Ihan liian usein löytyy juttuja, joista haluais kirjoittaa vain yhden rivin, mutta jos ei juuri sillä hetkellä jaksa kehittää sopivaa koristetekstiä pakollista asiaankuulumatonta kuvaa ympäröivää tilaa täyttämään… Kattoo nyt, miten tällanen sujuu.
editor’s choice features : Nature jobs – Naturen sivuilta löytyy opastusta tiedeprojektien hallintaan. Mutta missä viipyy tieteen Jari Sarasvuo, joka opettaisi meidät tanssimaan paljasjaloin sateessa hyvinsuoritetun posteriesitelmän jälkeen?
Kun on ensin neljä työpäivää – ja pitkää sellaista – istunut analysoimassa järjettömän suurta datamäärää jännetupet maitohapoilla, on huomattavan mukavaa ottaa aikalisä ja päättää että on aika istua alas ja vähän pohtia asioita. Erityisesti kun on paistunut pomon henkilökohtaisessa projektintilapalaverissa useamman tunnin ajan, niin välillä on hyvä printtailla kaikenlaisia graafeja ja käppyröitä ja liimailla niitä labrakirjaan ja tarinoida niistä "mitä tästä opimme"-tyyppisiä paragraafeja.
Hetkellisesti oli sellainen olo että tässähän saattaisi jopa aivo käynnistyä ja päästä ajattelemaan ihan luovia – jopa lukemaan aiheeseen liittyvää kirjallisuutta! – mutta onneksi puoli päivää asioiden paperille laittamista toi ilmi sen, että tarttis analysoida vielä kaksi ihan uutta parametriä, kokonaan erityyppisestä datasta. Irgh. Ja mielellään kaikki se huomenna, jotta pääsis toteuttamaan ensiviikon lomien aikana pyynnön "kirjoita abstrakti aiheesta – ja tee siitä hyvä." Tällä kertaa siis ei sais tehdä mitään käsienheilutteluabstraktia siihen Soc. Neurosci:n kokoukseen luottaen että "kyllä nää asiat on selviä syksyyn mennessä".
—
Mietin tässä jonnapäivänä, että mitäs olen mahtavalla tiedeurallani tullut oppineeksi. Ja hämmästyin kun vastaus sisältää pääosin jotain ihan muuta kuin teknisiä taitoja tai mitään varsinaista "tietoa" – leijonanosan koko tieteeseenkouluttautumisesta vie sen paljonpuhutun tieteellisen metodin opiskelu. Vaikka sitä ei edes missään kauheasti opeteta.
Ei ihan veret seisauttavaa mutta kuitenkin: asia, joka määrittelee mut tieteilijäksi (laadusta ei nyt puhuta) ei ole faktatiedon määrä (kuka hyvänsä jostain asiasta kiinnostunut ja harrastunut ihminen tietää vähintään saman verran erilaisia asioita), kyky "nähdä metsä puilta" tai tehdä merkittäviä rinnastuksia (tätä tekee taiteiljat, runoilijat, hyvät managerit ja muutenkin pärjäävät ihmiset) tai jonkinlainen fiksuus (sanoihan se nettitestikin että olen tyhmä), vaan se, että mulla on varmaankin keskimääräistä parempi käsitys siitä, mitä on tieteellinen metodi ja ehkä osaan jopa vähän operoida sillä. (Tää ei nyt ole mikään etusivun uutinen, kunhan vaan tulin vasta nyt ajatelleeksi asiaa.)
Kuvittelisin, että sen tieteellisen metodin oppimiseen menee ihmiseltä enemmän aikaa kuin monien teknisten taitojen tai faktatiedon hankkimiseen. Ehkä kymmenen vuotta. Mikä tarkoittaa sitä, että Suuret Tyypit (Einstein & co), jotka pääosin on tehny läpimurtotieteensä 26-vuotiaina, on joko aloittaneet vakavan suuntautumisen tieteelliseen metodiin (pelkkä harrastuksenomainen tietokirjojen lukeminen ei riitä) varhain, tai sitten ovat vaan hirveällä mäihällä osuneet oikeaan ilman Metodia. Tai sitten ovat vaan niin ylivertaisia aivoiltaan että siihen ei mitään aikaa kulu kun yhden tieteellisen ajattelutavan omaksuu. Tai sitten eeonämseetoiseen ei vaan ole tiedettä, vaan ilmiö jota sitä seurannut tiede sitten on tutkinut Metodilla ja todennut sen jollain tapaa todellisuutta vastaavaksi.
—
Metodi auttaa kun on vaikeaa. Kuten esimerkiksi nyt, kun tuo datavuori näyttää pelkältä puurolta josta ei suurin surminkaan saa kiskottua sinne haudattuja todellisuudenpalasia näytille. Ei ainakaan huomisiltaan mennessä. Mutta ei panikoida, vaan katsotaan mikä olis se kysymys johon vastaaminen näyttäs kaiken kauniisti ja kirkkaasti.
Metodi ei auta kuitenkaan siihen kun väsyttää niin vietävästi että kiukuttaa menetetyt lomapäivät.
