Kulttuurishokit sikseen – pitää tilittää tästä… ympäristöstä.
Ensijärkytys saariston pimeydestä Tokioon verrattuna voimistui kun koko ensimmäinen viikko oli pilvistä, tuulista ja kylmää. Hotellihuoneessa nukuin verkkarit ja huppari päällä, ja kenties jostain psykosomaattisista syistä palelin aivan jatkuvasti kolme ekaa päivää. Pitkät housut, villatakki ja keltainen (piristysvaikutusta toivoin!) kaulahuivi herätti huomiota instituutissa missä tosiaan kaikki notkui shortseissa. Viikonloppuna en päässyt edes sukeltamaan kun oli mecha-aalto.
Kylmyydessä ei tietenkään sinänsä ole mitään uutta – Tokiossa palelin jatkuvasti talven läpi. Pimeys on eri juttu.
Fillariostoksille seuraksilähtenyt tekoälytutkija huomautti mulle kassalla että tarttet muuten myös lampun tuohon pyörään. Ajattelin että no jaa, mutta tokihan se on iltasella hyvä ja taitaa olla lain mukaan pakollinenkin, ostetaan ny joku vilkutin siihen. Hyvä että ostin, ja taidan mennä pian ostamaan isomman soihdun. Aikaisemman kokemukseni mukaan valo tarvitaan siihen, että vastaantulijat näkevät mut kaukaa – mutta täällä yhtäkkiä ajoinkin niin pimeässä että ei nähnyt Yhtään Mitään kun oli vielä pilvinen taivaskin. Fiilis oli kuin yösukelluksella kun lamppu sammutetaan. Autotellä vastaantulevan ajoneuvon valot häikäisee niin että pitää pysähtyä. Mutta kun pilvet väistyy – no, otan niitä tähtitaivaskuvia sitten myöhemmin.
Lokaationi tällä hetkellä on vielä melkoisen kaupunkimainen – LeoPalaceni sijaitsee Okinawa-shi:n Hiyagon-kaupunginosassa, parin minuutin pyörämatkan päässä maailman suurimmasta Tarjoustalosta nimeltä Shopper’s Awase. Ympäristöstä löytyy myös kaikenlaista muuta hyödyllistä, kuten FamilyMart jonka automaatti jopa suostuu palvelemaan mua ja mun hupsua Tokiolaista automaattikorttiani, useampiakin baareja ja ravintoloita (joissa paikalliset, mua selkeästi nuoremmat länkkäritutkijanplantut ilmeisesti viettää kaiken töiltä ja sukeltamiselta liikenevän vapaa-ajan), kunnolla kivettyjä katuja ja sellasta. Roska-autot vierailee riittävän usein ja kännykkä toimii, vaikka LeoPalacen nettiyhteys on lähinnä huvittava. Urbaanudesta huolimatta ei voi olla huomaamatta että ollaan jossain aivan muualla – vinkulintujen ja korppien sijaan puskista kuuluu selkeästi trooppisvaikutteisia linnunääniä, sokeriruokopelloilla sirkat on äänessä jo helmikuussa, ja asuntolan pihan banaanipuiden välillä lentelee ihan valehtelematta kanin kokoisia lepakkoja.
Käärmeistä pitää myös sanoa. Vielä en ole yhtään nähnyt enkä varsinaisesti aiokaan – Okinawan kotoperäinen myrkkykäärme habu on ihan aikuisten oikeasti vaarallinen – tai näin ainakin mua peloteltiin. Wikipedian mukaan myrkky ei kuitenkaan ole kovin tappavaa – tämä on hyvä, sillä vaikka toistaiseksi olin ajatellut että habuja tapaa lähinnä viinapulloon hukutettuna, viikonlopun fillariretki läheiseen puistoon (siis hei, tääl on erikseen vielä PUISTOJA ja VIHERALUEITA, kaiken tämän puuston ja vihreyden keskellä!) paljasti lukuisia habu-varoituskylttejä.
Argh. Nyt tänne ei varmasti tuu kukaan mun luokse vierailulle kun pelkäävät käärmeitäkin. Okinawa on toki trooppinen paratiisisaari, mutta aivan helevetinmoisen matkan takana kaikille jotka eivät satu jo asumaan Tokiossa; kuulemma maantieteellinen läheisyys muihin kohteisiin Aasiassa (Singapore, esimerkiksi) ei varsinaisesti helpota accessia. Okinawan päälentokentältä Nahasta ajaa autolla tunnin verran tänne saaren keskiosiin, ja jos nyt käy niin että vuokraan sen yhden talon johon mulla on varaa ja joka on kiva, niin vähintään puoli tuntia lisää tulee automatkaan.
Saavuin siis näille maille siinä uskossa, että helposti vuokraan kivan pienen tai keskikokoisen omakotitalon pienellä pihalla jostain fillarimatkan päästä duunipaikasta. Eipä ollutkaan tilanne niin hyvä; sen lisäksi, että nyt on pahin mahdollinen aika etsiä uutta kämppää (Japanissa Kaikki muuttaa maaliskuussa), tällä alueella on suhteellisen vähän yksittäistaloja vuokramarkkinoilla. Melko äkkiä kävi ilmi että vaikka kuukausivuokrat sadankin neliön taloista muutaman kilometrin säteellä työpaikalta oli melko edullisia, välittäjäfirmoilla on tapana vaatia Tokioonkin verrattuna aivan kiskurimaisia välityspalkkioita, jotka kevyesti nostaa vuoden asumisella kuukausivuokraa usealla sadalla eurolla. Onhan mulla täällä ihan hyvä palkka luvassa (kunhan nyt jatkuvasti pullakahveilla roikkuva administraatio saa paperit käsiteltyä), mutta siitä pitäisi riittää myös kuukausittaisiin vierailuihin Tokiossa, ja ois kiva saada mun häpeälliset luottokorttilaskuni joskus hoidettua pois.
