäät, sekä uikkarin alla käytettävät alusvaatteet.

CIMG1639_tsurunoyu.jpgHuomaan kohta että olin asettautunut juuri miestenpukuhuoneen oven kohdalle – vierestäni kuuluu kohtelias "shitsureishimasu" ja molemminpuolin veteen pulahtelee kundeja sen kummemmin ruumiinosiaan peittelemättä. Itse asiassa niin lukuisia yksilöitä, että jollen olisi ihan varmasti omin silmin todennut kahden naarasyksilön saapuneen, olisin ollut aivan varma että nyt ON se miestenvuoro – siinä istun yksin noin kahdeksan miesyksilön ympäröimänä pyyhe päässä. Kaikki huomaamme, ettei vesi ole ihan niin lämmintä kuin voisi toivoa, jolloin vanhempi, jotenkin Musashin näköinen mies kehottaa etsiytymään paikkaan jossa vesi tulee suoraan pohjahiekan läpi ja kuplii pintaan. Ehkä muutaman minuutin verran hämmentyneenä pidän katseeni kallioseinässä, kunnes totean että oikeesti ketään ei (näkyvästi) kiinnosta ja pullikoin lähdevirtojen luo. Aika jees takamuksenlämmitin ja poreallas samalla, sanoisin:) Vanhempi ukko erehtyy istumaan suoraan kuumimman l&au
ml;hteen suuaukon päälle ja pomppaa ilmaan – perkele, pallit palaa!

Viileähkön veden vuoksi kylpemistä kuitenkin jaksaa tavallista pidempään – aika lailla sama kuin se, miten sellaisessa kohtuukuumassa saunassa jaksaa istua ja jutella ihan eri lailla kuin tulikuumassa. (Sitä tulikuumaakin tietysti välillä kaipaa, ja sitä varten tuolla oli sellainen kuuskytasteinen pata johon oikeasti oli tarkoitus upottautua!) Puolen tunnin jälkeen tavallisesti ujot japanilaiset uskaltautuu puhumaan myös mulle, ja keskustellaan sitä samaa kuin aina ennenkin (Ooroora! Santa! Kushiritooru!), pari tyyppiä kyselee huolissaan että eikö mua ahdista tällainen yhteiskylpemimen, kerron niille et suomessa meil on yhteissaunat eikä tää sen kummempaa, ja asia sillä selvä. Ja mata, nonbirishite nee!

CIMG1634_tsurunoyu.jpg Äsh. Vaikka varmasti saan tästä maineen, (joku fiksaatio, trauma tai fetissi sillä varmaan on!) – vähänkö siistiä olla seurassa joka käyttäytyy normaalisti.

Ryokan-ruoka ni tsuite: vaikka alan pikkuhiljaa kai kehittää jonkinlaista kokemusta ja sulatuskykyä, joka kerta kun ryokanissa yöpyy joutuu samojen asioiden eteen: ruokaa tulee liian paljon ja liian kummallista. Ymmärrän kyllä, että mun pitäis olla kovasti otettu kun eteeni kannetaan taidokkaasti aseteltuja mystiseltä vuorelta poimittuja limasieniä pikkelsöitynä krysanteeminterälehtien kera väriseväksi hyytelöksi, friteerattuja nokkosenlehtiä (friteerattu kinkku oli kyllä kiva ylläri, näin joulunaikaan, toim.huom.) ja kaikenlaisia muita asioita jotka on varmasti kuuluisia ja niitä on tarjottu tiesmille daimyonvaimolle – mut meinas tulla tippa linssiin kun näki katonkorjausduunarille kannettavan eteen höyryävää, rehellistä RAAMENia. Ja silloinkin, kun ruoan muuten saisi syötyä, sitä tuodaan noin kymmenkertainen määrä tarpeeseen nähden – ja pakko on yrittää syödä kaikki ettei keittiö pahastu että taas ne gaijinit ei ymmärtäny taiteen päälle. Kyllä tätä pari kertaa vuodessa jaksaa, ja tällä kertaa sain vaimennettua haaveet purilaisateriasta melko pitkälle – mut taitaa silti olla pizzatilauksen paikka kunhan joskus kotiin pääsee.

