Pieniä opettavaisia tarinoita

Tarvitseeko joku lisäsyyn tupakoinnin lopettamiseen? Tässä yksi, ja ihan ilmaiseksi: tupakanpoltto lisää riskiä sairastua psoriasikseen.

Vaan voi pojat, onpa mulla teille tarina. Tarina, jonka opetus on (siltä varalta ettette jaksa lukea koko tekstiä), että ei kämmäillä japanilaisten maahantulomuodollisuuksien ja viisumien kanssa.

Seuraava tapahtui tässä aivan viime aikoina tuttavalle, jota tässä kutsuttakoon vaikka Jyrki-Petteri:ksi tai JP:ksi. JP on ollut jo vuosia erään suuren länsimaisen yrityksen palveluksessa Tokiossa, ja kuten juoneen kuuluu, oleskelunsa aikana JP oli hankkinut paitsi sopivasti ylennyksiä myös sievän japanilaisen tyttöystävän, jonka kanssa olivat nyt sitten päättäneet muuttaa JP:n kotimaahan (joka ei ole Suomi mutta vähän sielläpäin). Muuttoajankohdaksi oli jo sovittu tämän vuoden joulu. Tyttö suunnittelee tekevänsä uudessa maassa töitä au pairina ja teeseremoniaopettajana (ja tätä varten kävi kiireellä asiaankuuluvia vyökokeita Tokiossa).

No hyvä. Yrityksen tehtävissä JP kuitenkin joutui vielä viime kuussa käymään lyhyehköllä ulkomaankomennuksella. Matka sujui hyvin – siihen asti, kun paluumatkalla Naritassa passintarkastuskopin setä koppalakissa kurtistaa kulmiaan ja sanoo että dame, re-entry permit:tinne on vanhentunut.

(Systeemihän on täällä se, että oleskelulupaviisumi sinänsä sallii  Japanin rajojen ylittämisen vain kerran kumpaankin suuntaan, eli jos vaikka olisi viiden vuoden viisumi myönnetty, jos erehtyy astumaan rajan toiselle puolelle viikon kuluttua saapumisesta ei takaisin ole tulemista. Tämä on tietysti eräässä mielessä hankalaa, joten asiaa korjaamaan on kehitetty re-entry permit-niminen lappunen joka pitää erikseen (henkilökohtaisesti ja suurella vaivalla) käydä anomassa ja maksamassa passiinsa viisumin viereen. Usein nämä re-entry permit:it nimenomaan anotaan eri aikaan kuin viisumit, joten niihin saattaa tulla eri päivä takarajaksi. )

No, JP:lle siis kerrottiin että sorry, et voi tulla tällä viisumilla enää maahan, ole hyvä ja palaa sinne mistä tulitkin ja hae uusi. JP säilyttää tyyneytensä, sanoo sedälle että sori, selvä, ja kävelee nurkantakaa uudestaan turistijonoon ja onnellisesti saapuu maahan kolmen kuukauden turistiviisumi passissaan. Oleskeluaikaahan ei ole kuin kaksi kuukautta jäljellä.

Työpaikalla JP toimii niinkuin kaikki me tyhmät länkkärit teemme kun on joku paperiongelma, kävellään papereiden kanssa sihteerin kautta HR-osastolle ja levitellään käsiä. Tällä kertaa asia ei kuitenkaan hoitunut parilla puhelinsoitolla niinkuin odotus oli, vaan HR-osasto heittää coredumpin ajauduttuaan tällaiseen nollallajakotilanteeseen. Turistiviisumi = ei voi tehdä töitä. JP on kuitenkin töissä heillä. Ja vielä niin tarpeellinen että tilanteesta ei selviä pelkällä yksinkertaisella irtisanomisella.

Lopputuloksena on, että JP:n käsketään hakea uudelleen työviisumia. Ihan koko prosessi alusta alkaen, siis niistä letter of eligibilityistä ja työkokemustodistuskaavakkeista alkaen. Asiaa hoitava taho arvelee, että aikaa tähän prosessiin kuluu pari kuukautta.

Ja vielä sokerina pohjalla: JP:n tytön vanhemmat päättivät sitten kuitenkin, että ei ole vaan sopivaa että tyttö lähtee ulkomaille ihanvaanjotain aupairaamaan, kyllä sitä pitää mennä naimisiin. Että järjestäkääpäs nyt se tässä myös ensin, bittekudasai. Kalenterista löytyi vapaa hetki muuttoa edellisenä päivänä; kysyin tietysti että kai ne on sit japanilaiset häät (että vihdoin pääsisin moisia katsomaan), mutta ei, kun kuulemma halvin millä saa japanilaisittain itselleen married-statuksen on kaks miljoonaa jeniä. Ja tää ei kyseisille vanhemmille kelpaa. *sigh*.

