Should I be very scared?

Review lähti editorille “reject but invite resubmission”-leimalla.

Tänään pöydälläni on uusi reviewoitava manuska, TAAS omaa tutkimusalaani liippaava, ja TAAS ne siteeraa sitä mun äskeistä juttua. Taitaa olla niin, että seuraavan kerran kun menee naamaansa näyttämään johonki kokoukseen, on oltava varautuduttu siihen, että se tavallinen “mä oon vaan pieni postdocci emmämitäätiiä” – suojus ei enää toimi.

Lehden editori laittoi vielä perään huomautuksen, että jos vastaatte 10 päivän sisässä saatte lisäpisteitä.  Oliks tää joku kilpailu kans?

Advertisements

Uskomatonta mutta totta

Arvostettu tiedelehti Nature (näinhän siitä normaalimediassa aina puhutaan) uutisoi, että tyypit tutki osaako ammattilaulajat keskimäärin laulaa paremmin kuin tavalliset kansalaiset kadulla. (Osaa. Mutta havaittiin myös, että melkein kuka tahansa osaa laulaa kohtuuoikein kunhan ei kiirehdi.)

Vinkukitinä

CIMG1523_shibuya.jpgVoi itku.

Tuli taas reviewattavaksi artikkeli, ja tyypiltä jonka tunnen ja joka tekee hyvää työtä, ja jonka data on hyvin mitattua ja analysoita ja artikkelin kuvat on melko hyvin tehtyjä – mutta se on kirjoitettu aivan tuskaisen huonosti! En ole vielä päässyt metodeista eteenpäin ja on jo kolmatta sivua huomautuksia huolimattomasta kielenkäytöstä – siis sellaisesta, jonka takia ei voi olla ihan varma että mitä ne on tehneet ja miksi. Siis jos ei tuntisi asiaa ja osaisi arvata. Eikä edes kannata lähteä luettelemaan kirjoitus – ja kielivirheitä…

Mähän olen tässä jo jonkun aikaa haaveillut että jospa tulis reviewattavaksi vihdoinkin joku sellanen manuskripti jolla ois edes jotain mahiksia tulla julkaistuksi jossain eikä niitä minkä kanssa lähinnä pohtii että miten sanoa nätisti että tää on niin huono etten jaksa lukea. No, ehkä tää on askel parempaan suuntaan; juttu on hyvä mut sen lukeminen on silti tuskaa, joka ainoan lauseen kanssa saa lukea kolmeen kertaan ennenkuin tajuaa mitä ne sanoo.

Tämän nimenomaisen reviewaus-nakin kanssa tulee hyvin reviewatttua kaikkia näitä suureellisia ja idealistisia ajatuksia, mitä nyt on tullut julistaneeksi avoimesta tieteestä ja sillai. Tulee tarkistettua, että montako asiaa tässä nykyisessä systeemissä on pielessä.

CIMG1522_shibuya.jpg Sattuu olemaan niin, että kyseisen manuskriptin pääauthori on ihminen, jonka tunnen, jonka kanssa olen jutellut pidempään kuin viisi minuuttia, josta pidän sekä ihmisenä että tutkijakolleegana. Toisaalta, tiedän, että sillä on ollut ns. Vaikeaa uransa kanssa, rahoitus (eurooppalaiseen tapaan) on ollut kiven alla, ja kyseinen tutkija on vuosikausia puskenut lähes yksin aiheensa kanssa. Alle minuutin mittainen taustatietojen tarkastelu (ilman nettiä) viittaa siihen, että toinen kyseisen artikkelin tutkijoista on vielä siirtynyt muihin tehtäviin; dataa on esitetty "in preliminary form" postereissa vuosina 2001 ja 2004, eli arvatenkin kyseessä on jonkun ei-niin-menestyksekäs väikkäriprojekti jonka kolleegani (kutsuttakoon häntä vaikka Robiniksi) on nyt sitten itse kasannut pöytälaatikon datoista.

Manuskriptissa itsessään on viitteitä siitä, että juttu on lähetetty aikaisemmin jo jonnekin, saatu sieltä tyrmäävät arvostelut, joihin on sit yritetty post-hoc vastata ja lähettää juttu julkaisuhierarkiassa seuraavaan kohteeseen. Löytyy esimerkiksi päälleliimattu lause, jossa viitataan siihen mun juttuuni, ja tavallaan Robin on ehkä tehnyt jotain kokeita saadakseen juttunsa sopimaan "suureen skeemaan". Edelliset refereet selkeästi oli kitisseet että kun lähetetään tällaiseen korkealaatuiseen julkaisuun niin tulosten pitäisi lisätä merkittävästi ymmärtämystämme aivojen toiminnasta – ja Robin on vastannut lisäämällä diskussioon useita jonninjoutavia kappaleita kyseisen aivoalueen kriittisestä merkittävyydestä eläimen toiminnalle.

