Chaim keshim meod! – elämä on tosi vaikeaa

Nyt alkuun disclaimer jonka oisin voinut laittaa joskus aikaisemmin, ihan jotta itsekin muistaisin.

Asun täällä joka päivä ja ympärilläni on ihmisiä joiden kanssa juon päiväkahveja ja soitan kitaraa.
Ympärillä on myös tosi paljon kaikenlaista josta en puhu enkä kirjoita.

Eyes on the price, yoe. Tavoite on pienessä punatiilikattoisessa talossa paratiisisaarella, banaanipuiden juurella loikoilevassa Koirassa ja uchinaalasten hymyilevissä silmissä kun opetan niille tiedettä kyläkoulussa.

Helppoja konseptijuttuja on.

Israelissa ei ole kai yhtäkään kauppakeskusta jossa olisi sellaisia “olet tässä”-infotauluja. Ihmiset kertoo mulle et se on luonnollista koska näin saadaan ihmiset eksymään kerroksiin paremmin ja ostamaan enemmän. Mua ottaa vaan päähän ja lähden niistä ulos.

Bussipysäkeillä ei lue että bussi tulee tähän kellon aikaan, yleensä. Aikataulussa lukee jotain tyyliin “klo 09-19: vuoroväli 10 – 20 min.” Tämä aiheuttaa stressiä, ja olen vasta aivan hiljattain uskaltautunut bussin kyytiin. Yllättävästi niillä yleensä pääsee ihan hyvin kaikenlaisiin paikkoihin. Yksi yhdeksännenpolven israelilainen kaverini kerran tuossa kyllä kiroili kun bussi meni vahingossa väärään kaupunkiin (kuski eksyi). Kerroin sille puhelimessa että et vaan oo asunut täällä tarpeeksi kauan kun noin hermostut asiasta.

Yliopiston ulkkarilistalla (sillä, jolla mailit on englanniksi) oli viesti että kun nyt on joillakin ulkomaalaisilla työntekijöillämme ollut näitä valitettavia insidenssejä lentokenttäturvatarkastusmuodollisuuksien kanssa, olkaa ystävällisiä ja huolehtikaa security clearance statuksenne päivittämisestä aina ennen joka matkaa. Yoe tekee tätä jatkuvasti joten en paljoa asiasta hermostu, kunhan tulin kysyneeksi että mitähän nyt sit oli sattunut kun ihan näin vakavasti asiasta puhutaan. Käy ilmi, että naapurilabran tanskalainen postdoc oli joutunut sen verran tiukkaan kuulusteluun että lopputuloksena oli päätyminen eurooppalaiseen konferenssiin ilman läppäriä (powerpoint-tiedoston sentään sai ottaa mukaan muistitikulla). Läppärin sai noutaa paluun jälkeen toimiston aukioloaikoina lentokentän lostandfoundista.
Ja yoen reaktio: “aa, mä ajattelin et jotain tosi ikävää sattui.”

Hyvän labran tunnusmerkkejä: vaikka naapurilabran ei-niin-inspiroitunut väikkäriopiskelija tulee pitämään journalclub-esitelmää ja esittää sen niin huonosti että kukaan ei ymmärrä artikkelin pointtia, niin kaikki kykenee keskustelemaan älykkäästi ja syvällisesti esitetyistä histogrammeista. Kaikille PI:ksi pyrkiville kavereilleni tiedoksi: jos saatte joskus väikkäri/postdoc-hakijan Hebrew Universitystä, ottakaa ja pitäkää hyvänä. Nää on timangia.

Kaupoissa on aina kassalla kaikenlaista myynnissä, ja aina ne yrittää myydä niitä. Ostan kaksi kaljaa ja jogurtin, tyttö kysyy että ostaisitko veitsisetin tai saippuaa myös?

Vähän samaan malliin kun suomessa lapset nykertää koulussa ekoilla kässäntunneillaan patalappuja lahjaksi äiteelle, täällä tytöt virkkaa kipalappuja poikaystävilleen.

Kukaan ei tykkää siitä et jos niiden takapihalle tulee mobiiliverkkoantennitorni. Täällä nää selvittää asian niin että laittavat menorah-muotoon lamppuja sinne kärkeen ja sit kaikki onkin hyvin.

Advertisements

Dogs of Nachla’ot

Tänään tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun aamuneljältä, sydän kurkussa, etsin Tel Avivin lentokentällä matkatavaraläjästä kadonnutta sanshiniani. Antediluviaani proffa ja jämäkkä toisenpolvenvenäläinen opiskelijapoika odottivat tuloaulan kahviossa kiistellen kalsiumdynamiikasta ja veivät mut aamiaiselle meren lähelle. Kiipesin Yafon ikivanhan satamakaupungin muurille ja katsoin välimeren aaltoja udun läpi.

Mennyt vuosi on ollut hämmentävä, järkyttävä, kasvattava, paikoin ahdistava, paikoin inspiroiva. Bloggaus on hyytynyt kun on niin paljon kaikkea mistä ei edes tiedä mitä ajatella, saatika sitten kirjoittaa. Henkisesti olen ehkä elänyt tiukasti muurien sisällä, pitäen kynsin hampain kiinni niistä säikeistä jotka sitovat mut Sinne Minne Kuulun – kun todellisuus ympärillä on ollut vaan ihan liikaa, otan sanshinin ja kuuntelen tarkasti meren ääntä joka soinnussa. Keitän riisin asiallisesti ja laitan sen lounaslaatikkoon ja syön sievästi puikoillani kun muut mussuttavat lafaa ja shakshukaa. Ja teen niin perkeleesti töitä.

Tammikuun kieppeillä alkoi olla tosi vaikeaa. Töitä oli paljon ja tuli pelkkää takapakkia kokeiden kanssa; ja vastoin tämän blogin nimeä, kävi ilmi että kyllä täällä sataa. Sataa kuin pahimpana helsinkiläismarraskuupäivänä. Kuukausikaupalla. Asunnossani ei ole lämmitystä, kiviseinät ja lattiat hyytävät kahden porontaljan läpi, parvekelasitukset vuotaa sadeveden suoraan sisään. Lämminvesiboilerini oli jatkuvasti rikki 6 viikkoa – kiitän onneani että ei käynyt pahemmin, sillä ongelma oli siinä että boileri päästi talon sähköt suoraan suihkuveteen. Internetyhteyskin pätki niin paljon että aloin viettää viimeisiäkin vuorokausitunteja työpaikalla. Vieläkään en ole tottunut paikalliseen viikkojärjestykseen (työviikko alkaa sunnuntaina ja perjantai on “vapaa”), mutta sillä ei ollut väliä muuten kuin kioskin aukioloaikojen kannalta.

Työkaverit – jotka ovat siis kaikki opiskelijoita, kandin ja tohtorintutkinnon väliltä – ovat toki tehneet parhaansa ettei paralla länkkärillä olis kurjaa. Kun alkoi väsyttää niin etten jaksanut edes sitä päivittäistä riisiannosta itselleni laittaa ja meinasin ajautua pelkästään kioskimuonalle, tavaksi muodostui pikkuisten keskuudessa tarkistaa aamupäivisin että onhan joku tuonut yoelle ruokaa. Kun nukuin työpöydän ääressä, pitkänhulppea uskovaisopiskelija tuli kyselemään että jos ottaisin hänen tuolinsa kun se on mukavampi.

