Säätiedotus

Oli pitkään kylmä kevät. Joo. Tiistaina vielä paleli ja pidin villapuseroa.
Eilen tuli kesä. Kerralla. Lämpötilat nousi yli 30 asteeseen. Nyt taas tarkenee.

Advertisements

European Gratin

Brr. Finally I’ve found something seriously wrong in this country – or at least something that makes me feel awful. Reading yesterday a book about what japanese language and vocabulary tell us about the position of women, I was shocked to hear that “middle-aged woman” means a girl in her 30’s, and menopause is something that starts in late thirties – early forties. Well, yes, my ‘late thirties’ are still closer to 10 years away, but in any case I was relieved to read that this reflects the short expected life span of japanesses in the 50’s and is changing rapidly (the book was written in 1985 or so).
An other interesting sociological thing I read was about the main cause of distress for women in the forties – they often dread the retirement of their husbands. Since home has been women’s kingdom as much as the office men’s, and decent husbands do not spend time at home, the sudden change after retirement is bound to bring stress and conflicts.
—-
Just my style. The holiday starts tomorrow and I’m falling ill. A short visit to the RIKEN clinic got me a set of the general medicine they seem to prescibe for everything – like “Polopiryna” I was made to eat when getting sick on Polish summer camps, and the carbon tablets that the school nurse gave for any symptoms. In normal conditions, I would not even consider going to doctor with such a clear case of flu but rather just stay home and recover by myself – but, as lamented here several times, getting a permission to stay home because of sickness seems to require at least a well-developed SARS disease; if you stay at home just because of some fever and aching throat, you lose holidays.
Also, if it was not the case that some finnish friends are crashing in with us from tomorrow, and we’ve got great and hectic plans for the following two weeks, I would not mind just staying put on my futon and bearing it through. But, in this case, I need all the help I can for getting well…

laatikko.jpgThe girl from Hokkaido told that she attended yesterday her final cooking class. The two-year school began with ‘Traditional Japanese Dishes’ for one year, and, then, for the high-level one-year course, she chose ‘Traditional European Dishes’.
Made me wonder. What on earth is Traditional European Dish? Pasta? Pizza? Coq au Vin? Läskisoosi? Fish&Chips? It was revealed that the menu on this final day would be ‘Gratin’. I guess that must be the pinnacle of European food.
Inspired by these thoughts, I finally grabbed myself by the neck and bought all the tools and ingredients for preparing makaronilaatikko. And even managed to prepare it, even though it took forever… but, it was delicious! Decent, honest, filling food. I’m quite proud of myself.
(FYI: I am not planning (yet) to prepare maksalaatikko.)

Melkein loma

hana.jpgEnää reilu vuorokausi kultaviikkolomaan. Toukokuun ensimmäisen viikon tiistai, keskiviikko ja torstai ovat kansallisia juhlapyhiä, ja edellinen perjantaikin jostain syystä vapaa (kalenterissa lukee ‘Greenery Day’, go figure), joten uhraamalla neljä palkallista vapaapäivää saa muhkeat 12 päivää pysyä poissa töistä. Tuntuu lähes samalta kuin peruskoulun kahden ja puolen kuukauden loma. Huolimatta siitä, että mulla olis ollu mahdollisuus saada muutamia hiiriä ensi viikolle, pysyin tiukkana päätöksessäni pitää lomaa, kun nyt on vähän tuntunut siltä että sitä tarttis.
Työpaikan vieressä oleva kukkiva puu tiputti *kaikki* lehtensä kerralla viime yönä. Tekis mieli mennä kieriskelemään terälehtikasoihin vaan eip oikeen kehtaa.

