Dogs of Nachla’ot

Tänään tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun aamuneljältä, sydän kurkussa, etsin Tel Avivin lentokentällä matkatavaraläjästä kadonnutta sanshiniani. Antediluviaani proffa ja jämäkkä toisenpolvenvenäläinen opiskelijapoika odottivat tuloaulan kahviossa kiistellen kalsiumdynamiikasta ja veivät mut aamiaiselle meren lähelle. Kiipesin Yafon ikivanhan satamakaupungin muurille ja katsoin välimeren aaltoja udun läpi.

Mennyt vuosi on ollut hämmentävä, järkyttävä, kasvattava, paikoin ahdistava, paikoin inspiroiva. Bloggaus on hyytynyt kun on niin paljon kaikkea mistä ei edes tiedä mitä ajatella, saatika sitten kirjoittaa. Henkisesti olen ehkä elänyt tiukasti muurien sisällä, pitäen kynsin hampain kiinni niistä säikeistä jotka sitovat mut Sinne Minne Kuulun – kun todellisuus ympärillä on ollut vaan ihan liikaa, otan sanshinin ja kuuntelen tarkasti meren ääntä joka soinnussa. Keitän riisin asiallisesti ja laitan sen lounaslaatikkoon ja syön sievästi puikoillani kun muut mussuttavat lafaa ja shakshukaa. Ja teen niin perkeleesti töitä.

Tammikuun kieppeillä alkoi olla tosi vaikeaa. Töitä oli paljon ja tuli pelkkää takapakkia kokeiden kanssa; ja vastoin tämän blogin nimeä, kävi ilmi että kyllä täällä sataa. Sataa kuin pahimpana helsinkiläismarraskuupäivänä. Kuukausikaupalla. Asunnossani ei ole lämmitystä, kiviseinät ja lattiat hyytävät kahden porontaljan läpi, parvekelasitukset vuotaa sadeveden suoraan sisään. Lämminvesiboilerini oli jatkuvasti rikki 6 viikkoa – kiitän onneani että ei käynyt pahemmin, sillä ongelma oli siinä että boileri päästi talon sähköt suoraan suihkuveteen. Internetyhteyskin pätki niin paljon että aloin viettää viimeisiäkin vuorokausitunteja työpaikalla. Vieläkään en ole tottunut paikalliseen viikkojärjestykseen (työviikko alkaa sunnuntaina ja perjantai on “vapaa”), mutta sillä ei ollut väliä muuten kuin kioskin aukioloaikojen kannalta.

Työkaverit – jotka ovat siis kaikki opiskelijoita, kandin ja tohtorintutkinnon väliltä – ovat toki tehneet parhaansa ettei paralla länkkärillä olis kurjaa. Kun alkoi väsyttää niin etten jaksanut edes sitä päivittäistä riisiannosta itselleni laittaa ja meinasin ajautua pelkästään kioskimuonalle, tavaksi muodostui pikkuisten keskuudessa tarkistaa aamupäivisin että onhan joku tuonut yoelle ruokaa. Kun nukuin työpöydän ääressä, pitkänhulppea uskovaisopiskelija tuli kyselemään että jos ottaisin hänen tuolinsa kun se on mukavampi.

Toisinaan opiskelijani onnistuivat kiskomaan mut mukaansa jonnekin missä oli ihmisiä ja alkoholia yms. huviketta. Kohteliaana ihmisenä menin mutta ei tehnyt mieli puhua kenellekään, ja kuinka kivaa sitä nyt on katsoa kuinka nuorilla ihmisillä on kivaa ja oma sosiaalinen juttunsa ja paljon tulevaisuutta edessä ja kaikenlaisia lauluja ja kitaroita kun tuntuu että itsellä on vain äärimmäisen heikko mahdollisuus päästä takaisin Sinne Minne Kuuluu. Yleensä arvioin melko sen hetken jolloin ympärillä olevat ihmiset ovat riittävän humaltuneita etteivät huomaa poistumistani. (toim. huom. Paikalliset opiskelijat eivät kovin paljon alkomaholia siedä, polttavat kyllä senkin edestä.)

Ikävintä oli se, että samaa tahtia muun jaksamisen kanssa haihtui kiinnostus työntekoon. Erään tuttavan kanssa asiasta keskustellessani mieleeni kirkastui karmea ajatus – mua ei kiinnosta miten aivot toimii. EVVK onko siellä synapsi tai molekyyli. Aivan yks ja sama. Uloskaan ei halunnut mennä kun ei vaan jaksa tapella niistä tomaateista. Kerran taksikuski iski jarrut pohjaan hetki kyytiin nousemiseni jälkeen ja karjaisi: Mitä, et puhu hepreaa? ulos autosta! – ja nauroi perään että vitsivitsi, ota tupakka, mihin oot menossa? Mun huumorintaju ei oikeen ehtinyt autoon mukaan.

