Turha tilitysteksti

Tästä tulee aivan turha entry, johon kenekään ei pidä uhrata työaikaansa. Muutaman päivän ajan on tehnyt mieli jo kirjoittaa, blogata, mutta mikään niistä ajatuksista jotka päätä pyörittää ei tunnu tarpeeksi merkityksellisiltä; ja ne asiat sitten, sellaiset että “minulla olisi sanottavaa” – ei suostu muotoutumaan näppäimistöllä tarpeeksi taidokkaaseen kirjalliseen muotoon. Kai se iskee muhunkin, se kun on näitä kaikenlaisia ammattikirjoittajia blogaamassa tai muita jotka vaan osaavat kirjoittaa turhistakin asioista kuin ne olis William Gibsonia parhaimmillaan – ei kehtaa jaaritella turhia.
Niinkuin siitä, että vaikka korva on kipeä (enkä oikeasti usko tuohon koirankorvankorjaustahnaan), kynnys lähteä etsimään jotain puoskariasemaa jossa saisi kommunikoitua poppamiehen kanssa muuten kuin elehtimällä tuskaisesti on niin korkea, että vastoin parempaa tietoani keskityn rouskuttamaan sitä raakaa valkosipulia.
Tai siitä, että ulkona on ihanan hiljaisen pehmeä syyssää, +18 jossa hyvin tarkenee kun laittaa paksut villasukkahousut hameen alle ja vihdoinkin lupa käyttää kaulahuivia kun menin viemään korttelikiertokirjeen eteenpäin sivukujan porkkanoita ja sipuleita myyvälle ukkelille.
Tai siitä, miten mä pidän tästä talosta. Eilen kun joutui koko päivän olemaan tekemättä mitään, väsäsin omistamistamme tyynyistä leposohvan, kääriydyin vilttiin ja kuuntelin Naturen podkasteja. (Kylläpä mulla kesti tajuta, mistä niissä on kyse: sehän on RADIO!)
Niitä vakavampia mietteitä, pääosin liittyen erilaisiin motivaatio-ongelmiin. Kipeimmin sattuu se, että aika-ajoin mun on todella vaikea perustella itselleni, miksi käytän aikaa ja rahaa Bujinkan-treeneihin, kun en kuitenkaan pysty nostamaan sitä prioriteettilistallani enää yhtään ylemmäs. Onhan se tietysti kiva liikuntamuoto, ja siel on kavereita. Hyvistä treeneistä tulee älyttömän hyvä mieli, mutta sitten taas kun en ymmärrä mitään, motorinen älykkyyteni ei riitä ja lattia tuntuu vaan kerta kerralta kovemmalta kun sitä vasten paiskautuu – sit taas on sellanen olo että teetauolla haluaisi jäädä vessaan itkemään. Tärkeimpänä motivaattorina treeneihin menemiselle on kuitenkin Opettaja – joka kyllä hänkin tietää, että mulle tiede on se mikä monille bujinkanisteille on budo. Prioriteetiilistan ykkönen, jonka mukaan elämää pelataan. Että ei multa tarvitse odottaa että hankkisin kasan metallimiekkoja joilla viuhtoisin bambua pätkiksi.
Mutta miksi mä sitä sitten teen, tiedettä siis? Huolestuttaa hiukan se, että mun työmotivaatioon oikeasti vaikutti se, kun N-shihan puhui yhdelle tyypille joka pitää dojoa jossain yksinään, että se on kuin yksinäinen susi, vähän kuin toi Yoe, joka kulkee omaa tietään sen perässä jonka tietää tärkeäksi. Tai se, kun Nikkon Toshogu-temppelin ennustusarvontalapusta kotimatkalla tavasin sanakirjan kera, että “polku, jonka olet valinnut, on oikea. Positiivisella ja agressiivisella (?) asenteellasi voitat kaikki esteet edestäsi”. SVJ nauroi että kyllähän me kaikki muut toi tiedetään, sä oot itse ainoa joka ei tota tajua.
Jos tää on oikea tie, miksi mun sitä pitää sit edes miettiä? Varsinkin kun, joka kerta kun asiaa oikeasti alan pohtimaan, en löytä mitään vaihtoehtoratkaisua? Tie on liian selvänä edessä, niinkuin laskeutumisvalot lentokoneelle pimeässä: nyt muutama vuosi täällä, pari hyvää artikkelia, networkkausta ja suheiden luomista niin pirusti; sen jälkeen jonnekin muualle (Columbia University? MIT?) pariksi vuodeksi vielä, vähän parempaan asemaan jossa olisi hiukan enemmän harjoittelua vastuunkantamisesta ja mahdollisesti ajatteluaikaa sille, mitä mä oikeasti haluaisin tutkia; ja sitten, toivottavasti, se tenure, professuuri tai PI-pesti jostain miellyttävästä paikasta, vaikkapa Välimeren rannalta tai Sveitsistä. Tie on niin selvä, että mahdollisia sivupolkuja ei huomaa; välillä mietin että milloin ehdin sille kolmen kuukauden ratsastusretkelle Argentiinan halki, mutta jotenkin taidan olla luopunut siitäkin.
Tänään laitoin lisää väriä hiuksiin. Tauti tai ei, on mentävä Naapurin Venäläisen Karhun tupaantuliaisiin, se muutti meidän perässä tähän samaan Ikebukuroon vaikkakin eteläreunalle. Osittain instituutin sisäpoliittisten kuvioiden vuoksi mun on ollut hankala olla NVK:n kanssa juuri missään tekemisissä työaikana, mutta elän edelleen siinä kuvitelmassa että on teoreettisesti mahdollista erottaa työ- ja vapaa-ajan suhteet toisistaan.