Bliss

nakki.jpg… tänään söin lounaaksi näkkileipää. Oi onnellisia Suomen koululaisia jotka saavat tuota jaloa herkkua päivittäin! Suomen ninjadelegaatio ilmeisesti halusi varmistaa matkatoimisto Y&S:n palveluiden riittävyyden kolmeksi viikoksi. Huippuesimerkkinä iso pullo Ecusson-siideriä, joka jäänee odottamaan juhannusjuhlaa.
Delegaation kanssa käytiin syömässä MooMoo Paradisessa lihaa niin paljon kuin jaksettiin vajaalla 2000 yenillä, ja passitettiin osadelegaatio kiotoon menevään yöbussiin. Saa nähdä näemmekö heitä enää koskaan.
Koizumi on ilmeisesti pyytänyt kiinalaisilta anteeksi Japanin öykkäröintiä toisen maailmansodan aikana. Japanin ulkoministeri Machimura puolestaan vaatii Kiinaa korjaamaan koulukirjoistaan Japania halventavat tai Japania koskevat historiaa vääristelevät kappaleet.
Koskaan ei ole tainnut peruskouluopetuksen suunnittelu olla näin jännittävää.

Matalalentoa

CRW_2331.jpgTaas ollaan matalalla. Viikon aikana on tapahtunut yhtä ja toista joista on ajatellut että ‘hei, tästähän kirjoitan näppärän blogientryn’ – mutta aina kun on tietokoneen eteen ajautunut ruudusta katsoo takaisin kaiken turhuus ja tarkoituksettomuus. Ei hyvä. Edellisenä maanantaina päätin että lakkaan olemasta masentunut kun huomaan että ei keho kestä sitä, vannoin että hymyilen ja olen onnellinen vaikka ruoskittaisiin – hah. Joka ainoa asia stressaa ja ahdistaa ja sitten kun päätän nollata aivoja tuijottamalla tyhjin silmin telkkaa kaljatölkin takaa, alan panikoimaan että hukkaan aikaani tai elämääni tai jotain. Korjausyrityksenä yritän lukea jotain järjellistä, esimerkiksi jotain niistä lukuisista mielenkiintoisista tiedekirjoista hyllyssä joita ei ole avattukaan, vain turhautuakseni hetken päästä uudestaan kun en pysty keskittymään kahden rivin verran.
Tunnen itseni päivä päivältä tyhmemmäksi.
Äidinkieli alkaa hukkua – paniikki! Se oli vasta pientä, kun Kallioblogia lukiessani kuvittelin että jos kirjoittaja puhuu ‘Kallion keitaista’, hän tarkoittaa ehkä kännykkäliikettä. (Keitai är kännykkä på nihongo). Toissapäivänä kun odottelin että leipä sulaa mikrossa, silmät osui johonkin ruokapakettiin kaapissa, jossa luki japsifirman nimi aidon. Pohdiskelin siinä joutessani että millä kiinalaisilla merkeillä sen voisi kirjoittaa ja mitähän se tarkoittaa – mikro kilahtaa, otan leivän ulos ja katson kaappiin taas – ja huomaan että punaisessa paketissa lukee ‘aidon hapankorpun tunnistaa’. Humiliating.