Onneksi nyt pitää mennä soittotunnille.
From MAILER-DAEMON@…
"Dear user,
your email account was used to send a large amount of unsolicited commercial e-mail during the recent week. Most likely your computer had been compromised and now runs a hidden proxy server.
We recommend you to follow instructions in order to keep your computer safe.
Best regards,
The […] team"
Ilmeisesti olen saanut jonkun spämmäävän viruksen. Eikä mitään havaintoa mitä sille pitäisi tehdä – kyseinen "tietokone" kun sattuu olemaan kännykkäni. Kun lähetetyistä maileista maksan pakettihintaa niin jotai ois kiva kuitenki tehrä…
Ehkä mä vaan suljen sen puhelimen. Ei mulle kumminkaan kukaan ikinä soita kun se o muutenkin aina äänettömällä joten vaikka soittaisi niin en älyä vastata. Kaikki kännykorutkin irtos tossa joku aika sitten niin että ei siitä oikein ole laukunkoristeeksikaan. Kello siinä tietysti on, mutta voisin vaihtaa rannekelloon – niihin ei tiettävästi vielä ole tullut viruksia.
Katsoin kelloon ja huomasin sen näyttävän vuotta 2006. Sekä sen, että alkuvuodesta 2005 on kulunut jo melkoinen määrä aikaa – mikä saattaa osoittautua melkoisen merkittäväksi siltä kannalta että toivon saavani laihojen vuokratulojeni verovähennyksiksi alkuvuoden 2005 yhtiövastikkeita. Vaikka remppakuitit on tallessa (ja jopa jonkun neuvomana otin niistä valokopiot hiukan ennenkuin ne haalistuivat olemattomiin) niin eipä tullut mieleen noita vastikerahoi kuittailla. Automaattinen suoraveloitus tililtä on pahasta.
Kello näyttää myöhäistä muutenkin. Passini voimassaoloaika päättyy maaliskuussa 2007 – mikä riittää juuri hintsulleen siihen että kehtaan yrittää sisään Demokratian Johtotähden Maahan lokakuussa – mutta japaninviisumini jo sitä ennen, helmikuussa. Saahan niitä uusittua, ei siinä mitään, tarttis vaan saada aikaan.
Mutta, mutta. Huomenna taas poistuu labrasta yks veteraanipost-docci, jättäen mut virkaiältäni vanhimmaksi. Uutta nuorta verta pukkaa porukkaan nopeammin kuin assarit kerkeävät päivittää labran esittelyposteria, ja erityisesti tänään, kun JNeurosci kertoo että on saanut niin ristiriitaisia kommentteja reviewereiltä että tarvitsevat kolmannen kommentoijan, mun pieni DCN-projekti tuntuu aika tahmealta verrattuna baski-kantonilaiseen projektiin naapurilaitteistolla joka tähtää Natureen.
Taas se alkaa. Maa polttaa jalkojen alla, kohta pitää lähteä. Ja koska ei halua lähteä ihan minne sattuu, ja koska hyvään paikkaan ei tostanoin vaan kävellä sisään, olis parasta käynnistää päänsisäinen projekti jossa järjestellään maailman asiat silviisiin että viimeistään loppuvuodesta 2007 olen selkeästi siirtymässä muualle. Alkaahan tämä vuosituhannen eka vuosikymmen olla jo lopuillaan.
Masentaa moinen. Tykkään ihan kauheasti tästä maasta, talo jossa asutaan on ensimmäinen ties-kuin-moniin-vuosiin paikka joka tuntuu kodilta (kaikki siihen liittyvät velat pitäs olla maksettu tän vuoden loppuun mennessä) ja vaikka kuinka itkua vääntää pieni punatukkainen ninja kun ei onnistu se onikudaki isovarpaalla niin en tiiä miten pystyy lähtemään Bujinkanin luota. Sitä rupeaa taas kyseenalaistamaan kaiken merkityksellisyyttä – miks vääntää yömyöhään silmät ristissä japaninläksyjä kun ei sillä kielellä kuitenkaan tee niin paljon mitään missään muualla? Opiskelisin vaikka kiinaa mielummin.
Viimeksi kun järjestin ittelleni paikan (tämän täällä RIKENissä), meni reilu vuosi siitä kun CVn ekan kerran lähetin siihen kun allekirjoitin sopparin. Tuskin se sen nopeammin menee nytkään, joten olis paree alkaa lähetteleen sitä CV:tä jonneen. Tosin, ilman julkaisuja se on aika tyhjä CV, enkä oo vieläkään päässyt käyttämään sitä tekniikkaa (nopeaa kalsium – tai jännitefluoresenssikuvausta) jonka hallitseminen olisi ollut mun valttikorttina.
Tietääkö kukaan, voisko ihminen haluta asua New Yorkissa? Jos jotenkin ignoroisi sen että se sijaitsee USA:ssa? Sieltä lentäisi Helsinkiin melkein tuntia nopeammin kuin täältä. Ja hintatasokin varmaan edullisempi kuin Tokiossa.