Advertisements

Taas alussa

Yurimoto_Keiko-Koto-x200.jpgMuistan sen elävästi, kuinka ensi kertaa sain syömäpuikot käteeni. Pitkäänhän sitä oli pohdiskellut että jollain tapaa tuo koko itäinen pallonpuolisko suostuu syömään riisinjyviä neuloilla, vaikkei siinä mitään tolkkua ole. Ja mun motorinen kyvykkyyteni kun tunnetusti on noin C.elegans-tasoa, ei mennyt montaakaan sivusuun-yritystä ennenkuin luovutin ja aloin lapioimaan hapanimeläkastikeporsasriisiä haarukalla suuhuni.
Vielä hiukan backflashia, aikaan jolloin aloittelin pianotunteja – pianon soiton kun piti olla niin helppoa, sen kun painaa nappia niin jo tulee ääni. Muistan kuinka opettaja kohotteli rannettani ja kämmenpohjaani, niiden pitäisi olla rentoja ja pyöreitä ja herkkiä ja vaikka mitä. Ei tullu pianistia. Ja sitäpaitti oli hankala kattella nuottei ja sormia samaan aikaan. Nykyisin sentään pystyy kirjoittamaan ihan hyvin blogientryä ilman että vilkuilee näppäimistölle.
Ja vielä kauemmas. Kuvitelkaa Yoe 4v, jolla on polkkatukka ja jonka sormia suurikätinen TVstä tuttu viulunopettaja asettelee viulun kaulalle ja jouselle. Rennosti, rennosti, ei pidä puristaa, pehmeä ote … ja minä pidän kiinni jousesta kuin puolivuotias lapsi lusikasta. Ei ihan tullut viulistia, vaikka vuosikymmenen verran yritettiin. Jousi kyllä liikkuu kuin itsekseen kielillä enkä tarvitse viulua tietääkseni miten sormet pitää asetella kaulalle jotta saa kolmisointuja.
Torstaina olin taas alussa. Edessä on soitin, kaunis, ehkä mahtava, ehkä viekas ja petollinen kuin kevätjää. Aiko-shihan mittailee sormiani, pitää teettää niihin kiinnitettävät norsunluiset plektrat joilla paksuja kieliä näppäillään. Nuotit – ei tietoakaan C-duuriavaimista tai nuottiviivoista, ylhäältä alas ja oikealta vasemmalle luetaan kielten nimiä ja numeroita ja millä sormella niitä soitetaan. Soitetaan, muah. Aiko-shihan antaa mulle raa’an kanamunan oikeaan käteen, sanoo että pitäisi soittaa sellaisella kädellä kuin sitä pitelisi.
Vihdoin – ensimmäinen präng. Ei toimi, kuulostaa kuin viulun jousta vetelisi syrjällään pitkin tallaa. Toinen plring, hiukan kovemmin mutta särkee yhä. Käden asento, peukalo pysähtyy seuraavaan kieleen. 13 – 12 – 11 – 10 – 9 … monta, monta kertaa. Tajuan, hei, tämähän on asteikko. Toiseen suuntaan myös, tuhannesti vaikeampaa. Nuotit ja kielet tuntuu koko aika olevan mun maailmaani nähden väärin päin. Sävelkorkeuden muuttaminen vasemmalla kädellä on korkeampaa magiaa, kieltä painetaan alas sitä pidemmälle mitä korkeamman äänen haluaa. Tietysti. Vaan koetapa siinä arvuutella että montako senttiä vastaa puolikasta sävelaskelta.
Tunti kuluu hetkessä, mulla on lähes hiki. Koto on suuri, käsien liikkeet laajoja ja hammasta pitää purra että oikea käsi muistaisi mitä vasemman kuuluu tehdä. Loppujen lopuksi onnistui soittamaan sen aaronin pianokoulu osa I:n ekaa kappaletta vastaavan sakura, sakura-kappaleen helpomman osuuden jokseenkin virheettä läpi. Aiko-shihan – kolmannen polven jonkunkotokoulukunnan mestari tai suurmerstari – kertoo että kuulen hyvin; ainakin kerran selvisi siitä puolisävelaskeleesta vaikka opettaja jammailee vapaasti toisella kotolla säestystä. Mutta ensi kerralla mun pitäisi kyetä samaan aikaan paitsi soittamaan ja lukemaan nuotteja, myös laulamaan mukana.
Toistaiseksi oon mystifioitunut. Ei harmainta havaintoakaan ryhdynkö miten tosissani kotoilemaan ja keräämään vyöarvoja. Joku vois väittää että on mulla tuosta vapaa-ajasta muutenkin pulaa… En tiedä edes, puhuuko se soitin mulle, tai pystynkö mä puhumaan sille. Ja kalvaa huono omatunto, konkreettisesti siinä kun oma viuluni mulkoilee mua vinttikomeron takanurkasta jonne olen sen tunkenut.