Törmättiin pariskuntaan d/k:n kanssa Shibuyassa tuossa männäviikolla. Kuulin nyt että mies oli vähän halollapäähänlyödynoloinen silloin pääasiassa siksi, että oli juuri käynyt ostamassa 300 000 yenin sormukset. Että josko sillä vanhemmat edes heltyis, jos ei japanilaiset viisumiviranomaiset.

—

Niin kävin nyt sit kampaajalla maanantaina.
Kautta aikain länkkärityttöjä on varoiteltu käymästä tavallisella japanilaisella kampaajalla, kun ei ne osaa leikata länkkäritukkaa, ja aina hapsuttaa ja ohentaa kaiken ihan pilalle ja vielä käyttää jotain ainetta jolla tukka lähtee päästä. Senpä takia olen pääasioissa täällä käynyt trendikkällä Aoyaman alueella trendikkäällä australialaisella stailaajalla, joka toki on ollut ihan mahottoman hyvä mutta yleensä on keventänyt kukkaroani noin 25000 yenin edestä. Nyt ei vaan moiseen ole varaa, ja olin jo ajatellut että plääh, ei se mun tulevaisuuteni voi olla kiinni siitä että onko mulla konferenssissa ihan vimpanpäälle tukka.

Mutta siinä onkin ero, onko se “ei vimpanpäälle” vai “ihan kauhea kuontalo.” Ja kun tilanne oli noin paha, on hankala kuvitella leikkausta joka tekisi tilanteesta vielä kamalamman. Eli, maanantaina työmatkalla aivan hurjaa urheutta osoittaen kävelin Wako:ssa ensimmäiseen kampaamoon aseman lähellä ja varasin ajan samalle iltapäivälle.

Päivän aikana toki mietiskelin kaikenlaista sanastoa, että miten sanotaan että ei saa käyttää niitä pahamaineisia ohennussaksia, ja lohduttelin itseäni että no pahimmassa tapauksessa voin laittaa aina tukan jonkunlaiselle ponihännälle ja eiköhän se sillai oo ihan OK.

Vaan ihanpa turhaan oli mua peloteltu. Eihän siinä ole mistään sen kummemmasta kyse, kuin että sille kampaajalle pitää sanoa mitä haluaa! Että haluan et etutukka olis tällai hapsutettu ja sivut noin ja faceline näin ja takaa otetaan kolmeviivaviissenttiä, tai sen verran kun siel on damagea, ja pääliosan voi kiitos jättää ihan sellaiseksi. Aikaa meni hiukan reilu tunti, including ihan hyvä pää – ja hartiahieronta, ja kustanti 4500 yeniä. Eikä se yrittänyt myydä mitään ylimääräistä mukaan. Kampaajatyttö puhui mulle kiltisti ja hitaasti selkokielijapania muttei pitänyt tyhmänä.

Niin et sori vaan, hienostokampaamot, niin kivaa kuin musta onkin käydä samoissa käsissä kuin leffatähdet, taidan siirtyä tänne tavallisten ihmisten maailmaan. Ei kai sitä Suomessakaan voi odottaa muuta kuin pettyvänsä jos vaan menee kampaamotuoliin ilman et kykenee kommunikoimaan että mitä sais olla.

Tässä siis viikon haircut-entry. Ehkä seuraaval kerran puhun taas jotain asiaa 🙂

Navigointia

Aamujunassa meinas tulla vakava repeäminen, kun kuuntelin eilistä Ylen Ykkösaamua. Kuulemma Suomessa jotkut on yrittämässä hankkia Suomelle viininviljelijämaan statusta EU:ssa. Siis mitä? Seuraavaksi varmaan anotaan erivapautta valaanpyyntiin kulttuuriperinnön säilyttämisen varjolla?

—

Naapurustossamme asuu huonoja naapureita. Japanilaisia sellaisia. Eivät ole vieläkään hankkineet ikkunoihinsa verhoja ja meiltä näkee aivan kaiken mitä niillä tapahtuu (kakkoskerroksessa tosin vain), eivät lakaise talonedustaa, säilyttävät roskia parvekkeella. Mekastivat yhtenä iltana niin että en saanut nukuttua. Eivät sano päivää kun kohdataan kadulla. Tänään kun olin kunnollisen naapurin tavoin viemässä asiaankuuluvasti pestyjä, kuorittuja ja lytättyjä PET-pulloja kierrätyslaatikkoon joka ilmaantuu kierrätyskohtaan aina tiistai-aamuisin, laatikko oli täynnä likaisia, kuorellisia ja lyttäämättömiä pulloja. Kuitenkin toisin kuin ehkä kunnollisemmat naapurini, jotka olis vieneet pullonsa takaisin kotiin odottamaan seuraavaa viikkoa, asettelin pulloni laatikon viereen – tämä kyllä rikkoo varmaan sataa järjestyssääntä – ja pohdin että menisinkö sanomaan niille. Kun TOTTAKAI ne on ne raggarinaapurit! Joku on myös viime aikoina aivan hävyttömästi vienyt pahveja roskiin maanantaisin vaikka ne kuuluu viedä vain parillisina tiistaina.

