Aki

Kai se pitää uskoa että tännekin jonkinlainen syksy kai on saapunut. Kirsikkapuut on jotenkin epähuomiossa hukanneet lehtensä jonnekin ja aamuisin saa järkytyksen kun astuu kohtuullisen miellyttävältä tatamiltaan tavalliselle lattialle joka on jääkylmä. Vielä hetki sitten treenien teetauolla käytettiin viuhkaa läähätettiin varjoisissa nurkissa; eilen piti kiskoa tauolla huppari päälle ja hitto vie kun jääkylmän shinain isku paljaille käsivarsille tuntuu ikävältä.
Hämmentävästi lämpötilan lasku (aamuisin ollaan ehkä alle kymmenessä ja vain iltapäivän auringossa päästään lähelle 20:tä) ei näytä lainkaan laskevan koulutyttöjen hameiden helmoja. Itse asiassa ne saattavat jopa nousta; joku kertoi että syksyn viileät päivät on se aika vuodesta jolloin tytöt haluavat näyttää rusketusraitansa reisissä. Joka tapauksessa, mä en vieläkään osaa käyttää kymmenen sentin hameita vaan jouduin ostamaan kaulaliinan ja lapaset (ihanaa harmaata kasmiria, eikä ollu ees kalliit!) matkalla punttikselle. Tosin, hiukan enemmän ehkä sen takia että tähän aikaan vuodesta kaulaliinan kääriminen kaulaan tuntuu kivalta eikä sen takia että se ois niin kauhean tarpeellinen. Kylmä on, joka tapauksessa. Odotan innolla sähkölaskuja talvesta.
Viikonloppu tuleekin sitten vietettyä mukavasti töissä – toissaviikolla työllä, vaivalla, hiellä ja bruteforce-menetelmillä tehty analyysi ei nyt tietenkään edes kelpaa. Vielä pahempaa, se pitäisi saada tehtyä uusiksi ns. Oikein maanantaiksi. Vielä pahempaa, pomon mielestä Oikea Tapa tehdä asia on tehdä se arvokkaasti käsityönä. Nopea lasku kertoi että hommaan menee yli 12 tuntia putkeen klikkailua ja kursorin siirtelyä mikäli ei satu virheitä, joten otin härkää hännästä kiinni ja päätin kirjoittaa lyhyen ohjelman joka tekisi saman asian. Ei mitään hankalaa, ekstraktoidaan arvoja käppyrästä toiseen ja käytetään Originissa olevia sisäänrakennetuja funktioita piikkien arvailuun ja piirretään käyriä päällekkäin.
Siitä kun viimeksi on jotain koodannut on aikaa ehkä kahdeksan vuotta. Ja havaitsin että kahdeksassa vuodessa unohtaa vallan mainiosti miten C++:ssa annetaan pointtereita tai osoitteita tai mitään parametreina. Joka tapauksessa, neljän tunnin ahertamisen jälkeen mulla oli pieni koodi joka kopioi yhdestä taulukosta kolmesataa arvoa toiseen ja piirtää käyrän ruudulle. Heleijjaa!
Nyt vaan tarttis saada kaikki muukin tarvittava toimimaan. Aikaa on puolitoista vuorokautta ja siihen mennessä pitäis olla melko valmis myös Shanghain esitelmäkin. Ja yksi ylimääräinen setuppi kasattuna. Seuraava vapaapäivä on sit 20. marraskuuta. Ehkä siihen mennessä täällä on jo talvi.

