Welcome to the Middle East, baby

Torilla on tungosta.

Navigoin minkä parhaani kykenen, sillä yhdellä sivukujalla oli leipomon tiski, melkein kylän parasta leipää. On perjantai-iltapäivä, ja olen ilmeisesti väärään suuntaan menossa sillä kaikki muut menevät toiseen suuntaan. Keskenkasvuinen tummaihoinen poika pujottelee vastaan kantaen valtavaa tarjotinta täynnä pitaleipiä; väistän ja astun jaloissa pyörivän kalanpään päälle.

Myyjien välinen kilpailu tiivistyy auringon lähetessä horisonttia, metakka on kova enkä vielä saa selvää monistakaan sanoista. Lecher, Lecher – leipää leipää – seuraan signaalia kuin majakkaa ja pääsen poimimaan seesamisiemenkuorrutteisia sämpylöitä pussiin.

Ujuttaudun torin laitaa kohti; pian alkavat kudu-antiloopin sarvista tehdyt torvet soida merkiten sitä että joku on nähnyt jossain kolme tähteä taivaalla tai jotain, ja kaikkien pitää olla rauhallisesti kotona.

Tai ainakaan ei töissä.

Iltamyöhään saakka kuuntelen parvekkeeltani laulua ja rummutusta Nachla’ot :in kujilta.

—

Olen ollut nyt jossain määrin päätoimisesti Jerusalemissa toukokuusta alkaen; kesäkuun puolessa välissä löysin asunnon Nachla’otin ylärinteeltä. Parvekkeeltani näkyy paitsi Israelin parlamenttirakennus ja pääministerin virka-asunto myös Betlehem. Rakennuksen alakerrassa, rappukäytäväni oven vasemmalla puolin on sudanilaisten ja etiopialaisten pitämä “Internet”-liike. Naapurini on saksalainen journalisti joka keskittyy raportoimaan kristittyjen asemasta ja tilanteesta lähi-idässä. Vuokranantajani on syvästi uskonnollinen mies, jolla on keittiötarvikepuoti torilla ja saa lisätuloja kokonaisen omistamansa kerrostalon asuntojen vuokraamisesta. Mukava kundi. Ei edes hirveästi suuttunut kun erehdyin yrittämään jonkinlaista kädenpuristusta vuokrasopimuksen allekirjoitettuani.

—

Hiukan on kulttuurishokkia edelliseen paratiisisaarielämään verrattuna. Edelliseen Japani-elämään verrattuna. HItto vie, ihan mihin tahansa muuhun elämään verrattuna.

Luulen että tarvitsen blogia jotta voi purkaa kokemuksiaan jonnekin. Eihän täällä muuten selviä järjissään 🙂

—

Tulin tänne oikeasti jo tammikuun puolella; kirjanpidollisista syistä mun piti aloittaa työt jo silloin, vaikka pääasiallisesti tein töitä vielä Okinawalla toukokuulle saakka ja työsuhteeni OISTiin raukeaa vasta tämän kuun taitteessa. Piti suorittaa pakollinen viisuminhoitorumba (sain työviisumin, joka on jostain syystä voimassa vain lokakuulle eikä kukaan tiedä miksi), hankkia pankkitili jolle palkka voisi juosta, ja muutenkin aloittaa elämän käytännöllisten piirteiden järjestely.

Pankkitili järjestyi epäilyttävän helposti – työkaverini vei mut läheiseen kauppakeskukseen ja siellä majailevan pankin konttoriin, missä muutamia papereita allekirjoitettuani sain tilinumeron. Päätteeksi kysyivät että laitetaanko luottokorttikin, ja toki sanoin että kylläkiitos. Hyvä hyvä, laitamme sen postiin tässä huomennissa.