Erityistarvetta tämän yhteisöllisen epäkohdan korjaamiseen multa löytyy tietysti siksi, että olen aivan varma, että kaikki ajattelee että se on minä joka en osaa lajitella roskiani kun olen ulkomaalainen.

—

Tänään työohjelmassani on konferenssiohjelman suunnittelua. Vähän on säälittävää tämä, kun aivo on niin väsynyt ettei jaksa keksiä edes avainsanoja; sen jälkeen kun on tarkistanut kaikken pomojen nimillä olevat jutut, haen lähinnä kaupunkeja. Jotenkin pitäisi tosiaankin nyt saada itsestään irti sellaista itsensämyymisenergiaa ja jaksamista että vois jonkun hyvän mestan löytää. Mutta kun ei tiiä että mitä haluaa ja missä. Paitsi että olen päättänyt, että en halua Kiinaan enkä Venäjälle. Enkä Afrikkaan. Kyllähän noilla rajoitteilla jo pystyy tekemään päätöksiä.

Back to business

Pomo tosiaankin viime töikseen perjantaina käski kaikkia ottamaan tämä viikko rennosti. Komennus osuu hyvään saumaan: mulla on niin paljon rästiin jääneitä oikeita töitä kaiken kiiresäheltämisen alta että virallinen työrauha on oikeasti tarpeen.

Sen lisäksi RSS-feedeissä on reilu tuhat lukematonta juttua tällä hetkellä….

• Kanadassa tutkittiin, että kouluympäristössä ne ketkä on hyviä urheilussa nousee helpommin porukassa kingeiksi. Ja se parka, jolta kestää 60 m juokseminen kaksi kertaa niin pitkään kuin muiden, saattaa saada osakseen ikävää kohtelua. Yllättävää?
• Joskus aikaisemmin luin jostain, että korkeesti koulutetuilla ihmisille jos tulee dementia, niin saa olla aika paljon enemmän aivovauriota ennenkuin se alkaa näkyä koginitiivisissa kyvyissä. Nyt tätä hyvää uutista kuitenkin tasapainoittamaan joudun raportoimaan, että korkeasti koulutetut aivot sitten kyllä menettävät sitä muistia nopeammin kuin muut. Nää kaksi voi tietysti olla kytköksissä toisiinsa – kun PhD-tyypin dementia vihdoin alkaa näkyä, ei ole enää prosessorissa tehoja edes Windows 95:n pyörittämiseen.
• Sarjassamme “kuka olisi uskonut?”: Tukholmassa tutkittiin, että naiset, jotka syövät terveellisesti (= epäruotsalaisesti), harrastavat liikuntaa, eivät ole ylipainoisia eivätkä polta, saavat harvemmin sydänkohtauksia kuin ne jotka eivät toimi näin.
• Viikon terveysruoka: broccoli-idut suojaa ihmisiä UV-säteilyltä.
• Viikon terveysjuoma: mate-tee (eräät meistä kutsuvat sitä “brasilialaiseksi heinäteeksi”) parantaa veren kolesteroliarvoja. Nyt vain tarvis löytää se lajike joka tekee sen parhaiten.
• Huolestuttavia uutisia tässä ja tässä: ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden nousu on kiihtynyt viime vuosina. Ilmeisesti siksi, että merien, metsien ja muiden kyky sitoa hiilidioksidia on heikkenemässä. Lisäksi ihmiskunnan hiilidioksiditehokkuus (kuinka paljon hiilidioksidia tuotetaan dollarin arvoisen kaupallisen toiminnan vuoksi) on menossa huonompaan suuntaan.
• Hämmästyin kun kuulin että Suomi siirtyi jo talviaikaan. Onko siellä talvi? Saksassa tutkittiin, että kellon siirtelyllä eestaas saattaa olla merkittäviä fysiologisia vaikutuksia, eikä välttämättä ollenkaan niin hyviä.