Valkosipuli, viina ja villasukat

… ei auttaneet. Korvakipu senkun kasvoi, vaikka välillä tuntui hellittävän viinakäsittelyn jälkeen. Viina (70% EtOH) meni siis korvaan, valkosipulinkynnet imeskeltiin isoina lohkoina ja villasukat jalassa yöllä. Mulla on aikoinaan useinki ollut noita ulkokorvantulehduksia, ja hoitona on ollut boorisprii ja antibioottitipat. Boorispriitä ei löytynyt, viinaa toki labrasta, mutta lopulta oli pakko raahautua kampuksen klinikalle.
Lääkärisetä – noin 22-vuotiaalta näyttävä poju – katseli kummissaan taskulampulla mun korvaan, ei nähnyt mitään. Söpö hoitsutyttö kävi kaivamassa jostain korvankatselulaitteen, ja sitten ne yksissä tuumin ihmettelivät korvaani noin puolen metrin päästä. “Shitsurei shimasu” sanoivat joka kerta kun koskivat korvaan, samalla lailla kuin on tapana sanoa kun mennään toisen huoneeseen. Olivat aika hämmennyksissä, kunnes sanoin että on ollut tapana laittaa sinne antibioottitippoja. No sehän on hyvä, kumpikin huokaa helpottuneena. Kirjoitetaan sulle antibioottia. Kiitos ja näkemiin.
Sain sitten jotain salvaa, jota googlehakujen perusteella todellakin käytetään esimerkiksi koirien ulkokorvantulehdusten hoitoon. Eipä haittaa, aikaisemminkin reseptissä on ollut (Jankaa lainatakseni) aineita, jotka tappaa kaiken oravaa pienemmän. Toivottavasti nyt paranee, en kehtaa mennä ahdistelemaan parkoja lääkisläisiä inhoilla korvillani toista kertaa.

Ainoastaan Tokiossa

Työmatkalla junassa vastapäisellä penkille istui opiskelijapoika, ihan tavallisen näköinen ja oloinen, iPodikuulokkein koristeltu. Laittoi sateenvarjon nojalleen seinää vasten, kaivoi laukustaan esiin kasvopyyhkeen ja pinsetit, ja alkoi iPodin ruutua suojaavaa heijastavaa kalvoa peilinään käyttäen nyppimään kulmakarvojaan siistimmiksi. Joka ainut irrotettu kulmakarva laitettiin kasvopyyhkeelle; operaation päätyttyä pyyhe käärittiin muovipussiin ja laitettiin takaisin koulureppuun.
MOSburgerissa (MOS on lyhenne sanoista Mountain, Ocean, Sun) oli uusia burgereita tarjolla, päätin kokeilla ‘natsumifureshu’-versiota. Yllätys oli melkonen, kun kyseisestä hampurilaisesta on jätetty kokonaan leipä pois ja korvattu se paksulla kerroksella rapeaa jäävuorisalaattia. Loistava idea. Illalliset tästä lähin mosubaagaassa.