Äsh. Kevätmasennus vain, menee ohi, elkää välittäkö. Sääkin on kuin Helsingin lokakuun loppu. Hätäilin aikaisemmin kummalisia säitä että kirsikankukka-aika menee ohi ennenkuin äiti kerkiää katsomaan; nyt alan olla huolissani että joidenkin viikkojen kuluttua vierailulle saapuvat Styn sukulaiset missaa sadekauden.
Vapaapäivä, ensimmäinen todellinen sellainen sitten maaliskuun. Aurinko lämmittää huonetta niin että ei tarvitse konelämmitystä. Sohva, vaakataso. Ruisleipää, suomalaista Edam-juustoa, venäläistä suolakurkkua. Hyvää japanilaista omenamehua. Huhtikuun kuukausiliite. Ei kiirettä.
Bliss.
—
Lauantai-iltojen perinteeksi on kuitenkin muodostumassa kummallinen sosiaalinen tapahtuma: jo ties kuinka monta viikkoa peräkkäin, treenien (mä en osaa mitään! argh! Miks mun käsissä ei lue notta vasen ja oikea?) jälkeen isojen ninjakundien kanssa syömään "rotten carcass"ia eli yakinikua. Joka kerta eri paikka, etsitään täydellistä roosua, parasta mahdollista hinta/laatusuhdetta joo-karubissa sekä hyvää namagureepufuruutsusauaa:ta, vuoroviikoin Ikebukuron länsi – ja itäpuolella. (Ikebukuron alueella on luultavasti useampi sata Yakiniku-paikkaa, joten ei ihan heti päästä käymään kaikkia läpi).
Yakiniku tarkoittaa kirjaimellisesti grillilihaa, jonka seurana syödään ehkä hiukan tappajakaalia. Liha tuodaan pöytään herkän verisinä viipaleina, joita sitten grillataan pöydän keskellä olevassa giiligrillissä ja syödään ah niin mainion tare-kastikkeen kanssa. Isot ninjat syö lihaa aika paljon. Ja koska ne on kohteliaita ninjoja, isot ninjat pitää huolen että myös tällainen puolet pienempi ninja saa tasan yhtä monta palaa lihaa syödäkseen kuin he. Siinä ei hintaa kattella, kun listalta löytyy vielä uusi kokeilematon harami-annos. Joku maksaa aina luottokortilla, ja koska siinä vaiheessa kaikilla niillä jotka ei asu Ikebukurossa on jo tulenpalava kiire vaimojen luokse viimeisillä junilla, ei kukaan jää pohtimaan että paljollako tuli syötyä, ja paljonko.
Paitsi minä, joka huomaan joka sunnuntai-aamuna kärsiväni jonkinlaisesta lihansyöntikrapulasta. Kaiken järjen mukaan ei sellaista tilaa pitäisi ollakaan, mutta seuraavan päivän ylensyöntimyrkytys on jotain ihan muuta kuin tavallinen ähky joka koetaan esimerkiksi jouluna. Muuttaako proteiinien, aminohappojen yliannostus jotenkin koko kehon pHta tai jotain niin että olo on kuin teekkarilla vappuaamuna? Ehkä mun tosiaan pitäs vaihtaa se hapan namagureeppufruutsusauaa johonkin maitojuomaan …
Taas yritin kieltäytyä ilosta, mutta olin voimaton kun isot ninjat sanoo että "voi darling, me niin tarvitaan sut sinne neuvomaan meitä naisen psyykeen liittyvässä ongelmassa?" Paha vaan että en oikein osannut neuvoa, mutta yritin kovasti korvata puutetta kertomalla mielenkiintoisia havaintojani hiirien seksi-elämästä.
—
Tein nettitestin. Kävi ilmi että olen tyhmä.
Kaikki tehdään Sääntöjen mukaan korporaatioelämässä.
Viikonlopun töiden lomassa pyysin lupaa lentää tulevaan Wienin konferenssiin paria päivää aikaisemmin päästäkseni tapaamaan joitakin keski-Euroopassa asuvia sukulaisiani sekä käymään kampaajalla (Wienistä löytyi pikaisella googlauksella parikin Elumen-kampaamoa, VOITTO!). Lupa irtosi varsin helpolla, sillä ilmeisesti tämän vuoden alusta on työmatkasäännöstöjä muutettu siten, että on mahdollista liittää työmatkaansa pari ylimääräistä päivää kohteessa oleilua. Tämä oli aikaisemmin ehdottomasti kiellettyä, ja johti siihen että henkilöt kovasti väittivät osallistuvansa kaikenlaisiin kongresseja edeltäviin workshoppeihin ja satelliitteihin päästäkseen tapaamaan esimerkiksi naapurikaupungissa asuvia perheenjäseniään.
Nyt siis on lupa ottaa kaksi päivää lomaa konferenssi – tms. matkan yhteyteen, jos a) kyseisellä henkilöllä on perhettä lähellä kohdekaupunkia, b) kyseinen henkilö ei ole japanilainen ja c) matka suuntautuu ulkomaille.
