Holhousyhteiskunta.

Hyvä syy opiskella hepreaa: pysyisi paremmin kärryillä kun kaverit yrittää selittää jotain sisäpiirivitsiä joka liittyy johonkin hepreankieliseen lainaukseen vanhasta testamentista.

—

Sattumanvarainen huomio: Jerusalemin lappuliisat eivät ole erityisemmin raskaasti aseistettuja. Uudenuutukaisen raitiovaunun lipuntarkastajat ovat.

—

“Keinu kerrallaan” – mentaliteetti konkretisoituu myös lentokentän passijonossa. Passintarkastusalueen 20:sta kopista 10 on määritelty Israelin passinhaltijoiden käyttöön, 3 ulkomaalaisille. Kova on tungos aamukuudelta kun kaikki ovat menossa ulkomaahan viettämään lomaa (joka varmaan taas liittyy siihen et jotkut tai jotkut muut meni ja särki jonkun pytingin jossainjoskus), ja paikalliset hattuineen jonottavat myös ulkomaalaisten jonossa. Aikaa kuluu. Olen itse hyvin ajoissa joten en hätäile, vaikka jonot ympärilläni muuttuvat enenevissä määrin mustapukuisiksi.

Yhtäkkiä kuuluu kohahdus. Katsahdan ylös älypuhelimestani ja huomaan, että kolmen ulkomaalaisille merkityn jonon päädyn valokyltit ovat varoittamatta vaihtuneet signifioimaan “vain israelilaisille”. Seuraa hätä ja hoppu, kun jonoissa vielä vähemmistönä olevat ulkomaalaiset yrittävät asemoitua uusiin jonoihin salin toiselle laidalle. Huokaan hiljaa kunnollisille eurooppalaisille, jotka moninaisin englanninkielen aksentein yrittävät tuoda julki että tämä on nyt aivan järjetöntä ja epäreilua. Ketään ei kiinnosta.

Lentokoneessa, lähtöminuutin lähestyessä, lentokoneeseen pamahtaa porukka nuorehkoja paikallisia. Kenenkään käsimatkatavara ei mahdu minnekään, kaikki haluavat istua eri paikoilla, yhdellä on kuuma ja toisella jano. Hiljaiset latvialaiset matkustamohenkilökunnan edustajat ovat hämmentyneitä, lentokone ajaa jo kovaa vauhtia kohti lähtöpaalua ja porukka senkun jaloittelee. Laskeuduttaessa ensimmäiset alkavat touhuta käytävillä ennenkuin kone on edes kääntynyt kiitoradalta. Minä vedän hupun silmilleni vaikka vieressäni istuva baltialainen liikemies meinaa järkytykseltään tukehtua.

—

Holhousyhteiskunta. Ilmenee esimerkiksi niin, että kun menet viralliseen matkatoimistoon hankkimaan lentoja konferenssiin ja kerrot että haluaisit nämä lennot (jotka olet katsonut etukäteen netistä parhaiten sopiviksi), niin täti sanoo että et sä halua mennä sitä kautta. Mene tätä toista kautta! Edellisenä iltana, on paljon mukavampi lähtö! Ja tämä american airlines on niin hyvä lentoyhtiö.
Mutta kun minä tykkään mennä lufthansalla ja haluan saapua paikalle tuona päivänä ja lähteä tuona. – “mutta siinä on kaksi vaihtoa! Kuule minä tiedän nämä matkajutut. Niin monta asiaa voi mennä pieleen jos vaihdat lentokonetta! Ei kuule se ole yhtään hyvä.”

Loppujen lopuksi annoin piut ja paut tädille ja ostin mainiosti aina palvelleesta edreams.com – palvelusta lennot silloin kun haluan ja montasataa euroa halvemmalla, vaikka nyt jää nähtäväksi miten ihmeessä saan korvaukset matkasta omasta budjetistani.