epäjärjestelmällistyttämättömyydellänsäkään

There has been a shift of focus in my language studies during the last few monts – less kanji, more language. Or, close to no kanji studies whatsoever since September, and all the others whacking at Slime Forest Adventure will very soon pass me by. I took up a private lesson in September, and beginning from this week I have two of them per week and gave up completly the free-of-charge class lessons arranged by the institute.
Feels like a good decision. Even though the lessons are only one hour each (the class lessons were 1.5 hours) the progress is on completly different levels of magnitude when confronting all by myself the teachers who seem to be determined to find out how much stuff can be squeezed into my head at a time. After each lesson I emerge with my brain steaming, and boy do I have to do homework or I won’t keep up with myself. Highly enjoyable.
Still, I’d like to rise a complaint about the language and it’s ridiculously long verb forms. Dekimasu is to ‘go out’; to say ‘have to go out’ you first take away almost everything of the word and leave the first “de”, then add ‘ka’ (since there is ‘ki’ in the word), then ‘na’ to make it negative, then ‘kereba’ to make the word causative or something, then add ‘narimasen’ to inform that it is no good. So, ‘dekanakerebanarimasen’, meaning literally “not going out would be not good”. If something is not necessary, you glue a much smaller ending of ‘nakutemoiidesu’ (“not doing is OK”). I asked Shin’Ichi if there was a way to say that thing without the double negative, like just ‘must’; there seems to be no equivalent expression. Sigh.
Another difficult thing is that not only you have to be able to construct these forms from verbs, you also should be able to decypher them. Going from dekimasu to dekanakerebanarimasen is actually much easier than catching up a word of illegal length, realising it was a ‘must’-form, and then guessing what the first syllable was and what word it is pruned from. So far my box of available words is not so huge so I know that the kimasu of ‘to come’ is different from the kimasu of ‘to put on (clothes)’ and they behave differently – but I am quite certain now that the whole language would does not behave so nicely and a whole lot of words sound and transform exactly the same way and the exact meaning has to be divined from the appropriate kanji.
Actually, I’ve noted that often I prefer having the excercises written with kanji (or kanji+furigana) as opposed to plain kana script – I spend less time reading and writing the kanji than kana (honto!) and the actual meaning of a word is immediately clear.
Tähän väliin suomeksi sanoisin sen, että japani on silläkin tavalla tutun tuntuinen kieli että sillä voi sanoa ihan niinkun irkkikanavallakin että ‘ei ihminen jaksa…’ tarkoittaen “minä en jaksa” 🙂
By the way, I guess I should count as a sign of progress that I find my handwriting revoltingly ugly when writing hiragana.
I apologize for my incorrect linguistic terms – I might be able to communicate in several languages but can’t discuss the grammar of any them…
Speaking of languages, I’ve been thinking I should stick to either Finnish or English language in this blog; and, as it is clear which I should be more proficient at, I guess I should select Finnish. I doubt there are many readers who do not understand Finnish (except for those who accidentally hit upon these pages while googling for ‘using ketchup as cat-repellant’) but sometimes I like to hide lack of literary skills behind the language barrier. And, most importantly, if I decided to write in Finnish only, I should most likely change the title and other things on the pages – a task I will most likely get around to do.

Liquid earth, heart of zen.

Another morning, another quake. As usual, the BSI building first sighed, then started to go “snap, crackle and pop” and swayed for a longish time after the actual 6.0 stopped – nothing much. Whereas, in Niigata, another building went down when the ground beneath it lost its solidity. Incredible powers working, like huge sandworms of the Dune travelling hundreds of meters a second, or the ground becoming liquid and waving in response to some giant monster moving its tail underground…
I must say, I am impressed by the attitude of these people to natural disasters. I read of a public bath in Niigata whose customers all ran outside dressed up in their towels (now I understand why you are supposed to take a small towel with you to the bath and keep it folded up on your head while taking the bath – this way you’ll never have to evacuate with your private parts exposed) except for some old woman who stayed in the bath, refusing to give up the relaxing moment. I read of a 72-year-old-man who, while digging up his car from under his house with a sorkkarauta, just said that oh, wife broke a few ribs but she’ll be OK. I see on TV thousands of evacuated people, quitely spending their time outside or in emergency shelters, warming up with fires and queueing for bottled water. No panic, no crying children, no shouting men. I don’t know but I’m quite certain that there is no looting, either.
I guess that living on an island like this, where there’s no reason for building sturdy houses since you will less regret the disappearance of a house made of paper – a certain peace and calm of mind is bound to be advantageous for survival – no wonder Japan could be considered as the heart of zen.
Maybe that’s what makes me like this place so much: the vague, ambient but controversial feeling that attaching to the material possessions is pointless.

Damn communication

We have this thing called long weekend. Monday is a special free day for us RIKEN workers – RIKEN founding day – and to make sure we all take the free days off, the’ve shut down the elecricity at the campus for the whole three days. Fortunately we still have electricity at aprtment buildings, but naturally no internet connection. Utterly frustrated, I went and bought an USB cable that should work between my mobile phone and the laptop – and surprisinglym it does work! Probably at a tremendous price. But what would one not do for securing communications…
-slightly later
Three earthquakes shook us in less than half an hour, and resulted in sudden re-emergence of functioning ADSL. Cool.
– still slightly later
I’ve lost count of the shakes, Worst effect: all of our 10 TV channels have turned into emergency channels that show nothing except for various charts and video footage from various places that were shaking. Despite crevices opening in the ground, nobody seems to have been injured. When a new quake occurred, the information was on TV before it as felt around here. Fortunately the net connection has stayed up, though:)
– after checking translated news
Sorry. 2 People killed, some hundred injured, houses destroyed. Most surprisingly, when a shinkansen bullet train was derailed in full speed, NOBODY was injured. Latest count says eight consecutive quakes. Fortunately the atomic plant in the area seems to be intact.
I’d really like to find out if the houses that did not take the shake were ‘old’ (pre-Kobe-era) or ‘new’ (such as the one I’m living in is supposed to be)…