Kaiken lisäksi, koska tulokset on tavallaan "outoja" ja efektin näyttämisen jouduttiin käyttämään fysiologista kymmenen kilon hienosäätölekaa, Robin käyttää noin puolet kaikesta energiastaan puolustelemaan tutkimuksensa merkittävyyttä. Tämän seurauksena alun perin ihan positiivisesti suhtautunut lukijakin saattaa ruveta epäilemään notta onko tää ny mitenkään oleellista tai edes oikein tutkittua.

CIMG1832.jpgSattuu myös olemaan niin, että tutkimuskohde liippaa hyvinkin läheltä omiani – ja tämän takia mä näen, että varsinainen tutkimus, kokeet, analyysi ja kuvat on hyvin ja huolellisesti tehtyjä, sekä ymmärrän miksi ne on tehty ja miksi ne on oleellisia. Ja kaikesta sydämestäni toivoisin ja järjellä haluaisin että tutkimukset julkaistaisiin ja muuttuisivat osaksi yleistä tietoa. En siksi, että kyseessä on tuttu, tai koska tulokset jotenkin tukis omiani (ei varsinaisesti edes tee niin), vaan koska asia on tärkeä.

Mutta itku kun juttu on niin huonosti kirjoitettu!

Nythän siis pitäisi tehdä niin, että ottaisin maili-ikkunan kiltisti auki ja kirjoittaisin että "Parahin Robin, hienoa työtä, mut koe X pitäs toistaa myös eri ikäryhmässä, se ehkä unohtui? Ja, muuten, Stetson&Stetson 02, johon viittaat, ei varsinaisesti oikeasti tue tätä asiaa, ne sanoo et entsyymi Y liittyy MYÖS prosessiin Q eikä että se on yksinomaan Q-prosessin osa. Mun kokeissa toi aktiivisuus näyttää vähän erilaiselta, johtuneeko siitä että sä käytät eri leikkuria?" ja niin edelleen. Vaikken ny ihan noin läheisissä väleissä tyypin kanssa oikeasti ole.

Mut olis ylituttavallisuuskin parempaa kuin se, että käytän 2 päivää kirjoittaakseni virallisen vastineen editorille, jossa kerron että ehdottomasti tuen artikkelin julkaisua, mutta tässä on 10-sivuinen luettelo asioita jotka pitäis korjata, enkä ymmärrä miksi koe X puuttuu toisesta ikäryhmästä. Toinen referee mitä luultavammin kirjoittaa että "käsikirjoitus on niin täynnä epäjohdonmukaisuuksia ja virheitä, että tutkimuksen tason arviointi on mahdotonta" ja se siitä. Robin saa vastaukset, masentuu, tai reippaasti ryhtyy tekemään uusiksi koetta X (vaikka ehkä ei enää ole paikalla tyyppiä joka teki kokeet alunperin eli menee puoli vuotta siihen kun opetetaan joku uus tyyppi tekeen ne), ja joskus 2008 alussa lähettää jutun taas hierarkiassa seuraavaan paikkaan. Hyvässä lykyssä se on ulkona puolentoista vuoden päästä. Ellei joku muu onnistu saamaan aikaiseksi vastaavia tuloksia nopeammin ja täsmällisemmin raportoituna.

Ja tästä kaikesta ajan, rahan, hermojen, eläinten ja inspiraation tuhlauksesta maksaa veronmaksaja, ja tutkija kituuttaa apurahanpuolikkaalla ja kirjoittaa muistiinpanonsa tylsällä lyijykynällä kylmässä tutkijankammiossa. Vaikka se varsinainen tieto syntyi jo aikaa sitten kun tekivät ne n=5 koettaan.

CIMG1833.jpgPois se minusta, että täysin ja ehdottomasti haluaisin päästä peer-reviewistä eroon. Onhan se muinainen, jäykkä ja epätäydellinen systeemi, mutta viime vuosisadan loppuun asti se ehkä oli ainoa mahdollinen tapa pyrkiä edes jollain tapaa erottelemaan jyvät akanoista. Virheitä toki sattuu, mutta sellaista epä-triviaalia järjestelmää ei varmaan ole joka olisi täysin aukoton.