—

Holhousyhteiskunta iski – tai iskee edelleen – toiseltakin reunalta.
Eräs tekijä asuntoni valitsemisessa oli se, että keittiön seinässä on kaasuventtiili; olen niin päässyt hemmotteltumaan että tahdon kaasuhellan. Oli sitten siinä yksi ja toinenkin jänskä juttu kun etsin sitä sellaista kaasuhellaa joka sopisi keittiöön (joskus toisella kertaa tilitän vähittäiskaupallisuuden tilasta …) mutta lopulta se löytyi ja letkukin ja kaikkea.
Mutta kaasua ei venttiilistä tule.
No, uskonnollisen vuokranisäntäjäni kannalta sopivana hetkenä käyn etsimässä hänet ja kysyn että mites se kaasu, annoin vuokrasopimusta allekirjoitettaessa jopa avoimen shekin (shekin! Ikinä en ole omistanut näitä ennen … no toisel kertaa niistäkin … ) joka on kirjoitettu kaasufirmalle siltä varalta että jotenkin maksuni myöhästyisivät.
Aa, sä haluat kaasun. No en ole kytkenyt sitä vielä. Mun pitää kytkeä se.
“no voisitko kytkeä?” “joo, mutta mun pitää mennä sun asuntoon sitä varten, haittaako?” ei tietenkään, mä en ole koskaan kotona kumminkaan, tyytyväisenä jatkan matkaani töihin.
Parin viikon päästä – päivittäin kaasuhellaa testattuani – käyn uudelleen kysymässä. Että mites sen kanssa.
“Kuule joo se on ihan ok pitää vielä käydä yks juttu tekemässä mutta saat sunnuntaina sen.” … okei.
Tästä on nyt kaksi viikkoa. Viikkoa myöhemmin kysellessäni setä sanoi että kävi kaasulaitoksella ja totesi että en mä oikeasti halua kaasua.

Que?

“No kun se on niin kauhean kallis! Siellä on sähkötöpseli siellä keittiössä, laita sähkölevy, se on paljon halvempi…. kaasuyhtiö veloittaa 40 shekeliä (8 eur) kuussa ihan perusmaksua ja sitten tulee kaasulle hintaa x shekeliä (vähän eur) per kilo … ja jos sä et käytä sitä koko kuukautena niin sit silti pitää maksaa 40 shekeliä … ”

Tappelen aikani kertoen että kyllä mä luulen että haluan syödä ruokaa joka päivä ja kokkaamalla sitä teen; suurella itsehillinnällä saan pidettyä hampaitteni takana kipakat sanat (mitä se sulle kuuluu millä mä haluan ruokani laittaa) ja loppujen lopuksi setä sanoo nyrpiintyneenä että no okei mä hoidan sen.

Tänään kävin juttelemassa sedän iskän kanssa, joka sanoi että hän menee itse sunnuntaina kaasulaitokselle ottamaan selvää asioista. Poikaa ei näkynyt. Duunikaverini epäilevät että se kaasuventtiili seinässä saattaa olla koriste. Tai sitten setä toivoo että lauantaisin rakennuksessa ei olisi avotulta.

Mua ottaa päähän sekä hämmästyttää se, että on näköjään täysin mahdollista kyllästyä totaalisesti syömään leipää, vuohenjuustoa ja oliiveja, jotka ovat muodostaneet ruokavalioni viimeiset kolme kuukautta keittomahdollisuuden puuttuessa.

Pelkkää hepreaa

Niin siinä vaan kävi. Aina kun taannoin kysyttiin että mitäs seuraavaksi, mistäpäin sitä suostuisi töitä vastaanottamaan, niin vastaus kulki sitä rataa että jos kerta olen mennyt hukkaamaan niinkin paljon energiaa ja aikaa elämästäni että kykenen kommunikoimaan seitsemällä kielellä, ainakin voisi valkata maan jonka kieltä jotenkuten pärjää. Tämä oli osittain sarkasmia, tarkoituksena viestiä että melkein ihan minne vaan voin lähteä; sanoin aina kuitenkin että skippaan Kiinan ja Korean. Näillä rajoitteilla hupsusti arvelin koko loppumaailman varteenotettavan tieteen olevan helposti lähestyttävissä.

Sitten tulin valinneeksi maan jossa puhutaan kahta kieltä joista en osaa sanaakaan enkä kirjaintakaan. Heprea ja arabia. Voi äly.