Mihin niitä miehiä muka tarvitaan

honda.jpg Sain sitten vihdoinkin itseäni vähän niskasta kiinni (inspiraatiolähteenä eiliset treenit jossa käytettiin niskan/kallon välissä olevia pisteitä vastustajan nujertamiseen) ja pyöräytin muutamia uusia kuvia galleriaan. Siis, viikonloppuna tuli tehtyä lintukuvausretki maaseudun rauhaan, elikkä Tokyo Motor Show 2005:een.
Mähän en tunnetusti ole mikään porshenperäänkuolaaja (vaikka olenkin kerran sellaisen takapenkillä ollut, ja se oli vielä käynnissä) ja kaikki kaksipyöräiset moottoroidut laitteet sinkoutuu lähimpään seinään jos minä olen kyydissä (paitsi jos Towo on kuskina ja mulla on ämpäri päässä). Siitä huolimatta, tuli tuolla nähtyä muutamakin sellainen laite jonka voisi jalkojensa väliin haluta. Vaikka edelleen periaatteesta valitsisisin sinne mielummin vaikka hevosen, ei ajatus metanolilla tai sähköllä käyvästä syöksysurmapelistä jossa olis turvakamerat joka suuntaan estämästä niitä törmäilyjä, tunnu sittenkään ihan mahdottomalta.
Suzukin tyttö oli silkkaa GCI:tä, Kawasakin Ninjat (ne pyörät) lämmitti mieltäkin, ja Clarionin äänentoistolaite-esityksen aikana meinas saada itkupotkuraivarin, kun ei saa prätkää eikä autoa eikä CGI-vatsaa eikä edes iPodia. Mutta ehkä sentään voin ostaa muovisen pikkuturkisliivin, ne näytti olevan erittäin IN kaikilla naisilla joilla on jo nuo edelliset.
ipod.jpgLuontokuvausretkenä tuo oli tietysti hiukan huijausta, vähän kuin menisi kuvaamaan villieläimiä eläinmuseoon. Todellisessa elämässä harvoin pääsee ottamaan kuvaa haukasta juuri kun se on iskemässä kyntensä koobraan, tai täydellisestä naisesta joka on juuri sielukkaasti nousemassa moottoripyörän selkään. Hämmentävästi paikalla oli tasan kaksi miesmallia esittelemässä asioita; toinen niistä toimi vain äänenä liehuvien naisvartaloiden taustalla. Toinen sentään poseerasi, mutta tosi tylsästi vaimonnäköisen naisen kanssa esittelemässä sellaista autoa jolla tuo tyylikkäisiin tweed-asusteisiin pukeutunut pariskunta voi ajella ranchilleen ratsastamaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, jotteiko noita pelejä markkinoitaisi myös naisille – mutta niitäkin puffattiin tiukalla tyttöenergialla (“sisko meni naimisiin ja sai auton, jossa on sikasöpöt pyöreät ovet ja ruutupenkit. nyt me ajellaan siskon kanssa ympäri kaupunkia, ja autoon mahtuu ihan sikana ostoksia!”). Missään ei näkynyt miehekästä autoa, jonka vieressä seisoisi sellainen adonis jonka koko olemus kertoisi naisille, että “tämän auton kyytiin haluat!” – tai edes “jos sulla on tällainen auto, tän näköiset pojat kattoo sun perään”.
Niin että mihin niitä miehiä enää tarvitaan. Varsinkin kun autot vaihtaa renkaansakin itse ja soittaa kotiin jos öljyt pitää vaihtaa. Tosin, se tuli huomattua että Sty sai aika lailla paremmin kontaktia noihin lintuihin ja asetteli niitä pienillä päänliikkeillä haluamiinsa asentoihin. Notta ehkä niille miehille viel joku rooli löytyy, vaikka siinä että saa naisista esiin paremmat puolet.
“Parhaimmisto” mun räpsyistä luontoretkeltä löytyy ny sit ainakin jonkin aikaa tuolta – jotta tähän saisi sellasta trendikästä interaktiivisuutta, ni pistäkää vaikka jotain arvostelua tähdillä kuviin niin valkkaan sit niistä kaks parasta jotka liimaan päägallerian jatkoksi. Muut saanee potkaista tyhjää bittiä.
Jospa sitten vaikka ottaisi tavoitteeksi että prosessoisi edellisetkin kuvat (mm. Koreasta, Nikkosta ja Kumamotosta). Saas nährä.
(Ai niin. Ainakin yks pullukahko thirtysomething-moottori-otaku videokuvas kännykällään *mua*. Tiedä sitten pitäskö olla otettu vai pahoivoiva:)