Toisinaan opiskelijani onnistuivat kiskomaan mut mukaansa jonnekin missä oli ihmisiä ja alkoholia yms. huviketta. Kohteliaana ihmisenä menin mutta ei tehnyt mieli puhua kenellekään, ja kuinka kivaa sitä nyt on katsoa kuinka nuorilla ihmisillä on kivaa ja oma sosiaalinen juttunsa ja paljon tulevaisuutta edessä ja kaikenlaisia lauluja ja kitaroita kun tuntuu että itsellä on vain äärimmäisen heikko mahdollisuus päästä takaisin Sinne Minne Kuuluu. Yleensä arvioin melko sen hetken jolloin ympärillä olevat ihmiset ovat riittävän humaltuneita etteivät huomaa poistumistani. (toim. huom. Paikalliset opiskelijat eivät kovin paljon alkomaholia siedä, polttavat kyllä senkin edestä.)

Ikävintä oli se, että samaa tahtia muun jaksamisen kanssa haihtui kiinnostus työntekoon. Erään tuttavan kanssa asiasta keskustellessani mieleeni kirkastui karmea ajatus – mua ei kiinnosta miten aivot toimii. EVVK onko siellä synapsi tai molekyyli. Aivan yks ja sama. Uloskaan ei halunnut mennä kun ei vaan jaksa tapella niistä tomaateista. Kerran taksikuski iski jarrut pohjaan hetki kyytiin nousemiseni jälkeen ja karjaisi: Mitä, et puhu hepreaa? ulos autosta! – ja nauroi perään että vitsivitsi, ota tupakka, mihin oot menossa? Mun huumorintaju ei oikeen ehtinyt autoon mukaan.

Harva se kuukausi stressi kupli pintaan niin että piti karata maasta. Kaksi kertaa kävin piileskelemässä Rotterdamin Erasmus-instituutissa oldschool-pikkuaivotutkijoiden nurkissa, ja perheenjäseniä tapaamassa Suomessa ja Itävallassa. Rotterdamissa asuva Okinawan-kolleegani asuu mainiossa hollantilaisullakkoasunnossa monen kitaran kanssa – ja kuten taannoin saarilla, siellä sitten tulee istuttua aamuneljään kitaroita rämpytellen, kaljaa juoden ja piirrellen seiniin ideoita siitä Miten Aivot Toimii.

Niinhän siinä aina käy kun vetää överiksi: sairastuin. Liekö se ollut se paha tämänvuoden flunssa vai mikä. En liikkunut päiväkausiin porontaljoiltani vessaa edemmäksi; agenttiopiskelijatyttöni tuli toisinaan tuomaan inkivääriä ja sitruunoita ja keitti niistä soppaa ja kauhisteli miten hirveältä näytän. Kiinnostus mulla noin nolla.

Makaaminen loppujen lopuksi alkoi kuitenkin tehota ja vaikken jaksanut edes istua, aloin etsiä huviketta aivoilleni. Mitään ei pystynyt lukemaan tai katsomaan vaikeaa elokuvaa, mutta jotenkin eksyin tuijottamaan muinaisia japanilaisia miekka-animesarjoja, Rurouni Kenshiniä ja muuta. Ja sitten katsoin sen leffan. Ja jonkun ninjajutun. Ja jostain muistojen kätköistä esiin nousi mieleen aika tämän bloginkin alkuvaiheilta, kun oli väitöstyön viimeiset kuukaudet ja kaikki oli vaan liian vaikeaa – mikä mut silloin piti pystyssä? Budotreenaaminen. Muistaakseni kävin silloin dojolla 3-5 kertaa viikossa samalla kun tein töitä miljuuna tuntia päivässä, ja sillä jaksoi, sillä aivo pysyi toimintakykyisenä.

Ibuprofeiinihuuruissa googlasin tämän valtion bujinkanpääjehun ja armeijan everstin veppisivut ja laitoin mailia webmasterille, että öötota mää asun täällä ja oon treenannut kyllä monta vuotta mut nyt en vähään aikaan oo ja en tiiä mitään ja ei oo autoo ja en mä uskalla minnekään mennä mut oisko sopivaa joskus tulla katsomaan treenejä.
Seuraavana aamuna – kiemurrellessani häpeissäni, kuinka mä nyt kehtasin niille mailata – tulee sähköposti suoraan everstiltä, että olis tosi hyvä jos tulisit tänne, ota yhteyttä tähän tyyppiin joka auttaa sua järjestämään asiat niin että pääset paikalle.

Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kaivaa jostain matkalaukun pohjalta vanhat, repaleiset treenikamat ja vyö ja matkustaa jonnekin huitsinnevadaan. Ja seuraavana viikkona. Ja seuraavana. Ja (melkein) ihan joka viikko siitä alkaen. Blogini periaatteisiin kuului aikanaan että treeneistä ei kirjoiteta yksityiskohtaisesti joten ei kannata odottaa kuvauksia israelilaisninjojen taidoista … mutta, siinä mielentilassa jossa dojolle menin kokemus oli aika voimakas. Kaikki olivat hämmästyneitä että olen nainen, mutta se siitä ja löysin paikkani muiden mustapukuisten rivistä. Aktiivitreenausajoista oli jo aivan liian kauan, ja ensimmäiset kerrat kun yoe heitetään permantoon puhtaalla judotyylillä niin pelotti – mutta kun tunnit kuluivat, huomaan että kehoni muistaa paljon enemmän kuin mieleni. Tiedän missä on blokin paikka ja missä on aukko, missä on painopiste ja mikä on suunta. This is what I do.

Ja maailma alkoi pikkuhiljaa näyttää valoisammalta. Dojolle on kahden tunnin bussimatka suuntaansa, kotiin pääsen hilippasen puolen yön jälkeen. Tästä seuraa kuutisen tuntia ns. Omaa Aikaa. Kavereita kepillä päähän mätkiessä ei voi antaa muiden ajatusten kiusata. Vielä kun opetus annetaan hepreaksi niin siinä pitää pitää kaikenlaiset masenteet tiukasti kurissa tai muuten ei mistään tule mitään.
Alkoi myös tuo kielenopiskelu kiinnostaa uudelleen – kuukausitolkulla on ollut jumissa sen kanssa kun ei ole oikeasti edes HALUNNUT ymmärtää mitä ympärillä puhutaan. Ja aivan valtavan vapauttavaa oli päästä olemaan ihmisten kanssa jotka ei oo työkavereita.

Jotenkin, jotenkin. Sain julkaistua ensimmäisen artikkelini jossa olen itse viimeisenä kirjoittajana – pikkuinen metodiartikkeli jossa kuvaamamme leikkaustapa aika lailla mullistaa koko akuuttiaivoleikemenetelmän. Luettavissa vapaasti tuolla – ja näyttää siltä että sitä on jo reippaasti luettukin, pdf-tiedosto ladattu keskimäärin 17 kertaa viikossa. Ja kaikenlaiset randomit proffat ympärimaailmaa on lähetelleet maileja että wow hyvä! Noniin, siitä sai vähän itsetuntoa takaisin.

Seuraava paperi on ollut nyt varmaan jo kuukauden “submittoimme huomenna” – tilassa. Rakentamallani virustransfektiomenetelmällä olemme onnistuneet todistamaan vuonna 1974 postuloidun teorian todeksi (tai tarkemmin sanoen siis, olemme epäonnistuneet sen hylkäämisessä). Vielä tässä vähän arvotaan että oisko se nyt Nature vai Nature Neuroscience. (“If it fails, we go Frontiers.”) Tänään tilanne on se, että yhden päivän tauon jälkeen kun juttu on luettu niin hyvänen aika se näyttää karmealta ja eihäntästämitääntule. Tulee kumminkin. Tiedän jo. Viimeviikon pikkukonffassa alan isot pojat oli aivan mehuissaan juttua kuunnellessaan. Töitä tehdään edelleen järjettömästi, pomo kantaa meille tytöille labraan jätskiä, mansikoita, olutta ja viskiä; agenttiopiskelijani huolehtii veren kofeiinitasapainosta.