Toisella elämän osa-alueella tuli takkiin kun nyt päätin yrittää anoa luottokorttia. Asiasta kiinnostuneille kerrottakoon, että syystä tai toisesta ko. ihmisarvon tunnusta ei jaella täällä kuten Suomessa (60 opintoviikkoa taisi siellä riittää visaan) joten ensimmäisen japanivuoden aikana en ole edes yrittänyt. Nyt kuitenkin olen ollut kunniallinen veronmaksaja jo vuoden ja 2 kuukautta, ja aloitin yrittämisen alimmasta mahdollisesta kategoriasta – Ito Yokadon, paikallisen s-marketin, tarjoamasta luottokortista.
Joo ei. Ei mitenkään. Ja tuskin sitten ensi vuonnakaan; vaikka sitten olisi jo kaksi vuotta takana, niin alkaa gaijin-korttiin kirjattu viisumin umpeutumisaika lähestymään, ja kuka nyt sellaiselle korttia antaisi.
Ei niin että olisin korttia hankkimassa rahatilannetta korjaamaan (ei kai nyt kukaan luule että luottokortti korjaa käteisen puutetta oikeasti?) vaan kun pitää kuitenkin jatkossa entistä enemmän matkustaa työasioissa ulkomaille, kuten jenkkeihin. Ja siellä kun ei edes ilmaa hengitä laillisesti ilman luottokorttia. Onhan mulla aina niin ystävällisen Luottokunnan visa, vaan voin kertoa, että muinoin harrastamani Forex-peli (kuun ensimmäisenä päivänä nostin Visalla Forexista valuuttaa niin että sain maksettua edellisen kuun visalaskun) on pientä verrattuna siihen hikoiluun jonka ulkomaisen tilisiirron suorittaminen UFJn konttorissa aiheuttaa…
Pitää kai uskoa että ei täällä voi elää kuvitellen että olis jollain tavalla pysyvästi jäämässä ja kykenis asettautumaan taloksi… vaan väsyttää tää jo ties kuinka monen vuoden epävarmuus…
Kevyttä ensimmäisen kotimaisen harjoittelua on ollut ohjelmassa, kun suurinpiirtein puolet (no, kymmenesosa mutta kuitenkin iso lauma) Bujinkan Shinden Dojon harjoittelijoita Helsingistä hyökkäsi kolmeksi viikoksi treenaamaan. Sen kunniaksi suoriuduimme torstaina N-sensein treeneihin (vaikka rahaa ei edelleenkään ole pennin hyrrää), ja kannatti – paikalla oli kahdeksan suomalaista, kaksi japanilaista, yksi britti ja sensei itse. Tunnelma kuin sensei olisi tullut viikonlopuksi opettamaan kotidojolla, ja kyllä sen huomaa että jos on tullut murjoneeksi tiettyjä henkilöitä turpiin treeneissä vuosien ajan, kyllä siinä kehittyy jonkinlainen lämmin toverihenki joka sai munkin synkeän mielen hetkeksi hymyilemään. (Onnistuin sitten saman tien pilaamaan viikonloppuni sähläämällä junapysäkin kanssa ja neuvoin porukalle väärän paikan jäädä junasta; sen lisäksi L:n puhelin, jonka sille järjestin, taitaa jollain tapaa olla toimimaton, vaikka luulin tarkistaneeni asian… voi näitä unettomia öitä…)
Tuntuu siltä että bujinkan on ainoa asia joka ei oo hyödytöntä ja turhaa. Sääli vaan että ei ole varaa eikä aikaa panostaa siihen niin paljon että olisi tyytyväinen tai edes saisi opettajat tyytyväisiksi.