Kamakiri

kamakiri.jpgElossa ollaan. Juuri ja juuri, vaikka töitä tuli tehtyä tällä viikolla aivan laittomissa määrin – saa nähdä miten onnistun pysymään päätöksessäni tehdä ensi viikolla max. kuusituntisia päiviä.
Se posterinpökälehän sitä aikaa vei. Olin kovasti kuvitellut että kuvat ois ollu valmiina jo viime viikon perjantaina – vaan eipä ollut, vaikka sainkin sentään peruslayoutin kasaan ja värit ja fontit valittua sekä tajuttua sen, että mulla on todellisuudessa yhteen posteriin mahdutettava kaksi posteria, tarinat on kasvaneet ja erkaantuneet toisistaan ja se minkä piti toissa vuonna olla vain pieni tutkimus on nykyään kaksi perustavanlaatuista teosta. Ja vaikka ainakin ensimmäisen osuuden kaikki raakadata ja analyysi on tavallaan tehty, jotenkin sitä päätyi tekemään niitä lisää. Kertomus kiteytyi homman aikana, tajusin että tähän tarvii sovittaa ny vielä bimodaalinen jakauma, ja vähän klusterianalyysiä (jota en sitten lopulta osannut tehdä, pitää hiukan opiskella ennenkuin rupean tuota oikeaksi paperiksi vääntämään) – ja hokkuspokkus, yhtäkkiä mulla on kaikki välineet ja oikeutukset yhteen Sleeve&Stetston-menetelmään perustuneeseen ajatusketjuun. En voi lakata ihmettelemästä tilastollisten ja tiedonlouhinnallisten menetelmien maagisuutta.
Sitten kun kaikki oli valmista, tulikin säätöä posteriprintterin paperin leveyden kanssa – mutta sekin oli odotettavissa, eihän mikään posteriprinttaus voi sujua ongelmitta. Mutta, vaikka itse sanonkin – hieno tuli, eikä pitäisi yhtään hävettää seistä moisen edessä useampaakin tuntia.
Olikos tää nyt sit sellainen heekatti-entry. EVVK:)
Kamakiri tarkoittaa rukoilijasirkkaa. “Kama” niinkuin viikate tai sirppi, ja “kiri” niinkuin leikata tai viiltää. Ihan hyvä nimi. Ihmettelin kadulla yhtä sellaista joka ei suostunut väistämään vaikka melkein tallasin päälle – noilla elukoilla on tarpeeksi asennetta (ja typeryyttä) ryhtyä staredown-kisaan vaikka moottoripyörän kanssa. Aikani siinä kyykittyäni (hankala staredownaa tyyppiä joka tuijottaa sua kahden sentin korkeudelta maasta) avuksi tuli sievä japanilaispoika joka otti vastustajaani niskasta kiinni ja nosti sen silmieni tasolle. “Katso, tämä on naaras”, se sanoi ja siirsi otettaan jotenkin niin että otus suoristi aseensa ja paljasti niiden sisäpuolen kirkkaanväriset piikit. Yritin kovasti olla säpsähtelemättä taaksepäin. Poika kertoi vielä tuosta nimestä, laittoi elukan hellästi pensaan oksalle ja palasi työpaikalleen kampuksen katutyömaalle.
Sää on vihdoin korjaantunut sellaiseksi kun sen pitää olla – reilu parisenkymmentä astetta, aurinkoa ja mukava tuuli. Alkoi jo kyllästyttää nuo ikävät syksyiset kelit, kahtena aamuna peräkkäin vain 15 astetta, ja vaikka uudet tulipalonkestävät saappaani kävivät hyvin kumisaappaista rankkasateessa kahlatessa, kashmirkaulahuiviani ja käsineitäni alkoi olla jo ikävä. Onneksi niitä ei nyt ehkä tarvitse sittenkään lähteä kaivamaan ullakkohuoneen komeron laatikoista. Vielä.

Labratakit

hhvt.jpgTiedemiesten, tai tiedehyypiöiden, tai ainakin sellaisten jotka tekevät töitä labroissa, tai ainakin sellaisissa labroissa joissa on edes teoreettinen mahdollisuus kaataa päälleen kemikaaliliemiä tai saada verenroiskeita, ajatellaan usein pukeutuvan labratakkiin. Sellaiseen valkoiseen kauhtanaan, jonka pitäisi luoda ympärilleen auktoriteettista tunnelmaa tieteenteon vaikeuksia vastaan taistelevasta (ja niitä vastaan suojautuvasta) sankarista. Tai jotain.
Mä käytin labratakkia viimeksi joskus vuonna ’95, jollain epämääräisellä labrakurssilla, jolloin assari jakoi eteisestä kaikille labratakit. Sen jälkeen kun aloin vakituisesti hengata labrassa, havaitsin ettei kukaan muukaan pidä takkia päällään (paitsi ne jotka opettivat labrakursseilla), ja takki jäi. Helsingistä jäänyt mielikuva siitä, että vain laborantit ja opettajat käyttävät takkeja, on vain voimistunut nykyisessä työyhteisössä. Kai sitä yrittää uskotella itselleen olevansa niin pätevä, että ei kaada paidalleen mitään mikä jättäisi ruman jäljen.
Nyt kuitenkin oon ruvennut miettimään että olishan se labratakki hyödyllinen – siinähän kun on ainakin yksi tasku, johon voisi laittaa paitsi kännykän myös mahdollisen ja hypoteettisen iPodin. Musiikki ja puhelin ei tätänykyä seuraa mua labraan, kun mulla hyvin harvoin on vaatteissani taskuja mihin laittaa mitään postimerkkiä suurempaa. Kaulaan sopiviin pieniin mp3-soittimiin mahtuu aika vähän kuitenkin musiikkia iPodeihin verrattuna; käsivarteen teipattu soitin voisi ehkä toimia mutta sopii tyyliltään enemmän punttisalille kuin työpaikalle (vaikka on myönnettävä, että nykyisin labrassa saa JUOSTA ihan tosissaan että ehtii tehdä asiansa). Vyöltä korviin tuleva kuulokejohto on ikävästi usein tiellä, ja vaikka usein pujottelenkin sitä paidan sisäpuolelta ja kaula-aukosta ulos, olen ollut havaitsevinani että tämä toimenpide aiheuttaa häiriöitä eräiden kanssalabralaisten keskittymiseen.
Eli labratakki ois kiva. Vaan pitääkö sen olla sellainen tylsä valkoinen kauhtana? Miksei missään ole kivoja, tyylikkäitä labratakkeja – ei niiden kai pakosti tartte olla valkoisia? Kuka kieltää hauskat biohazard-logot takin selästä tai nasevat natsat olkavarresta? Ja kun kerran helsinkiläisten ortodoksipappien kaavuissakin on kuulemma sisätaskut kännykkää varten, miksei labratakissa voisi olla känny/iPod-taskua? Vaikka valmiilla pujotusaukolla kuulokkeille?
(Wakon asemallakin mainostetaan kohta ensi-iltansa saavaa Heinähattu ja Vilttitossu-elokuvaa. Huomattavaa on, että ko. elokuvan kohderyhmäksi on kaavailtu thirtysomething-naiset. Kai se on mentävä katsomaan:)