Sain kortin sitten käsiini tuossa viime viikolla. Kuluneiden kuukausien aikana pankki onnistui hukkaamaan kolme luottokorttia johonkin mustaan aukkoon; kesäkuussa alkoi hermot olla niin kireällä että huusin virkailijoille jo ihan itse (ilman työkavereiden apua) että jos kortti ei ole täällä kun tulen sitä seuraavan kerran noutamaan niin nostan kaikki rahat pois ja menen naapuripankkiin.

Kaksi virkailijaa lupasi erikseen pitää huolta asiasta ja vannoivat että kortti on paikalla – ja kun tulen sovittuna päivänä sitä hakemaan, kolmas virkailija katsoo mua hämmentyneenä, miksi sä sitä täältä haet, se on tel avivissa.

On hyvä osata nauraa tilannekomiikalle.

Ja sille, että pankki on nimeltään Israel Discount Bank.

Läksy numero yksi: jos et saa haluamaasi asiaa välittömästi, on ihan pakko ottaa ylös henkilön nimi jonka kanssa keskusteltiin, hänen henkilökohtainen puhelinnumeronsa ja mielellään vielä pomon nimi. Nämäkään ei auta koska on ihan mahollista et seuraavana päivänä kyseistä henkilöä ei löydy langan päästä eikä kukaan muista siitä kuulleensakaan.

—

Japanissa ollaan kuulemma tosi ikävän sisäänpäinkääntyneitä ja ulkomaalaisena on hankalaa. Että ei oo ihan samanlaisia oikeuksia heillä ja japanilaisilla. Ja kielimuurikin.

Pah. Täällä ei ulkomaalainen saa edes mitään ulkomaalaiskorttia. Eikä esimerkiksi saa hankkia “oikeaa” kännykkäliittymää, vain prepaid-liittymiä. No, mikäs siinä, tammikuussa menin sattumanvaraiseen kännyoperaattoripuotiin, myivät mulle sieltä hyvinkin helposti simmin jolla sai johonkin hintaan rajoittamattoman puheajan ja netin, ja kun nyt ei ollut vielä sitä luottokorttia ni laitoin suomalaiselle visalle sen.

Muutama kuukaus myöhemmin puhelin lakkaa toimimasta; hyvin monimutkaisen tiedusteluoperaation päätteeksi selviää että eivät he kyenneet jotenkin veloittamaan nordean korttia. No, mikäs siinä, mulla on pankkikortti joka veloittuu paikalliselta tililtä, voisi laittaa rahat menemään sieltä suoraan.

Niin se kielimuuri. Sanotaan aina että kyllä täällä pärjää englannilla. Kadulla pärjää kyllä ja joka kiskanomistaja osaa sanoa hyvääpäivääkirvesvartta paitsi englanniksi myös suomeksi ja japaniksi, mutta yritäpä soittaa esimerkiksi maan suurimman teleyhtiön asiakaspalveluun. Ei voittoa.

(Japanissa Docomo:lla oli englanninkielinen asiakaspalvelupuhelin jo vuonna 2004; softbankit sun muut firmat tarjoavat nettisivuistaan myös ulkomaalaisystävälliset versiot – täällä kielivaihtoehdot on käytännössä kaikilla firmoilla heprea ja venäjä. (jotkut tosi progressiiviset näyttää myös tekevän arabiankielisiä versioita…) )

Olen siis joutunut hyvinkin ekstensiivisesti käyttämään hyväksi työkavereitani puhelintyössä. Tuntikausia jonotusmusiikkia kuunnellen. Puoli labraa osaa mun passin ja luottokorttien numerot, osoitteet ja syntymäajat ulkoa.

Jossain välissä luultiin että päästiin jo eteenpäin tämän veloituskortin vaihtamisen kanssa. Saatiin oikea henkilö kiinni; tämä tiedusteli että onko puhelimessa juuri nyt puhelinliittymän omistaja – jaa ei, no antakaas hänelle kun tämä on henkilökohtainen asia tämä luottokortti, ei voi sitä muut hoitaa.

Otan puhelimen ja sanon että hello.