Early blog-reader gets the worm

I follow several – actually, closer to twenty – academic journals daily, and get their tables of contents to my mailbox as soon as they are published. So far I’ve been fairly confident that if anything interesting is published, I will notice it – until yesterday, via Bloglines, I read an article on EurekAlert that described a particularly interesting modelling solution to a problem I’m working on at. The results were “published in the current issue of PNAS”, and of course I went on to search for the original paper – without success.
Today, I look again, and indeed the work is published – but only in ‘advance publications’ section, and even there it was not available before yesterday *evening*.
Now, all I need to do is to read & understand this complicated theoretical thing before our modelling meeting in one hour…

Why I am not a teacher

CRW_2114.jpgWhile at school, many of my friends stated they want to become teachers when they grow up. Many of them have (no doubt) become such; I have been led to believe that ‘teacher’ indeed still is one of the most popular choices as a career among children.
What I’ve always wondered was: why I never even thought about becoming a teacher, and actually never thought that teaching would be in any way enjoyable while so many others think so.
Now I know. I just *suck* at it.
I was given the task to teach one of our newest technicians the technique of acute granule cell dissociation, and no matter how I try to be educating and not only giving orders and instructions, I come out lousily. I seem to notice only such mistakes that I would expect myself of doing (even sometimes without a reason), and don’t know where to put the line between suggesting good practises and enforcing my personal habits of doing things. And how it is with correcting measuring mistakes if they occur – I think all the time that if a reasonable person sets the pH to 7.345, she must be aware that it is closer to 7.3 than to 7.4 and must be consciously making assumptions about the measuring accuracy (or lack thereof) of the device. Certainly nobody would think that 7.345 is good enough for 7.4 without such assumptions? If I remark on it, will a shy ‘student’ get depressed or angry at me because I’m thinking she can do anything right? If I write down instructions (put x mg of this and 2x mg of that into bottle), should I explain all the whys or is that frustrating to listen to trivialities?
Nevertheless, my ‘student’ is a most entertaining girl from Hokkaido, with strong background in molecular biology and enough enthusiasm and motivation to feed an army of procrastinators – and, she’s set her mind on teaching me japanese:) The method is almost working; to get the idea bout what we are doing, imagine taking a bowl of risotto that has one black grain of rice in 1000 white ones, and then separating the black ones into an other bowl using strainers and centrifuges. The goal is ultimately to have one single granule cell sitting on top of that previously decribed autopatcher and see what it can do. Today, we learned that using a sieve with a hole diameter of 70 micrometers is not enough to separate 10-micrometer granule cells from the bigger ones. Go us.
By the way: Soc Neurosci has published a short but imho good set of suggestions about how to talk about science to teachers. Even though at least the part where it is said that taking a dripping wet brain to the lecture is a good idea probably does not work as well when talking about, say, history …
I hold good teachers in greater esteem than ever before, and feel sorry for anyone who will suffer the fate of being taught by me… but maybe it wouldn’t be as impossible to keep at least teachers interested in science.
(The telescope in the photo was standing in the entrance hall of the ryokan we stayed at on top of Mt. Mitake. Did not dare to ask if it could have been used – but I bet the views of the skies would’ve been fabulous…)

Fillari

Menipä siihen aikaa. Fillarin hankkimiseen, siis. Wakossa kaikki luonnollisesti ajelee kaksipyöräisillä, oli ne sit tavanomaisia polkupyöriä, sähkömoottoriavusteisia polkupyöriä, skoottereita tai turboahdettuja moottoripyöriä. Pyörien yleisyys on yllättävää siinä mielessä että kaksipyöräistä laitetta ei saa pysäköidä yhtään mihinkään, ja väärinparkkeeratut fillarit kerätään säännöllisesti talteen.
Mun oli toki tarkoitus toimia niinkuin kaikki muutkin Wakoon muuttavat tutkija-gaijinit: ensin hankitaan lokaalin asukin status, sitten pankkitili, kännykkä ja fillari, joko Ito Yokadon edestä tai sitten käytettyjen pyörien valtavasta valikoimasta. Ongelmaksi muodostui sitten se valikoima. Mä olen viimeiset 14 vuotta ajanut Suomessa maastopyörällä – sillä yhdellä ja samalla – ja tähän asti arvostanut fillarissa eniten sitä ominaisuutta että sillä pystyy ajamaan kauas ja kovaa. Täysin ignoroiden esimerkiksi sellaisia ominaisuuksia kuten ostoskorien lukumäärä ja miten pyörän käyttäminen sopii lyhyen mekon kanssa. Entäs sitten mahdollisuus taitella pyörä laukkuun tai edellämainittu apumoottori?
Suomessa en koskaan pitänyt skoottereista, jotenkin ne tuntui aina lälläripyöriltä verrattuina oikeisiin moottoripyöriin – mutta piru vie kun nekin on täällä niin siistejä! Toistaiseksi tuo vasemmanpuoleinen liikenne tuntuu tulevan vastaan liian usein että uskaltaisin siirtyä autojen sekaan…
Oon siis nyt toista vuotta pähkäillyt vaihtoehtojen edessä; välillä haluan pyörän jolla voisi ajaa vuorille, välillä taas sievän kauppareissupelin. Pyörät kun ei kovin kalliita täällä ole, ainakaan ne käytetyt, niin ihan hyvin oisin voinut ostaa vaikka molemmat, mutta eihän sekään sovi. Päättämättömänä oon saanut juosta muiden perässä kaikki matkat juna-asemalle ja baareihin.
DVC00037.jpgVaan nyt ei enää tarvitse. Pieni italialainen mies heitti hyvästit Japanille ja pyöränavaimensa ilmaan, ja S:n vaikutusvaltanakkuloilla sain siitä kopin. Nyt on pyörä, jossa on kaksi pyörää, satula, ohjaustanko ja yksi ostoskori. Nitisee ja kirskuu ja on kuhmuroilla, mutta logistisesti olen siirtynyt ainakin 10 minuuttia lähemmäksi Tokion keskustaa. Se kymmenen minuuttia on varsin ratkaiseva ero, kun miettii että jaksaako lähteä hakemaan leipää ja juustoa Shinjukusta.
Tänään jaksoi 🙂