Olen pitänyt aina periaatteena että vaikka englanninkielellä pärjäisikin, on kohteliasta isäntämaata kohtaan ainakin yrittää opiskella paikallista kieltä; ja kun hetken aikaa täällä kaupungilla kuljeskeli ja löysi itsensä harva se ilta hikoilemassa kaupan maitotuotetiskillä yrittäen arvata että mikä näistä kaikista tetrapak-purkeista sisältää maitoa, ja ravintolassa on TAAS tilanteessa jossa ei uskalla tilata mitään kun ei osaa edes tavata menuusta että onko annoksessa kenties kuollut kala vai ei, niin otin teknolelut esiin ja aloin latailemaan erilaisia opiskelun tutkituotteita. Puhumattakaan siitä jokaviikkoisesta arpapelistä kun etsii pankkiautomaattia joka a) tarjoaisi rahaa omistamaani korttia vastaan ja b) painelee sitten automaatin heprean, arabian ja venäjänkielisiä nappeja täysin arvausten varassa, jännittäen että tuliko nyt painettua sellaista namiskaa joka syö kortin. (Ilokseni tosin huomaan ymmärtäväni venäjää, pienen yrittämisen jälkeen myös kirjoitettua venäjää, kohtalaisen hyvin. Itänaapurimme kieli on pelastanut tiukassa tilanteessa jo useamman kerran…)

Asiaa tavallaan helpottaa se, että yliopistoni (the Hebrew University of Jerusalem) ei varsinaisesti arabiaa opeta. Hämmentävästi myöskään kadulta löytyvien tuhansien “opi heprea viikossa!”-kurssimainoksien seasta ei löydy yhtäkään joka lupailisi ihmeenkaltaista kielineroutta toisessa kotimaisessa. Työkavereilta kysellessäni vastaukset olivat lähinnä kummastuneita moisen ajanhukan pohtimisesta, miksi ihmeessä sä sitä haluaisit opiskella? Kenen kanssa sä sitä muka puhuisit?

… tästä aiheesta sitten toiste lisää. Ehkä. Mutta siis ei tartte kovasti ihmetellä että kummasta kielestä opiskelut aloittais.

Enivei, sain mukavan liikkeellelähdön kielenopiskeluun asuessani ensimmäiset puolitoista kuukautta oliivifarmarisukuisen työtoverini luona. Oliivitytön pienessä asunnossa asui myös aviomies ja kaksi lasta, toinen kolmen vanha ja toinen vajaan vuoden; nuorempi oli juuri aloittelemassa ensimmäisten sanojensa kanssa, ja vanhempi siinä vaiheessa että ei huomaa että Yoe ei ymmärrä vaan tulee kertomaan suuresti kaikenlaista. Opin siis hyvinkin nopeasti sanomaan “äiti”, “isä”, “ei”,”anna”, “kiitos”, “tule”, “missä on tutti” ja muuta oleellista. Hepreankieliset aakkoset (alefbetit) opin kun katsoin isomman tytön tykkäämän aakkoslauluvideon youtubesta noin sata kertaa putkeen. Kuvakirja opetti koirat, kissat, kalat ja hevoset. Piirrettiin tussilla tauluun eläimiä ja niiden nimiä. Numerot ja värit. Kyl tää tästä, ajattelin.

Vaan on tää hankala kieli. Epälooginen ja kummallisen kuuloinen. Japani sopii korvaan ja suuhun paljon helpommin … “atroza lechol aruchattsororaim achschav?” vs.”ima hirugohan tabetai?” Jättävät pirulaiset vielä vokaalit kirjoittamatta. Ja vaikka tikkukirjaimet osaankin niin käsinkirjoitetusta lapusta en ota ensimmäistäkään kirjainta irti. Kaikenlaiset sanat muuttuu sen mukaan onko puhuja tai kohde nainen tai mies, ja toistaiseksi en ole löytänyt (kuuntelemalla) selkeää logiikkaa muuntautumisiin. “Ohel” on ruoka, “lehol” on syödä, “Oleh” on mennä, ja kaikkien juurisanat on jotain ihan muuta.  Ehkä tältä tuntuu ihmisestä joka yrittää opiskella suomea. Mut meillä ainakin kaikki kirjaimet kirjoitetaan asiallisesti.

Vaan ei auta. Kielitaidottomana en halua asua… ottaa päähän joka kerta kun on torilla ostamassa jotain eikä tosiaankaan voi olla varma tuliko maksaneeksi tuplasti kun meni taas ohi mitä sanottiin. Hiukan vaan pelottaa että riittääkö päässä kapasiteettia uudelle kielelle vai tuleeko pakko-uninstall jollekin edelliselle kielelle…

On se ilmoja pidelly.

