Torilla on tungosta.
Navigoin minkä parhaani kykenen, sillä yhdellä sivukujalla oli leipomon tiski, melkein kylän parasta leipää. On perjantai-iltapäivä, ja olen ilmeisesti väärään suuntaan menossa sillä kaikki muut menevät toiseen suuntaan. Keskenkasvuinen tummaihoinen poika pujottelee vastaan kantaen valtavaa tarjotinta täynnä pitaleipiä; väistän ja astun jaloissa pyörivän kalanpään päälle.
Myyjien välinen kilpailu tiivistyy auringon lähetessä horisonttia, metakka on kova enkä vielä saa selvää monistakaan sanoista. Lecher, Lecher – leipää leipää – seuraan signaalia kuin majakkaa ja pääsen poimimaan seesamisiemenkuorrutteisia sämpylöitä pussiin.
Ujuttaudun torin laitaa kohti; pian alkavat kudu-antiloopin sarvista tehdyt torvet soida merkiten sitä että joku on nähnyt jossain kolme tähteä taivaalla tai jotain, ja kaikkien pitää olla rauhallisesti kotona.
Tai ainakaan ei töissä.
Iltamyöhään saakka kuuntelen parvekkeeltani laulua ja rummutusta Nachla’ot :in kujilta.
—
Olen ollut nyt jossain määrin päätoimisesti Jerusalemissa toukokuusta alkaen; kesäkuun puolessa välissä löysin asunnon Nachla’otin ylärinteeltä. Parvekkeeltani näkyy paitsi Israelin parlamenttirakennus ja pääministerin virka-asunto myös Betlehem. Rakennuksen alakerrassa, rappukäytäväni oven vasemmalla puolin on sudanilaisten ja etiopialaisten pitämä “Internet”-liike. Naapurini on saksalainen journalisti joka keskittyy raportoimaan kristittyjen asemasta ja tilanteesta lähi-idässä. Vuokranantajani on syvästi uskonnollinen mies, jolla on keittiötarvikepuoti torilla ja saa lisätuloja kokonaisen omistamansa kerrostalon asuntojen vuokraamisesta. Mukava kundi. Ei edes hirveästi suuttunut kun erehdyin yrittämään jonkinlaista kädenpuristusta vuokrasopimuksen allekirjoitettuani.
—
Hiukan on kulttuurishokkia edelliseen paratiisisaarielämään verrattuna. Edelliseen Japani-elämään verrattuna. HItto vie, ihan mihin tahansa muuhun elämään verrattuna.
Luulen että tarvitsen blogia jotta voi purkaa kokemuksiaan jonnekin. Eihän täällä muuten selviä järjissään 🙂
—
Tulin tänne oikeasti jo tammikuun puolella; kirjanpidollisista syistä mun piti aloittaa työt jo silloin, vaikka pääasiallisesti tein töitä vielä Okinawalla toukokuulle saakka ja työsuhteeni OISTiin raukeaa vasta tämän kuun taitteessa. Piti suorittaa pakollinen viisuminhoitorumba (sain työviisumin, joka on jostain syystä voimassa vain lokakuulle eikä kukaan tiedä miksi), hankkia pankkitili jolle palkka voisi juosta, ja muutenkin aloittaa elämän käytännöllisten piirteiden järjestely.
Pankkitili järjestyi epäilyttävän helposti – työkaverini vei mut läheiseen kauppakeskukseen ja siellä majailevan pankin konttoriin, missä muutamia papereita allekirjoitettuani sain tilinumeron. Päätteeksi kysyivät että laitetaanko luottokorttikin, ja toki sanoin että kylläkiitos. Hyvä hyvä, laitamme sen postiin tässä huomennissa.
Sain kortin sitten käsiini tuossa viime viikolla. Kuluneiden kuukausien aikana pankki onnistui hukkaamaan kolme luottokorttia johonkin mustaan aukkoon; kesäkuussa alkoi hermot olla niin kireällä että huusin virkailijoille jo ihan itse (ilman työkavereiden apua) että jos kortti ei ole täällä kun tulen sitä seuraavan kerran noutamaan niin nostan kaikki rahat pois ja menen naapuripankkiin.