En myöskään usko, että jossain määrin nykyisenkaltaisesta artikkelijulkaisumuodostakaan tarvitsee varsineisesti päästä eroon; luulen, että on meillä 50 vuode
nkin päästä "lehtiä", joissa julkaistaan "artikkeleita", joissa on jollain tapaa sovittu rakenne ja joiden otsikkosivulle nimensä saaville kehittyy mainetta ja kunniaa.

Mutta sitä en enää usko, että joka ainut pieni lisähavainto pitää julkaista artikkelissa, ympäröidä se sivukaupalla muualta kopioitua pohdintaa homman merkityksellisyydestä (tiedättehän, varmaan jokainen GABAa-reseptoreita käsittelevä artikkeli alkaa "GABA is the main inhibitory transmitter in the brain" – lauseen jollain permutaatiolla).

Itse tein tässä maanantaina pari pientä pilottikoetta, kokeilin yhden aineen vaikutusta ilmiöön jota tutkin, ei ollut vaikutusta. Tuskin ikinä julkaisen tietoa; N:t on liian pieniä, eikä efektin puute varsinaisesti todista sinänsä mitään (sitäpaitsi kalastushypoteesini oletti reseptorin paikassa jossa sitä ei oppikirjan mukaan ole), eikä tästä ole edes miksikään viralliseksi "negatiiviseksi tulokseksi". Silti maailmassa on varmasti joku jossain joka käyttää aikaa, vaivaa, rahaa ja eläimiä kokeillakseen samaa, tai vähän eri tavalla, koska artikkelihaku asiaankuuluvin hakusanoin ei tuonut yhtään tulosta.

On se harmillista.

Avainsana, jota ehkä kannattaa seurata: Open Notebook Science. Kuuntelin podcastin luennosta, ja fiilis oli lähes kummitusmainen: tuntui kuin joku olis puhunut ihan suoraan mun ajatuksiani.

Kuvien pojat mainostaa DoCoMon kännyköitä; ylempi tyttö muistuttaa että passia ei saa hukata (ilmeisesti japanilaiset hukkaavat niitä ulkomaanmatkoillaan jotenkin tosi paljon), ja alempi halaa paikallista verokarhun vastiketta kun ehkä nyt voi tehdä veroilmoituksen netissä.

Should I be scared?

Googlen Larry Page kertoi eilen AAAS:n (American Association for the Advancement of Science)n kokouksessa, että ne yrittää Googlella tosissaan rakentaa AI:ta. Onhan sitä jo aikaisemmin miettinyt, että varmaan ne yrittää jotenkin kone-keksiä asioita hakukoneidensa tueksi, mutta näin aseteltuna – että ihan AI:ta sen itsensä takia… Luonnollisesti, Googlella on käytössään varmaan maailmanlaajuisesti eniten tietoa ja taidetta Ihan Mistä Vaan, kaikilla kielillä, kaikista poliittisista näkökulmista.

Toisaalta: ""We are not scanning all those books to be read by people — We are scanning them to be read by an AI.""

Tulee mieleen Richard Powersin Galatea 2.0 (eikun 2.2) jossa opetettiin AI:ta antamalla sille luettavaksi koko maailmankirjallisuus.

 

Kaikkea sitä…

CIMG1835.jpgTänään pankkiautomaatti antoi mulle ryttyisen, tai ainakin epäsileän setelin. Nostan kanteen, vaihdan pankkia. Mihinkään ei voi enää luottaa.

— 

Sen kyllä huomaa että on kevät, kun noita DoCoMon puhelinmallei on uutuus-rainappu:ssa kymmeniä. Löytyi sieltä vihdoin jotain aikuiseen miesmakuun sopivaa:

FOMA F703i. Puhelimen roiskeenkestävän kuoren vuoksi sen voi ottaa mukaan furoon eli kylpyyn. Mikäs sen rentouttavampaa kuin olla kylvyssä kiirehtimättä, kun puhelin voi olla siinä reunalla….  ja sen lisäksi, se on surimu. Mainoksessa ylikolmekymppinen mies katsoo raukeana pyyhe harteillaan suihkulasin takaa. Puhelimetkin on saaneet pintaansa seksikkäitä hikpisaroita.

Että rakastankin tätä insinööri – ja mainostoimistokansaa 😀 

Joy juutuubasi Lambadan tahtiin möngertävän pandan Yokohaman kiinalaisuudessavuodessa. Joku muu taas kissan painottomassa tilassa. Tyypeillä on selvästi kivempaa kuin kissalla.