• James “keksin DNA:n” Watson:in verbaalinen riehuminen johti nyt lopulta siihen, että herran luentokiertue Briteissä peruttiin ja Cold Spring Harbor Laboratory hyllytti hänet johtajantehtävistään. Ei auttanut pahoittelu eikä se, että Watson tunnusti ettei hänen väitteillään (“afrikkalaiset on tyhmempiä kuin valkoiset”) ole tieteellistä pohjaa. Valitettavasti letkautus varmasti jää elämään ja sitä tullaan käyttämään tukemaan ikäviä asioita. Asiasta keskustelee paitsi Nature-lehti artikkelissaan ja esim. Action Potential-blogissaan (aikaisempi threadi), myös SciAm Observations-blogi.
• Nature perusti uuden palvelun, “Nature Omics Gateway“:n, jonka kautta (Nature Publishing Groupin julkaisemaa) tiedettä voi browsata eliöryhmittäin. Ensimmäinen askel kohti semanttisempaa julkaisujen organisaatiota?
• Lisää Nature:a (fanitan niitä vaikkeivat palkanneetkaan mua): Best of Nature-sivulla saa ehdottaa ja äänestää kaikkien aikojen parhaita artikkeleita. Olin laittamassa sinne jo tuota taannoin vaahtoamaani aivojen luku-kirjoitus-interfacea, mutta jumitin lukemaan muiden ehdotuksia. Miten olis juttu 70-luvulta, jossa ilmeisesti näytetään että telepatia saattaa toimia?
• Vielä muinaisempaa tiedettä: Nature Networkissa (siis se tiedehyypiöiden facebook) pohditaan, kuka oli maailman ensimmäinen tiedehyypiö, ja miksi? (voittajaehdokkaina Arkimedes, Bacon, Maxwell ja Eeva).
• Avoimuus ei tule ilmaiseksi Naturellekaan. Niiden täysin avoin julkaisusysteemi Nature Preceedings on saanut jo pohdittavakseen, mitä tehdä pseudotiedejutuille joita sinne on alkanut tippua. Foorumeilla puhutaan lähinnä eräästä kreationismi-artikkelista; mä olen sivusilmällä huomannut joitakin teoreettisia aivotiedejuttuja jotka taas yrittää selittää tietoisuuden käsienheiluttelulla (kvanttimekaniikalla höystettynä).
• (Näiden mainitsemieni foorumien katselu voi olla mieltärauhoittavaa myös normaaleille ihmisille – voidaan havaita, että tiedehyypiöt on ihan samanlaisia foorumikäytökseltään kuin kaikki muutkin. Tai sitten mieltäahdistavaa.)

• CSI:NY tuli Second Life:en, both lives go on. Vielä on liian aikaista arvioida jutun vaikutuksia, mutta käyttäjälukemat on nousseet torstaista ja pysyneet normaalia korkeammalla. Dekkarisarjan tempausta mielenkiintoisempi ehkä on The Office-sarjan kakkoselämä-ulottuvuus: vaikka asiasta ei suuremmin olla huudeltu, sarjan keskeisellä hahmolla Dwightilla on SL-elämä. Ja joku uus teinihittiteeveesarja “Gossip Girls” käyttää SL:iä fanikanavanaan. Pari viikkoa sitten Law and Order – sarjassa seikkailtiin SL:n kopiossa (ja heräteltiin kiukkuisia kommentteja ympäri SL-blogeja ikävästä asenteesta). Oli miten oli, SL on mainstreamia vaikkei ehkä vielä massaviihdettä.

Puuh. tulipas pitkä. Pitäis keksiä FlickRistä jotain koristekuvia tähän. Mutku ei siel oo mitään nyt.

Vielä, superhyperlinkki Joy:ltä: Tochigi-prefektuurissa on Suomi-teemapuisto!! josta löytyy mm. REIPOMO!! pakko päästä.

Palvontamenot suoritettu

hiton käli-insinöörit

Originally uploaded by marylkayoe

Voi jestas mikä viikko taas. Maanantai kun oli firman vapaapäivä, niin työaikaa jäi tälle viikolle vain neljän päivän verran; piti tehdä pitkiä kokeita, kehittää yhden uuden työntekijän kanssa uutta projektia, ja kasata se saamarin posteri. Flunssakaan ei yllättäen kaikonnut työn touhussa.

Loppujen lopuksi tilanne on nyt kuitenkin se, että mulla on kaksikin printattua posteria (keksin vartin ennen kaksituntisen printterinpalvomisaikani päättymistä että ei pidä hämääntyä kaikista vilkkuvista valoista ja “ERAA ERAA! Paperi on VÄÄRÄ!”-messaajeista vaan printata vaan) joissa on toisessa vain vähän ylimääräisiä marginaaleja ja molemmissa vain vähän ruttuun menneitä fontteja. (Miksei voi olla printteri, joka kun sille antaa tiedoston, ihan vaan yksinkertaisesti printtais sen??) (joo oli tiedosto luotu ja talletettu ja printattu samanversioisella ohjelmalla. Siihen halpaan en enää kompastu..) Miksi 42 tuuman rullapaperille on niin helevetin vaikeaa printata B0-kokoa suurempaa tulostetta? Joo tämän asian kanssa ollaan kyllä taisteltu ennenkin. Jotenkin toi SfN-posterikoko ei vaan kovin helposti muutu BSI-posteriksi…

Perjantai-illan tiimisemma päättyi siinä mielesssä mukavasti, että pomo ilmoitti olevansa ensi viikon poissa ja kehoittei meitä ottamaan rennosti. Ihan täysin loikoiluksi ei ensi viikkoa tosin voi laittaa, pitää selata lävitse n. 20000 posterin ja muun esityksen ohjelma ennen konferenssimatkaa….