Analyysin autuus

sarvet.gifHämmentävästi kiireisen juoksuviikonlopun jäljiltä olen ihan mehuissani kun saan olla töissä tekemässä analyysiä. Analyysihän on siitä kivaa, että ei tarvitse fyysisesti hikoilla sen datan kanssa, eikä itkeä kun joku on jättänyt viipalointikoneen sottaiseksi tai käyttänyt nukutusaineen loppuun tilaamatta sitä lisää, tai sitä kun platinainen verkonpaino ei vaan suostu ankkuroimaan lättyä paikalleen, tai sitä kun elektrodilanka katkeilee, tai, tai, tai… dataa on tullut kerättyä niin maan tuhatta sorttia, ja monilta osin sitä on jopa siinä määrin riittävästi että asioita on mahdollista katsella monilta eri kanteilta.
Erityisen mukavaa on se, kun perustulokset on jo selvillä ja laskettu ja graafeiksi leivottu, ja kaikki mitä tässä nyt teen on ekstraa – ja pääosin sellaista ekstraa, jonka lopputuloksesta mulla ei ole mitään aavistusta ennenkuin numerot on laitettu riviin, poikki, pinoon ja normalisoitu. Noin parin tunnin välein tänään oon suoltanut aanelosia, joilla jokaisella on uusi “tulos” – tuollaiset solut tekevät tässä tilanteessa näin, tällaiset taas noin, ero on merkittävä. Hämmentävästi alkaa oikeasti tuntua siltä että tässä on takana joku järki, tai ainakin asia jonka voi järjellä joskus käsittää, sen sijaan että kaikki muuttujat olis ihan toisistaan riippumattomia tai vaan niin monimutkaisten syy-seuraus-suhteiden tulosta ettei meillä ole edes kuvitteellisia työkaluja asian tarkasteluun.
Edelleenkin ollaan toki hyvin tarkasti kuvailevalla tasolla – on täysin selvää, että sen verran monimutkaisuutta tässä mun pienessä kahden kaliumkanavan, ainakin kolmen välittäjäaineen sekä kolmen anatomisen ja noin kymmenen morfologisen piirteen sopassa on, että tällä hetkellä ei ole mitään rahkeita lähteä selittämään *miksi* kaliumkanavan X puuttuminen solutyypistä abc aiheuttaa qwe. Vaan eipä haittaa. Kuvailu riittää pitkälle – tajusin juuri, että niitä tuloksia hyväksi käyttäen joita tuossa mennäviikolla yhtenä päivänä keräsin voidaan tästä lähin päätellä in vivo-solumittauksia kyseisestä aivoalueesta tehtäessä että minkä tyypin solu on siellä elektrodin päässä. Ja se ei ole ihan pieni juttu se.
(Erityisesti inspiraatiota tähän analysointihommaan ja tiedonmukalouhintaan antaa se, että mun oikeasti pitäisi olla skannaamassa aivoviipaleita ja tekemässä posteria. Mut hei, DL on vasta perjantaina, hyvinhän tässä ehtii!)
(Ja on muuten huolestuttava tuo liikennemerkki joka varoittaa sarvipäisistä demoneista … they’re coming to take me away, haha, they’re coming to take me away…)