 

Anonyymit Ahdistuneet Gradstudentit

Science-lehden careers-osastolla on vallan mainio kirjoitus, jossa jaetaan neuvoja niihin tilanteisiin, kun ei vaan mikään suju väikkärityössä, jo ties kuinka monetta kuukautta peräkkäin. Hyvä teksti. Muistaa muistuttaa mm. säännöllisen syömisen, unen ja liikunnan tarpeellisuudesta.

Lapsi on terve kun se leikkii, eiks?

yoeketsup.jpgLeikin Googlen ketsupilla. Nykerryksen päätteeksi havaitsin, että ei sillä saakaan laitettua valonlähteitä miten haluaa, ja piti tyytyä kolmeen eri asentoon aurinkoon nähden. Pientä harjoitusta tälle mun 3D-rajoittuneelle aivolle…

Treeneissä eilen kuulin mukiloimisen seassa kummia. Suoraselkäinen palomieskaveri kertoi motocross-kilpailu-urastaan ja siitä, kuinka se piti lopettaa kun alkoi ura palomiehenä. Ilmeisesti palomiehiksi pyrkiviltä otetaan prätkäkortit pois – heidän kun oletetaan olevan oikein esimerkillisiä kansalaisia, ja eihän se käy jos sellainen esimerkki joutuisi tyhmään moottoripyöräonnettomuuteen tai tyhmäilisi sen prätkän kanssa muuten vaan… kundi ei ollut ilmeisesti tullut ajatelleeksi sitä, että kortittakin voi ajaa ja vastakos se on tyhmää jos jää kiinni siitä vaikkei muuten olisi tehnyt mitään pahaa.

Tosin, jos nyt ihan oikeasti haluaa pitää sen korttinsa niin ei sitä väkisin viedä – sit vaan tulee huonoja arvosanoja koko koulun ajan…  

Näyttää pahasti siltä, että ei pääse DoCoMon puhelimista eroon, jos haluaa käyttää niitä myös ulkomaassa. 5G-blogi kuitenkin kertoo kivasta uudesta kallonluiden läpi ääntä lähettävästä apuluurista DoCoMon puhelimiin; tuotesivu tässä.  

Uutisia!!! Neurovelho paljastaa KAIKEN!!!

CIMG1829_wakoshi.jpgEi sitä aina tiedä mihin asiat johtaa. Sitä kääntyy jostain kadunkulmasta, puolihuomaamattaan iskee jotai hakukenttään tai jotain, eikä aikaakaan kun on jo jossain ihan muualla tekemässä jotain ihan muuta kuin piti.

Mulle kävi ton Second Lifen kans sillai hassusti, että mä olen aivan täysin nörttiytynyt. Tai vapauttanu sisäisen nörttini. Vaikka sanovat että nörttejä ei enää ole. Siitä en tiedä onko kyseessä vuosikymmeniä piiloteltu taipumus (after all, näpersin basicilla ekoja tietokonepeljä 10-vuotiaana) vai tällainen lähestyvän aikuisuuden vastareaktio; oli miten oli, otakoitunut olen.

SL-harrastelussa sinänsähän ei ole mitään otakua, sehän on sosiaalista toimintaa ja kaikkea, eikä vielä pieni skriptaaminenkaan ole muuta kuin trendikästä. Mutta sanokaas: meneekö se enää pintaliitotrendikkyyden nimiin, jos tilaa SLdev-listaa ja lukeekin sitä? (en sentään kirjoita sinne enkä edes ole ryhtynyt leikkimään sillä open source-SL:lla, syyksi riittää esim. se, ettei kovalevyllä ole tilaa sitä viiden gigan sorsakoodipakettia säilyttämään) Kuuntelen teknopodcasteja ja katselen youtube-pätkiä kaikenmaailman teknomessuilla pidetyistä keynotepuheista.

workdesk_001.jpgNoihin aikaisempiin tiedekommunikaatio-sosialismijuttuihin liittyen, aloin tässä joku aika sitten nykertämään (mm. Nahkuri-Sadun inspiroimana) Secondlifeen itselleni virtuaalista työtilaa, työhuonetta, työpöytää, jotain. Mikä oliskaan kivempaa kuin että voisin kävellä jonkun toispuolel palloo asuvan kolleegan työhuoneeseen jutustelemaan ja keskustelemaan tutkimuksesta. Meinasin, että rakennan sellasen jonkun konseptijutun, mitä vois sit rezzailla esimerkiksi jos jonkun kanssa asiasta puhuisi. Tein pöydän ja kirjahyllyn, ja linkkasin kirjoista Connoteassa olevaan reffitietokantaani (jota olen laiskanpulskeasti päivittäny miloin sattuu), ja sit ajattelin et vois olla vaik jotain koeliemien reseptejä ja sillai, ne vois olla vaik jossai wikissä ja sit niinku niistä virtuaalisista muistilehtiöistä pääsis klikkaamalla veppiin ja näin.