Kommunikaation vaikeus ja eläinten onni

Pari päivää vain on kulunut tuosta aiemmasta eläinkokeita koskevasta entrystä, ja nyt jo kaduttaa – uudelleen luettuna juttu on kehno. Ainakin osittain. Spinsterin kommentti ehkä katalysoi tämän tarpeen korjata sanomisiani; toisaalta mukana on mun ainainen huoleni “mitä jos ihmiset tykkää pahaa musta” 😉 jos menee sanomaan jotain jostain asiasta, parempi on heti mennä pehmentämään sanomisiaan niin että kukaan ei enää tiedä mitä mieltä mä olen. Tai jotain.
Joka tapauksessa, en todellakaan ole sitä mieltä että ‘suuri yleisö’ ei saisi osallistua päätöksentekoon siitä millaista tiedettä tehdään ja millainen tieteen etiikka on kulloinkin vallalla. Vaikka tavallanhan juuri näin sanoin.
Ongelman ydin – IMHO – on kommunikaation puute. Tiede-lehti, hesarin tiedesivut ja National Geographic tekevät parhaansa mutta jäävät vielä kauas siitä tavoitteesta että ‘suuri yleisö’ (tästä lähtien SY) kykenisi oikeasti ymmärtämään tieteenteon tarkoitusperistä, ongelmista ja menetelmistä sen verran että päätöksiin osallistuminen olisi järkevää. Luonnollisesti julkisuutta (ja taloudellista tukea) saavat ennen kaikkea ne tutkimukset jotka ovat tavalla tai toisella mediaseksikkäitä; vähintäänkin niillä pitäisi olla jokin kuviteltavissa oleva hyöty ihmiskunnalle, oli se sitten tehokkaampi syöpälääke, ympäristöystävällisemmät autot tai paremmat täsmäaseet. Päämäärätön tutkiskelu alasta riippumatta vaikuttaa helposti juuri siltä – päämäärättömältä tutkiskelulta.
Osittain syynä on tiedekulttuuri, joka kasvattaa opetuslapsensa kuivaan, persoonattomaan, sivustakatsojan roolista tapahtuvaan esitystapaan: “laboratoriossamme tapahtui tällaista ja me kirjoitamme sen muistiin mahdollisimman tarkasti ja objektiivisesti”. Objektiivisuuteen pyritään hinnalla millä hyvänsä ja subjektiivista suhtautumista hävetään kuin nekrofiliaa, vaikka täydellinen objektiivisuus on luultavasti mahdollista vain tieteen mytologiassa. Tämän vuoksi raakatiedettä – artikkeleita – lukiessaan SY saattaa hyvin uskoa että tutkijat laboratorioissaan tekevät ‘jotain kokeita’ vain saadakseen kuukausipalkkansa tai apurahansa ja artikkelinsa, eivätkä jaksa mennä oikeisiin töihin. Tarvitaan tieteestä kiinnostuneita ihmisiä jotka jaksavat nähdä vaivaa ottaa selvää paperinkuivan tiedejulkaisun taustalla olevista haaveista, pyrkimyksistä ja vaikeuksista – tai ainakin selata Scientific Americanin uusimman numeron metrossa. Tiedekielen kääntäminen suomenkielelle englannista tai suomesta ei ole täysin yksinkertaista sekään, ja virheitä sattuu.
Parasta varmaankin olisi, että tiedehyypiöt itse ottaisivat osaa SYn kanssa kommunikoimiseen – vaikka se sitten vaatisikin uuden kommunikointitavan opettelemista ja joskus jopa hankaliin eettisiin kysymyksiin vastaamista. Oletettavasti suuri osa eläinkokeita tekevistä henkilöistä pitää suunsa ihan syystä kiinni, kukaan ei halua tulla leimatuksi murhaajaksi ja koirien kiduttajaksi, mutta uskoisin että kaapista olisi hyvä tulla ulos; toistaiseksi eläinkokeita tekevät kasvottomat sadistiset ‘tiedemiehet’ eikä tosiaankaan se naapurin kiltti biologi joka vapaa-aikanaan lenkkeilee koirien kanssa Keskuspuistossa.
Mutta nyt kyllä aaattaa mennä puurot ja vellit sekaisin mulla: tieteen ‘popularisointi’ ja eläinkoekysymys, kaksi eri asiaa vaikkakin liittyvät toisiinsa.
On melko todennäköistä, että riippumatta eläinsuojelujärjestöjen aktiivisuudesta eläinkokeet eivät poistu käytettyjen menetelmien luettelosta vielä pitkään aikaan. Riippumatta siitä miten eläinten hyvinvointi tieteen palveluksessa määritellään (ja miten määritellään tiede!), henkilöiden jotka eivät ole sitä mieltä että eläimet ovat esineitä joita saa käyttää miten lystää olisi parempi keskittyä parantamaan eläinten onnellisuutta sen sijaan että ajaisivat koe-eläinten käytön kokonaan kieltämistä. Eläinten olojen parantaminen taas vaatii parannettua kommunikaatiota eläinkokeita tekevien tahojen, SYn ja vielä ‘eläinsosiologien’ välillä – viimeisin siksi, että vaikka kuinka eläinkokeita tekevät ihmiset vilpittömästi pyrkisivät välttämään kärsimysten ja tuskan aiheuttamista, aina ei ole lainkaan selvää mikä on tuskaa, kärsimystä tai haittaa (aika usein kuitenkin on). Eläinkokeita suorittavat ihmiset ovat inhimillisiä eikä kenestäkään pitäisi olla hauskaa nähdä eläimen kärsivän; on varsin ymmärrettävää että alitajuisesti ihminen saattaa määritellä kivun, kärsimyksen tai haitan niin kapeasti että voi jatkaa työtään uskoen vilpittömästi ettei aiheuta kärsimystä.
… tähän on ehkä hyvä lopettaa tältä kerralta; mun pitääkin mennä tarkastamaan miten hiirieni romanttiset hetket ovat edistyneet ja mitkä hiiripojat saavat seuraavaksi viettää laatuaikaa hiirityttöjen kanssa. Hyvä esimerkki kärsimyksen epämääräsyydestä: periaatteessa hiirien elon pitäisi olla melko mukavaa jos ne on valittu sukua jatkamaan – mutta mulla ei ole hajuakaan kuinka pahasti nuoret, sorjat ja sievät hiiritytöt ahdistuvat kun kantakirjasta heille osuu sulhaseksi vanha, lihava ja ruma äijä. Entäs kun laitan nuoria, vasta emon helmoista omille teilleen lähteneitä poikia ‘hoitelemaan’ tyttöjä – vanhoja tai nuoria – joista selvästi näkee etteivät ihan tiedä mistä hommassa on kyse. Angstia, suorituspaineita, häpeää?