Kyl tää tästä. Pahoittelut kommunikaatiokatkoksesta.

Ja ihan parasta on että ko. agenttiopiskelija on aivan maanisen hyvä muusikko, ja toisinaan töiden jälkeen soitetaan pikkutunneille kaljan ja tieteen lomassa. Joskus on pakko saada jotain nauhalle – maailman on vaan kuultava, miten järjettömän hyvältä kuulostaa kun arabimusiikkia soitetaan okinawalaisella sanshinilla.

Dogs of Nachla’ot. Kelev shel Nachla’ot. Näin eräänä yönä unen jossa nuo sanat olivat. Öisin kuuntelen kun ne ulvovat.

Ajanmuutokset

Asuttuani lähemmäs 9 vuotta alueilla joilla ei ole kuin yksi aika – ei siis vempata niitä kelloja erikseen kesä – ja talviaikaan – ajansiirto ja pimeys yllättää ja tuntuu ahdistavalta.
Israelissa nääs talviaika alkaa kummalliseen aikaan, tarkoituksena on ennen kaikkea – työkavereideni mukaan – helpottaa jonkun paastopäivän yli selviämistä tekemällä siitä lyhyempi tai jotain. Aika lusmuilua, sanoisin – jos kerta paastoatte ni tehkää se sit kunnolla; ja on hermostuttavaa kun ei oikein osaa vuodenajan perusteella arvata että milloin se siirto tapahtuu.

Sen lisäksi – en ole vielä viikkoakaan elänyt tätä aikaa jolloin ulkona on pilkkopimeää viideltä, ja nyt alkaa jo tuntua siltä että ei oo kivaa. Tämä siis riippumatta siitä että tuttuun tapaani herään aina aamunsarastuksen aikaan ja teen töitä myöhäiseen iltakellonaikaan asti. Viimeksi Okinawalla visiteeratessani menin erehdyksissäni tekemään niin paljon hyviä kokeita että dataa on järjetön vuori analysoitavaksi.

Jotta sisäiset kellosysteemit olis jatkossakin sekaisin, ostin lennot jouluksi suomeen ja uudeksivuodeksi Okinawalle, jossa tällä kertaa aion vain lojua enkä lainkaan tehdä töitä.

pientä

Okei, aika hyväksyä että mulla on ongelma. Haluan blogata enemmän mutta aikaa ei vaan riitä kunnollisiin teksteihin joita hiotaan wordpressin suojissa.

Tuija käski yrittämään uudenlaista mikroblogausta – ihan pikkuruista. Ettei unohtuisi tämä suomen kielen taito tai ylipäätään kyky kirjoittaa ja sitäpaitsi totuus on, että tulevaisuuteni tarvitsee sosiaalimediallisesti yhtenäisen historian. Kirjoitan siis ihan mitä vaan tällaisesta höppähöppämäkkiapista käsin. Jopa fiktiota.

Tämä on kuitenkin totta.

Parin viime viikon sisään olen lentänyt Hong Kongiin, Okinawalle, Japaniin, Alankomaihin, kävin yhden päivän Jerusalemissa tekemässä aivosoluvärjäyksiä sekä pyykkäämässä ja sitten taas megakonferensointiin ameriikkoihin. Useammin kuin kerran herään hotellissa keskellä pimeyttä, vuorokausirytmini täysin sekaisin, ja joka ainoa mukana oleva laite kertoo kellon olevan jotain muuta. Olen todella monta kertaa joutunut turvautumaan Googlen neiti Aikaan ja kysymään että current time XXX missä XXX on paikka jossa kuvittelen olevani. Rajamuodollisuuksissa takeltelen muistellessani että minne olen menossa ja miksi ja hermostuttaa jos kysyvät että missä asun.

Jerusalem ei ole koti mutta ainakin täällä on omalla nimelläni varustettu langaton nettiyhteys. Tänään unettomuuttani heräsin aamuneljältä ja siitä alkaen puhuin ensin jenkkeihin, sitten japaniin ja lopuksi Suomeen skypejen sun muiden ylitse kahdeksisen tuntia. Täällä myös kykenen syömään jotain muuta kuin sitä mitä viime aikoina on tullut. “Been on a strict junk food – conference food – aeroplane food – no food diet for way too long”. Näkyy kehossa ja mielessä.

On monen monta projektia. Megakonferenssissa keksittiin muutama uusi, ja tässä nyt ehkä olisi ohjelmassa lähiaikoina sellasta harrastelua että matkustan ympäri maailmaa, laukussa aivoja ja viruksia vaan. Työkaverini, hysteerisen tuottelias romanialais-italialais-newyorkilais-okinawalainen tyttö jonka kanssa jaoin hotellihuoneita ja jonka kanssa aion vallata maailman unohti 32 aivoa hotellin minibaariin. Hienoa on myös se, että ehkä sen jälkeen kun olen siirtynyt israelin turvallisuusviranomaisten syynättäväksi, USA:n TSA on oppinut jättämään mut rauhaan. Eräällä kentällä, kokokehokuvalaitteessa kuitenkin ruutuun ilmestyi varoitusmerkki ja epäilyttävää materiaalia kuvastava neliö pääni kohdalle. Joutuivat taputtelemaan sen joka puolelta varmuuden vuoksi.

Lyhykäisesti tilanne on se, että tiedettä on tehtävä nyt aika lailla reippaasti seuraavat 2 vuotta, jos kuvittelen tästä koskaan itselleni uraa urkenevan. Luulin jo tähän asti tehneeni kohtalaisen paljon töitä, mutta hämmästyttävästi vuorokausista löytyy vielä aika monta käyttämätöntä tuntia. Tämänhetkinen tavoitteeni on pitää vapaata kerran kolmessa kuukaudessa ja lentää Okinawalle nukkumaan.

On se ilmoja pidelly.

Lähi-idässä on kuuma.

Niin kerrotaan.

Kun tulin tänne ensimmäistä kertaa vierailulle noin vuosi sitten, lensin Italiasta missä oli myös kuulemma ollut tosi lämmin. Lähdettiin tulevan duunikaverin kanssa vanhaa kaupunkia katsomaan, ja tuleva pomo oikein huolella kertoi mulle että täällä Lähi-idässä on kuuma ja aurinko on armoton. Muista juoda tosi paljon. Älä yritä liikaa. Saattaa tulla muuten lämpöhalvaus.

Oli siellä Jerusalemin vanhoilla muureilla lämmin, mutta mielenkiintoista. Pari tuntia käppäiltyämme muistan kauhukseni että en ole juonut mitään, ja hädissäni alan etsiä keidasta. Mieleen tuli tapaus vuosikymmenen takaa, jolloin sain jonkin kauhean aurinkohalvauksen Keniassa. Olisi tosi noloa olla kykenemättä kävelemään, tämä oli kuitenkin jonkinlainen työhaastattelun kaltainen tilanne.

Löydän vettä ja juon huolellisesti kaiken vaikkei tee mieli. Olisi vielä puolikas kaupunkikierrosta tekemättä mutta järkeilemme että olisi ehkä parasta olla urheilematta liikoja, palaamme labraan ampumaan neuroneja lasereilla.