Eipä silti, tällanen 48:n tunnin löhöily, likoaminen, syöminen ja nukkuminen pätkitettynä TV-sarjoilla ja hyvien kirjojen lukemisella on jotain, mitä kannattaa ihmisen tehdä:) Kumma on että moista varten on väkisin mentävä jonnekin kauas ja maksaa siitä rahaa…

CIMG1646_tsurunoyu.jpg Jotain sitä huomaa taas oppineensa. Kun taas kävi niinkuin Aina Ennenkin, että paluuliput on hankittu junaan jota joutuisi odottelemaan tuntikausia paikassa jossa ei ole Yhtään Mitään – urheasti marssin lippuluukulle havaitsemaan että sen lipunhan VOI vaihtaa aikaisempaan junaan:) Tähän vaikutti hyvin positiivisesti se, että kun seisoskelin siinä lipputiskin edessä liput kädessäni ja silmät surullisina tavaten lähtevien junien luetteloa, mieleen pulpahtaa kuin itsestään tarvittavat taikasanat, eli miten japaniksi sanotaan että "tahtoisin vaihtaa tämän". Oli kyllä niin juhlaa kun pääsi kotiin tuntikausia suunniteltua aiemmin.

Luntakin loppujen lopuksi saatiin, kaikkina variantteina (lumena, rakeina ja räntänä) – ja siinä kun odotteli bussia joka veisi toiselle bussiasemalle vähän lähempänä sivistystä josta bussi veisi juna-asemalle, tuli muistaneeksi taas mitä se lumi on: märkää, kylmää vettä. Bussi rämpi pitkin kiemuraista tietä metsässä joka mun mielestä olis varsin hyvin voinut olla jostain etelä-Suomesta kaapattua… Joka tapauksessa, oli varsin mieluisaa päästä Tokioon missä oli keväisen lämmintä ja kohtuu kuivaa:)

Vielä kun postilaatikossa odotti kuriirin ilmoitus, että olivat yrittäneet tuoda mulle uutta monitoria. Ja tässä suoritustilassani suoriuduin lopulta siinä, jossa useasti olen epäonnistunut – soitin kuriirifirman automaattiseen palveluun, ja aikani automaattisen vastaajan kanssa numeropeliä pelattuani siirryin puhumaan operaattorin kanssa, ja Hämmästys! yhtäkkiä muistin sanan "toimittaa perille". Niinpä talvilomamatka päättyikin varsin onnellisesti, kun ovelle tuotiin kohtapuoleen uudenuutukainen läänimonitori sekä neljää juustoa ja useata lihaa sisältävä eru-saizu-pizza:)   

Joulupäivä kartsalla

CIMG1528_omotesando.jpg Nukuin levottomasti nähden unta pallokalamyrkystä ja synapseista. Ja jouluaamu sitten valkeni herätyskelloääneen – vaikka mä olin tuhrannut kallisarvoisia lomapäiviä siihe etten mee töihin joulupäivänä, Styllä ei moiseen yleellisyyteen ollut varaa ja joutui nauttimaan joulupäivänaamukahvinsa ruuhka-Yamanotessa.

Määkään en kuitenkaan jäänyt nombiri nekorondaamaan soffalle vaan suoritin roskienulosvientirituaalin ja intialaislounailun jälkeen kunnon shoppailupäivän Omotesandolla ja Harajukussa – ja mikä onkaan se onnen tähti, joka ylläni loisti, kun löysinkin alennusmyynnistä mekon ja lyhythousut jotka mahtuu päälleni!? (Mekko ois saanu olla kyllä pari senttiä lyhyempi ollakseen kunnon talvimekko, mutta eipä ole mulla oikein varaa olla nirso tässä maassa…)

Wired tarinoi lumentekokoneista, jotka ei niinkään jäädytä vettä ja sinkoa sitä rinteeseen, vaan ampuu lumihiutaleensiemeniä pilviin ja toivoo että tuloksena olis lumisadetta. Omotesandolle oli tehty lumiukko, mutta ei tosiaankaan mistää tokioonsataneesta lumesta – eikä myöskään keinolumesta, josta kokemukseni mukaan ei lumiukkoa tehdä. Tuo oli kärrätty Yuzawasta, Niigatasta – ja kun kerran on joulu, niin hei, silminä on tuoreet mansikat! (epäilijöille muistutettakoon, että täkäläiset omenankokoiset mansikat maistuvat paremmilta kuin jotkut espanjanlentomansikat suomessa – sanoisin että ihan yhtä hyviä kuin Kauppatorilta heinäkuussa kakseuroolitra-saatavat vaikka maksavatkin melkein kakseurookappale.)