Day after Typhoon

–Typhoon Tokage left at least 67 people dead, 21 missing and 351 injured as it cleared Japan on Thursday morning, and the government said the damage was the worst from a typhoon in 25 years. — (Kyodo News)
Saw footage of trucks blown over, trains derailed, houses crushed by waves. I’m getting all the time more convinced that a seaside house is NOT what you want to have on this island; this town had build a 3-meter concrete wall between the sea and the houses to protect them from the elemets. Little did it help as the waves rose to 17 meters. Seventeen.
As usual, most of the havoc evaded Tokyo; on the evening of the typhoon it seems we received 700 mm of rain but that’s it.
In other news:
TOKYO — Visiting Finnish social affairs minister Sinikka Monkare advised Thursday that in addition to creating a public system of child and elderly care, Japan should encourage fathers to take more responsibility in family affairs to improve female participation in the labor force.
“The main thing is the reconciliation of work and family life…we say the Nordic welfare system is the best friend of women,” she said. It is also important to encourage men to take more responsibility in taking care of the family, such as taking paternal leave, she said. (Kyodo News)
… and suddenly, for some reason, the amount of suicides in Finland is on the wall…
… update: the discussion about the qualities of Finnish men and women heats up in Japan Today…

Here we go again

Another typhoon. This time we were almost caught in it with P&K in Ginza; the stairs to the subway were already flooding convincingly enough that the cultural explorations of world’s most expensive shopping street was cut short and replaced by the ever so entertaining reality show on TV about trees falling and crushing cars and houses, electricity poles falling down and crushing houses, mountainsides sliding down and crushing houses, cars swept into rivers by the waters rushing by and bored-looking evacuated people passing their time in the temporary shelters.
Finished reading N. Stephenson’s Quicksilver – captivating even though very often my head was way too tired for keepinc count of all the dramatis personnae. I had a moment of indecision, pondering on whether I should continue straight away with Confusion – but opted for something softer, namely, the Tale of Genji. Afther one evening in the company of over 1000 years old novel (unabriged version, but, alas, in english..) I find it very enjoyable and suprisingly modern. I’ve read stories written some hundred years ago, and already there the distance in time is easily felt. In contrast, if I did not know, I could easily believe this story relates to things happening maybe 100 years ago in Japan…