CSI:SL

CSI:NY in SL

Originally uploaded by marylkayoe

Virtuaalimaailmoissa eletään jännittäviä aikoja.
Dekkarisarja CSI:NY lähettää tänään jakson, jossa juoni kulkee paikoitellen Second Life:ssä ja sarjan hahmotkin siellä liikkuvat. Ja ihan kuin ei tässä olisi tarpeeksi mediapeittoa, juoni ilmeisesti aikoo jäädä cliffhangeriin jonka ratkaisemiseen yleisö voi osallistua – luomalla itselleen Second Life-avatarin ja metsästämällä virtuaalimantuja pitkin johtolankoja.

SL-residenttien joukossa ollaan hermostuneita – worst case scenarion mukaan meillä on huomisaamuun mennessä miljoona uutta avataria. Mikä on aika monta, ottaen huomioon että nykyisin yhtäaikaiskäyttäjien huippulukemat liikkuu siinä 53000:n pinnassa.

Kestääkö grid? Jääkö boheemi, intellektuelli, taiteellinen, inspiroitunut kansankynttilä-avataristo (aktiivisia käyttäjiä on n. puolisen miljoonaa) massaviihdehorden jalkoihin? Näemmekö enää perjantaina muuta kuin miljoonia ja miljoonia lastulevykuutioita?

Aivan valmistautumatta tähän aamuun ei kuitenkaan ole noustu. CSI:n kanssa yhteistyössä toimiva Electric Sheep Company (tottelee myös nimeä “The Sheep”) on pystyttänyt gridille reilun viitisenkymmentä uutta simiä vastaanottamaan uusien tulokkaiden laumaa. 50! Aika paljon, ottaen huomioon, että tähänastisia massatapahtumia varten maata on luotu ehkä luokkaa kymmenisen simin verran. (“sim” on siis lyhenne “simulation”:ista, ja tarkoittaa n. 65000 neliömetrin kokoista virtuaalimaapalasta. Alunperin jokaista simiä pyöritti yksi serveri, nykyisin koneteho riittää (tai “riittää”) neljän simin ajamiseen per serveri).

Kävin tuossa jo eilisiltana katsastamassa seutua (ennen niiden juuri mainittujen laumojen saapumista) ja kovasti oli vaikuttavaa – jos ei olisi ollut noita samoja Linden-puita mitä kaikkialla muuallakin on, olisin voinut uskoa olevani jossain ihan muussa verkkopelimaailmassa. Sheep:ille tyypilliseen tapaan kaikki on huolella ja kauniisti rakennettua, joka paikassa on kaikenlaista kivaa tekemistä ja pelejä (no, kuvittelen että ne on kivoja ihmisille jotka tykkää dekkareista), ja Sheep:in asiantuntemus näkyy myös siinä, että paikalle hengasi jo lukemattomia “CSI:NY greeter”:eitä, eli henkilöitä, joiden tehtävänä on seistä hymyilemässä teleporttiasemalla ja neuvomassa sitä viimeisintäkin uutta tulokasta nr. 208345 että miten laatikon saa pois päästä.

Paitsi että laatikot – päässä tai muuallakaan – tuskin tulee olemaan suuri ongelma. Valtavirtaviihteen kuluttajan kun ei kai voi odottaa olevan sen kärsivällisempää kansaa kuin öörliadoptereidenkaan, ja faktahan on, että jos ihmiselle annetaan SL-client-ohjelma ja tehtävä “mee tonne virtuaalimaailmaan siel on kivaa”, se turhautuu ohjelman vaikeuteen alta vartissa ja menee takaisin pelaamaan WoW:ia. Tämän vuoksi Sheep on myös kasannut uuden version SL-clientistä. SL:n koodihan on pääosin täysin avointa eli periaatteessa kuka hyvänsä voi koodata mieleisensä version… mutta tässä on selkeästi pyritty ennen kaikkea helppokäyttöisyyteen ja tuttuuteen. Nappien muotokieli on webbiselaimista, löytyy yksinkertainen “chat”-nappi (sen monimutkaisen “communicate”-hirviöikkunan sijaan joka on virallisessa clientissä), löytyy Back-nappi jolla pääsee teleporttaamaan takaisin sinne mistä tuli, ja muuta pientä kivaa. Kuten esimerkiksi lähes-oikeasti-pätevä sisäinen web-selain.

Nerokkaasti tässä versiossa tosiaankin estetään “mulla on laatikko päässä enkä saa sitä pois”-ongelmat jättämällä “build”-nappi pois pääkäyttöliittymästä. Myöskään lentämään ei pääse ellei sitä ennestään osaa. Ei mee taivasnäkymät pilalle sadoistatuhansista valkoisessa t-paidassa ja farkuissa lentelevistä naapurinpojista.