– “hälpä hälpä hälpä trallalaa huhhahhei?”

– “Excuse me, but could you speak English?*

– “lallalaaa hälpähälpä blub blub traat NO ENGLISH!”

– “OK could you please find someone who speaks English?” (olen aika varma että vastapuoli YMMÄRTÄÄ vaikkei kykenisikään puhumaan)

– “NO! NO ENGLISH! gibberish babberish halp halp …”

Annan puhelimen takaisin työkaverilleni, joka pyörittelee silmiään, vetää henkeä ja alkaa huutaa puhelimeen hepreaksi. Loppujen lopuksi käy ilmi ettei tämä asia olisi tässä hoitunutkaan, mun pitää allekirjoittaa jotain papereita jotka saa vain jostain. Mutta hei, meillä on faksi! Okei, vastapuoli sanoo, laittaa nyt just kaavakkeet tulemaan, täyttäkää ne ja laittakaa takaisin faksilla ja sitten asia on sillä selvä ja 72 tunnin kuluessa ottavat yhteyttä ja ilmoittavat että asia on kunnossa.

Kaikki on kisaväsyneitä, ja koska kuulemme faksin alkavan ruksuttaa jotain tulostetta, sanomme kiitos ja kuulemiin.

Faksitulosteessa on pelkkää windowsin virhetulostusta.

Toinen työkaveri löytää jostain googlaamalla (tai käyttämällä jotain israelin omaa hakukonetta, syystä jota en ymmärrä) jotain vastaavanlaisia kaavakkeita, jotka printtaan ja täytän niiltä osin kuin ymmärrämme, faksaamme takaisin.

Tästä on nyt aika monta päivää jo eikä mitään ole kuulunut. Puhelin näyttäis vielä toimivan. Luulen että jos se lakkaa toimimasta menen toiseen puhelinliikkeeseen ja hankin uuden simmin.

—

Piti lähettää nivaska tärkeitä dokumentteja japaniin, pikana. Menin siis postitoimistoon, ja kysyin että miten nämä saisi Japaniin nopeasti ja luotettavasti. Sain kuulla – helpotuksekseni – että täällä toimii myös EMS -postipalvelu. On asiallinen kuori ja kaikkea. Japani on vähän kaukana ja pitää aika paljon maksaa tästä, mutta mikäs siinä.

Toista viikkoa myöhemmin saan mailia vastaanottajalta, joka kohteliaan huolestuneesti kyselee että mitenköhän kauan niiden papereiden kanssa menee. Olin kiireissäni unohtanut koko asian, hämmästyin että ei ole vielä saapunut, ehkä olen erehtynyt osoitteen kanssa ja laittanut väärän osaston siihen? Joten menen tarkistamaan seurantanumeron perusteella että missä se kirje nykyään makaa.

Kahvi, näppäimistö.

Viimeisin rivi webin EMS-seurantatulosteessa ilmoittaa kohteliaasti, että ainoastaan kirjallisia dokumentteja (6 sivua) sisältävä lähetykseni on viettänyt viimeiset N päivää … juuttuneena tulliin.

RANSKAN TULLIIN.

On hyvä kyetä nauramaan kippurassa lattialla tilannekomiikalle.

Menen postiin testaamaan pikkuhiljaa oppimiani ankaran tivaamisen taitoja. Virkailija ymmärtää että olen huolissani lähetyksestä, katsoo seurantatulostetta ja sanoo väsyneesti että se on nyt tullissa, ei me voida asialle mitään.

“Katsotko vielä minkä maan tullissa?”

“Ranskan.”

“Niin, mä lähetin sen Japaniin.”

“Miten niin?”