Kaksi virkailijaa lupasi erikseen pitää huolta asiasta ja vannoivat että kortti on paikalla – ja kun tulen sovittuna päivänä sitä hakemaan, kolmas virkailija katsoo mua hämmentyneenä, miksi sä sitä täältä haet, se on tel avivissa.
On hyvä osata nauraa tilannekomiikalle.
Ja sille, että pankki on nimeltään Israel Discount Bank.
Läksy numero yksi: jos et saa haluamaasi asiaa välittömästi, on ihan pakko ottaa ylös henkilön nimi jonka kanssa keskusteltiin, hänen henkilökohtainen puhelinnumeronsa ja mielellään vielä pomon nimi. Nämäkään ei auta koska on ihan mahollista et seuraavana päivänä kyseistä henkilöä ei löydy langan päästä eikä kukaan muista siitä kuulleensakaan.
—
Japanissa ollaan kuulemma tosi ikävän sisäänpäinkääntyneitä ja ulkomaalaisena on hankalaa. Että ei oo ihan samanlaisia oikeuksia heillä ja japanilaisilla. Ja kielimuurikin.
Pah. Täällä ei ulkomaalainen saa edes mitään ulkomaalaiskorttia. Eikä esimerkiksi saa hankkia “oikeaa” kännykkäliittymää, vain prepaid-liittymiä. No, mikäs siinä, tammikuussa menin sattumanvaraiseen kännyoperaattoripuotiin, myivät mulle sieltä hyvinkin helposti simmin jolla sai johonkin hintaan rajoittamattoman puheajan ja netin, ja kun nyt ei ollut vielä sitä luottokorttia ni laitoin suomalaiselle visalle sen.
Muutama kuukaus myöhemmin puhelin lakkaa toimimasta; hyvin monimutkaisen tiedusteluoperaation päätteeksi selviää että eivät he kyenneet jotenkin veloittamaan nordean korttia. No, mikäs siinä, mulla on pankkikortti joka veloittuu paikalliselta tililtä, voisi laittaa rahat menemään sieltä suoraan.
Niin se kielimuuri. Sanotaan aina että kyllä täällä pärjää englannilla. Kadulla pärjää kyllä ja joka kiskanomistaja osaa sanoa hyvääpäivääkirvesvartta paitsi englanniksi myös suomeksi ja japaniksi, mutta yritäpä soittaa esimerkiksi maan suurimman teleyhtiön asiakaspalveluun. Ei voittoa.
(Japanissa Docomo:lla oli englanninkielinen asiakaspalvelupuhelin jo vuonna 2004; softbankit sun muut firmat tarjoavat nettisivuistaan myös ulkomaalaisystävälliset versiot – täällä kielivaihtoehdot on käytännössä kaikilla firmoilla heprea ja venäjä. (jotkut tosi progressiiviset näyttää myös tekevän arabiankielisiä versioita…) )
Olen siis joutunut hyvinkin ekstensiivisesti käyttämään hyväksi työkavereitani puhelintyössä. Tuntikausia jonotusmusiikkia kuunnellen. Puoli labraa osaa mun passin ja luottokorttien numerot, osoitteet ja syntymäajat ulkoa.
Jossain välissä luultiin että päästiin jo eteenpäin tämän veloituskortin vaihtamisen kanssa. Saatiin oikea henkilö kiinni; tämä tiedusteli että onko puhelimessa juuri nyt puhelinliittymän omistaja – jaa ei, no antakaas hänelle kun tämä on henkilökohtainen asia tämä luottokortti, ei voi sitä muut hoitaa.
Otan puhelimen ja sanon että hello.
– “hälpä hälpä hälpä trallalaa huhhahhei?”
– “Excuse me, but could you speak English?*
– “lallalaaa hälpähälpä blub blub traat NO ENGLISH!”