Ihan hyvää hyvyyttään ei Sheep tätä kaikkea tietenkään tee, ja se oma lehmä pilkistääkin ojan pohjalta ikkunan yläreunan “Shop”-napin muodossa. Tästä klikkaamalla pääsee Sheep:in omistaman OnRez-virtuaalikaupan sivuille, joilta voi Ihan Liian Helposti ostaa vaikka… uusia syksysävyisiä puita pihalleen. Kyllä sieltä löytyy ihan se sama vanha (kehno) SL:n hakutoimintokin, joten natiivit pikkuputiikit eivät ehkä sittenkään aivan ole tuhoon tuomittuja.

Joka tapauksessa, virtuaalimaailma ei tule olemaan (ihan) entisensä huomenissa enää. Itse luultavasti pitäydyn pääasiassa LindenLab:in perus-clientissä, vaikka saattaisin Sheepin OnRez-vieweriä kyllä suositella ensikertalaisille. Ohjelman voi ladata ilmaiseksi täältä.
 
Se on myöskin sitten toinen juttu, että olenko minä entiseni kun katson jakson CSI:tä.

Syy miksi käsite “sairaslomapäivä” on arvostettava

Meinasin tänään ihan melkein sittenkin onnistua kokeenteossa niin, että huomenna olis voinut vaan tehdä sitä posteria niin, että perjantaina sen olis saanu printattua. Eikä ois tarvinnu minään päivänä välttämättä istua puoleenyöhön.

Viimeisellä mahdollisella hetkellä jolloin voin vielä kämmätä lisään sitten liemeen alayksikköspesifin positiivisen modulaattorin sijaan alayksikköepäspesifiä blokkeria. Vaikka ne oli huolella eriksen merkityissä eppareissa. Otin vaan sumuaivoisena väärän putelin ja kumosin keitokseen.

Kahden minuutin päästä kallisarvoinen tutkimani aktiivisuus on poissa. Yritän pestä blokkeria pois mutta solu heittää veivinsä ennenkuin aktiivisuus palaa.

*kiroaa, nielee lisää bufferinia sekä bacchus-konjakkisuklaata*

Jospa välillä japaniksi

Perjantainen japaninopettajani joutui sairaslomalle puoleksi vuodeksi, ja joudun kärvistelemään nyt sen aikaa yhdellä oppitunnilla viikossa. Saas nähä millainen alamäki tässä kielitaidossa kehkeytyy, ellen kehitä uusia tapoja kehittää sitä…

d/k:n kanssa kun puhuttiin japanilaisesta fanitus – yms. trendikulttuurista, niin esitettiin ajatus, että olisi varsin kannattavaa ryhtyä idoliksi. Ja kun mä nyt kerran pohdin että jopa olis hienoa jos olis ammatiltaan kirjoittaja niin voisi muuttaa jonnekin japanilaiselle vuorelle asumaan, niin todettiin että miten olis blogaajaidolin ura? Hiukan vaan pistettäisiin sanaa kiertämään, että tällanen punatukkainen suomalainen neurovelho-ninja (joku piirtää mulle anime-henkisen promokuvan, mä voisin siin vaik heiluttaa jotai miekkaa tai paiskoo heittotähtii, eix) blogaa japanista, ja kertoo millaista on japanissa, japanilaisille japaniksi. Kun kuulemma näitä kiinnostaa ihan yhtä lailla kuin suomalaisiakin kuulla, että mitä mieltä muut on heistä.

Fantsu idea! Ja kylläpä siinä kehittyisi kielitaitokin vallan mahtavasti varmaan. Ja mulla kun on jo accountti MIXI:ssä (se japanilainen facebookjuttu) ja japanin Cyworldissa, niin sieltähän äkkiä sais kyllä kontakteja… että ei muuta kuin hommiin ja tästä lähin blogaan japaniksi. Kas näin.

今日は水曜日です。天気はきれいのに、寒気します。電車の中で誰かでよく寝ませんでした。わあああ、疲れた。
金曜日までもう二日。なんとかがまんします。

No vähän pitäisi kyl harjoitella enemmän kai.