Tässä vaiheessa mukaan tullut työkaverini ilmeisesti toteaa että en vielä osaa käyttäytyä asiaan kuuluvalla tavalla, kohteliaasti mutta päättäväisesti työntää mut sivuun ja alkaa huutaa. Ja jatkaa huutamista vähän ajan päästä Israelin EMS-palvelun päämajaan puhelimitse. Lopetettuaan hän pyyhkii hikeä otsaltaan (ensi blogipostauksessa tilitän säästä) ja sanoo että he suostuivat toimittamaan lähetyksen ranskasta takaisin samaan postitoimistoon mistä se lähti ja sitten sieltä japaniin ilman eri maksua.

Katson kaveria  ja en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

“Welcome to the Midlle East, baby!”

Paratiisista luvattuun maahan

Flashbackejä.

Lentoja sinne tänne. Keski-Euroopan kaupunkeja, perhevisiittejä (WOHOO! Siskon lapset muistavat mut!). Uusi Airbus 380. Mikä maa, mikä valuutta. Frankfurtin lentokenttä haisee makkaralta.

Yhtäkkiä kaikki on selkeää, bussi vie Shibuyaan, Daikanyamassa lähiystävien kanssa lounasta, luotettava Keikyu-linja vie Hanedaan, ja kuten aina työmatkoilta palatessani, naapurini ovat autoni kanssa kentällä vastassa. Kotimatkalla pysähdytään kaupassa, Aya antaa meille luvan Orion-oluisiin ja ottaa ratin haltuunsa. Meri on kaunis ja kun tähdet syttyvät, niiden alla lämpiää kylpy.

Kuin mikään ei olisi muuttunut, paitsi että oman taloni lattian purettuani majailen Saaton ja Ayan hyvällä puisella lattialla, vanhan mutta luotettavan hyttysverkon suojassa. Hevonen tykkää uimisesta entistä enemmän, sanshin-porukka saa yhä useammin esiintymiskutsuja, yliopiston uusi rakennus on avattu samoin kuin Miyagin Hilton, jonka keittiö/olohuoneen, suihku – ja pyykkitilat ovat jatkuvasti valloittamiamme. Kissalla on monta pentua. Koira käy keskenänsä kyläkaupalla hakemassa leipää. Aamuauringon noustessa herätään, haistellaan tuulta ja mietitään mennäänkö töihin vai surffaamaan; Zamamilla tanssitaan hulaa satamassa ja snorklataan mantarauskujen seassa. Teen kokeita aamusta iltamyöhään ja pikkuaivojutustelu jatkuu pikkutunneille kollegan kämpällä instanuudeleiden ja halvan oluen kyydittämänä.

Kuin mikään ei olisi muuttunut.

Käyn moneen kertaan ulkomaalaisvirastossa jonottamassa. Aina on joku asia vielä vähän pielessä. Tarvitaan leima. Lakimuutos astui voimaan tänään, serverit on nurin. Vihdoin ja viimein, kesken aivoleikkauksen, puhelin soi ja mukava immigraatiosetä sanoo että tuleppas käymään.

—

Pieni selityksenkaltainen on kai kohdallaan.

Viime vuoden huhtikuussa ensimmäisen kerran kävin kyselemässä, josko olisi tällaisella henkilöllä mitään mahdollisuuksia anoa pysyväisoleskelulupaa Japaniin. Kahteen kertaan käännyttivät mut silloin sieltä, että ei kuule alle kymmenen vuoden oleskelulla kannata. Yoella oli noihin aikoihin yhtäjaksoista Japanielämää vyön alla vasta seitsemän vuotta ja risat.

Tiesin toki jo tuolloin että kaikenlaisista syistä lähtö on edessä varsin pian – Princetonin lentoliput oli jo buukattu – mutta ajatus gaijinkortin luovuttamisesta tuntui mahdottoman tuskalliselta. Japani ja Okinawa on koti, ja onko kamalampaa asiaa kuin epävarmuus kotiinpaluun mahdollisuudesta?

—

Vaikka uran kannalta työt OISTissa tuntuivat olevan mahdottoman turhia palattuani vielä turhemmalta Princetonin reissulta, päätin että en ota uutta pestiä ellei se tunnu niin hyvältä että todella haluan sen. Ja jos en saa uutta työtä niin olkoon.