– “OK could you please find someone who speaks English?” (olen aika varma että vastapuoli YMMÄRTÄÄ vaikkei kykenisikään puhumaan)
– “NO! NO ENGLISH! gibberish babberish halp halp …”
Annan puhelimen takaisin työkaverilleni, joka pyörittelee silmiään, vetää henkeä ja alkaa huutaa puhelimeen hepreaksi. Loppujen lopuksi käy ilmi ettei tämä asia olisi tässä hoitunutkaan, mun pitää allekirjoittaa jotain papereita jotka saa vain jostain. Mutta hei, meillä on faksi! Okei, vastapuoli sanoo, laittaa nyt just kaavakkeet tulemaan, täyttäkää ne ja laittakaa takaisin faksilla ja sitten asia on sillä selvä ja 72 tunnin kuluessa ottavat yhteyttä ja ilmoittavat että asia on kunnossa.
Kaikki on kisaväsyneitä, ja koska kuulemme faksin alkavan ruksuttaa jotain tulostetta, sanomme kiitos ja kuulemiin.
Faksitulosteessa on pelkkää windowsin virhetulostusta.
Toinen työkaveri löytää jostain googlaamalla (tai käyttämällä jotain israelin omaa hakukonetta, syystä jota en ymmärrä) jotain vastaavanlaisia kaavakkeita, jotka printtaan ja täytän niiltä osin kuin ymmärrämme, faksaamme takaisin.
Tästä on nyt aika monta päivää jo eikä mitään ole kuulunut. Puhelin näyttäis vielä toimivan. Luulen että jos se lakkaa toimimasta menen toiseen puhelinliikkeeseen ja hankin uuden simmin.
—
Piti lähettää nivaska tärkeitä dokumentteja japaniin, pikana. Menin siis postitoimistoon, ja kysyin että miten nämä saisi Japaniin nopeasti ja luotettavasti. Sain kuulla – helpotuksekseni – että täällä toimii myös EMS -postipalvelu. On asiallinen kuori ja kaikkea. Japani on vähän kaukana ja pitää aika paljon maksaa tästä, mutta mikäs siinä.
Toista viikkoa myöhemmin saan mailia vastaanottajalta, joka kohteliaan huolestuneesti kyselee että mitenköhän kauan niiden papereiden kanssa menee. Olin kiireissäni unohtanut koko asian, hämmästyin että ei ole vielä saapunut, ehkä olen erehtynyt osoitteen kanssa ja laittanut väärän osaston siihen? Joten menen tarkistamaan seurantanumeron perusteella että missä se kirje nykyään makaa.
Kahvi, näppäimistö.
Viimeisin rivi webin EMS-seurantatulosteessa ilmoittaa kohteliaasti, että ainoastaan kirjallisia dokumentteja (6 sivua) sisältävä lähetykseni on viettänyt viimeiset N päivää … juuttuneena tulliin.
RANSKAN TULLIIN.
On hyvä kyetä nauramaan kippurassa lattialla tilannekomiikalle.
Menen postiin testaamaan pikkuhiljaa oppimiani ankaran tivaamisen taitoja. Virkailija ymmärtää että olen huolissani lähetyksestä, katsoo seurantatulostetta ja sanoo väsyneesti että se on nyt tullissa, ei me voida asialle mitään.
“Katsotko vielä minkä maan tullissa?”
“Ranskan.”
“Niin, mä lähetin sen Japaniin.”
“Miten niin?”
Tässä vaiheessa mukaan tullut työkaverini ilmeisesti toteaa että en vielä osaa käyttäytyä asiaan kuuluvalla tavalla, kohteliaasti mutta päättäväisesti työntää mut sivuun ja alkaa huutaa. Ja jatkaa huutamista vähän ajan päästä Israelin EMS-palvelun päämajaan puhelimitse. Lopetettuaan hän pyyhkii hikeä otsaltaan (ensi blogipostauksessa tilitän säästä) ja sanoo että he suostuivat toimittamaan lähetyksen ranskasta takaisin samaan postitoimistoon mistä se lähti ja sitten sieltä japaniin ilman eri maksua.
Katson kaveria ja en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.
“Welcome to the Midlle East, baby!”
... mutta täällä ei sada koskaan 