Tähän piti tulla pitkä ja taiteellinen kirjoitus siitä, miten kaikki on hyvin ja onnellista ja sukellus on ihanaa ja miten se taas on muuttanut mieleni positiivisemmaksi. Että ei haittaa vaikken saisi töitä ulkomailta kun jos jään tänne rivitutkijaksi niin ainakin voin sukeltaa. Ja miten hienoa ja onnellista oli olla viikko yksin hiljaisesti meressä. Ja miten nyt tuntuu taas siltä, että jaksaa vaikka mitä töissä ja muutenkin. Että mitään muuta ei tarvitse, kuin sen ajoittaisen pitkän viikonlopun ja hengitystauon paratiisissa. Ja kuinka uskomattoman kivaa oli tuntea kuuluvansa jonnekin. Napoleonkaloja ja tunneleita. Niin ja kuinka olin erehtynyt siinä, kun luulin et hula-tanssit on jotenkin kitchejä turistijuttuja.
Siitä olis tullut pitkä juttu joo, ehkä kevyt kirjoittaa mutta pitkästyttävää lukea. Onneksi kuitenkin kävi niin, että tänään aamulla laskuja availlessa eteen loikkasi sellainen iloylläri, että voin turvallisin mielin palata vanhaan synkeään olotilaani, johon liittyy reipasta liikuntaa seinienpotkimisen ja henkisen itsensäruoskimisen (tyhmästä päästä kun saa kärsiä koko ruumis!) merkeissä. Sokerina pohjalla läppärini alkoi antaa lopullisen irtisanoutumisen merkkejä. Ja sujuneekin se työnteko paremmin, kun ei tartte jakaa keskittymiskykyään töiden ja seuraavan sukellusreissun suunnittelun välillä.
Down, girl. Nothing to see here.
Aamiaiset ja lounaat koostuu maapähkinävoi-paahtoleivistä ja rusinoista ja urheilujuomista. Ja hyvin pärjää. Huomenna palaan pinnalle.
Kaks päivää jäljellä lomaan, ja voi pojat että siihen on tarvetta. Miten sitä on taas ihminen näin poikki ja hajalla, vaikka ihan äsken oli pisimmällä lomalla vuosikausiin? Tääkin viikko on kulunut ihan puhtaasti kiroillen – aivan epäreilua että hiiret menee lihomaan liikaa, muuten – ja useampi kuin yksi yö on mennyt huonosti nukkuen. 
Voi tietysti olla, että vuoden päästä täällä naureskelen että mikäs ihmeen kiire mulla oli viime vuonna tai sitten edelleenkin tilitän että "tarttis tehä jotain". (Siinäkin mielessä kyllä tuo 
Jospa jotain positiivisempaa välillä? Tai ainakin vähemmän valittavaa, jooko. 
Voiko tää johtua ihan pelkästään siitä, että sana "pinaatti" on jotenkin hassu? Vai siitä, että siitä tulee ekaks mieleen sellainen kaupan pakastettu pinaattikeitto, joka tulee kuutiona ja joka on ehkä vähän limainen ennenkuin se sulaa kattilassa?
Kyllä, on taifuuni. Heinäkuussa. Ja vaikkei se nyt mikään maailman hirvein taifuuni ole (Kyushulla kuulemma kymmeniä loukkaantuneita kuitenkin) ja kovasti on tosta menossa jo ohi – vettä silti riittää.
Ja olipa varsin hauskat bileet loppujen lopuksi, paikalla esiintyi ihan sai-RAAN hyvä 18-35-ikäisistä japsipojista koostuva bändi Muff (ostin levynkin:) – ja ne soitti tarpeeks lujaa että ei tarvinnu vaivalloisesti yrittää keskustella taiteilijoiden kanssa – tarjolla oli herkullisia vodkadrinkkejä ehkä maailman nerokkaimmasta drinkinjäähdytyslaitteistosta läpiajettuna. Kotiinkin pääsi ennen aamuyhtä (ihanaa että junat lakkaa kulkemasta noihin aikoihin!) ja edessä vielä kaksi kokonaista vapaapäivää. Että ehtii kirjoittamaan asiaankuuluvia kommentteja podcastin shownoteseihin ja blogaamaan ja pesemään pyykkiä ja hiuksensa ja lakkaamaan kyntensä. Noin. Heakattia pitää olla.
Onpas taas elämä nii-in vaikeaa.
Vaan mitä kuunnella, kun aivokapasiteettia ei riitä käytettäväksi mihinkään muuhun kuin analyysin klikkailuun mutta silti haluais parempaa noisecancelingia kuin mitä pelkistä suurkuulokkeista saa? 
... mutta täällä ei sada koskaan 