Forth!

CRW_2326.jpgI just saw a swallow flying over the US military fields outside my office windows. Finally the weather is getting back on its tracks, and moved of the chilly winter of +8 degrees yesterday to optimistic spring-like + 12 this morning, and should be safely over 20 by tomorrow. So, maybe I can finally pack away the last wool clothes and hats I’ve been using still this week (quite embarrasing for a Finn, wearing a wool shirt and a hat in +10 degrees when the folks back home are rejoicing in t-shirts in the same temperatures… )
The change in weather seemed to take away my period of uselessness, and in a sudden bout of inspiration, I skipped the gym (again!) and instead wrote the first draft for the Society for Neuroscience meeting abstract. It came out short, flashy, bold and sexy (imho), and even though it’ll definetly bounce back from the boss, I’m so content with myself that I probably won’t be able to accomplish anything more this week., even though I most definetly need to do something about the upcoming visit to MIT, as well as decide whether or not I want to take a side trip to Yale while on the east coast. (Also, I just got the news that at the aforementioned Soc. Neurosci meeting, the inaugural lecture is going to be given by none else than Dalai Lama! eek!)

In local news, the tension between Japan and China is getting worse and worse. No one should have any doubts about where the crowds are controlled; if the PRC government would care at all about ending the riots, they’d have done so long ago. Nicely timed for Japan’s appeal for a permanent seat in the UN’s Security Council, the disputed stretches of sea between Japan and China and Korea (I guess there’s no politically-biased name for it) have again surfaced and I’m just waiting for the next round of the Kurilian island game.
The magnitude of this national denial is enormous – for a country that claims and believes to be modern, democratic, civilized… in a word, one of the good guys. Of course, China’s recent history is not so innocent either, and nobody (to my knowledge) is burning Chinese products on the streets because of whitewashed Chinese schoolbooks – and, because of this, I suspect that the Japanese Foreign Minister’s proposition to launch a joint study project with the Chinese to find out What Really Happened might not be realised ever.
Anyhow, for the very personal reason of having China and North Korea very close, specifically, close enough for missiles to reach me even though the only launching devices available were manpower, I’m slowly starting to feel a bit nervous.

Again, I planned to write an insightful essay on the subject of free scientific publication, after realising that there is at least one group of journals (PLoS Biology and pals) that indeed do publish the articles under Creative Commons licence and also had spent some time getting acquainted with some online ‘communities’ who do their own peer reviewing – such as the Faculty of 1000. Of course, there is no such thing as a free lunch; publishing in PLoS Biology costs something like $1500 per article to the *authors*, and access to Faculty of 1000 has a yearly membership fee that is at least foo high for me to pay personally.
But, as you see, I managed to fill up most of the space next to the veery aartistic photo on the left already; and, even though I really think the subject should be discussed, it again is left for the others to carry.