Havaitsen hyvin nopeasti, että eihän tästä tule mitään – mulla ei kotoani ole minkäänlaista accessia mihinkään työasioihini. Tää ei varmaan ole kellekään yrityskulttuurissa elävälle outoa (ei kai sitä yleensä pääse käsiksi johonkin sisäisiin muistioihin) – mutta tosiaankaan en päässyt edes tarkistamaan että kuinka paljon sitä nakkelia (NaCl) mun stanttuliemessä on. Vaikka kyseinen resepti on julkaistu ja julkista tietoa. En myöskään päässyt kopioimaan mistään nättiä jpg:iä mun viime vuosina esittämistäni postereista jotta voisin laittaa sen mallikuvaksi ideaani interaktiivisesta posterboardista. (Piti sitten lätkiä jotain kuvia mitä oli jo kertaalleen uploadannu SLiin; alkuperäinen materiaali on Nature Neurosciencesta, mutta kun Naturen saarella rakennan niin arvelin että ehkä ne ei pahastu.) (Ja interaktiivisuudella en tarkoita ainoastaan sitä, et olis nappi mist vois klikata et tulis seuraava kuva; kun kerran data voi olla jossain online, ja pala posterboardia vois hyvin olla vaikka kuin hieno plottaussofta… )

workdesk_003.jpgJotain oli tarvis tehdä. Vimmaisesti ryhdyin pohtimaan erilaisia tapoja tallettaa verrattain yksinkertaisia tekstidokumentteja, niin että niiden sisältöä voisi joustavasti hakea ja muokata ihan mistä vaan. Kokeilin TWikiä, joka toki tekee melkein mitä vaan – pitäisi vaan jaksaa syöttää sinne jotenkin kaikenlaista materiaalia mikä mulla jo on töissä erinäisiksi dokumenteiksi kirjoitettuna. Selailin kaikenlaisia netistä löytyviä tiedemuistiinpanojen järjestelysysteemeitä – mutta usein niissä on sama ongelma kuin Zoterossa: materiaali on tallessa viime kädessä sillä yhdellä fyysisellä kovalevyllä, joka hajoaa aikanaan ja johon ei pääse käsiksi ulkopuolelta.

Jotain kummaa reittiä pitkin joskus aiemmin jo päädyin tekemään GMail-tunnukset ja kokeilemaan Googlen Docs-palvelua – siis sitä sellaista mistä on puhuttu että katsokaas nyt kun ei tartte olla koneella sitä MSWordia. Valitettavasti, vaikka mielestäni MSWord on bloatwarea pahimmillaan enkä halua maksaa niistä kaziljoonasta tuottavuutta lisäävästä toiminnosta ja featuresta joita en koskaan käytä, GDocsin toiminnot ei ihan vielä riittäneet siihen että voisin ajatella käyttäväni sitä desktop- tekstinkäsittelyohjelman  sijasta. Vaan tähän mun tiedemuistiinpanohommaanpa ne sopii vallan mainiosti, se osaa kitisemättä niellä sille syöttämäni reseptit wordidokkareina (Firefox 2:lla; IE 6 bugittaa niin pahasti ettei sitä pysty oikeastaan käyttämään) ja vieläpä uusia dokumentteja voi lähettää systeemille mailitse. (Ennenkuin tämän keksin, ehdin perustaa Blogger-accountin jonne voin lähettää entryjä SL:sta klikkaamalla työpöydän kirjoitusvihkoa…)

Yllättävästi paras feature kuitenkin löytyy tavasta, jolla GDocsit voi "julkaista" – nettisivuina, joiden osoite on satunnaista kirjainten ja numeroiden sekamelskaa. Jos en kirjoita sivulle että tämä on Yoen sivu, ei sitä kukaan (satunnainen kulkija ainakaan) mistään arvaa. Joten, ehkä asioita voisi sen kautta valikoidusti julkaista… tai kirjoittaa muistiinpanojaan sinne ilman julkaisua, kunnes paperi on ulkona?