Lumisateenluontikoneita (lumenluontikoneita?) enemmän herttaisuuspisteitä saa Hokkaidolaisfirma, jolta saa tilata hintaan noin 25 euroa laatikollisen Hokkaidolunta haluamaansa osoitteeseen. Pitäis olla taatusti luomulunta eikä mitään pakastelokeronreunasta raaputettua… ja mikä parasta, sen voi tilata joko au naturel tai vaikka lumiukoksi muokattuna. Eivät valitettavasti taida toimittaa Japanin ulkopuolelle, muuten jotkut mun helsinkiläisistä tuttavistani oisivat ehkä saaneet jo uudenvuoden lumipalloainekset…

CIMG1524_aoyama.jpgTyypillisesti taas, heti joulun jälkeen kun menen tavarataloon niin jopas löytyy kaikille mainioita joululahjaideoita, yleensä paljon edullisempia ja parempia kuin mitä tuli annettua. Ehkä pitäisi siirtyä venäläiseen lahjat uutenavuotena-traditioon, mielellään vielä kiinalaisen uudenvuoden mukaan niin olisi (ainakin joskus? niiden ajanlaskusta ei ota selvää ees meiä labran kiinalaiset) vielä enemmän harkinta-aikaa.

Vaan sentään päästään käyttäytymään perinteiseen tapaan Tapaninpäivänä ja matkaamaan lomalle – lomalle paikkaan missä arveltiin olevan paitsi kuumia lähteitä niin myös lunta. Viime vuonna lunta oli näihin aikoihin jo metritolkulla tuolla Kiinanpuoleisella Japaninrannikolla, Akitassa romahteli taloja nelimetristen kinosten alla – vaan tänä vuonna on ollut nihkeän lämmintä ja lumetonta melkein kaikkialla. Alkoi siis huolestuttamaan, ettei sitä olisi siellä Akita-prefektuurissa (tämän saaren pohjoispäädyssä) olevan Tsurunoyu:nkaan kylpyjä koristamassa… Vaan taitaa sittenkin onnistaa, Sty luki tänään lehdestä että "fatal accident in Akita, 5 cm snow on road" ja Tsurunoyu:n omilla veppisivuilla riemuitsevat että maassa olis jo kakskytsenttiä. Jei! Yahoo! Weather tosin lupaa alueelle vesisadetta ja +11, tenki.jp samoin… mutta toivossa on hyvä elää, ehkä se on tarpeeksi korkealla vuoristossa se paikka.

Aika siis ladata kamerat, pakata animea ja luettavaa reppuihin; huomenna aamuvarhain kiivetään vällyjen alle rekeen (joka myös Akita Shinkansenina tunnetaan). 

Kognitiokäsi

CIMG1511.jpgTulipa juteltua mielenkiintoisia. Treenien "teetauolla" puhuttiin silmistä näkökyvyn heikkenemisestä, ja N-sensei kertoi ihmepiilareista, joita pidetään vain öisin, mutta ne parantaa likinäköä. "Mitä, Yoe, etkö säkään edes tiedä mitä tää on?" Niin ja laserleikkauksista, joku länkkäreistä kertoi tarinaa että tekniikka olis keksitty venäjällä jossa tutkija tihrusti mikroskooppiin ja sen lasi jotenkin räjähti silmään ja samalla viilasi silmää paremmanmuotoiseksi, "Yoe sä varmasti tiedät, kerro mitä on mikroskooppi japaniksi?"

No enhän tiennyt, meillä kun sanovat maikurosukoopu, tai oikeammin jokaiseen mikroskooppiyksilöön viitataan erisnimellä ("the Leica", "the Olympus C-1") – mutta onneksi treeniparini, samuraidenjälkeläispalomies on puhtaan bilinguaali ja osaa kertoa että kenbikyo.