Tarkennuksia tarvittiin, ja niitähän tehtiin – esimerkiksi koko Eurooppa määriteltiin yhdeksi kohteeksi eli jos konferenssi on Barcelonassa niin saan käydä kahden päivän aikana Suomessakin (en oo varma saako jonnekin Ranska Guyanalle lähteä, mutta varmaan toistaiseksi pääsee ennenkuin joku kokeilee ja sääntöön tehdään tarkennus).
Jostain syystä ei olla vielä kuultu japanilaisilta reiluusvaatimuksia ja lupaa käydä tapaamassa pariisilaisia sukulaisiaan (en tiedä pitääkö jotenkin perheen olemassaolo tai sukulaissuhteet vaadittaessa todistaa), mutta aika monilla on kuitenkin sukua esimerkiksi Hokkaidolla tai Okinawalla, joille suuntautuu aika paljon työn piirissä tehtäviä matkoja. Matkustaminen noille kaukaisille saarille on paitsi aikaa myös rahaa vievää, ja haluttiin antaa jälkikäteen mahdollisuus käyttää niitä vapaaehtoisia lomapäiviä perhevierailuihin työmatkojen ohessa Hokkaidolla ja Okinawalla.
Minkälaisilla lisäyksillä säännöstöön tämä saadaan aikaiseksi?
Määritellään, että Hokkaidoa ja Okinawaa ei lasketa Japaniin; täten sieltä kotoisin olevat ihmiset eivät ole japanilaisia ja niille suuntautuvat työmatkat ovat ulkomaanmatkoja.
—
Metropolis-lehden haastattelussa piakkoin Chibassa (Tokion Vantaa) avattavan IKEAn CEO kertoo, että aikovat olla varsin edullinen ja laadukas huonekalujen hankintapaikka. Firman strategioita ja tavoitteita kuvaillaan. Toimittaja kysyy, mikä tulee olemaan IKEAn pahin kilpailija.
Vastaus CEOlta: Tokyo Disneyland.
(Pitänee mennä joskus ensihuuman laskeuduttua käymään siellä IKEAssa, ties vaikka pääsisi kokeilemaan sitä Disneylandin jonotushuumaa ja ihan toisenlaiseen hintaan.)
Niin tuli siellä Kiotossa taas vaihteeksi käytyä. Tai no, vaitheeksi ja vaihteeksi… toisen kerran ikinä. Edellisestä kerrasta on aikaa ja silloinkin tuli lähinnä juostua kiireellä pari hassua kultaista temppeliä ja muuta. Ja joku onkelma oli kamerankin kanssa niin et jäi vähän kaivelemaan.
Tällä kertaa olikin sitten tarkoitus hoitaa homma vähän mallikkaammin. Ei mitään Lonely Planetista etsittyä ryokania "hyvien kulkuyhteyksien äärellä", vaan reippaasti mailia matka-agentille että nyt haluttas sellanen True Kioto Experience. Hyvä että sanoin että ei sillä hinnalla niin väliä, ois voinut jäädä saamatta se pakettimatka jossa käytännössä pelkkien luotijunalippujen hinnalla saatiin paitsi ne junaliput myös kaksi yötä paikassa, jonka listahinta oli 35k yen/yö.
Ei kuitenkaan mikään Imperial Hotel, vaan kolmesataavanha ryokan Yoshi-Ima Gionin sydämessä, toinen reuna Shimbashilla ja toinen Shinmonzenilla. Shimbashi siis on se säilötty muinaismuistokuja, jolla Sen Yhen Geishakirjan/leffan päähenkilö asusti.
Viimeksi siis jäi eniten kaivelemaan se, että yhtään geishaa (tai no, geikoa, kun o Kioto kyseessä) ei nähty, ja melkein kai kaikki muut tutut jotka on vähänkään nenäänsä näyttäny Kioton tienoilla on sellasia nähny pilvin pimein. Eli tällä kertaa mukana oli kunnon linnustajan välineet eli kamerat ja levinneisyyskartat.
Ihan turhaan. Kiotossa kirsikankukat oli juuri muhkeimmillaan, ja Shimbashin kanavaa reunustavat kirsikkapuut oli valaistu niin että koko seutu näytti oikeastaan lavastukselta Siitä Yhestä Geishaleffasta. Valoa siis riitti kuvaamiseen vaikka väkeä oli pilvin pimein.
Kuvattavaa sitten riittikin. Ei tarvinnut kauaa odotella, kun huomaan erään teehuoneen yläkerrassa koristeellisen kampauksen varjon; tämän jälkeen kaikenlaisia valkokasvoisia otuksia rupeaa vilahtelemaan enemmänkin. Ehkä kerran menin halpaan ja erehdyin vahingossa kuvaamaan huijarimaikoa, eli siis sellaista turistia joka on mennyt laittautumaan maikoksi ja sitten marssii tyylikkäisiin paikkoihin kuvattavaksi. Taannoin minäkin moiseen hupiin sorruin, mutta sentään ymmärsin pysyä sisällä – huijaus kun paljastuu paitsi ei-niin-täydellisesti päähän sopivasta peruukista niin viimeistään siinä, kun normaalisti lenkkareissa kulkeva nainen ottaa askeleen niillä maikojen tolppasandaaleilla. Harjoitustehtäväksi jätetään arvailu siitä, kuka/ketkä näissä kuvissa esiintyvistä ei kuulu joukkoon.