Elikkäs, jos ketään nyt kiinnostaa miltä neurovelhon labramuistiinpanot ehkä näyttää, voi käydä katsomassa mitä löytyy tämän "otsikkosivun" takaa.  Ei oo kovin kaunista, mutta on muutama kuvakin, ja hetken aikaa leikittyäni meinaan että tätä ehkä vois yrittää. Toimii tuosta mun SL-työpöydältäkin katsoen. Sitten kun SL vähän vielä teknisesti kehittyy, niin kohta jo voin kiskoa käppyröitä työpöydän laatikosta muiden nähtäville…

Kun noi työpaikan säännöt eksplisiittisesti kieltää kaikenlaisen uloskertomisen (en saa oikeasti edes viedä dataa analysoitavaksi kotiin), niin todettakoon varuilta että dokumenttien yksityiskohdat ei täsmää, ja kaksoisvaruilta se, että otan ne pois julkinäkyvistä piakkoin odottamaan tilanteen muuttumista. Mutta mulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että tää on suunta
johon ollaan menossa.

Vietän iltoja lukemassa Web2.0:sta, net neutralitystä ja kaikenmaailman teknisiä juttuja wikeistä ja uusista muistipiireistä. Rakensin ittelleni Googlen työpöydän (nettiin siis) ja rupesin kirjoittamaan asioita työpaikan kirjastossa Google Notebookkiin. (Jankakin sez: Google is not evil!) Piih:) Nykerrys on kyllä kivaa. Mutta pitänee vähän rajoittaa tätä nörttiytymistä, kohta varmaan alan lähettämään podcasteja. Tai vielä pahempaa, videocasteja. 

Nörtähtäminen on myös vienyt kaiken innon tietokonepelaamisesta. Jonku aikaa sitten aktivoiduin EVEssä vähän, ja liityin ihan corppiinkin, ja meinasin ruveta roolipelaamaan – nyt vaan haluan rakentaa ja kehittää SL-juttuja. Myönnän, olen aivan hurahtanut ja myyty, mutta siitä on aikaa kun on ollut tekemässä jotain mistä tulee sellainen olo että se on jotenkin tarpeellista.  

Tänään piti vielä kirjoittaa ultraliikkis-hautajaismainoksista mitä tuli postissa (siis tuohon ihan oikeaan postilaatikkoon Ikebukurossa), mut jää nyt. Pahoittelen tätä yksinäköalaisuutta. Ehkä nörttiys haihtuu pian ja pystyn taas keskittymään raportoimaan hassuista japanilaisista:) 

(Viimeiseksi vielä: ihq virtuaalinen työpöytäkäyttöjärjestelmä YouTube-pätkänä!) 

Kansalaisaktivismia

CIMG1831_wakoshi.jpgOtin asiaa niskasta kiinni ja lähdin kyselemään, että miksi ei nyt voi olla sitä käsipaperia vessoissa. Paperitelineet sentään on, mutta koskaan en oo niissä paperia nähnyt.

Kävi ilmi, että syynä on huolellinen budjettikirjanpito: WC-paperi maksetaan RIKENin yleisestä ylläpitobudjetista, mutta käsipaperit kuuluu ilmeisesti sitten kutakin kerrosta käyttävien labrojen budjettiin. Naoyo paljasti, että talon toisen päädyn naistenvessassa on usein paperia koska Miyawaki-labran tytöt vie sitä sinne – ja siksipä Naoyo käyttää aina sitä vessaa. Meidän päädyssä on toisena suurena labrana neuroinformatiikkalabra, jossa ei liene tyttöjä lainkaan – ei ihme, ettei paperia löydy.

Ei pidä vikistä jos ei halua itse nähdä vaivaa, ajattelin, ja vein sinne vessaan paketin labrassa käytettävää käsipaperia. Nyt odottelen että kuuluttavat käytävillä, että joku on ruvennut käyttämään väärää paperia vessassa…  

Sää muuttui yhtäkkiä taas kylmemmäksi, päivälläkään ei taidettu tänään mennä yli kymmenen asteen. Hyrr. Luumut alkaa kuitenkin jo kukkia, ja muutenkin on ilmassa kevään tuoksu – siis se, joka tarkoittaa deadlineja kaikenmaailman raportteihin, abstraktisubmissioihin sekä muihin henkilökohtaista onnistuneisuutta mittaaviin merkkipäiviin. Öisin kuitenkin tarkenee jo yhdellä lämmittimellä, mikä lämmittää mun mieltäni varmasti seuraavan sähkölaskun yhteydessä.