Yoe yrittää kirjoittaa jostain asiasta suomeksi

— The number of unwanted animals given by local governments to research laboratories for experiments decreased sharply in the past two decades, an animal protection and welfare group said Monday.
The group, All Life in a Viable Environment, said a survey it conducted showed that in fiscal 2003, the number of unwanted dogs and cats given by public institutions for scientific research was 734. The number about 20 years ago was more than 100,000. (Kyodo News)
—
Ei mikään ihme että tämä uutispätkä aiheutti hillittömän kommenttipostauksen Japan Todayn sivuille: “… It is estimated that as many as 20 million mammals are used in laboratory experiments annually in Japan, but almost nothing is known about what actually goes on in the laboratories. The terrible pain and suffering of the animals continues to be hidden behind locked laboratory doors. The laboratories of Japan’s universities and corporations refuse to show their experimental data and experiment facilities to the public… ” ja monet väittävät lukeneensa tutkimuksia joiden mukaan eläinkokeet ovat a) turhia b) haitallisia esimerkiksi ihmislääketieteen edistykselle; tyypillisesti kysytään että haluaisitko että lapsesi / isoäitisi / sinä itse saisit sairauteesi lääkettä joka on testattu (*horror*) rotilla? Ja Thalidomidi.
En tiedä, pitääkö paikkansa, että on olemassa suuri joukko ihmisiä joiden mielestä on ihan uskottavaa että tutkimusinstituutit, yliopistot ja yksityiset firmat kiduttavat laivalasteittain rottia tieteen edistämiseksi ihan vaan sen takia että eivät tule ajatelleeksi muita vaihtoehtoja. Totta on että monessa paikassa asioita tehdään jollain tavalla osittain siksi ‘kun aina on tehty näin’, mutta labrassa hereilläoloajastaan valtaosan viettävänä henkilönä voin sanoa että olisi paljon helpompaa käsitellä vain jotain koeputkia tai maljoja joissa ois ‘jotain soluja’ joihin vois tipautella vaan jotain aineita ja sit kattoo et mitä tapahtuu, kuin yrittää hallinnoida kokeita monimutkaisemmilla malleilla.
‘Suuri yleisö’ tai ketkä nyt ajavatkaan kaikkien eläinkokeiden korvaamista ‘soluviljelmillä’ eivät voi tulla ajatelleeksi kaikkia esimerkiksi lääketesteihin liittyviä puolia – sitä varten ne tiedehenkilöt viettävät elämänsä parhaat (ja loputkin) vuodet pimeissä kammioissaan että ajattelevat niitä. Vaikkapa sitä, että aine jonka vaikutukset yksittäisiin kudoksiin (ihoon, maksaan, keuhkoihin, aivoihin…) ovat juuri sellaisia kuin pitää, voi aikaansaada ihan uusia jekkuefektejä kun se kulkee läpi ruoansulatuskanavan ja muiden epämääräisten paikkojen entsyymien kautta ja muuntuu ihan ennalta arvaamattomaksi. Vaikutusten arviointiin ei riitä muutama hullu opiskelija joka kaljapalkalla nielee lääkkeen ja kertoo ‘joo ei tullu mitään’ – tarvitaan sijaiskärsijöitä jotka saavat lääkettä vuosien ajan järkeivä määriä, jotka voidaan sen jälkeen laittaa millin viipaleiksi ja etsiä mikroskoopin kanssa mahdollisia poikkeuksellisia muutoksia. Usein, esimerkiksi Suomessa, nämä ovat koiria. Vaikka rakastan omaa koiraani enemmän kuin on millään skaalalla järkevää ja pidän koirista yleisesti ottaen, en keksi tapaa jolla tämä osa tutkimusta voitaisiin järkevästi korvata ‘soluviljelmillä’.
Toinen juttu on se, että ne soluviljelmätkin saadaan eläimistä jotka tapetaan tätä tarkoitusta varten. Vaikka viljelyaltaassa solu pysyykin käyttökelpoisena pidempään kuin akuutisti eläimestä ulos otettu ja pöydälle jätetty solu, viljelmiä pitää uudistaa jatkuvasti; kuolemattomiksi muunnetut solulinjat pystyvät jakautumaan loputtomasti mutta niitä ei voi kaikkiin tarkoituksiin käyttää, ja muunlaiset viljelmät vanhenevat aikanaan.
En siis usko että lääkekehityksessä voidaan korvata eläinkokeita viljelmillä, ainakaan ennen kuin eläinten / ihmisten fysiologia tunnetaan niin hyvin että voidaan mallintaa koko eläin in silico. Tähän saattaa mennä joku aika vielä…