Muuan toinen kokemus, joka tähän asti multa oli tästä japani-experience-kokoelmastani puuttunut, oli teeseremoniaan osallistuminen. Tai siis, viime syksynä Simon kanssa osuttiin vahingossa johonkin massateeseremoniaan Kumamoton puiston nurmikolla; täysin kokemusta vähättelemättä siitä kuitenkin jäi hiukan hätäinen mielikuva. Tällä reissulla saatiin kuitenkin sekin puute korjattua; Yoshi-iman puutarha olikin oikeasti teehuonetta ympäröivä puutarha, jonka keskellä oli aito jostain-muualta-tuotu-muinainen-teemökki ja teetä teki joku mikälie teemestari, tosin ystävällisen englantiapuhuvan ryokan-neidin selostuksen ryydittämänä. Aika jees – sääli vaan että oli kuitenkin sen verran kiire ja kielitaidottomuus, että ei voinut jäädä sinne istuksimaan ja nauttimaan paitsi teestä myös näkymästä kasteiseen lyhtyjen valaisemaan puutarhaan.
Vaan eipä tässä vielä kaikki. Tyypilliseen tapaamme kun oli reissu aikataulutettu viimeistä puolituntista myöten, niin seuraavana aamuna onnekkaan länsimaalaisen aamiaisen jälkeen (ette usko miten hyvältä paahtoleipä voin kanssa maistuu kun on kärvistellyt niiden käkkäräkalojen kanssa ensin tarpeeksi) sännättiin parin korttelin päähän satojen mummojen sekaan lunastamaan istumapaikkoja Gion Kobu Kaburenjo:ssa vuosittaisia Miyako Odori – tansseja varten. (Joo, ne on ne tanssit joissa Siinä Geishaleffassa se päätytsä esitti sellasen rankan moshaavan tanssin.)
Tuli havaittua, että paikallisilla mummoilla on terävät kyynärpäät eikä ne paljoa pahoittele jalkoihin jääviä gaijineita kun tähtäimessä on eturivin paikka. Suurin osa näytti siltä, että ovat olleet paikalla ns. muutaman kerran aikaisemminkin; meidän lisäksi paikalla oli ehkä kaksi tai kolme alle viisiikymppistä ihmistä. Pari hassua ulkomaalaistakin, ja ehkä viisi miespuolista japanilaista. (Niin sanoiks joku jossain et niiden geishojen kuuluu viihdyttää miehiä?)
Jonotukseen kuluva aika kuului tietysti viettää teatterin matkamuistomyymälässä. Kaikenlaista sieltä olis voinut ostaa, mutta jotenki ei jaksanut, ja kun mukana oli vaan pikkulaukku – ei edes kameraa, "kun ei siellä kuitenkaan saa kuvata" – niin ei viitsinyt käsissä kanniskella matkamuistoja.
Yllätys olikin kova, kun pääsylipputarkastustiskin vieressä luki selvällä japlishilla että kuvia saa ottaa, eikä edes erityisesti kielletty salaman käyttöä. (Tässä vaiheessa olis saattanut pikkusen harmittaa kameran kotiin jättäminen, mutta onneksi emme jättäneetä Stytä kotiin ja hän taas ei todellakaan jättänyt näpsäkkää 300-millistä USM-L-mikälie-putkeaan kotiin).
Mummot rynnistivät ohitsemme, emmekä siis päässeetkään eturiviin johon olisi saanut maikon henkilökohtaisesti tarjoilemaa teetä vaan piti tyytyä sivustapaikkaan ja kieltämättä ihan sievien avustajatyttöjen kantamaan matchaan ja riisikakkuihin. Tee jäi kyllä aika lailla vähemmälle huomiolle kuin varmaankin olisi ansainnut sinänsä.
Pienellä korotetulla lavalla istua nökötti ihan aito geiko, ja ihan yhtä aidon maikon avustuksella valmisti teetä meille vieraille.
Ja kuulkaas ihmiset, siinä oli nainen jolla oli Presenceä useampi nakkula. Kapeiksi maalattujen silmäluomen välistä se katseli meitä kuin kissa, kuin sellainen iso kissa Afrikassa joka katselee turisteja kameroidensa kanssa ajatellen että "hmm, pieniä paisteja". Ei millään tavoin vihamielisesti – vaikka esimerkiksi mä olisin saattanut hiukan hermostua siinä kolmisataamillisten putkien tähtäimessä ja salamavalojen välkkeessä – vaan sillai – yläpuolelta. Tuntui siltä että mikään mitä me oltas voitu tehdä ei olis voinut häiritä sitä teenkeittoa. Varmat, täydelliset käsien liikkeet, udunomainen hymynkare kun nostaa teekupin pöydältä, aavistuksen verran hen
gityksen tahdissa kohoileva rinta.