Ikävä kyllä ja näissä piireissä juorut liikkuvat nopeasti, ei kestänyt kauaakaan ennenkuin eräs kuuluisimmista pikkuaivotutkimuksen antediluviaanisista proffista otti yhteyttä, vierailulle saapuneen tutkijan suun kautta:  “He asked me to tell you this: his offer still stands.” Tarjouksella viitattiin noin viiden vuoden takaiseen keskuteluun tavatessamme Sveitsissä, jolloin lyhyen keskustelun jälkeen kuulin että milloin vain haluan niin töitä olisi tarjolla… samaan syssyyn kerrottiin että kun kerran olen kuitenkin menossa siihen erääseen kokoukseen Euroopassa niin tulisinko vaikka käväisemään heilläkinpäin, tottakai kaikki kulut maksettuna. Ilman mitään obligaatioita. Kukaan ei pakota.

No, mikäs siinä. Matkustaminen on aina kivaa, varsinkin maihin joissa ei ole ennen tullut oltua. Etelä-Euroopan konferenssissa ruoka on hyvää ja esitelmäni jossain Val Di Fiemmen resortin baarissa (se oli oikeasti ihan oikea konferenssi!) uppoaa yleisöön hyvin; lentelyä sinne tänne ja hups olen labrassa jossa on laite x ja y ja monta opiskelijaa jotka käy kuumina puhuessani höpsöstä pikkuaivojen osa-alueesta jolla olen melkein kaiken työni tehnyt, ja professori joka … no.

Mulla on yksi skilli jossa olen kovasti kuvitellut olevani maailman paras tai ainakin top-10:ssä. Osaan laittaa lasisen pienen neulan tosi huolella pikkuaivotumakeneuronin kylkeen ja imaista siihen pienen reijän ja sillai. Hyödyllinen skilli nykymaailmassa, eiks. No enivei, vierailun päätteeksi – kirjaimellisesti, viimeisen illan lähestyessä puoltayötä – proffa nonchalantisti tekee pienen kokeen jossa hän suorittaa tämän yllämainitun toimenpiteen Niin Maan Perkeleen Täydellisesti että Yoe meinaa pillahtaa itkuun.

Hiukan myöhemmin, hyvästellessä, Proffa maistelee sikariaan ja kysyy että no mitäs tykkäät tästä labrasta – mutta ennenkuin pääsen pitkälle ylistyksissäni, hän keskeyttää ja sanoo että eläpäs nyt päätä mitään, menet ensin kotiin ja puhut perheen kanssa, katsot kotisaartasi ja mietit siellä että haluatko tulla.

—

Kotilabraan palattuani tyhmää projektia katseltuani totean että totta hitossa sinne on mentävä. Vaikka sattuu niin perkeleesti ajatus lähtemisestä. Mutta lähtemättä ei voi palata. Mailaan että tulen, jos saan tulla ihan vähän myöhemmin … että jos nyt kuitenkin saisi sen pysyväisoleskeluluvan hankittua. Laitetaan työlupahakemukset menemään uuteen maahan samaan aikaan kun alan tosissani kerätä kaikenlaista dokumentaatiota jonka avulla ehkä voisi sen oleskeluluvan saada.

Kun viimein saan hakemuksen sisään – lukemattomien yritysten jälkeen – kyseessä on reilu viisisenttinen nivaska. Käsittelyaika kuulemma vuoden luokkaa. Ja jos sinä aikana loppuu työt Japanissa niin taitaapi kariutua koko hanke.