En tiedä onko perustutkimus ‘suuren yleisön’ silmissä pahempi vai parempi taho kuin ‘suuret lääkeyritykset’. Tavallaanhan me emme tee julmia eläinkokeita suurten markkinatulojen toivossa; toisaalta emme tee niitä myöskään juuri minkään muun asian toivossa kuin joidenkin epämääräisten ‘julkaisujen’, eli rottien kiusaus ei tapahdu mitenkään suoranaisesti ihmiskunnan hädän ja kärsimyksen poistaminen tavoitteena. Itse asiassa uskon että perustutkimusta *pitäisi* tehdä ilman erityisiä lääketieteellisiä tavoitteita – huomion kohdistaminen vain niihin ongelmiin jotka kyseisenä aikakautena ovat eniten tapetilla johtaa tutkimuksen urautumiseen ja lukemattomien vaihtoehtoisten polkujen käymättä jättämiseen. Sen sijaan (ideaalimaailmassa) perustutkimuksen pitäisi toimia yksittäisten ryhmien ja jopa yksittäisten tutkijoiden mahatuntumalla – voisin arvella että suuri osa Merkittävistä Löydöistä perustuu jonkun yksittäisen ihmisen uskoon ja aherrukseen sellaisen asian kimpussa joka ei millään tavalla alun perin kiinnostanut ketään. Ideaalimaailmassa tutkijat ovat tietysti kaikki vilpittömästi tieteen edestä työskenteleviä rehellisiä ihmisiä, joita ajaa ainoastaan halu saada *tietää*…
Perustutkimuksen yleisestä eettisyydestä ja tarpeellisuudesta voidaan keskustella (aivan yhtä lailla kuin lääkkeiden kehittämisen tarpeellisuudesta) mutta ajatus eläinkokeiden korvaamisesta erityisillä viljelmillä on melko asurdi; perustutkimuksessa kun on (esimerkiksi aivofysiologiassa) tarkoituksena ottaa selvää vaikka siitä että millaisia soluja jossain on, miten ne käyttäytyvät, mikä niiden rooli on erilaisissa toiminnoissa – esimerkiksi, millaisissa viljelmissä niitä voitaisiin käyttää. Aivosolujen perustutkimus joka käyttäisi ainoastaan viljelymenetelmiä olisi vähän kuin haluaisi ottaa selvää kilpailevan yrityksen elektroniikkahärvelin toiminnasta ruuvaamalla sieltä yhden transistorin ulos ja katselemalla sitä eriväristen lamppujen loisteessa. Viljelymenetelmät ovat hyödyllisiä joissain tapauksissa, totta kai – mutta vasta sen jälkeen kun viljelyn kohteesta tiedetään *jotain*.
Osa viljeltyjen solujen käytön ongelmista johtuu siitä, että solujen toiminta riippuu ympäristöstä – eli, tarvitaan kudosrakenne tai kokonainen elin jotta yhteisvaikutuksia voitaisiin tutkia. Kudosviljelmät ovat arkipäivää, mutta nekin ovat karsittuja ja lyhennettyjä kokonaiseen eläimeen nähden; neuronit ulottavat haarakkeitaan kauas elinten rajojen ulkopuolelle, ja kaikki solut ovat veressä kulkevien hormonien ja muiden vaikutuksen alaisina.
Toisaalta systeemin rajoittuneisuus on etu viljelmiä käytettäessä verrattuna eläinkokeeseen; lautasella nätisti rivissä olevista neuroneista on pirun paljon helpompi löytää ne jotka sopivat sähköfysiologisiin mittauksiin ja kunhan aikaa kuluu tarpeeksi, kaikki solut viljelmässä ovat unohtaneet entiset hormonikokemuksensa ja vastaavat tutkijan asettamiin haasteisiin yhtenäisellä tavalla.
Viljelmillä ja eläimillä suoritetut kokeet ovat siis kaksi toisiaan täydentävää työkalua; toisen kieltäminen vastaisi mun mielestä suurinpiirtein sitä, että tähtitiedettä saisi tehdä ainoastaan käyttämällä tietyn aallonpituuden omaavia signaaleja eikä mitään muita. Kokonaan toinen juttu on sitten se, miksi kukaan ei meuhkaa tähtitieteen epäeettisyydestä? Riittääkö se, että teleskooppeja käyttävien tutkijoiden ei tarvitse henkilökohtaisesti riistää pörröisiltä eläimiltä henkeä?
IMHO: ihmiset, valtiot, päättäjät, järjestöt, ihan ketkä vaan voivat osallistua päättämään siitä, onko tieteen tekeminen ylipäätään haluttavaa ja tärkeää. Mutta jos tiedettä halutaan tehdä, ainakin merkittävä osa metodologista päätöksentekoa olisi parasta antaa tieteentekijöille itselleen. Ihmiset eivät oleta pääsevänsä vaikuttamaan suuresti palomiesten tai siivoojien työmenetelmiinkään…
Tulipas pitkä vuodatus hetken mielijohteesta. Mun on tehnyt jo pitkään mieli kirjoittaa eläinkokeisiin liittyvistä asioista, mutta koskaan ei tunnu siltä että olisi tarpeeksi älykkäässä mielentilassa jotta jaksaisi kirjoittaa vakavasti – nyt tuli sitten tällainen entry joka luultavasti provosoi, mutta eipä se haittaa. Aikoinaan kun tälle alalle lähtöä pohdin – ja pohdinkin muuten pitkään ja hartaasti – lupasin että keskustelen kaikkien halukkaiden (järkevissä rajoissa… ja järkevien halukkaiden, siis) kanssa eläinkokeisiin liittyvistä asioista, kuuntelen mielipiteitä ja laitan omat eettiset käsitykseni koetukselle – muuten tässä työssä turtuu.
(BTW: hylättyjen lemmikkieläinten toimittaminen koe-eläimiksi on kyllä väärin – mutta tästä lisää jos joskus saan aikaiseksi kirjoittaa enemmän eläimien varsinaisesta käytöstä tieteessä ja mitä tuo “terrible pain and suffering of the animals … hidden behind locked laboratory doors” käytännössä tarkoittaa. Yleisesti ottaen oon hyvin varovainen asiasta puhuessani, ja netissä julkaistessaan voi äkkiä huomata olevansa spraypulloin varustautuneiden seeprakalanvapauttajien kiinnostuksen kohteena. Katsotaan nyt. Kaiken lisäksi suomenkieli ei tunnu taipuvan tahtooni millään … )