järjetön matka sinne ja takaisin

hiroshima.gifNiin siis mitään järkeähän tuossa viimeviikonloppuisessa retkessä ei ollut. Aamulla tuskaisen aikaisin ylös, ja neljä tupakkavaunutuntia myöhemmin pääsi hengittämään raitista ilmaa Hiroshimassa. Täysin välittämättä matkaoppaiden neuvoista joiden mukaan paras tapa mennä katsomaan Nähtävyyttä on ottaa “hauska” ratikka, me otimme ensimmäisen taksin ja genbakudoomu made, onegaishimasu.
Se tönö joka oli jääny pystyyn oli huomattavan paljon pienempi kuin olin kuvitellut. Siltikin vaikuttava. Samoin kuin Peace Memorial Museum – vaikka mä yleisesti ottaen en viihdy museoissa ja olen keskitysleirivierailuni tehnyt, jäi aika synkäksi fiilis, kun näki niitä sulaneita kelloja ja koulupojan sormenpäitä. Ei tehnyt edes mieli syödä okonomiyakia (grillattua ekonomia?) minkä piti olla Hiroshiman erikoisuusruoka; sen sijaan taksi takaisin juna-asemalle, bicmäkkiä huiviin ja junalla kolmeasataa Hakataan. Hakatasta semi-maitojunalla Kumamotoon (maantiederajoittuneille: Japani koostuu viidestä pääsaaresta, joista Kyushu on kait kauimpana Tokiosta. Ja Kumamoto on aika lailla sen Kyushun takaperukoilla), missä hyppäämme ulos junasta havaitaksemme olevamme kävelymatkalla kohti vuorenrinteellä pilkkopimeässä piilottelevaa majataloa.
riisi.gif1650 km Tokiosta ja se tuntuu. Majataloa piti noin kaksisataavuotias mummo, joka ei puhunut sanaakaan englantia ja japaninpuhuminenkin oli hiukan takeltelevaa kun tekarit tipahteli suusta kesken lauseiden. Mummo oli huolestuttavan innoissaan ja onnellinen saapumisestamme (meni siihen paikan löytämiseen pimeässä ilman osoitetta ja kunnon karttamerkintöjä noin kaksi tuntia) ja oli koko aika ehdottamassa että SVJ riisuisi paitansa. Pelottavammassa tilanteessa en ole aikoihin ollut. Kaiken lisäksi mummo haluaa antaa meille lahjaksi annoksen mikrossalämmitettyö jauhelihaspagettia. Huomautus itselle: ei lähdetä toista kertaa maaseudulta etsimään majapaikkaa ilman että on paikan osoite ja oikea kirjoitusmuoto selvillä. Mulla oli mukana paikan puhelinnumero, lausuntaohje (higoji) sekä äärimmäisen epämääräinen vihje LonelyPlanetilta ko. paikan sijainnista – ja se sijainti oli sitten sen pikkutarkan kaupunkikartan ulkopuolella. Paikka löytyi lopulta, kun kysyttyäni neuvoa sekä kissalta että koiralta huomasin kyltin jossa luki japanilaisin numeroin puhelinnumero, joka osoittautui lähes samaksi kuin se numero jonka olin kalenteriin raapustanut.
Vaan onneksi ei ollut meillä suuresti aikaa olla tappajamummon armoilla; seuraavana aamuna säntäys asemalle ja bussiin joka vei vielä mahdottoman huitsinnevadampaan paikkaan, jonka ainoana nähtävyytenä on eräs hankalassa paikassa sijaitseva luola. Luolassa ei sinänsä mitään ihmeellistä ole, paitsi että siinä on tuo kivenmurikka johon kuvassa nojailen.
musashi.jpgJa ko. kivenmurikan päällä herra Miyamoto Musashi istui ku kirjoitti sen viiden renkulan kirjansa. (On syytä huomauttaa, että tässä turistikohteessa tai monen kilometrin säteelläkään siitä ei ollut ainoatakaan vendaria. Ja kun pakenimme majatalosta hirveällä kiireellä unohtui sellainen pikkuinen seikka kuin juomien mukaan ottaminen, erään pikkutemppelin edustalla ollut lähde josta sai sammaleenmakuista tiesmitäpyhäävettä oli päivän pelastus.) Lähistöllä olevassa vitriinissä oli näytillä Musashin alkuperäisiä maalauksia ja ilmeisesti kopio tai jokin versio siitä hillittömästä bokkenista jolla äijä vihulaisiaan huitoi. Vaikuttava ukko. Mistään ei saanut mitään Musashi-keksejä; jotai asiaanliittyviä kännykkäkoruja kylläkin, mutta ne oli sen verran tylsiä ettei innostanut.

ninjat.gifTarkoituksena oli tämän jälkeen käydä katsomassa ainakin Kumamoton linna ja muutama muukin nähtävyys, mutta aikatauluihin tuli hiukan muutoksia kun havaittiin että bussi takaisin kaupunkiin kulkeekin reilun kahden tunnin välein; paahtavassa helteessä ei tehnyt mieli odotella (vaikka riisinkorjuutyöt pelloilla olikin ihan uudenlaista eksotiikkaa) niin iskinpä kokeeksi peukun pystyyn tiellä. Epäilyksistä huolimatta ensimmäinen auto pysähtyi, ja vuoristoteitä selkeästi muutamankin kerran ajanut nainen heitti meidät kaupunkiin sen kummempia ihmettelemättä. Käytiin kattomassa se linna (komea ulkoapäin, melkoinen pettymys sisältäpäin katsottuna paitsi että siellä oli kirjaimellisesti sadoittain sieviä japanilaiskoulupoikia univormuissaan), syötiin sitä grillattua ekonomia ja paikallisia erikoisuuksia (raakaa hevosenlihaa ja friteerattua, sinapilla täytettyä lootuksenjuurta) ja seuraavana aamuna vielä tsekkaamaan yksi japanin kuuluisimmista/kauneimmista/kummallisimmista tms. puutarhoista – Suizenji-koen, joka on kaupungin lähiöiden ja matkamuistomyymälöiden ympäröimä kynsisaksin parturoitu epätodellisuuden manifestaatio.