Tänäkin vuonna labrassa puhutaan siitä kuinka kyseinen duunikaveri melkein keitti mut hengiltä, kun en japanilaiselta kohteliaisuudeltani kyennyt vaatimaan juotavaa ja vilvoittelutaukoja.

Todellisuudessa mulla ei ollut mitään hätää; panikoin vain koska järki sanoi että nyt ollaan varmasti vaarassa.

Mysteeri. Kaikki paikalliset itkee ja valittaa jatkuvasti kun on niin kauhean kuuma. Ei pysty nukkumaan. “Kävelin kotoa bussi-asemalle ja paita on katso jo näin hikinen.” Väsyttää ja masentaa, ei näillä helteillä kykene toimimaan.

Yoe pitää hupparia päällään labrassa. Kiviset rakennukset hohkavat kylmää ja viileyttä, paitsi ehkä ihan lämpimimpien minuuttien aikana. Kattohuoneistoni viilenee öisin niin paljon että ikkunat on laitettava kiinni ja ihmettelen että mistä löytäisin tähän hätään kunnon paksun villapeiton; aamuisin ryömin käynnistämään lämminvesiboilerin jotta saan suihkusta lämmintä vettä.

Iltapäivisin on toki ulkona ihan lämmintä, menen usein labran ilmastoinneista sinne lämmittelemään – mutta kuumimmillaankin vain ehkä 34 astetta, ja illat viilenee kahdenkymmenen asteen paikkeille. Ilmankosteuskin on olematonta, joten Okinawan höyryävään lämpöön tottuneelle ilma on suorastaan mukavan raikas.

Paljon muuta sanottavaa säästä ei löydy. Joka ainut päivä sää on samanlainen: aurinko nousee pilvettömälle taivaalle, kulkee ratansa häiriöittä ja laskee ihan yhtä pilvettömään horisonttiin. Ensi alkuun jopa ahdisti, pelotti moinen taivas jossa ei ole yhtään mitään, ei hattaraakaan, ei edes lentokoneiden jättämiä juovia. Tuntuu siltä että koko taivaankansi on paikalleen asetettu tyhjä kangas – ei ole mitään syytä katsoa taivasta. Pettymyksekseni myös huomasin että vaikka pilviä ei ole, ei tähtiä näy mitenkään merkittävän hyvin. On vain sininen taivas ja ikuinen aurinko. Toisinaan ilmastointilaitteen hurina saa säpsähtämään ja toivomaan että korviin kantautuu alkavan sateen ääntä.

Toisaalta, pyykit kuivuu partsilla hetkessä, ja jos olisin sohvaihmisiä voisin sijoittaa sohvan parvekkeelle vailla pienintäkään huolta, että sade kastelisi sen.

Toisinaan Gan Sacher -puistosta sekä Jerusalemin ja Gilon välisestä laaksosta nousee aamuisin sankka sumu, joka hetkellisesti tekee illuusion pilvisestä säästä.

Paratiisista luvattuun maahan

Flashbackejä.

Lentoja sinne tänne. Keski-Euroopan kaupunkeja, perhevisiittejä (WOHOO! Siskon lapset muistavat mut!). Uusi Airbus 380. Mikä maa, mikä valuutta. Frankfurtin lentokenttä haisee makkaralta.

Yhtäkkiä kaikki on selkeää, bussi vie Shibuyaan, Daikanyamassa lähiystävien kanssa lounasta, luotettava Keikyu-linja vie Hanedaan, ja kuten aina työmatkoilta palatessani, naapurini ovat autoni kanssa kentällä vastassa. Kotimatkalla pysähdytään kaupassa, Aya antaa meille luvan Orion-oluisiin ja ottaa ratin haltuunsa. Meri on kaunis ja kun tähdet syttyvät, niiden alla lämpiää kylpy.

Kuin mikään ei olisi muuttunut, paitsi että oman taloni lattian purettuani majailen Saaton ja Ayan hyvällä puisella lattialla, vanhan mutta luotettavan hyttysverkon suojassa. Hevonen tykkää uimisesta entistä enemmän, sanshin-porukka saa yhä useammin esiintymiskutsuja, yliopiston uusi rakennus on avattu samoin kuin Miyagin Hilton, jonka keittiö/olohuoneen, suihku – ja pyykkitilat ovat jatkuvasti valloittamiamme. Kissalla on monta pentua. Koira käy keskenänsä kyläkaupalla hakemassa leipää. Aamuauringon noustessa herätään, haistellaan tuulta ja mietitään mennäänkö töihin vai surffaamaan; Zamamilla tanssitaan hulaa satamassa ja snorklataan mantarauskujen seassa. Teen kokeita aamusta iltamyöhään ja pikkuaivojutustelu jatkuu pikkutunneille kollegan kämpällä instanuudeleiden ja halvan oluen kyydittämänä.

Kuin mikään ei olisi muuttunut.

Käyn moneen kertaan ulkomaalaisvirastossa jonottamassa. Aina on joku asia vielä vähän pielessä. Tarvitaan leima. Lakimuutos astui voimaan tänään, serverit on nurin. Vihdoin ja viimein, kesken aivoleikkauksen, puhelin soi ja mukava immigraatiosetä sanoo että tuleppas käymään.

Pieni selityksenkaltainen on kai kohdallaan.

Viime vuoden huhtikuussa ensimmäisen kerran kävin kyselemässä, josko olisi tällaisella henkilöllä mitään mahdollisuuksia anoa pysyväisoleskelulupaa Japaniin. Kahteen kertaan käännyttivät mut silloin sieltä, että ei kuule alle kymmenen vuoden oleskelulla kannata. Yoella oli noihin aikoihin yhtäjaksoista Japanielämää vyön alla vasta seitsemän vuotta ja risat.

Tiesin toki jo tuolloin että kaikenlaisista syistä lähtö on edessä varsin pian – Princetonin lentoliput oli jo buukattu – mutta ajatus gaijinkortin luovuttamisesta tuntui mahdottoman tuskalliselta. Japani ja Okinawa on koti, ja onko kamalampaa asiaa kuin epävarmuus kotiinpaluun mahdollisuudesta?

Vaikka uran kannalta työt OISTissa tuntuivat olevan mahdottoman turhia palattuani vielä turhemmalta Princetonin reissulta, päätin että en ota uutta pestiä ellei se tunnu niin hyvältä että todella haluan sen. Ja jos en saa uutta työtä niin olkoon.

Ikävä kyllä ja näissä piireissä juorut liikkuvat nopeasti, ei kestänyt kauaakaan ennenkuin eräs kuuluisimmista pikkuaivotutkimuksen antediluviaanisista proffista otti yhteyttä, vierailulle saapuneen tutkijan suun kautta:  “He asked me to tell you this: his offer still stands.” Tarjouksella viitattiin noin viiden vuoden takaiseen keskuteluun tavatessamme Sveitsissä, jolloin lyhyen keskustelun jälkeen kuulin että milloin vain haluan niin töitä olisi tarjolla… samaan syssyyn kerrottiin että kun kerran olen kuitenkin menossa siihen erääseen kokoukseen Euroopassa niin tulisinko vaikka käväisemään heilläkinpäin, tottakai kaikki kulut maksettuna. Ilman mitään obligaatioita. Kukaan ei pakota.

No, mikäs siinä. Matkustaminen on aina kivaa, varsinkin maihin joissa ei ole ennen tullut oltua. Etelä-Euroopan konferenssissa ruoka on hyvää ja esitelmäni jossain Val Di Fiemmen resortin baarissa (se oli oikeasti ihan oikea konferenssi!) uppoaa yleisöön hyvin; lentelyä sinne tänne ja hups olen labrassa jossa on laite x ja y ja monta opiskelijaa jotka käy kuumina puhuessani höpsöstä pikkuaivojen osa-alueesta jolla olen melkein kaiken työni tehnyt, ja professori joka … no.