Pakko myöntää – mä olin lumoutunut. Itse asiassa meinasin unohtaa koko teen ja riisikakun, ja sen erittäin oleellisen seikan että käytetyt varsin sievät keramiikkalautaset sai ottaa mukaan matkamuistoksi.
Täydellinen olento, jota ei uskalla oikeasti edes ihmisnaiseksi kutsua (vaikka Styn armoton linssi paljasti kuvia myöhemmin tarkasteltaessa että sillähän oli ryppyjä silmien alla!). Tee"seremonia" kesti ehkä viitisen minuuttia, jonka jälkeen meidät – yleisö – hätistettiin varsinaiseen teatteriin.
Kovasti kuuntelin kaikenlaisia epäselviä tiedotuksia, mutta missään ei sanottu etteikö saisi kuvata. Onneksi siltikään en ottanu kameraa mukaan, kännyräpsyt riittää tähän siksi aikaa kunnes Sty saa omat otoksensa jonnekin näytille.
Kun oli se sen verta hienoa, että hyvä että katteli vaan omilla silmillään eikä koko aika kameran linssin läpi. Lavalla oli parhaimmillaan kai luokkaa reilu parikymmentä maikoa ja joitakin geikoja; musiikista huolehti noin kymmenen soittajamaikoa sekä toiset kymmenen laulajaa ja soittajaa jotka jollain tapaa ei sitten kai ole kumpiakaan.
Shamisenit, huilut ja rummut säestivät hidastempoisia tansseja, jotka varmaan on valokuvaajia varten suunniteltuja – tanssit tuntui koostuvan täydellisistä poseerausasennoista ja sulavista siirtymistä niiden välillä. Oli silkkiä ja viuhkoja ja kukkia ja kilpikonna. (Äärimmäisen kehno muutaman sekunnin mittainen kännyvideo löytyy tästä; .mov) Kahdeksan yksittäisen, eri vuodenaikoja kuvaavan tanssin joukossa oli paitsi ryhmätansseja myös soolotansseja, ja parissa oli mukana pari tanssivaa geikoakin.
Kauhean hankala kuvailla sitä tanssia; esiintyvät geikot eivät olleet enää ihan niitä nuorimpia, ja ainakaan mun silmään niiden kasvot ei näyttäneet mitenkään kovin kauniilta. Liikkeitä oli vielä vähemmän kuin maikojen tanssissa (jotka nekään ei tosiaan esittäny mitään twistiä), ja niiden vähäisten liikkeiden ja eleiden täydellisyys oli – epäinhimillistä. Kaunista ja ihmeellistä, mutta vieraampaa kuin mikään moderni tanssi mitä oon nähnyt. Geikojen kanssa samaan aikaan lavalla olevien muutamien maikojen liikkeet oli ihan toisella tasolla, lähes tulkoon inhimillisiä; kun geikojen tanssiviuhkat oli asennossa, ne oli Just Tasan Suorassa ja täysin liikkumatta, kun taas pikkutanssijoilla ne saattoi olla joitakin asteita vinossa, käsi saattoi täristä (lähes huomaamattomasti mutta kuitenkin) ja kaikin puolin tanssi näytti olevan heille fyysisesti paljon rasittavampaa kuin mestareille…
Äsh. Nyt tuntuu siltä kuin olis kirjoittanut kolmen sivun dissaavan tilityksen että nymmää oon nähny ja tiiän mitä se on ja eikä ne geishatkaa oo ees kauniita. Tarkoitus kuitenkaan ei ollut tämä. Koko reissuhan kun oli sairaan siisti ja vaikuttava.
Nyt vaan on taas yks "pakollinen japanielämys" hoidettu; sit kun ne kaikki o tehty ni pitääkö muuttaa pois?
(Jutun kirjoittamiseen meni liikaa aikaa ja se tuli tehtyä liian monessa pätkässä, pahoittelen sekavuutta. Mut äidin suomeenpalaamisen jälkeen o ollu tuo vapaa-aika aivan tolkuttoman vähissä…)
Viisaat japanilaiset insinöörit tai kauppiaat ovat taas onnistuneet kehittämään uuden juhlapyhän.
Helmikuun 14:n Valentine’s day:n (jolloin naiset antaa miehille suklaata) ja maaliskuun 14:n "White day"n (jolloi miehet lahjoittaa suklaata naisille) jatkoksi on kehitteillä huhtikuun 14:ksi kaavailtu "Orange day", jolloin tyttöjen ja poikien pitäisi kumpienkin antaa toisilleen appelsiineja tai muita oranssinvärisiä asioita. Jo naimisissa olevat pariskunnat voisivat viettää huhtikuun 14:na "Partner Day"tä, jolloin he voisivat osoittaa rispektiä toisiaan kohtaan.
Ketään ei varmaan yllätä se, että juhlapäivän idea on peräisin Ehime-prefektuurin sitrushedelmäviljelijöiden joukosta.
Thumbs up. Kunhan saavat siitä vielä kansallisen vapaapäivän.