Muut jatkaa juttua silmistä ja HD-TV-lähetyksistä, ja mä kysyn notta mitens se kirjoitetaan, ja niinkuin aina lähen painamaan juttua mieleen rakentamalla linkkejä jo muihin tuntemiini käsitteisiin – "onkse KEN niinku KENKYUUn KEN?" ja piirustan sormella lattiaan kyseisen kanjin (näkymättömiä) viivoja. Palomies puistaa päätään, zenzen chigau, piirtää kaksi viivaa lattiaan ja – niinkuin usein käy – pysähtyy miettimään, miten ihmeessä se nyt menikään, ja aloittaa uudelleen piirtäen viivoja sormella vasemman kätensä kämmeneen. Viivat löytyy, ja myöhemmin myös kynä niin että ne saadaan mulle selkeästi näkyvään muotoon.

CIMG1514.jpg Tää on jotain jota ne aina tekee – pyydät kertomaan jonkun kanjin, ja virtuaalipiirto tapahtuu kämmeneen sen sijaan että piirtäisivät vaikka ilmaan tai pöytään. Kognitiotestinä pyydän palomiestä piirtämään lattiaan jonkun yli kakskytviivaisen kanjin, ja saman sitten käteensä, ja kertomaan miten homma eroaa. Palomies nauraa tajutessaan miten paljon helpompaa piirto on käteen – kuulemma, jos on kanjissa monia osia, voi lattiaan piirrettäessä alkupää olla jo unohtunut siinä vaiheessa kun päästään loppuosaan, mutta "if I draw it on my hand, the first part STILL IS THERE"!

Treenit jatkui ja jäi asiaankuuluvat loppukysymyksen kysymättä, että opetetaanko kouluissa tai kotona tai jossain piirtämään kanjeja käteen, ja myöhemmin oon yrittänyt tehdä itselläni kontrollitestejä – pysyykö pitkä käteen sormella kirjoitettu sana paremmin mielessä kuin pöydässä? Toistaiseksi ei tunnu siltä. Ja kanjit tunnun piirtävän oikeasti mieleeni enkä käteen/pöytään kun niin yritän; ja tuntuu siltä, että tuntemani länkkärit jotka osaavat kirjoittaa, tuppaavat kanjinkirjoitusta pyydettäessä luonnostaan piirtämään niitä pöytään/seinään/lattiaan ennemmin kuin käteensä.  

Toisaalta… kun tarvitaan selvitystä mun nimestä (yo+e) niin kyllä automaagisesti tulen piirtäneeksi ne katakanat kämmeneen. Oliskohan niin, että käteen piirrettynä joidenkin kognitiivisten mirror-neuronien kautta vastaanottavakin henkilö "tuntee" kirjoitetun paremmin (kämmenen viivoina) kuin seinästä (jolloin se mirroroituisi jotenkin piirtävän käden liikkeiden kautta?)

Njah, empty speculation. Kivat treenit silti. 

Säätoivotus

CIMG1510.jpgJuttelin tuossa taannoin tuttavan kanssa firman kahvilassa; tyyppi kyseli Secondlifesta ja selvittelin muutamia ideoitani ja projektejani. Yhtäkkiä ymmärryksen valo välähtää kaverin silmissä – Hey, I get it – you’re an introvert! Tämän salama-analyysin mukaan viihdyn SLissa koska voin siellä toteuttaa itseäni jotenkin sisäänpäin, ilman että kukaan näkee, tai ainakin tehdä asioita joita en oikeassa maailmassa saa aikaan tai kehtaa tai jotain.

Tämä viisaus minua suuresti jäi hämmentämään – tyyppi tuntee paitsi mut jo lähes kolmen vuoden takaa myös Secondlifea sen verran että ei siellä yksikseen hengailla. (Paitsi et mä usein hengaan kun kaikki muut aina nukkuu tai on töissä silloin 😦 ) Ehkä olen introvertti, jos mulle riittää että saan illuusiolaitteen toimimaan ja koodipätkä on käytännössä bugiton, enkä silti ala myymään sitä.