Mulla on yksi skilli jossa olen kovasti kuvitellut olevani maailman paras tai ainakin top-10:ssä. Osaan laittaa lasisen pienen neulan tosi huolella pikkuaivotumakeneuronin kylkeen ja imaista siihen pienen reijän ja sillai. Hyödyllinen skilli nykymaailmassa, eiks. No enivei, vierailun päätteeksi – kirjaimellisesti, viimeisen illan lähestyessä puoltayötä – proffa nonchalantisti tekee pienen kokeen jossa hän suorittaa tämän yllämainitun toimenpiteen Niin Maan Perkeleen Täydellisesti että Yoe meinaa pillahtaa itkuun.

Hiukan myöhemmin, hyvästellessä, Proffa maistelee sikariaan ja kysyy että no mitäs tykkäät tästä labrasta – mutta ennenkuin pääsen pitkälle ylistyksissäni, hän keskeyttää ja sanoo että eläpäs nyt päätä mitään, menet ensin kotiin ja puhut perheen kanssa, katsot kotisaartasi ja mietit siellä että haluatko tulla.

Kotilabraan palattuani tyhmää projektia katseltuani totean että totta hitossa sinne on mentävä. Vaikka sattuu niin perkeleesti ajatus lähtemisestä. Mutta lähtemättä ei voi palata. Mailaan että tulen, jos saan tulla ihan vähän myöhemmin … että jos nyt kuitenkin saisi sen pysyväisoleskeluluvan hankittua. Laitetaan työlupahakemukset menemään uuteen maahan samaan aikaan kun alan tosissani kerätä kaikenlaista dokumentaatiota jonka avulla ehkä voisi sen oleskeluluvan saada.

Kun viimein saan hakemuksen sisään – lukemattomien yritysten jälkeen – kyseessä on reilu viisisenttinen nivaska. Käsittelyaika kuulemma vuoden luokkaa. Ja jos sinä aikana loppuu työt Japanissa niin taitaapi kariutua koko hanke.

Alkoi viivytystaistelu. Käytän jokaisen siedettävän moraalisen keinon pitkittää virallista suhdettani Japanin työelämään ja yhteiskuntaan. Hankin talon poissaoloni ajaksi jotta olisi sen näköistä että täällähän sitä asutaan. En myy autoani vaan uusin liikennevakuutuksen. Viivyttelen virallisen irtisanoutumisilmoituksen lähettämistä yliopistolle aivan viime tinkaan ja sen ylikin – huomaan että jos pistän kaikki neljäkymmentä käyttämätöntä lomapäivääni kulumaan ja käyn kääntymässä labrassa heinäkuussa niin saan venytettyä lopullista työsuhteen katkaisua lähes elokuulle.

Niin kuin ehkä yksi ja toinenkin huomasi, en myöskään blogannut tai postannut facebookiin mitään koko muutoksesta. Arkistoon on kertynyt pitkällinen sarja kaikenlaisia valokuvia uudesta ympäristöstä, työkavereista ja lounaista, mutta ne on jätetty julkaisematta. Kun eräs saarelainen postasi kuvan yoesta ja kommenteissa joku sanoi että voivoi se on muuttamassa muualle, piti heti mennä korjaamaan että eikun tenkintenkin, työmatka vain, tulen takaisin heinäkuussa!

Syyttäkää luuloharhaisuudesta, mutta kun paikallinen poliisisetä tavallisella kierroksellaan kysäisi että mites sun jatkosuunnitelmat että mihin olet menossa kun kylillä sellaista puhutaan – siinä meni muutama yöuni kun olin jo varma että kyseessä oli immigraatioviranomaisten tiedusteluoperaatio.

Harva se viikko kävin ulkomaalaisvirastossa, kaikenlaisilla verukkeilla – aina kun oli joku lehtijuttu missä punainen tukkani näkyi, vein sen niille. Kaikki lasten kirjoittamat “Kiitos Yoe-sensei kun kävit kertomassa meille tieteestä!” – kiitoskirjat, sanshin-porukkamme esitysten ohjelmalehtiset … ja vaikka välillä oli vaikeaa, olin pitänyt virtuaalisuuni kovasti supussa kaikista hankalista poliittisista asioista, erityisesti Okinawan tilanteeseen liittyen.

Joka kerta kun kysyin, sanoivat että menee vielä ehkä puoli vuotta.

Ja lähtöpäivä saapui ilman asian ratkeamista.

Oli miten oli, lähtö Nahan lentokentältä kohti Ulkomaita oli vaikea. Tuntui kuin olisin giljotiinille astellut kun meni turvatarkastukseen. Aya ja Saato reipastivat minkä jaksoivat, huterin polvin kumarsin hyvästit, mutta purskahdin itkuun vasta lentokoneessa. Hongkongin lentokentällä näin kuinka matkatavaroiden seassa matkaava sanshinini sai kovaa kyytiä lentokenttäjätkien taholta. Pääteasemalla soitin oli kokonaan hukassa, mutta onneksi löytyi kuitenkin.

Tapaan siskoni eräänä viikonloppuna  välimeren biitseillä. Hengataan, syödään, juodaan, puhutaan viidentoista vuoden juorut. Facebookin kautta saan viestin sihteeriltä, joka sanoo että immigraatio on soitellut perään että missäs olen.

Palaan töihin vatsa perhosia täynnä. Hankalia puhelinsoittoja virastoihin. eDreams.com myy lentoliput.

Muutama kohtelias sana ja molemminpuolinen kumarrus, ja kävelen virastosta taskussani Suomen passi, jonka kaikki japaninviisumit ja työluvat on mitätöity.

Samoin kuin ulkomaalaishenkilöllisyyskorttini.
Korvaukseksi sain uuden henkilöllisyyskortin, joka määrittelee luokituksekseni “permanent resident”.

Muutama päivä myöhemmin lennän taas Ulkomaille. Konferensoin ja lopulta saavun pieneen kattohuoneistooni Jerusalemin kukkuloilla. Golanilaiselta labrakaverilta perimässäni jääkaapissa on aina vuohenjuustoja, oliiveja ja hummusta.

Israelissakin tuulee mutta ei sada koskaan.

Mottainai

Ettei nyt vaan kellekään tulis sellaine käsitys, että Yoea ei enää mikään okinawalainen ihmeellisyys hätkäytä, raportoidaan seuraavia.

Olin tänään tuolla kaupungin puolella, eläinlääkärissä, hakemassa Koiralle puolen vuoden mato – ja punkkilääkkeet. Odotellessani vuoroani viereeni istuu keski-ikäisehkö täti, sylissään puudeli jolla on vaipat jalassa. Puudeli alkaa heti jutustella kanssani, käy ilmi että ei mitään vakavampaa kunhan tuli kausittaiseen korvienpuhdistukseen. Tätikin rohkaistuu ja alkaa saman tien selvittää mulle sitä, kuinka hänen poikansa nyt tykkää kovasti ruuvimeisseleistä ja miettii että uskaltaisiko katsoa tieltä löytyneen kuolleen kissan sisään.

Juup. Eli tädin poika käy erästä niistä kouluista joissa olen käynyt kertomassa lapsille elämän tosiseikkoja ruuvimeisseleistä ja lintujen sisäelimistä. Ja nyt kun näki punatukkaisen japania puhuvan naisen eläinlääkärissä niin päätteli et sen täytyy olla minä.