Lähi-idässä on kuuma.

Niin kerrotaan.

Kun tulin tänne ensimmäistä kertaa vierailulle noin vuosi sitten, lensin Italiasta missä oli myös kuulemma ollut tosi lämmin. Lähdettiin tulevan duunikaverin kanssa vanhaa kaupunkia katsomaan, ja tuleva pomo oikein huolella kertoi mulle että täällä Lähi-idässä on kuuma ja aurinko on armoton. Muista juoda tosi paljon. Älä yritä liikaa. Saattaa tulla muuten lämpöhalvaus.

Oli siellä Jerusalemin vanhoilla muureilla lämmin, mutta mielenkiintoista. Pari tuntia käppäiltyämme muistan kauhukseni että en ole juonut mitään, ja hädissäni alan etsiä keidasta. Mieleen tuli tapaus vuosikymmenen takaa, jolloin sain jonkin kauhean aurinkohalvauksen Keniassa. Olisi tosi noloa olla kykenemättä kävelemään, tämä oli kuitenkin jonkinlainen työhaastattelun kaltainen tilanne.

Löydän vettä ja juon huolellisesti kaiken vaikkei tee mieli. Olisi vielä puolikas kaupunkikierrosta tekemättä mutta järkeilemme että olisi ehkä parasta olla urheilematta liikoja, palaamme labraan ampumaan neuroneja lasereilla.

Tänäkin vuonna labrassa puhutaan siitä kuinka kyseinen duunikaveri melkein keitti mut hengiltä, kun en japanilaiselta kohteliaisuudeltani kyennyt vaatimaan juotavaa ja vilvoittelutaukoja.

Todellisuudessa mulla ei ollut mitään hätää; panikoin vain koska järki sanoi että nyt ollaan varmasti vaarassa.

—

Mysteeri. Kaikki paikalliset itkee ja valittaa jatkuvasti kun on niin kauhean kuuma. Ei pysty nukkumaan. “Kävelin kotoa bussi-asemalle ja paita on katso jo näin hikinen.” Väsyttää ja masentaa, ei näillä helteillä kykene toimimaan.

Yoe pitää hupparia päällään labrassa. Kiviset rakennukset hohkavat kylmää ja viileyttä, paitsi ehkä ihan lämpimimpien minuuttien aikana. Kattohuoneistoni viilenee öisin niin paljon että ikkunat on laitettava kiinni ja ihmettelen että mistä löytäisin tähän hätään kunnon paksun villapeiton; aamuisin ryömin käynnistämään lämminvesiboilerin jotta saan suihkusta lämmintä vettä.

Iltapäivisin on toki ulkona ihan lämmintä, menen usein labran ilmastoinneista sinne lämmittelemään – mutta kuumimmillaankin vain ehkä 34 astetta, ja illat viilenee kahdenkymmenen asteen paikkeille. Ilmankosteuskin on olematonta, joten Okinawan höyryävään lämpöön tottuneelle ilma on suorastaan mukavan raikas.

—

Paljon muuta sanottavaa säästä ei löydy. Joka ainut päivä sää on samanlainen: aurinko nousee pilvettömälle taivaalle, kulkee ratansa häiriöittä ja laskee ihan yhtä pilvettömään horisonttiin. Ensi alkuun jopa ahdisti, pelotti moinen taivas jossa ei ole yhtään mitään, ei hattaraakaan, ei edes lentokoneiden jättämiä juovia. Tuntuu siltä että koko taivaankansi on paikalleen asetettu tyhjä kangas – ei ole mitään syytä katsoa taivasta. Pettymyksekseni myös huomasin että vaikka pilviä ei ole, ei tähtiä näy mitenkään merkittävän hyvin. On vain sininen taivas ja ikuinen aurinko. Toisinaan ilmastointilaitteen hurina saa säpsähtämään ja toivomaan että korviin kantautuu alkavan sateen ääntä.

Toisaalta, pyykit kuivuu partsilla hetkessä, ja jos olisin sohvaihmisiä voisin sijoittaa sohvan parvekkeelle vailla pienintäkään huolta, että sade kastelisi sen.

Toisinaan Gan Sacher -puistosta sekä Jerusalemin ja Gilon välisestä laaksosta nousee aamuisin sankka sumu, joka hetkellisesti tekee illuusion pilvisestä säästä.