Christmas Tree_002.jpgNiin huomen olis niinku joulu. Olin siivonnut vinttikerroksen talosta jo viime viikonloppuna, niin ei tarvinnut tänään enää urheilla sen kanssa; aamupäivästä kävelin hetken aikaa kylillä kuunnellen MarioBros-äänillä soitettua Ave Mariaa ja Jouluyötä samalla kun etsin depaatojen herkkuosastoilta jotain josta tulis joku joulufiilis (Fazermint-konvehdit vie kyllä aika pitkälle…). Tulin kotiin ja nombirishita sohvalla mandariinien ja Wired-lehden kanssa. Kävin Secondlifen Dublinissa (hieno, suosittelen) irkkubaarissa toteamassa, kuinka eilisillan bilettäjät nuokkuivat viimeisillään ja kotiin lähtiessään toivottivat jouluja. Joulukuusen alta tosin sai lahjoja.

Parasta taitaa sittenkin vain kiltisti mennä sinne bujinkantreeneihin, lämpimästi mukiloimaan tuttaviaan.

Jos vain joku säähaltija kuulee, niin pyytäisin mitä kohteliaimmin ja japanilaisilla lausekrumeluureilla koristeltuna: saisko Helsinkiin valkean joulun? (Tämänpäiväinen +15 ja aurinkoa kelpaa kyllä Tokioon.)

 

Joulun menoliikenne sujunee ilman pahoja ruuhkia

CIMG1481.jpgLabran länkkärit yksi toisensa jälkeen lensivät koteihinsa jouluksi. Kävin depaatossa eilen ja masennuin joulumusiikista – soittaisivat edes ärsyttävänpirteää petteritingelitangelia eikä sellaista HERKKÄÄ uskonnollista kuorolaulua. Masennuin myös kun erehdyin käymään UniQlo:ssa sovittamassa josko firman isoimmat housut sopisi päälle – ei sopineet. Hiiri oli myös niin söötti ja pieni että siitäkin masennuin.

Myh. Ens vuonna menen kotiin jouluksi. Jos ei muuten niin vaikka uiden. Vaikka kyllä tää tästä, poltan muutamat jäljelle jääneet vapaapäivät. Melkei niinku ois loma.

Jotkut asiat on universaaleja. Niinkuin rokkaavat inkkarit ja elkondorpaasa. 

Nyt saa kärpäsillekin design-rillejä.

Nature Fiction

CIMG1479.jpg Pitkään jatkunut Nature-lehdessä julkaistujen scifi-novellien sarja päättyy (mutta jatkuu ilmeisesti ainakin jonkin aikaa vielä Nature Physicsin kolumnina). Kunnioitettavan tiedelehden editoriaalikin muistuttaa scifin merkittävyydestä – ja kertoo sen ainakin mulle uuden asian, että H.G.Wellsin kirjoituksia löytyy myös Naturesta (tarkempi viite Nature 65, 326–331; 1902).

Viimeinen Futures-sarjan juttu, jossa syödään hodareita maailmanlopun äärellä, löytyy tästä.

Tänään pomo on edelleenkin matkoilla, ja kokeen tekeminen maistuu ihan eri lailla hyvältä. Parin viikon aikana on tempoiltu eri suuntiin tuon koejärjestelyn kanssa, mutta nyt taas jotenkin tulin ajatelleeksi Erittäin Yksinkertaista Koetta joka selvittäisi joitain oletettuja asioita – ja kas, selvittihän se taas että on katsottu asiaa ihan väärältä kantilta.

Työinnostusta ei lainkaan haitannut New York Academy of Sciencen "Science & the City"-podcast, jossa Carl Saganin hyvin tunteneet henkilöt keskustelivat ja muistelivat. Puhuttiin tieteestä niin kauniisti, että silmät kostui eikä niin vähänkään.  

Meinasin laittaa tähän jonkun lainauksen, mutten viitti. Kun meni se Sagan Blogathon jo (eilen). 

Pienenee kuin pyy pivon edellä tms

CIMG1493.jpg Joskus muinoin pienenä luin tarinan miehestä, joka oli liian lihava. Ja kovasti toivoi se, että laihtuisi tai pienenisi.

Sitten se ryhtyi ihan itsestään laihtumaan, ilman että muutti mitään elintapojaan. Laihtui ensin sutjakaksi, sitten laihaksi, sitten honteloksi, ja lopulta ehkä katosi kokonaan. Tai jotain. Jotenkin tää jäi vaivaamaan, että voisko sitä nyt ihan ilman omaa syytään laihtua pois.