—
Illan tiimiseminaarissa sain tehtäväkseni leipoa ensi lauantaiksi aivonmuotoisia keksejä tai kakkuja. Enkä siis mitenkään vapaaehtoistunut, vaan porukka aivan yksimielisesti kääntyi mun puoleen. Pitänee varoa noiden kakkujen kanssa, ties mihin sitä joutuu.
Palattu on takaisin töihin. Ja on se kumma, kun reiluksi viikoksi silmänsä kääntää toisaalle (kuten esimerkiksi Omotesandon kahviloihin) niin kaikki menee sekaisin. Tiedettä on julkaistu sinä aikana niissä harvahkoissa (no, toistakymmentä) julkaisusarjoissa joita seuraan satoja sivuja, mutta onneksi Extremely Urgent-luettavuusluokan juttuja oli vain muutama. Omaan muinaiseen juttuuni oli ilmestynyt kaksi viittausta, ja äärimmäisen kaoottisen jyrsijätilanteen loppusaldoksi jäi neljä hiirtä, joiden kanssa pitäisi työskennellä saman tien ja viikonlopun ylitse.
Onneksi sentään seuraavakin viikko on niin kiireinen, että ei ehdi ottamaan viikonlopun korvausvapaita – saa siis siirrettyä ylimääräiset vapaat keskelle Golden Weekiä.
Mm. Maydayssä ollut "Ulkosuomalaismeemi" (jostain syystä en tykkää sanasta ulkosuomalainen, vähän niinkuin "expat"istakaan) kuuluu seuraavasti:
"Mitä suomalaisia tuotteita tuot ulkomaille mukanasi Suomesta, tai mitä pyydät ystäväsi tuomaan?"
Ja koska kaikki tietävät että salmiaakkia ja ruisleipää pitää ihmisen saaman jotta elämä sujuu, skipataan ne ja keskitytään yksityiskohtiin:
1) Karkkia. Sellaista ihan tavallista karkkia. Hedelmäaakkosia, VäriTV-mix, MässäYx/MissäÄx/ÄssäMix – sekoitukset (mielellään pienemmissä pusseissa, muuten menee 300 g karkkia samal kertaa ja se ei o kovin jees kun muuten on tottunut täkäläisiin 50g karkkipusseihin…). Joskus näen oikeasti unta siitä, että pääsen Makuunin videovuokraamoon. Mulla on unessa kädessäni sellainen karkkilapio ja muovipussi, ja vaikka täytän pussin ihan täyteen kaikenmaailman herkuilla (omenaremmit! noitapillit! merkkarit!) niin siltikään lasku ei ole kuin muutamia hassuja euroja.
2) Suklaata – Fazer on ihan tolkuttoman laadukasta suklaata! Ihanat ystävät jaksavat aina välillä postitse yllättää suklaapatukoilla, ja samalla pääsee yllättymään siitä miten erikoisia ja uudenlaisia suklaita valikoimasta löytyy. Dajm. Bounty. Pätkis!! Mm. Kinder-yllätysmunat. (Äiti toi pari Mignon-munaa, pääsiäinen (jestas, sellanenkin on) on pelastettu.)
3) Siideriä. Jotenkin se on täällä niin kiven takana; vaikka kaupassa on sata ja tuhat tuotetta joissa lukee "Cider" (esimerkiksi Mitsuya Cider joka lähinnä vastaa jotain 7up-limua), niin sellaista aitoa omenoista valmistettua tuotetta saa vain harvoista paikoista. Eikä Strongbow koskaan ollut suosikkini. Tuliaisina tullut pullo Ecussonia säilyy kaapeissamme kuin mikäkin vuosikertaviini tai shampanja, ja se korkataan vain Äärimmäisen Tärkeässä Tilanteessa.
4) Lukemista: ette uskoisi miten pitkäksi ajaksi iloa riittää yhdestä toissaviikkoisesta sunnuntaihesarista. Suomenkieliset magaziinit kuten Trendi, Image sun muut on aivan mahdottoman hyvää hellintää hermoille kun kaikki on aivan pielessä eikä voi tehdä muuta kuin käpertyä sohvanperukoille voikkareiden kanssa lukemaan helsinkiläisten ravintoloiden arvosteluja.
5) Lääkkeet ja kosmetiikka: ykköshuoli on tietysti e-pillereiden tasainen saanti, kun tässä maassa niitä ei oikein tahdota kai käyttää. Tutut lääkärit saavat kirjoitella migreenilääkkeitä ja muita; laatikoissa säilytetään perintökalleuksina ihmeellisiä Bepanthen-salvoja ja maitohappotabletteja. Fluoritabuja, rautaa, magnesiumia ja vitamiineja länsimaiselle rasvakeholle sopivissa pitoisuuksissa. Paikalliselle hevosenharjaa muistuttavalle hiuslaadulle suunnitellut shampoot ja hoitoaineet jätän kauppaan niin kauan kun kylppärin ylähyllyn lokerossa on vielä säästössä turvallisia Suomesta tuotuja ElVitaleja.