Ei siinä mitään, juteltiin viimeaikaisimmista tapahtumista, kerroin että olin edellisenä päivänä vaikuttunut siitä kun ensi kertaa näin omin silmin suoliston liikkuvan. Täti kertoi että pojan luokkakaveritkin, tytöt erityisesti, ovat jutelleet siitä kuinka ehkä olisikin siistiä olla TUTKIJA kun ei ne ookaan kaikki vanhoja tylsiä tiukkoja äijiä. Välillä musta tuntuu etten ole ihan turha.

Tässä on kovastipaljon kiirettä pitänyt, heikosti on ehtinyt itsestään huolta pitämään. Onneksi naapurit laittavat ruokaa, siivoavat ja tiskaavat, ja Aya valmistaa aamuisin niin täydellisen bento-aterian töihin vietäväksi että puhdassydämiset sararimanitkin itkevät.

Tällä viikolla kuitenkin koko kylä oli kiireinen, valmisteilla viikonlopun massatapahtuma ja markkinat “Takahanari-Ichi” jonne odotetaan ehkä jopa useaa kymmentä vierasta. Niinpä olin elänyt vähän aiempaa enemmän kioskipurtavalla… kunnes sitten tässä eräänä iltana, kotiin palatessani, löydän pihani aidalle jätetyn kasarin. Naapurin sedät – ne, joiden elämä on pääasiassa päivästä toiseen selviämistä ja välillä taas juopumista – olivat laittaneet oikein kunnon aterian.

Siinä on kuulkaas jotain, kun ihminen, jolla ei ole varaa edes hankkia taloonsa ulko-ovea, laittaa padallisen ehkä maailman kalleimmin palkatulle aivotutkijapostdocille (sivuhuomautus: joo, OIST maksaa aika pirun hyvin.) Eikä ollut edes mikään pelkkää riisiä ja suolaa-pata, vaan siinä on kasviksia ja ihan aitoa sikanautaspämmiä ja varmaan ihan kokonainen, itsekalastettu kala.

Niin. Siinä on kuulkaas jotain. Yoe ei nääs oikein syö kalaa allergiansa takia. Kyseinen itsekalastettu kala oli myös sitä sorttia joka Yoen mielestä löyhkää niin että mielummin poistuisin rakennuksesta.

Oli taas menty sadekauteen; ihan käsittämättömän ajoissa tänä vuonna. Ties kuinka monen tuhannen ihmisen GoldenWeek-lomasuunnitelmat on menneet vähän uusiksi kun sataa ja ukkostaa trooppisesti. Churaumi-akvaarion ja taxfree-kauppakeskusten pitäjät hymisevät tyytyväisinä.

Siirryttiin sateisesta talvesta epävakaan kevään kautta sadekauteen silmänräpäyksessä; vielä viikko sitten hytisin kamiinan vieressä matolla, nyt on huoli kun ei enää kesävaatteita löytynyt ja ilmankosteus sai hyttyssavukiekonkin palamaan kehnosti. No mutta, ainakaan ei ole kylmä. Ja kukapa niitä pyykkejä jaksaa kuivatella kumminkaan kun ne hikeentyy heti kun päällensä laittaa.

Joskus nelisenkymmentä vuotta sitten saareni oli ihan irrallaan Okinawasta, jonkinlainen lossi kulki kun kulki. Elämä oli kai hankalaa silloin. Oltiin täällä silloin vielä amerikkalaisia eikä japanilaisia – mutta kun vuonna 1972 Okinawa siirrettiin ainakin jossain määrin Japanin hallinnoitavaksi, joku päätti asiakseen rakentaa ihmeellisen Kaichuudooron, meren keskellä kulkevan tien, jonka valmistuttua Miyagilta – samoin kuin näiltä muiltakin Yonashiron saarilta – pääsi ältsin näppärästi autolla kaupunkiin.

Kaikkihan tietää, mitä siitä seuraa. Joka ikinen kynnelle kykenevä hyppää autoon ja ajaa kaupunkiin eikä sitten tule takaisin. Kun kaupungissa on Kaikkea ja siellä on Siistiä. Neljänkymmenen vuoden ajan kestänyt väestörakenteen muutos kulminoitui sitten tänä keväänä siihen, että saaren taannoin maineikas koulu – jossa vielä 30 vuotta sitten oli 800 oppilasta – suljettiin “tarpeettomana” – kouluikäisiä oli sillä hetkellä täällä 24. Väestöstä iso osa on iältään yli 80 – vuotiaita, ja 90-100v haarukassakin meillä on tässä 130 hengen kylässä varmasti jalkapallojoukkueellinen.

Kiireesti saarelta pois muuttaneet eivät sitten jaksaneet pakata kaikkea mukaansa. Erityisesti näytti olevan vaikeaa pakata talot. Maan ja rakennusten hinta täällä on hyvin epsilooninen, joten pienikin vaiva omaisuuden myymisessä on liikaa … tästä johtuen, minne katsookin on kylällä ja tienvarsissa tyhjiä taloja. (Päivänä eräänä Koiran kanssa kuljeskellessani räpsin kuvia muutamista, löytyvät ne täältä.)

Tai siis ei tyhjiä, vain sellaisia joissa on elämää kahtena päivänä vuodessa.

Okinawalainen perusteellisesti esi-isien kunnioitukseen perustuva uskonto – joka on siis eri asia kuin manner-japanilainen Shintolaisuus – on erityisen vankasti vielä olemassa näillä saarilla. Niinpä myös käytännössä joka talon keskipisteenä on eräänlainen esi-isien kunnioitusta varten tarkoitettu kotialttari, butsudan; toisin kuin japanilaiset versiot, okinawalaiset butsudanit ovat todellakin talojen keskipiste, niin pitkälti jopa että voi kuvitella talot rakennetuiksi näiden alttarien ympärille tai ainakin ne ovat osa talon rakenteita. Kestää isältä pojalle. Ongelma syntyy jos poika muuttaa kaupunkiin eikä halua nähdä sitä vaivaa joka alttarin siirtämisessä olisi – kyseessä ei ole pelkästään kiinteiden esineiden liikuttelu vaan butsudanin siirtäminen täytyy tehdä tiettyyn aikaan ja jonkinlaisen shamaanin tms läsnäollessa, jotta voidaan olla varmoja että esi-isät löytävät uuteen pakkaan.

Niin eli siis. Saari on täynnänsä taloja, joissa ei asu kukaan muu kuin esi-isät. Elossa olevat sukulaiset kerääntyvät kaksi kertaa vuodessa kuolleiden muistopäivinä taloille, niitetään pihamaan peittävä viidakko, juodaan teetä ja rukoillaan.

Jotkut ovat olleet niin reippaita, että ovat raahanneet Butsudanin mukanaan kaupunkiin – sanotaan, että se on parempi niin, ikäväähän niiden esi-isien ja mummojen on yksinään nyhjöttää tyhjissä taloissa. Vaikka ne talot oliskin kuinka kauniita ja punakattoisia ja merinäköalalla varustettuja.

Niinpä, Yoe tyypilliseen erittäin rationaaliseen tapaansa keksi että olisi hyvä ajatus hankkia itselleen talo. Kun niitä täällä on mielin määrin. En nyt lähde vielä mitään kiinteistöä ostamaan, sen verran epävarmaa on tuo tulevaisuus, mutta ainakin semmoisen talon joka tuntuis vähän enemmän omalta kuin tämä luksusvilla missä nyt asun.