From Kyoto

(Oct 16, 9PM, in the small alcove overlooking ryokan’s garden)
Hunting for white dolphins
Many years ago I spent a week with my brother on the island of Lanzarote. Enthusiastic about all creatures living in the sea, we were close to jumping into the sea from aboard a sightseeing ship when a pack of dolphins appeared at our bow. Beautiful creatures, so far only known from mythical broadcasts called Avara Luonto or thereabouts, suddenly were very much real and present. We were lying on our stomachs on the sailnets and savouring every moment.
Marvelously we got the chance for the same island the next year, and planned a lot on the subject of dolphins. We took more than one sigh-seeing cruises, equipped with snorkelling gear if the chance to swim with dolphins would appear (completly ignoring the fact that the sea was approximately 15 degrees cold and not so inviting otherwise) and studied the signs for identifying the dolphin species.
Naturally, we spent most of our waking time eyes fixed on the sea, cameras always loaded and locked on infinity – and did not see half a fin.
Some time (years? Time flies, can’t remember …) later I was diving in the fabulous Red Sea. Fabulous for it’s coral reefs as well as for dolphins. And so, I was diving for a week, eyes taking in all the colors and shades of blue but ears tuned to the frequency range above the constant low rumble of my breaths escaping towards the sun – and, then, while crossing a 200 meter deep rift from one reef to another, concentrating on the depth meter so I would not sink unconsciously, having almost lost the sight of the rest of the group (only blue, blue, deepest blue in every direction, no feeling of weight, time, space or speed) their song reached my ears. I turned around wildly towards the open sea, but could not see anything except perhaps for some shadows of my mind… No dolphins.
Why these memories?
We walked today the narrow alleys of Pontocho and Gion in Kyoto, in the land where geishas lie (or dance, or whatever). Even though I don’t consider myself a geishaist, they are creatures of even more mythical aura than dolphins; I have not even seen them on National Geographic Channel. So, I walked, the camera pitifully in my hands, eyes straining to hear the click-clack of wooden shoes, eyes taking in all that could betray the movements of the floating ladies – but no.
There are said to be around 100 geishas in Kyoto; sightseeing for them for half an hour is a bit like going to LA or Beverly Hills, even, for half an hour to see celebrities.
We’re staying at a ryokan near the Nanzen-ji zen buddhist temple area, and visited the grounds in the morning. Blessing smell of cedar trees, blinding sunlight from unbelievably blue sky, the sound of wind and streams and waterfalls (occasionally mixed with a loud radio played somewhere) and not so many tourists. This being the first Zen temple I visited I was running around a lot, at least as compared to the stillness of everything even slow walking reminds of the shinkansen that brought us here.
Until suddenly, there was a sight that made everything else turn around it just like the whole night sky revolves around the Stella Polaris. In one of the main halls, behind half-opened sliding doors and under the shadow of great curved roof, human statues immovable as mountains – even though their college shirts with text like “Street Moses Rules!” and their Nike and Converse shoes in perfect order on the steps to the hall would contradict with the sounds of bell and wooden sticks, the meditation room was Perfectly Still – as if frozen in time, frozen in each consecutive quantum of time in succession…
I took a whole lot of photos of the temple and it’s karensui-gardens (“Zen gardens”), but found in the evening the photos were just … gone.
I guess it just fits. Every moment in the world passes, and will never come back, and all that exists is the Present. I should not have photos from past events any more that I should have from events that are yet to come…
Also, visited the Shogun’s castle (Nijo-jo) with the famous Nightingale floors that squeak under each step so that no assasins could sneak upon the folks holed up in there. Indeed, I found it impossible to move without making the floors sing; great design, working still today, but I wonder – did nobody ever freak out because of the constant squeaking?
No leaning on paper doors
(Oct 17th, 8:50PM Shinkansen nozomi 252 Kyoto-Tokyo)
Another day in the ancient city added one temple (the golden one, Kinkaku-ji) and a movie theme park (Eigamura) to the sight-saw-list. The golden pavilion was truly remarkable, so much that quite many other tourists had remarked it and were apprising it the same time we were, so I felt more like seeing a rare panda in a zoo than anything related to history and spiritual life. Took quite a few photos, but did not manage to come up with any original shots and so I just repeated framings I could have obtained by buying a postcard… (there’s something wrong with the metering of my camera, so the shots seem to be all overexposed despite many efforts to underexpose… also, I have now evidence n=2 that changing lenses in mountain areas is very harmful for SLR cameras – last time when hiking up on the Mt. Kenya, something went wrong with the communication between camera and the lens, and the focusing system never recovered. I performed the same thing last month in the mountains in Poland and the 70-200 refuses to autofocus anymore)
Did not see any more karesansui gardens. I guess it is to further accentuate the memory of yesterday morning …
Some observations on Kyoto:
There are absolutely no people there. For some reason, the officials give something like 1,5 million inhabitants.
The people have not decided on which side to stand in the escalators;they honk the horns of the cars occasionally; smile and laugh and talk more than the Tokyoites. They speak in partly non-understandable dialect (I guess this means I have acquired some skills in the language as I can notice this.. I also very bravely conducted several discussions in japanese, eg. with the taxi driver, trying to explain where our ryokan is as I had no idea of what was it’s name) – but, it does not matter, because EVERYBODY seems to know at least some english and more importantly, do not hesitate using it! Many times I started communicative efforts in japanese, only to find out that the other participant could well make things clear in english. I wonder if this is due to the less strict rules of behaviour in Kyoto, better education or – maybe the city just is such a world-scale tourist attraction that the people have learned to communicate already hundred years ago… Sty says that Kyoto is the most difficult place in Japan to find a job, supposedly just Everyone wants to live and work there so the companies can allow for choosing those japanese that do speak english (and thus do not need gaijin who’s speak japanese any more than gaijin who’d speak nothing else than gaijinese). There were so many foreigners everywhere that at one point I was startled to see suddenly a japanese face.
The city is laid out in perfectly straight and right-angled streets that have been very often (gasp) named. Even with such logical names as ‘the first streer’, ‘the second street’ etc. They have only two subway lines but many bus lines and also trams which seem to have chosen their routes according to the major tourist attractions. The subway trains and stations are frighteningly clean and new – as you know, Tokyo is not known to be an especially dirty place either… It might be that the city lives off the old stuff that the americans chose not to utterly destroy in the WWII (and the koreans had no chance so far to repay their works on their home peninsula;) – even though the ntrance fees are quite low for most of the sites, with over 2000 (yes, two thousand) temples and shrines and several great castles with a stady flow of tourists it might be enough.
In any case, slept extaordinary well for two nights (even though could well have slept longer; the breakfasts were at 8 and 9 in the morning…) on the soft futon on the old tatmi floor, breathing the smell of grass and paper. The room was more or less warm as one’d assume for a house made of paper, meaning, my nose was probably brightly pink, but the thick down covers and yukata worn assured a warm sleep with no dreams. The ryokan’s staff was extremely polite and courteous; it is quite nice, for a chance, to stay at a place where your wishes are taken into account, there is someone who puts your slippers ready at the door step before you leave and the breakfast is tailored to your tastes. The only thing that keeps on nagging, scratching in my mind is the knowledge that, when the room is cleaned for the next customers, they will find one small square in the paper sliding doors punctured by me. So clumsy and inconsiderate gaijins.
— later, arriving in Tokyo
… I’ve been wondering, had I the chance, would I move to Kyoto. To savour the temples and have time to see geishas, breath the history… I guess not. I think the formal, reserved, business-like, efficient Tokyo suits me better; I don’t need the space for getting emotional. It is easier to lose onself in the whirlpool of 40 million Tokyoites minding their own business, and I have no aspirations for ‘finding myself’ in Kyoto.