Alkoi viivytystaistelu. Käytän jokaisen siedettävän moraalisen keinon pitkittää virallista suhdettani Japanin työelämään ja yhteiskuntaan. Hankin talon poissaoloni ajaksi jotta olisi sen näköistä että täällähän sitä asutaan. En myy autoani vaan uusin liikennevakuutuksen. Viivyttelen virallisen irtisanoutumisilmoituksen lähettämistä yliopistolle aivan viime tinkaan ja sen ylikin – huomaan että jos pistän kaikki neljäkymmentä käyttämätöntä lomapäivääni kulumaan ja käyn kääntymässä labrassa heinäkuussa niin saan venytettyä lopullista työsuhteen katkaisua lähes elokuulle.

Niin kuin ehkä yksi ja toinenkin huomasi, en myöskään blogannut tai postannut facebookiin mitään koko muutoksesta. Arkistoon on kertynyt pitkällinen sarja kaikenlaisia valokuvia uudesta ympäristöstä, työkavereista ja lounaista, mutta ne on jätetty julkaisematta. Kun eräs saarelainen postasi kuvan yoesta ja kommenteissa joku sanoi että voivoi se on muuttamassa muualle, piti heti mennä korjaamaan että eikun tenkintenkin, työmatka vain, tulen takaisin heinäkuussa!

Syyttäkää luuloharhaisuudesta, mutta kun paikallinen poliisisetä tavallisella kierroksellaan kysäisi että mites sun jatkosuunnitelmat että mihin olet menossa kun kylillä sellaista puhutaan – siinä meni muutama yöuni kun olin jo varma että kyseessä oli immigraatioviranomaisten tiedusteluoperaatio.

Harva se viikko kävin ulkomaalaisvirastossa, kaikenlaisilla verukkeilla – aina kun oli joku lehtijuttu missä punainen tukkani näkyi, vein sen niille. Kaikki lasten kirjoittamat “Kiitos Yoe-sensei kun kävit kertomassa meille tieteestä!” – kiitoskirjat, sanshin-porukkamme esitysten ohjelmalehtiset … ja vaikka välillä oli vaikeaa, olin pitänyt virtuaalisuuni kovasti supussa kaikista hankalista poliittisista asioista, erityisesti Okinawan tilanteeseen liittyen.

Joka kerta kun kysyin, sanoivat että menee vielä ehkä puoli vuotta.

Ja lähtöpäivä saapui ilman asian ratkeamista.

—

Oli miten oli, lähtö Nahan lentokentältä kohti Ulkomaita oli vaikea. Tuntui kuin olisin giljotiinille astellut kun meni turvatarkastukseen. Aya ja Saato reipastivat minkä jaksoivat, huterin polvin kumarsin hyvästit, mutta purskahdin itkuun vasta lentokoneessa. Hongkongin lentokentällä näin kuinka matkatavaroiden seassa matkaava sanshinini sai kovaa kyytiä lentokenttäjätkien taholta. Pääteasemalla soitin oli kokonaan hukassa, mutta onneksi löytyi kuitenkin.

—

Tapaan siskoni eräänä viikonloppuna  välimeren biitseillä. Hengataan, syödään, juodaan, puhutaan viidentoista vuoden juorut. Facebookin kautta saan viestin sihteeriltä, joka sanoo että immigraatio on soitellut perään että missäs olen.

Palaan töihin vatsa perhosia täynnä. Hankalia puhelinsoittoja virastoihin. eDreams.com myy lentoliput.

—

Muutama kohtelias sana ja molemminpuolinen kumarrus, ja kävelen virastosta taskussani Suomen passi, jonka kaikki japaninviisumit ja työluvat on mitätöity.

Samoin kuin ulkomaalaishenkilöllisyyskorttini.
Korvaukseksi sain uuden henkilöllisyyskortin, joka määrittelee luokituksekseni “permanent resident”.

—

Muutama päivä myöhemmin lennän taas Ulkomaille. Konferensoin ja lopulta saavun pieneen kattohuoneistooni Jerusalemin kukkuloilla. Golanilaiselta labrakaverilta perimässäni jääkaapissa on aina vuohenjuustoja, oliiveja ja hummusta.

Israelissakin tuulee mutta ei sada koskaan.