lentoa

Kyberavaruuden sudenhetki: varhainen lauantai-aamu Japanissa. Eurooppa on jo mennyt nukkumaan, USA on poistunut työpaikoiltaan viettämään perjantai-iltaa ja japani nukkuu krapulassa. Kummalliseen aikaan heränneenä maailmasta ei löydy yhtäkään kumppania chattaamiseen.

Jos on tullut sellainen olo, että allekirjoittaneen elo olisi kiireistä ollut – no, vain on mennyt kiireisemmäksi. Palasin ihan äskettäin suurelta euroopankiertueelta – Helsinki, Bryssel, Amsterdam, Varsova, Pariisi – jolloin ajoittain alkoi tuntua siltä että ei enää muista missä asuu. Ja eikös vaan sitä olla taas tulevalla viikolla menossa, tällä kertaa kaukoitään elikkäs jenkkeihin, teksasiin sekä itärannikolle asti. Tulee mieleen, että onpa muuten aikaa siitä kun olen Atlantin ylittänyt, muuten on planeetta koluttu leveyssuunnassa parissa viikossa kokonaan.

Juuroppa-turneella tuli nähtyä Van Goghin maalauksia, Louvre, Eiffelintorni, Manneken Pis, ja ties vaikka mitä yliopistoja pitkin ja poikin. Puhuin ranskaa ja hukkasin japaninkielen joka onneksi löytyi taas jossain vaiheessa (kai; se on kumma miten japani ja ranska on samassa kohtaa aivoa!). Söin pötidezöneetä pariisilaisessa katukahvilassa, väistelin oransseja jalkapallofaneja amsterdamin leidsepleinillä, ja toki vietin äärimmäisen ihanaa aikaa perheen ja ystävien seurassa. Kyseessähän oli konferenssikiertue, eli pääosin sosialisointi tapahtui kuitenkin tieteen merkeissä; sain hillitöntä itsetunnonbuustausta ihmisten kanssa jutellessa (“yes I know you – you are the famous one everyone is talking about!”), nerokkaita ideoita tutkimuksiin ja jopa sain kirjoitettua jotain mitä aikamoisella mielikuvituksella avustettuna voisi kutsua hakemukseksi labranjohtajanpaikkaan Okinawalle.

Jollain kummalla kotiinpaluunvaistolla lopulta kuitenkin sain ajettua rakkaan pikkumaasturini kotitaloni pihaan, missä nurmikko oli niin villiintynyt että piti seuraavana päivänä mennä ostamaan moottorisaha. Aamulla ylös ja töihin – ahhh! Mikä onni! Pitäkää pariisinne ja renesanssirakennuksenne, minä ajan töihin ikkunat auki, kuunnellen ja laulaen happyhappyjoyjoy saaristolaispoppia, maailma on säkenöivän kaunis eikä mitään puutu. Tänään on ohjelmassa laiskaa sukeltelua lähirannoilla, ja huomenna soiteltais sanshinia naapureiden kanssa.

Sen suurempia kakistelematta isken tähän nyt kuitenkin mieltä kaihertavan asian: työ vaatii. Vaatii sen, että jos olen tosissani tieteenteon suhteen, eteenpäin on mentävä. Okinawa on paratiisi, mutta en voi vielä jäädä aloilleni – lyhyesti: haen sitä labranpäällikkö/professuuripaikkaa, jos ei irtoa, niin lähdettävä on. Onneksi – tai epäonneksi – reissusta tuli tuliaisina mukaan taas kasa tarjouksia; samat vanhat (Rotterdam ja Jerusalem) toissavuotista innokkaampina, ja eräs suuri ja kuuluisa yliopisto ameriikanmaalla niin tiukan vaateliaana että hirvittää. Rotterdamille vois sanoa että “naah, teil on huono sää ja rumia taloja”; Jerusalemille että “meep, pelottaa”; mutta kun Princeton ehdottaa että mitäs jos tekisit noita sun lempikokeita hiirellä joka laitetaan virtuaalitodellisuuteen ja sit sul ois nää kaikki maailman hienoimmat lelut, ja tuutko käymään tossa ensviikol me maksetaan, niin ei siinä paljoo oo vastaan sanomista. (ei tää oo mikään allekirjoitettu juttu vielä, mut jossainmäärin tosissaan ne lienee.)

Piih. Toivon todella että saisin sen (apulais)professuurin täältä. Ni olis helppoa. Tai sitten ei.

meh. Haluis olla vaan ihan yksin ja rauhassa vähän aikaa.

Advertisements