Tyhjäpäinen ja hidasälyinen

Tänään ei kyllä ollu hyvä päivä. Vaikka päätä ei suuresti särkenyt eikä töidenteko ollut toivottoman tahmassa (pääasiassa siitä syystä tosin että keskityin tekemään mekaanista työtä sen sijaan että olisin yrittänyt ajatella mitään), vuorokauden saldo jää voimakkaasti miinukselle. Nimittäin, kun yritin korjata päivää menemällä ihaniin treeneihin itä-mäntyvuoren dojolle, onnistuin junaa vaihtaessani jättämään asekassin junan hattuhyllylle. Tajusin erheeni astuessani toiseen junaan, mutta järkytys sai mut jumittamaan paikoilleni niin pitkäksi aikaa että ovet sulkeutuivat ja pikajuna vei mut pitkälle Fujiminoon asti. Sieltä kun sitten aikoinani pääsin takaisin Shikiin suoritin käsittämättömän urhean uroteon ja menin puhumaan stationmasterille japania, ja sainkin selvitettyä että olen hukannut nämä asiat tuohon junaan tuohon vaunuun ja kovasti haluaisin ne takaisin. Stationmaster lähetti juoksupojan kattomaan mutta juna oli jo mennyt – ottivat kumminkin numeron ylös ja lupasivat soittaa sitten kun paikallistavat aseet. Joka tapauksessa, aivan liian myöhäistä enää jatkaa matkaa treeneihin (sen lisäksi että treeneihin saapuminen ilman aseita on melkein kuin unohtaisi treenipöksyt) …
Epätoivoisena yrityksenä tehdä päivästä hyvä matkustin Kinokuniyaan ostamaan Lonely Planetin Kyoto-oppaan. Ei auttanut sekään.
— hiukan myöhemmin
Stationmaster soitti juuri, ja ymmärsin käytännössä ihan kaiken mitä sanoi: Aseet on löytyny ja ne voi käydä hakemassa Narimasun juna-asemalta. Tässä kohtaa keskustelu tyssäsi, koska yritin kysyä että voinko hakea ne huomenna – Ashita wa … enkä sit tienny mitään sanaa noutamiseen tai hakemiseen. Pienen tuskaisen hetken kuluttua kuitenkin Junasetä ystävällisesti sanoi että Ashita wa, daijoobu desu, eli saan nousta huomenna varhain ennen töihinmenoa hakemaan niitä.
Hienoa tässä maassa on se, että ihminen voi hukata vaikka seteleitä ja ne palautetaan. Näin kävi esimerkiksi viime viikon retriitissä. Mutta voisivat silti vähän hellittää sen Nanjingin kanssa.
Ny kylpy ja nukkumaan. Ehkä huomenna olis hyvä, tai edes vähemmän surkeaa:)