Harva se kuukausi stressi kupli pintaan niin että piti karata maasta. Kaksi kertaa kävin piileskelemässä Rotterdamin Erasmus-instituutissa oldschool-pikkuaivotutkijoiden nurkissa, ja perheenjäseniä tapaamassa Suomessa ja Itävallassa. Rotterdamissa asuva Okinawan-kolleegani asuu mainiossa hollantilaisullakkoasunnossa monen kitaran kanssa – ja kuten taannoin saarilla, siellä sitten tulee istuttua aamuneljään kitaroita rämpytellen, kaljaa juoden ja piirrellen seiniin ideoita siitä Miten Aivot Toimii.

Niinhän siinä aina käy kun vetää överiksi: sairastuin. Liekö se ollut se paha tämänvuoden flunssa vai mikä. En liikkunut päiväkausiin porontaljoiltani vessaa edemmäksi; agenttiopiskelijatyttöni tuli toisinaan tuomaan inkivääriä ja sitruunoita ja keitti niistä soppaa ja kauhisteli miten hirveältä näytän. Kiinnostus mulla noin nolla.

Makaaminen loppujen lopuksi alkoi kuitenkin tehota ja vaikken jaksanut edes istua, aloin etsiä huviketta aivoilleni. Mitään ei pystynyt lukemaan tai katsomaan vaikeaa elokuvaa, mutta jotenkin eksyin tuijottamaan muinaisia japanilaisia miekka-animesarjoja, Rurouni Kenshiniä ja muuta. Ja sitten katsoin sen leffan. Ja jonkun ninjajutun. Ja jostain muistojen kätköistä esiin nousi mieleen aika tämän bloginkin alkuvaiheilta, kun oli väitöstyön viimeiset kuukaudet ja kaikki oli vaan liian vaikeaa – mikä mut silloin piti pystyssä? Budotreenaaminen. Muistaakseni kävin silloin dojolla 3-5 kertaa viikossa samalla kun tein töitä miljuuna tuntia päivässä, ja sillä jaksoi, sillä aivo pysyi toimintakykyisenä.

Ibuprofeiinihuuruissa googlasin tämän valtion bujinkanpääjehun ja armeijan everstin veppisivut ja laitoin mailia webmasterille, että öötota mää asun täällä ja oon treenannut kyllä monta vuotta mut nyt en vähään aikaan oo ja en tiiä mitään ja ei oo autoo ja en mä uskalla minnekään mennä mut oisko sopivaa joskus tulla katsomaan treenejä.
Seuraavana aamuna – kiemurrellessani häpeissäni, kuinka mä nyt kehtasin niille mailata – tulee sähköposti suoraan everstiltä, että olis tosi hyvä jos tulisit tänne, ota yhteyttä tähän tyyppiin joka auttaa sua järjestämään asiat niin että pääset paikalle.

Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kaivaa jostain matkalaukun pohjalta vanhat, repaleiset treenikamat ja vyö ja matkustaa jonnekin huitsinnevadaan. Ja seuraavana viikkona. Ja seuraavana. Ja (melkein) ihan joka viikko siitä alkaen. Blogini periaatteisiin kuului aikanaan että treeneistä ei kirjoiteta yksityiskohtaisesti joten ei kannata odottaa kuvauksia israelilaisninjojen taidoista … mutta, siinä mielentilassa jossa dojolle menin kokemus oli aika voimakas. Kaikki olivat hämmästyneitä että olen nainen, mutta se siitä ja löysin paikkani muiden mustapukuisten rivistä. Aktiivitreenausajoista oli jo aivan liian kauan, ja ensimmäiset kerrat kun yoe heitetään permantoon puhtaalla judotyylillä niin pelotti – mutta kun tunnit kuluivat, huomaan että kehoni muistaa paljon enemmän kuin mieleni. Tiedän missä on blokin paikka ja missä on aukko, missä on painopiste ja mikä on suunta. This is what I do.

Ja maailma alkoi pikkuhiljaa näyttää valoisammalta. Dojolle on kahden tunnin bussimatka suuntaansa, kotiin pääsen hilippasen puolen yön jälkeen. Tästä seuraa kuutisen tuntia ns. Omaa Aikaa. Kavereita kepillä päähän mätkiessä ei voi antaa muiden ajatusten kiusata. Vielä kun opetus annetaan hepreaksi niin siinä pitää pitää kaikenlaiset masenteet tiukasti kurissa tai muuten ei mistään tule mitään.
Alkoi myös tuo kielenopiskelu kiinnostaa uudelleen – kuukausitolkulla on ollut jumissa sen kanssa kun ei ole oikeasti edes HALUNNUT ymmärtää mitä ympärillä puhutaan. Ja aivan valtavan vapauttavaa oli päästä olemaan ihmisten kanssa jotka ei oo työkavereita.