… tämän kirjoituksen piti alunperin pääasiassa käsitellä niitä kaikkia vaikeuksia mitä tässä parin kuukauden aikana on tullut koettua asian tiimoilla, mutta lopputulos on se, että toissaviikolla maksoin sievän pienen okinawalaistalon mantereella asuvalle omistajalle kahden vuoden vuokran etukäteen (olivat hiukan nääs huolissaan vakuuksista, kun olen kuitenkin ulkomaalainen ja kaikkea). Pari puhelinsoittoa ja hups taloon tulee myös sähkö ja vesi. Huomattavaa on, että vesi tulee hanasta eikä katon läpi – tämä tarkistettiin. Suihku on. Samoin kuin kylpyamme. Lämmitys avoliekillä ammeen alla. Vessa on myös, siinä mielessä että on paikka jonka nimi on vessa, ja siellä on reikä maassa. Erityisen hyvä seikka on se, että tämän suvun vanhin poika oli toiminut taannoin kunniallisesti ja siirtänyt butsudanilla majaavat esi-isät mukanaan.

Pari viikkoa meni siihen kun kolmistaan kiskottiin ensin upmeenkasvanut pihamaa auki, ja sitten raahattiin loputon määrä roskaa hävitettäväksi. Vaatteita, peittoja, astioita. Kylpyhuonetarvikkeita. Valokuvien kehyksiä, päättymätön virta pieniä koriste-esineitä ja teepannuja. Suurin osa tavarasta ihan sievääkin ja käyttökelpoista, mutta niin tavallista ja halpaa etteivät edes S&A viitsineet nähdä sitä vaivaa mikä roinan raahaamisessa kirpparille on. Kaasugrillin kaasupulloja, peilejä ja lasia, ainakin sata metriä lahonnutta puutarhaletkua sotkeentuneena kalaverkkoon. Ongelmajätettä ja helposti palavaakin mutta sitä sitten niin paljon että tulis ihan liian iso kokko sen polttamisesta.

Kun irtaimistosta oli päästy eroon, Saato ja Aya tutustuttivat mut mainioon välineeseen nimeltä SORKKARAUTA. Ensin lähti kokonainen peltikatto talon sivusta; sitten, ihan varovasti raotettiin yhtä lattialautaa mutta hups sieltä pääsikin piru irti. Muutama tuntia myöhemmin kolmikkomme istuu pölystä naamat mustana nauraen, “yatteshimatchattayo..”, revittyämme irti puolet talon lattioista, suurimman osan sisäkatosta ja melkein kaikki väliseinät. Suurella vaivalla saimme homman seisahtumaan siinä vaiheessa kun Aya, naantalinauringon lailla hymyillen, ojentaa mulle suurta kivilekaa – kun tähän betoniseinään olis tosi hyvä saaha ikkuna…

Järki kuitenkin voitti, talo saatiin sisältä asumiskuntoiseksi pienellä siivoamisella, ja kun vanhan kalenterin mukaan oli suotuisa päivä niin kannoin talon butsudanille vaadittavat uhrilahjat – suolaa, misotahnaa ja viinaa, sekä ihan varuilta myös ruisleipää – sekä sen pienen määrän omaisuuttani mikä oli jäljellä oman, pari kuukautta kestäneen tavaranvähennysprojektin jäljiltä. Muutama viltti ja kahvikuppi, yksi laatikollinen vaatteita, läppäri ja mobiilidatamokkula, sukellusvarusteet, surffilauta ja sanshin. Koirakin oli tyytyväinen kun toisin kuin edellisessä hienossa ja kalliissa talossa, täällä se saa oleilla sisätiloissa ihan mitenpäin lystää. Yoe nukkuu lattialla kuin tukki, herää aamuauringon kivutessa merenlahden ylle. Lämmintä vettä ei ole mutta Okinawalla tarkenee kylmänkin suihkun kanssa ja kahvi on muutenkin kivampi juoda ystävien luona naapurissa.

Vaikea uskoa, mutta talossa on vielä rauhallisempi tunnelma kuin edellisessä. Mieleen nousee suunnitelmia toisensa jälkeen, miten tämänkin osan taloa voisi laittaa vielä paremmin. Puoliksi hajonneesta ulkorakennuksesta saa pienellä laittamisella viileän terassin jolta on huikea näköala merelle. Talon sivustalle pistettäis surffilauta – ja sukelluskamatelineet. Ja voi pojat minkälaisen hienon puu-ceen aion väsätä!

Surullista on se, että vietettyäni hiljaisen hetken S:n kanssa korallisaaren tuulta kuunnellen, kirjoitin tämän tekstin seuraavana päivänä lentokoneessa jossain keski-aasian yläpuolella, matkalla jo jonnekin ihan muualle. Erinäisistä syistä en halua vielä blogata tästä …. Toivoa kuitenkin on, että palaan talooni, eläimieni ja ihmisteni luokse joskus.

Aika


Preludi.

Iltalenkillä koiran kanssa, kävellään keskellä autotietä kuten aina. Täysikuu, ei ole kovin pimeää, mutta taskulamppu vois olla reippaampi. Metsä on täynnä sammakoiden kevätkurnutusta.

Sitten. Silmäkulmasta näkyy jotain joka saa vatsaan jännää onttoutta. Käännyn, valokeilassa liukuu ja matelee. Pysähtyy. Kolmiomainen pää nousee pystyyn, huojuu, katsoo, kieli lipoo.

Ainakin puolitoistametrinen ja ranteen paksuinen.

Hitaasti, hitaasti liikuttava. Yoe ei hengitäkään kun ujuttaa kättä hupparintaskuun. Kännykkä esiin. Kamera-appi. Tarttis salamankin.

Se katsoo takaisin hievahtamatta. Jätän kuvan ottamatta ja pehmein askelein jatkan matkaani. Kuuleekohan se kun kuiskin. Iiko, iiko. Yama ni kaere.

Kauan on kärsitty vilua ja märkää.

Olen viime kuukausina kerännyt mainetta ja mediakuuluisuutta käymällä kaikenlaisissa kouluissa puhumassa lapsille siitä miten suomessa on kylmä ja miten ruvetaan tutkijoiksi. Näytän kuvia lumeen hautautuneista autoista ja aivan joka kerta saan yleisön kohahtamaan kauhusta kun vertaan suomalaista talvisäätä pakastimeen (vaikka isomman kohahduksen herätän siinä kun kerron miten lapsena halusin tietää mitä on linnun sisällä ja leikkelin keittiösaksilla pihalta löytyneen punatulkun). Mutta tää okinawalainen kylmyys on ihan jotain muuta.

Sellaista että menee illalla aikaisin nukkumaan, ihan vaan siksi että peittojen alla (käytän neljää) on lämpimämpää. Tai jos nyt ei millään vielä jaksa nukkua niin olen mennyt naapurintädin luokse juomaan kaakaota. Viikonloppuisin kun on tarvinnut tehä kotona tietokonetöitä niin olen pelastautunut Saaton ja Ayan taivaallisen kamiinan ääreen. Ja kun surffaamasta rantautuu niin hytinä ei lakkaa ennnkuin saa mahaansa suuren suuren sopan nuudelisoppaa.

Alkaa kuitenkin olla kevät; päivisin tarkenee jo melko hyvin jos aurinko paistaa (+23C). Hyttyssavua alkaa olla ilmassa, ja kuten mainittiin, sammakot ja luikerot on lähteneet liikkeelle. Vielä kuuluu sashiba-haukan kiljahteluita kukkuloilta joten kuvittelemme ettei vielä ole taifuunien aika, vaikka viikolla trombi kävikin kääntymässä ja rikkoi koulusta monta ikkunaa ja nosti kalaa merestä laiturille.