Pitkästä aikaa oon taas pitäny sohvalla auki legendaarista Heisigin “Remembering the Kanji”-opusta; en ny sentään sitä järjestelmällisesti opiskele, mut kyllä siitä ihan katselemallakin aina jotain jää päähän. Ja mahdollisesti kun jonkun niistä bongaa junassa ja ymmärtää merkityksen, niin saapa siitä kyllä aika kivasti kicksejä. Tai niinkuin eilen, kun ymmärsin että naapuruston hökkelialueella on erään oven vieressä vaatimaton kyltti jossa setä kertoo olevansa veitsenteroittaja.

d/k on inspiroivaa seuraa, esimerkiksi japaninopiskeluun (toistaiseksi EN ole vielä muuttamassa Vancouveriin mutta mistäs sitä tietää); kun luin kaikki vieraiden mangat, tuli tarve saada lisää ja hamstrasin taas kerran kirjakaupasta kolmen sarjan ensimmäiset osat. (Mangaa pitää aina ostaa monta, koska ne on kurjasti aina muovissa eikä voi varmuudella tietää etukäteen että onko niissä furiganat, joita ilman lukeminen on ihan mahdotonta). Varustauduin taas useammallakin sanakirjalla, mutta loppujen lopuksi huomaan että ei sitä vaan jaksa etsiä joka sanan merkitystä,eli ei auta kuin lukea vaan sisulla. Claymore:n ensimmäisen luvun lukemiseen ei mennyt kuin kaksi iltaa ja homma nopeutui loppua kohden. Ehkä tää tästä.

Ainiin, vielä piti japaninkielentaitoon liittyen lesota tällä taidolla: olen huomaamattani oppinut sanomaan “hai” sillä tavalla, että se ei tarkoita “kyllä” eikä “selvä” eikä “löytyy” eikä “onnistuu” eikä “ymmärrän” eikä muutakaan vastaavaa, vaan “olen pahoillani mut nyt en kyl yhtään tajunnut että mitä tarkoitatte, voisitteko ystävällisesti vaivautua toistamaan asian”. Ja se jopa toimii puhelimitse!! Vähänkö voittoisaa. Tähän asti oon joutunu sanomaan “anteeksi voisitteko sanoa vielä kerran” ja siitä kaikki aina menee ihan solmuun ja rupee vaan lisäämään kohteliaisuusmuotoja, tai “anteeksi en ymmärrä” minkä seurauksena saan monimutkaista selitystä asiaan johtavista syistä.

Hämmentävää muuten on tosiaankin se, että japanilaiset ei erota kielessään hiirtä ja rottaa. Kumpikin on “nezumi”. Kun kysyin tätä asiaa sihteeriltä, hän pyysi selittämään että mikä on hiiren ja rotan ero. (Eläintallin seinillä puhutaan “mausu”:sta ja “ratto”:sta.)

Ja jos nyt vielä eilisen aivan turhan videon (jossa on monta minuuttia ilman että mitään tapahtuu) perään laittaisi toisen vähän vähemmän turhan videon (jossa on monta minuuttia joissa tapahtuu ihan samaa koko aika) – eli, kooste viime viikon oeshiki-festivaalista. Väenpaljous, meteli ja elämänilo ei kyl ihan tuu tästä läpi… 🙂

Vapaaherran elämää

Tuossa aiemmin pohdiskelin sitä, että aina kun tekee jostain tekemisistään tai menemisistään kivan juutuubivideon jossa on vielä naseva musiikki viemässä stooria eteenpäi, ni tulee sellainen olo, että hitsit tuohan elämä näyttää varsin hauskalta. Rupesin sitten miettimään, että tulisko mulle kivampi olo jos tekisin vaikka jostain ihan arkielämästä samantyylisen pätkän, semmoisen missä Yoe aamu-unisena tekee ittelleen maapähkinävoi-paahtista, sitten kävelee juna-asemalle (SUICA-junakortin vilauttaminen kortinlukijalle tietty jetsulleen ajoitettu biisin jonkun kontrapunktin mukaan), nukkuu metrossa, …. uusmediajulkkis-elämä oli jo koittamassa, kunnes tajusin, ettei mulla ole mukanani videokuvaajaa 24h/vrk.

No mutta, eräänä päivänä koetta tehdessäni ajattelin sitten, että tässä kun olen paikallani, voin kuvata helposti laittamalla kameran kaksfotonikonfokaalia kontrolloivan tietokoneen monitorin päälle – ja hei, sit aina jos tuntuu et ei oo kivaa, niin voin kattoa juutuubista miten hirmuisen siistä tää kokeenteko on!

Tässä siis, editoimatonta, aivan aitoa materiaalia siitä millaista tiede on. Olen aivan varma, että Hikaru no Go-mangan tapaan tämä pätkä tuo järjettömän ryntäyksen kevään neurotiede-kursseille yliopistoissa kautta maailman. Paitsi että siellä ei opeteta go-peliä.

Niin. Tuota siis teen koepäivisin noin kuutisen tuntia putkeen. Eikso siistiiiiii!