Aikoinaan oli mulla mittaa metrikuusviis JA PUOL, ilman hattua. Viimeisimmässä mittauksessa tais olla vain ykskuusneljä, vaikka ei sitä aina voi näiden japanilaisten senttimetreihin luottaa. Kengät oli lukiossa kokoo 40 tai yli, japaniin muuttaessa 39.5 ja nykyään jalkani mahtuu jo paikallisiin 24-koon kenkiin (pari vuotta sitten ei 24.5:kään riittänyt). Ja, siinä missä täkäläistä labrauraa aloitellessani käytin ainoastaan M-koon kumihanskoja ja ässät ei mahtunu käteen mitenkään, nykyään M-koon hanskoissa on ihan liikaa kasvuvaraa, hukkuu tarkkuus, ja ässät on just sopivat eikä edes kiristä ranteesta.

Apua!

Onneksi takamukseni ei edelleenkään mahdu mihinkään paikallisiin housuihin. Harkitsen viikonlopun shoppailuretkeä Singaporeen tai HongKongiin.  

Tapasin viikonlopun bileissä Tukholmassa kasvaneen japanilaiskundin nimeltä Tommy, joka pelas aikoinaan lätkää ja Mats Sundin oli sen valmentaja. Tästä onnekkaasta sattumasta johtui se, että mulla oli keskusteltavaa muuten mahdottoman käsityskulttuurimuuritetussa ympäristössä – yritän miten hyvänsä, en pysty ylläpitämään keskustelua Guccin meikkitaiteilijoista, Aveenon PR-johtajista ja alastonmalleista koostuvassa seurassa. Kaikki menee hyvin niin kauan kunnes tulen kertoneeksi mitä teen työkseni – pakollisten wow, cool, sun täytyy olla TOSI älykäs-tyyppisten kommenttien jälkeen vastapuoli painuu hakemaan lisää viinaa. Tästä lähin aion sanoa että "teen töitä laboratoriossa".

CIMG1495.jpg Kuvaavaa on tosiaan se, että löysin paljon enemmän yhteistä – myös töihinliittyvää – puhuttavaa ruotsalaisjapanilaisen pörssimeklarin kuin taidemaalarien kanssa. Mikähän aivovamma aikaansaa moista:) Kielitaitokin rapistuu rapistumistaan; vaikka vähän sai ruotsia puhuttuakin, en pystynyt millään saamaan päähäni miten sanotaan ruotsiksi että "olen ruotsalainen" – try as I may, suusta tulee vaan "Sverige-jin".

(Totuuden nimissä on kyllä myös mainittava, että vain puolet bileväestä oli sitä muotilehtien kansikuvien porukkaa, toinen puoli oli juhlakalun kendoseuran väkeä. Oli kuulkaas aika monella tytöllä aika mukavat hauikset ja käsivarsilihakset – ja tuolla vanhemmalla naisella, seuran ylisenseillä, kaikkein mehevimmät 🙂 

Tokion rankin nainen, Ghetto-Becky, valokuvaaja ("ette usko miten nuivaa oli ku pomo käski mennä kuvaan Keanua Matrixin maailmanensi-iltaan ja jouduin venaan saatananmoises satees sitä ukkoo mont tuntia"), bilettäjä ("So wickedly drunk, almost couldn’t shoot anymore") ja 4.danin kendotar ("onneks [kendoguru X] sai kenkää japanista käytöksen vuoksi ja se opettaa nykyään Nykissä"), lähti siis väittämänsä mukaan lopullisesti Tokiosta. Snif.

Iskunkestävä mutantti!! Soija on Okei!

Jos joskus olette ihmetellet, miten leffojen supersankarit pystyy ottamaan vaikka puukosta käteensä ja sen jälkeen tyynesti tarkk’ampuilemaan vihollisia – tässä lisäinfoa. Ovat todenneet perityviä mutaatioita ihmisperheissä, joiden jäseniltä puuttuu lähes täysin kivuntunne – jänniteherkän natriumkanavan 1.7 (Nav1.7) toimimattomuus on jujun takana.

Ja nyt vierähtää kivi kaikkien teidän sydämiltänne: soija ei teekään lapsistanne homoja. Vakavammin: Intiassa menetetään 7000 syntymätöntä tyttölasta – päivittäin. Janka vois tehdä tästäkin tilastotaidetta?