6) Sitten mennäänkin jo erikoisuuksiin… ylitse muiden tuliaisten viimeisimmässä Äidin tuomassa lastissa oli – aitoja "Venäläisiä" suolakurkkuja, siis ei mitään maustekurkkuja tai muita etikkapikkelssikiukutuksia. Oi luoja että ne on hyviä. Valitettavasti ne ei kovin pitkään säily, pitää syödä pian kaikki…
Tiskiharjoja ja Fairya – toissajouluna tuomani pullo ei oo vielä päässyt loppumaan vaikka käytännössä kaikki tiskit pestään käsin. Tiskiharjalle rupeaa kohta tosin olemaan taas tarvetta. Pyyhkeitä toisin jos niitä jaksaisi kantaa – paikalliset jostain syystä on täysin kykenemättömiä valmistamaan / myymään kunnollista paksua kylpypyyhettä joka maksaisi alle 50 euroa.
Periaatteessa Japaniin ei saa tuoda lihaa, mutta kyllä sitä purkitettua ja kuivattua poroa on joka kerta jotenkin tuotu. Kilon purkki puolukkahillloa säilyy pitkään; kilon paketit puurohiutaleita ei säilyis hetkeäkään jollei niitä säännöstelisi rankalla kädellä.
Sitä en vaan tiiä, että miten saisi tänne teleportattua tuoreita korvapuusteja Cafe Esplanadista. Osaanhan mä itte tehdä pullaa, mutta joko olen menettänyt touchin siihen, tai sitten täkäläisissä jauhoissa ON jotain vikaa. Niistä ei vaan saa samanlaista pullaa kuin kotona.
(Kuvan kyltti oli pikkukaupunki Mishiman kauppakujalla, skandinaavista (pääosin ruotsalaista) designiä myyvän kaupan edessä. Satoi niin paljon että kaupungin päänähtävyys, Fuji-vuori, ei näkynyt lainkaan. Ihan kiva reissu se tais silti olla.)
Palattiin juuri Izulta, ja huomaan että spämmerit päivittävät blogiani puolestani noin 30 kertaa tunnissa. Tarttee tehä asialle jotain.
Tuossa pitäisi olla kuva-arvoitus: "Mitä äärimmäisen ainutlaatuista ja harvinaista näet?" mutta kun kännykamerashotti liikkuvan bussin ikkunasta ei liene tarpeeksi laadukas näyttämään vaadittavia detaileja, paljastan saman tien: näin talon, jota rakennettiin, ja siihen oltiin laittamassa Ihan Oikeata Eristettä! Eikä oltu ees Hokkaidolla.
—
Izun reissulla opittua/opetettua:
1) Länsirannikko on Rock. Itärannikko on 70-luku. Juna saattaa jopa olla myöhässä.
2) Kannattaa oikeasti varmistaa, tarjoaako yöpymispaikka jotain ihmistenruokaa. Jotenkin olin ajatellut, että siihen hintaan luulisi löytyvän ties mitä villisikapaistia (mitä joissain ko. niemimaan paikoissa tarjoillaan).
3) Jos ei jaksa varmistaa, kannattaa hankkia viimeisestä konbinista ittelleen kuppinuudeleita mukaan. Itkettää vähemmän kun ei tartte nälkäänsä syödä niitä iankaikkisia saniaisia ja takiaisia hammastahnakastikkeessa.
3.5) Sitten kun se ateria, joka sisälsi kuollutta kalaa ja pilaantuneita papuja, ja joka tarjoiltiin omassa huoneessa juuri siinä kohtaa johon sen jälkeen levitetään futonit, on korjattu pois, kannattaa avata kaikki ikkunat siksi aikaa kun menee katolle kylpemään jollei halua nukkua kalanhajussa. (Niille jotka mua ei tunne, kerrottakoon, että oon kovastipaljon allerginen kalalle.)
4) Motchia voi syödä liikaa. Siihen voi myöskin tukehtua, vaikka onneksi niin ei käynyt.
5) Tuppukylien ihmisten ruokaa tarjoavat ravintolat saattavat erityisesti off-seasonin aikaan olla kiinni, jos on maanantai tai esimerkiksi sataa. Tai on sateinen maanantai.
5.5) Ihmisten ruokaa tarjoavia ravintoloita ei kannata mennä etsimään sateisena maanantaina idyllisenrujon kalastussatamaa reunustavalta kadulta.
6) Jos laittaa laukkunsa lokeroon Ikebukuron asemalla, ei välttämättä riitä jos painaa mieleensä että "siinä vieressä oli JR:n portit ja lipunmyyntiautomaatti".
6.5) Tavaralokeron avaimenperässä saattaa olla jotain vihjeitä siitä, minkä metrolinjan läheisyydessä ko. lokero sijaitsee.
7) Ihminen voi viettää uskomattoman monta tuntia Tobu-tavaratalon kenkäosastolla.
7.5) Tämän tuloksena, ihminen VOI löytää kengät, jotka paitsi sopii mun jalkaan on myöskin terveelliset jalalle sekä hyvännäköiset.
8) Izulle pitää mennä uuestaan. Paremmalla säällä. Mieluiten vaikka auton kera. Erityisesti, ajan kera.
... mutta täällä ei sada koskaan 