No keyboard found – press F1

talvi tulee pandoillekin

Originally uploaded by marylkayoe

Flunssa ei hellitä vaan tiukentuu entisestään, alan näyttää vähän tuolta kuvan pandalta kaulahuivin ja vuotavien silmien kanssa. Tänään en todellakaan olisi ollut työntekokunnossa – vaikka ei ole vapaapäivää niin olisin varmasti jäänyt kotiin ELLEI tilanne olisi se, että olisi ihan pakko saada tosi monta ännää tänään. Ja huomenna. Ja joka halavatun päivä loppuviikonkin. Pohdin jopa että pitäiskö yrittää jaksaa kiskaista tuplakokeita eli suosiolla vaan tähdätä niihin viimeisiin kotiinpaluujuniin.

Fiiliksiä ja aikataulutusta hajottaa nyt sit entisestäänkin monet turhat hankaluudet, kuten se, että työkaveri oli päättänyt tilata tälle päivälle demokappaleen uudesta aivoleikkurista – jota ei voi käyttää mun tarvitsemillani keraamisilla terillä – ja tän takia vanha leikkuri oli siirretty pois paikoiltaan ja sen wa ja fengshui ja karma ja harmonia oli kaikki ihan sijoiltaan. Sen jälkeen kun olin sumein silmin leikellyt ja kiroillut ja itkenyt että tulee kuitenkin huonot lätyt, pääsen havaitsemaan että onpa taas laite jos toinenkin hukannut asetuksensa ja muut sen viikonlopun sähkökatkon aikana. (Lasken kuitenkin voitoksi sen, että tänä vuonna meiltä ei sulanut yksikään jääkaappi eikä pakastin eikä soluviljelmät menneet happamiksi. Monilta muilta kuitenkin varmaan meni – epäilen vahvasti, että se hyöty mikä firmalle koituu siitä että varmistetaan että työntekijät pitää vapaapäivää, hukkuu siihen vaivaan mikä on sitten vahinkojen korjaamisessa…)

Nyt sitten kello lähenee iltapäiväkolmea, mun lätyt alkaa olla vanhoja enkä ole vielä edes päässyt aloittamaan… mieleni tekis sanoa kaikille että screw you guys, I’m going home ja vähät välittää sandiegosta ja posterista. Vaan minkäs sille mahtaa, työmoraali ottaa musta niska-perse-otteen ja kiskoo takaisin yrittämään (varsin epätoivoisesti) edes yhtä ännää.

hopping

Vietin tässä mukavan maanantai-päivän kotosalla potien edelleenkin vilustusta. Kotona sen vuoksi, että meillä sattuu tänään olemaan RIKENissä erityinen yleinen vapaapäivä – töitä kyllä on niin tolkuttomasti tälle viikolle että jos olisin yhtään ollut voimallisemmassa kunnossa, OLISIN mennyt sinne töihin.
Viisaat japanilaiset HR-päälliköt kuitenkin juuri tällaisen epäisänmaallisen käytöksen estämiseksi – siis, että ei kunnioitettaisi tätä pyhää RIKENin perustamisen juhlapäivää lepäämällä töistä – on jo vuodet toimineet niin, että pistävät koko kampukselta sähköt poikki juhlapäivänä. Pysyy yli-innokkaat duunarit poissa, hemmetti sentään.

Oli meillä sentään siis viikonloppu ja sen kunniaksi vallan onnistunut onsenointikeikka Gunma-prefektuurin Kusatsuun. Siellähän me kertaalleen oltiin jo kylvetty pari vuotta sitten talvella, joten homma oli periaatteessa hanskassa.Tällä kertaa ei jättäydytty julkisten kulkuneuvojen varaan vaan varustauduttiin asiaankuuluvasti vuokra-Priuksella, joka sitten vei meitä paitsi kylpyläkaupunkiin jossa oli kuumia lähteitä ja tulivuorenkraaterille jossa oli tappavan kuuma myös satakilometriseen paluuruuhkaan.
 
Tällä kertaa oli aivan erityisen hyvää seuraa kylpiessä – en oo ennen saanut mukaani ihmisiä, joiden mielestä on ihan oikeesti siistiä kopistella getoissa ja yukatoissa pitkin pimeitä paperilyhdyin valaistuja kujia ja pulahdella matkan varrella eteen sattuviin kylpyihin. Vieraamme myös sai ihan hyvän samplen truu-japani-experienceä – sitä sellaista johon aina kuuluu joku pikkuisen maistissa oleva japanilaismummo joka on kovin onnellinen päästessään läheiseen kosketukseen länsimaalaisten ihmisten kanssa…

Kylmä alkaa olla. Reilun kahen kilometrin korkeudessa oleva kalderajärvi oli kaunis mutta aivan tappavan kylmän tuulen vuoksi sitä jaksettiin ihailla melko tarkkaan sen verran mitä parin valokuvan ottaminen vaatii. Tulipahan nähtyä nyt enivei. Ja näinpä muuten ensi kertaa vuosiin oikeasti syksyn värjäämää maisemaa. Tokion kirsikkapuut vaan vähän haalistuu ja kurtistuu ja jotenkin ohimennen tiputtaa yksitellen lehtensä.