Olisin toki voinut tyytyä kerrostaloasuntoonkin, ja alkoi jo tuntua siltä että se taitaa loppujen lopuksi olla paras vaihtoehto – onko sillä nyt niin väliä että kuulee naapurin vetävän vessanpyttyä? Kivat kerrostaloasunnot ei nekään ihan kauhean halpoja ole (siis verrattuna näihin täkäläisiin omakotitaloihin; Tokioon verrattuna toki aivan naurettavan halpaa), ja kaupunkiympäristö täällä tuppaa olemaan aika karua. Valtaosa lokaaleista länkkäreistä ei ole juurikaan Tokiota nähnyt ja niiden mielestä on ehkä ihan kivaa se että on joku izakaya, mutta allekirjottanut on niin pilallehemmoteltu että mielummin on syömättä ulkona kuin kiusaa itseään “spagetti carbonaralla” jossa ylikypsien spagettien päälle on viskottu viipaloitua cheddarinmakuista prosessoitua “juustoa”.
Että kun ollaan maalla niin ollaan sitten kunnolla. Lopulta taisin päätyä asumisvaihtoehtoon joka on niin maalla että oksat pois – siitä myöhemmin.
Toista viikkoa on jo oltu täällä Ihan Toisaalla. Korallisaarella jolla tuulee Ihan Koko Aika.
Parempaan päin ollaan kai menossa. Päätin äkillisesti ostaa itselleni oikean polkupyörän, kun ajatus viiden kilometrin matkasta mamacharilla upouudesta LeoPalace21-asunnokkeestani työpaikalle ei lämmittänyt suuremmin. Kolleega ystävällisesti heitti mut autollaan valtavaan Sports Depo-urheiluliikehalliin, josta mukaan lähtin aika lyhyen pohtimisen jälkeen paksurenkainen maastohkopyörä. En ole koskaan tykännyt vauhtipyöristä – oikeasti, inhoan kapeita urheilupyörien renkaita jotka musta näyttää siltä että ne vaan odottaa vääntymistä niillä poluilla jonne mulla on ollut tapana mennä ajelemaan. Ehkä sitä ois voinut vähän paremmankin löytää, tai halvemmankin, mutta oleellisinta on se että nyt on vähemmän jumissa. Ei niin ettäkö mulla vielä olisi kovastipaljon mitään minne mennä, mutta kun tänään illalla ajelin kuoppaista hiekkatietä sokeriruokopellon keskellä kotia kohti, sirkkojen sirittäessä ja vihdoinkin alkoi pilvimassat rakoilemaan niin että hiukan jopa alkoi tähtiä näkyä – hetkisen aikaa oli jopa sellainen olo että on tää jollain tavoin siistiä.
Sirkoista, banaanipuista ja sokeriruo`osta onkin syytä repiä iloa, sillä täällä ei todellakaan ole oikein mitään … tekemistä. Jusco-kauppakeskus on saaren keskiosan kulttuurielämän keskus. Ensimmäisenä työpäivänä ihmettelin tuuriani kun kaikki työtoverini, sihteeriä ja varmaankin siivojia myöten, ovat sukeltajia, ja mun piti lisäksi ilmoittaa preferenssini että minkä osuuden triathlonista mieluiten teen – että onpa kivaa kun sattui tällaisia ulkoilmaihmisiä. Nyt on käynyt ilmi, että jos ei nyt ole mitään terveydellistä syytä olla harkitsematta maratonia niin kyllä sitä varten treenataan – kerroinko jo ettei täällä ole oikein juuri mitään tekemistä? Okinawalla on yhteesä kolme leffateatteria, joista yksikään ei ole näillä main.
Ihmiset työpaikalla on outoja. Vaatetus on nuhjuisia flanellipaitoja ja vaellusshortseja muodollisimmillaan, askel venyvä ja leppoisa. Käytävillä ihmiset moikkaa toisiaan, pysähtyy juttelemaan, menee toistensa labroihin juomaan teetä, teksti polveilee poikkitieteellisesti robotiikan ja mikrobiologian ongelmista pian siihen että pohditaan olisiko nousuveden aikaan hyvä lähteä sukeltamaan läheiselle atollille. Labrassa on tiedelehtien seassa sukelluslaitebrosyyreita. Joku mainitsee nähneensä parven seepioita, ja äkkiä käynnissä on kiivas keskustelu pääjalkaisten aivojen evoluutiosta.
Myöhemmin löydän laatikosta labelointilaitteen jolla alan printtaamaan pieniä tarroja joilla merkitsen eri roskikset ja laatikot että missä on nyt niitä pipettejä ja missä objektilasit. Sihteeri tulee ihmettelemään että hyvänen aika, sä oikeesti käytät tuota? Tekoälytutkija kurkkii labrakirjaani jonne raapustan suunnitelmaa solunsisäisistä liemistä, että jumankeuta tää nainen on organisoitu.
... mutta täällä ei sada koskaan 