Jotenkin, jotenkin. Sain julkaistua ensimmäisen artikkelini jossa olen itse viimeisenä kirjoittajana – pikkuinen metodiartikkeli jossa kuvaamamme leikkaustapa aika lailla mullistaa koko akuuttiaivoleikemenetelmän. Luettavissa vapaasti tuolla – ja näyttää siltä että sitä on jo reippaasti luettukin, pdf-tiedosto ladattu keskimäärin 17 kertaa viikossa. Ja kaikenlaiset randomit proffat ympärimaailmaa on lähetelleet maileja että wow hyvä! Noniin, siitä sai vähän itsetuntoa takaisin.

Seuraava paperi on ollut nyt varmaan jo kuukauden “submittoimme huomenna” – tilassa. Rakentamallani virustransfektiomenetelmällä olemme onnistuneet todistamaan vuonna 1974 postuloidun teorian todeksi (tai tarkemmin sanoen siis, olemme epäonnistuneet sen hylkäämisessä). Vielä tässä vähän arvotaan että oisko se nyt Nature vai Nature Neuroscience. (“If it fails, we go Frontiers.”) Tänään tilanne on se, että yhden päivän tauon jälkeen kun juttu on luettu niin hyvänen aika se näyttää karmealta ja eihäntästämitääntule. Tulee kumminkin. Tiedän jo. Viimeviikon pikkukonffassa alan isot pojat oli aivan mehuissaan juttua kuunnellessaan. Töitä tehdään edelleen järjettömästi, pomo kantaa meille tytöille labraan jätskiä, mansikoita, olutta ja viskiä; agenttiopiskelijani huolehtii veren kofeiinitasapainosta.

Kyl tää tästä. Pahoittelut kommunikaatiokatkoksesta.

Ja ihan parasta on että ko. agenttiopiskelija on aivan maanisen hyvä muusikko, ja toisinaan töiden jälkeen soitetaan pikkutunneille kaljan ja tieteen lomassa. Joskus on pakko saada jotain nauhalle – maailman on vaan kuultava, miten järjettömän hyvältä kuulostaa kun arabimusiikkia soitetaan okinawalaisella sanshinilla.

Dogs of Nachla’ot. Kelev shel Nachla’ot. Näin eräänä yönä unen jossa nuo sanat olivat. Öisin kuuntelen kun ne ulvovat.

Advertisements

7 thoughts on “Dogs of Nachla’ot

  1. Ihmettelin _eilen_ miehelleni, että noinkohan se Yoe-parka on pakkovärvätty Israelin armeijaan tai jotain, kun ei mitään ole kuulunut.

    Ja tänään (syntymäpäivänäni) Yoe sitten vihdoin antoi kuulua itsestään. =)

    Voiko ja/tai saako artikkelista onnitella? Jos voi, onneksi olkoon. Ja onneksi olkoon myös siitä, että pää (ja ruumis) ovat kestäneet ainakin toistaiseksi. Tähän voisi ehkä lisätä jotain filosofista siitä, kuinka kärsimys jalostaa tjms., mutta taidan tyytyä vain taputtamaan olkapäälle, kannustamaan sanattomasti ja jännittämään puolestasi, kuten tähänkin saakka olen tehnyt.

    Hienoa siis kuitenkin kuulla sinusta pitkästä aikaa. Ja uskon vahvasti edelleen, että jokin kohtalo sinut vielä ohjaa takaisin Sinne Minne Kuulut – kenties jopa pikemmin kuin luuletkaan. *peukut pystyssä*

  2. Kas, tässä hiljattain ihan mietinkin, mitä luvattuun maahan kuuluu. Ja sitten olitkin päivittänyt. Osa keloista on tuttuja – Amsterdamin kämppään satoi myöskin olohuoneen ikkunasta sisään. Täällä meni stereot oikosulkuun sateella kun niihin meni seinästä olevasta jostain vanhasta hormista tms. vettä. Joskus on ikävä pohjoismaista rakennuskulttuuria…

  3. Kiva että olet takaisin, niin blogimaailmassa, kun siellä ihmisten ilmoillakin.

    Sinulla on fantastinen taito löytää jokaisessa paikassa oma juttu. Okinawalla surffailit ja nyt harrastat budoa.

    Voi hyvin.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s