Ahdistaako matemaattiset rajoitukset – niinku vaik se, että "nollalla ei voi jakaa"? Ei hätää, nyt voi.  

Kiusaavatko matkamainokset ja niiden kuvat paratiisisaarista? Tässä video, joka ainakin saa mulle pahemman matkakuumeen kuin olis ehkä terveellistä. Hyvä puoli on se, että nyt ehkä jaksan kävellä hidastamatta vauhtia Okinawalle lippuja myyvien matkatoimistojen ohi. (hetken aikaa mietin että eihän se 200k oo kovin iso raha, ei sillä saa edes kunnon 50-tuumaista telkkaria – kunnes muistin että hinnat tuskin on jeneissä.)

Ja lisää scifiä ja muuta: tyyppi ohjailee robottia "ajatuksen voimalla"; kaksi lumihiutaletta voi sittenkin olla identtisiä; Mandariinikiinan kuuntelijan aivot prosessoi signaalin ensin samoilla alueilla kuin musiikin (oikealla aivopuoliskolla) ennenkuin siirtää sen puhe/semantiikka-alueille vasemmalla; Leicesteristä löytyi kirous; ja, "Fear of migraine destroys quality of life for men" – ilmeisesti muillakin tavoin kuin niin, että pelottaa että taas on eukolla pää kipeä.

Sisä-Mongoliassa asuva maailman pisin mies pelasti delfiinin kaivamalla sen mahalaukusta muovipalat ulos. Tää jätkä ei tosiaan oo kädetön. 

Naturesta: erikoiskäsittelyssä tieteentekijöiden suhde eläinkokeisiin (keskustelu jatkuu Nature Newsblogissa); Valokuvakehyksestä löytyi Darwinin allekirjoittama shekki; ja tuttavamme Masao Ito ja Torsten Wiesel pohtivat, miksi Japanin tiede ei näy verkossa – ja kuten tiedämme, näkyvyys verkossa(kin) on elinehto. Naturen Peer-to-Peer-blogin kautta löytyi myös Council of Science Editorien ohjeistus hyvään reviewaamiseen.

— 

Jouluostosruuhkassa voi pohtia neurofysiologisia selityksiä sille, että vaikka kuinka isshookenmei shoppaa, ei onnea saa ostettua. Omalta osalta voin sanoa, että vaikka onkin hyvä se että asuu japanissa missä joulua ei oikeesti oo (=kukaan ei odota lahjoja, ainakaan jos asuu toisella puolella palloa) ja toisaalta lahjat pitää askarrella aika lailla ennen aattoa että ne saisi jonnekin lähetettyä ajoissa – tänä vuonna, ensi kertaa ikinä, onnistuin vähän masentumaan tavarataloissa. Ei niin etteikö keksisi lahjoja – mulla on luonnonlahja lahjojen keksimiseen – vaan se, että haluaisi että ne toimittaisi joku muu kuin Postilaitos. Ikävä siis ihmisiä, niitäkin joiden kanssa puhuu netin kautta useinkin (oli se sitten skype, videopuhelu, ircci tai SL), niitäkin joiden blogeista tietää suurinpiirtein missä elämä kulkee. Ja niitä, jotka eivät päivitä blogejaan – tekee mieli kysyä että onko kaikki kunnossa, vaikka tietää että ei sitä vaan aina jaksa kirjoittaa. Ja niitä, jotka eivät blogaa, jotka eivät lue tätä blogia (tai ainakaan ei heistä kuule), jotka eivät asu irc-kanavalla – kun en jaksa itse lähettää vanhanaikaista paperikirjettä tai saa aikaiseksi, hitaasti mutta varmasti tuntuvat he katoavan todellisuudestani. Samoin kuin minä heidän. Niin se vai on, mutta tuntuu hassulta se, että verkko-identiteetin omaavat henkilöt alkavat pian olla oikeasti todellisempia kuin monet ne ennen läheisetkin, joiden elämään ei ole edes jonkinlaista virtuaalikontaktia.

*sigh* 

— 

Kukaan ei varmaan usko, että tämä linkkituotteilaisuus ei ole kytköksissä siihen, että pomo on jo lomilla.