cha.gif Fuji-vuoren kopion lisäksi (aito jäi seuraavaan kertaan) SVJ:n japaniexperienceen saatiin lisättyä myös teeseremoniaan osallistuminen; hämmentävän sattuman vuoksi seisoimme yhtäkkiä pihalla kuin lumiukot ruohokentällä, jossa oli paitsi säännöllisin välimatkoin istutettuja korkeita ruohonkorsia myös kokonainen armeija arvokkaita teeseremoniamestareita – ja meillä oli jostain syystä pääsyliput tähän tapahtumaan. Siinä sitten istuttiin polvilla täydellisen maiseman ja itämaisen naisellisuuden ympäröiminä kolmisen varttia, vilkuillen sivustoille yrittäen saada muilta esimerkkiä siihen notta miten sitä kuppia ny pitikään kääntää. Niin kai se oli se tee hyvääkin – ensimmäinen kerta se mullekin oli, enkä ollut edes tiennyt että teeseremonia voidaan tehdä kylmällä teellä.
Suurinpiirtein näillä vaihein alkoi tuntua siltä, että on tää Kumamoto ny nähty, ja eikun takaisin semimaitojunaan ja Hakataan, missä ajetaan taksilla syömään tonkatsu-ramenia (paikallinen kuuluisuus, vaikka mun luonnolleni ottaa aika tiukasti edelleenkin se, etten kyennyt löytämään Sitä Yhtä Paikkaa josta saa niin hyvää ramenia että enkelitkin pyörtyisi, ja SVJ:n ramen-elämykseksi jäi tylsähkön ketjuruokalan soppa – vähän niinkuin italiassa veisi ihmisen syömään pizzaa Pizzahuttiin…)
Hakatasta olikin enää reilu 1500 km Tokioon – paikkoja oli ainoastaan tupakkavaunussa, mutta havaitsin erittäin selkeästi sen edun joka seuraa siitä että sattuu olemaan ruma ulkomaalainen: vaikka luotijuna oli täpötäysi ja ihmisiä haahuili käytävällä etsiskelemässä istumapaikkaa, kukaan ei vaan uskaltanut tulla istumaan meidän viereen ennen Nagoyaa. Sai olla hiukan leveämmin eikä ainakaan ihan nenän vieressä kukaan savustellut keuhkojaan pihalle. Siinähän se matka kului leppoisasti jutellen – joku joskus on sanonut että liiketaloutta mitataan kilometreissä, ja nyt tuli koettua miltä tuntuu 1500 kilometriä liiketaloutta.
Eipä hullummalta.
Tuli siis ajettua viikonlopun aikana reilu 3200 km junalla, ja maksettua siitä ihan tolkuttoman paljon, vain sen vuoksi että yks luola piti nähdä. Kannatti se kai silti, tuli taas muistettua miten paljon Japania sijaitsee Tokion ulkopuolella. Ainiin, ja Hiroshimassa joku vanhempi nainen teki meille jonkun verenpuhdistusrituaalin – en tiiä tarkoittaisko se nyt sitä että saisin mennä luovuttamaan verta täällä, huolimatta siitä, että viimeisen kymmenen (tai oliko se 15) vuoden aikana olen todellakin viettänyt yli vuorokauden britanniassa ja ranskassa.

Yatto!

200510111315000.jpgVihdoinkin. Lähes kahden vuoden ajan on saanut lähettää arpakuponkeja erilaisiin luottokorttifirmoihin – ja tänään mulla on vihdoinkin taskussani aito, japanilainen luottokortti. Mukana tuli hillitön pino ohjeita ja maksuohjelmaselvityksiä – japaniksi. Toistaiseksi mulle riittää tieto siitä, etten ole jatkuvasti täysin Luottokunnan hyväntahtoisuuden varassa, enkä ole ihan varma edes että minkäsuuruinen luottolimitti tuolla kaunokaisella on.
Kortti tuli vallan mainioon saumaan, jossa muut rahaongelmat alkoi pahasti pinoutua katastrofiksi: olin sählännyt kahden eri nordea-tilini kanssa niin, että raha jolla piti suoraveloitusmaksaa viime kuun visa-lasku olikin väärällä tilillä, ja juuri sopivasti kun oli lähdössä Hevonkuuseen ™ matkalle jossa olis hyvä olla rahaakin mukana, visani hylätään raa’asti kaikkien automaattien toimesta. Soitto Luottokuntaan helpottaa hiukan, lupaan heille että suoritan maksun välittömästi nettipankin kautta, etsin Hevonkuusesta nettikahvilan ko. toimenpidettä varten – vain huomatakseni, että solo-tunnusluvut eivät toimi enää. Soittelen erinäisiin paikkoihin, käy ilmi että numerolista meni vanhaksi keskiviikkona ja uusi on lähetetty – mutta sitä ei vaan näytä löytyvän. “Luottohäiriömerkintä”-sana roikkuu pääni päällä kuin terävä kirves, mutta ehkä tästä vielä jotenkin selviän. Tylsää on muuten se, että vaikka Luottokunnan helpline palvelee 24h, Nordea vain pankkiaikaan ja tämän aikaeron kanssa kaikki menee… astetta vaikeammaksi.
Piih.
Mutta, Washingtonin konferenssimatka ei näillä näkymin tule kaatumaan kortinpuutteeseen.