Alkaa myös kohta olla aikaa vuoden verran eräistäkin tapahtumista viime vuonna, jotka järisyttivät maata ja mieltä. Asiaa hiukan ajattelemalla tulee sellainen olo, että maaliskuun 11:nen maanjäristys ja tsunami herätti mut ajattelemaan asioita; ja vaikka Princetonin työtarjouksesta kieltäytyminen tapahtuikin hiukan myöhemmin, näin jälkikäteen on aika selvää että jo maalis-huhtikuussa oli Yoe menossa elämässään hiukan eri suuntaan kuin aiemmin. Tämä siis liittyen tuohon edelliseen kirjoitukseen ja sen kommentteihin ja siihen, miten ihminen voi muuttaa elämäänsä.

Mutta kuitenkin. Ultimaattinen syy tälle elämäntapamuutokselle on se, että ilman sitä en olisi vain millään selvinnyt hengissä viime vuoden – no, viimeisen kahden vuoden – stressistä ja kiireestä. Kun toimii työelämässä aivan jatkuvasti 130% teholla, palautumiseen ei enää riitä normaali hengailu ihmisten kanssa, baarit ja leffat ja urheilu; kun aivojen lepuuttamiseen löytyy aikaa vain muutama tunti viikossa, se on parasta käyttää tarkasti hengittämiseen ja tässä hetkessä pysymiseen. Tunnen tämän erityisen selkeästi nyt, kun seikkailujen seuraavan osan alkuun on enää niin vähän aikaa että ei tässä enää uutta säkillistä raakakahvipapujakaan ehdi ostaa.

Niin niissä kuuluisissa mediaseksikkäissä puheissani olen lumen lisäksi kertonut tarinoita siitä, miten tullaan tutkijaksi. Hyvin on juttu uponnut, vaikken ole ihan varma että on ihan cool että jokainen vastaantulija tietää (koska asiasta on kerrottu myös päivälehdissä) että kun Yoe oli pieni niin se löysi kuolleen linnun ja leikkeli sen kotona keittiösaksilla saadakseen tietää mitä sen sisällä on. Lapsille – samoin kuin myös erinäisille ei-tieteellisille tahoille kuten suurlähettiläille – omista tutkimuksista kertoessaan ihminen myös joutuu tiivistämään ja konkretisoimaan ja selkeyttämään omia ajatuksiaan suuresti, mikä on vain ja ainoastaan hyväksi. Niinpä minäkin nyt osaan kertoa – jopa paremmin kuin viime vuonna – mitä mun tutkimukseni käsittelee:

Sitä, miten aika luodaan.

Siis aivoissa.

Viime kuukausina olen päässyt käsiksi aivan fantastisiin uusiin virus- ja laserperäisiin työkaluihin, joilla kun aivoja sörkkää niin hups heti pulpahtaa kaikenlaista mielenkiintoista ja aivan ennennäkemätöntä esille. Paha vaan että sitä aikaa on niin vähän että todellakaan ei ole saumaa missä kaiken sen mielenkiintoisen paketoisi artikkeliksi. Mutta onneksi se data on ihan raakanakin niin kaunista katseltavaa että asiaan vihkiytyneille ei tarvitse edes mitään selittää, “ooh” ja “aah” kohoaa ilmaan ihan spontaanisti kun sliden laittaa silmien eteen.

Sivuprojekteina: orivarsalle ois kiva löytää tamma kaveriksi ja saaren lapsille pitäs järjestää joku tiedekerhohässäkkä; laitettuani ne kisaamaan matikantaidoissa kansainvälisessä UNICEFin järkkäämässä nettiskabassa, nyt ne ramppaa vähän väliä naukumassa et josko sais lisää jotain opetusta.

Aika pitkään – yli 8 vuotta – on tullut oltua Japanissa ennenkuin tajusin, että Daihatsu on dai-hatsu. Lisäksi tajusin tänään sen että croissantin sisään leivottu nakki on oikeasti aika hyvä idea.

BII HIA NAU – eli vastaus Riisalle


Kirjoittelin pidempää kommenttivastausta Riisalle, mutta kun tämä blogaustahtini on niin surullista niin eiköhän tästä voi ihan oman entrynki tehdä.

Eli joo, tosiaan, banaanipuut ja biitsi ja iltanuotiot on hienoa, mutta aivan parasta elämässä on ne pienet asiat. Eläminen. Aikaa löytyy jos vain niille sen antaa, oleellisiin asioihin keskittyminen on helppoa eikä sitä varten tartte käydä kurssilla.

Toki elämäni on vähän erilaista nyt, verrattuna aikaisempaan. En katso telkkaria enkä TV-sarjoja netistäkään, en pelaa pelejä enkä juurikaan lue kirjoja. En käy baareissa tai ravintoloissa tai leffassa tai shoppaamassa. En lue tekkiuutisia tai blogeja juurikaan; Taannoin sanottiin, että Yoe lukee koko internetin ennen aamukahvia; nykyään on aivan mahdollista että Apple julkaisisi jonkun uuden maagisen laitteen enkä tietäisi asiasta ennenkuin näkisin sen jonkun käsissä. Tällä hetkellä en ole edes ihan varma että oliko suomessa ne vaalit jo vai ei. Ja *gasp*: en ole sukeltanut sitten heinäkuun.

Noista kun jättää kiinnostumatta niin kyllä aikaa riittää vaikka mihin. Pitkiin aamiaisiin kamiinan lämmössä. Siihen, että kiittää ruoasta. Siihen, että viettää lauantai-illan istumalla hiljaa.

Totta kai elämässä on stressiä ja huolia ja kiireitä. Kun ajan autolla pitkät sillat Okinawan pääsaaren puolelle töihin, hiljaisuus jää taakse ja keskityn töihin. Useimmiten en ehdi kotiin ennenkuin muut jo nukkuvat; hyvin usein jään tulematta kotiin kokonaan ja nukun jossain missälie labran liepeillä. Huolet on samat kuin kaikilla ja aina: riittääkö rahat, ehdinkö, pystynkö, pitäisi tehdä päätöksiä, ja kyllä, seikkailujen jatkot on jo suunnitteilla, aikataulu tiukkenee päivä päivältä. Saato pitää tiukkaa rotia, nähdessään mun liukuvan jonnekin murehtimisen puolelle hän nauraa, naputtaa lattiaan rystysillä, sanoo, Yoooeee, BII HIAA NAU yo! Aurinko paistaa nyt, vastapaahdettu ja -jauhettu kahvi höyryää kupissa juuri nyt, ja tärkein asia minkä pitäisi olla mielessä on laittaa uusi kalikka kamiinaan ettei jäähdytä. Elä pilaa tätä hetkeä menemällä jonnekin missä on ikävää!

Hevosen kanssa työskenteleminen opettaa myös. Hevonen elää sataprosenttisesti tässä hetkessä ja näkee asiat paljaina ja oikeina ilman kuvitelmia ja käsitekonstruktioita. Olen hämmästyksekseni ja nolostuttavasti huomannut itsekin, kaikesta hevoskokemuksesta huolimatta, pääsääntöisesti katsovani hevosta näkemättä sitä itseään oikeasti; paran ympärille rakennan mielessäni kaikenlaisia käsitejärjestelmiä jotka on peräisin kirjoista ja elokuvista. Erilaisia tarpeita. Haluaisin että tämä nelijalkainen kauramoottori tekisi niin kuin minä haluaisin ja kävelisi tuonne. Harjoittelen sellaista, että seison pellolla hevosen kanssa ja yritän nähdä sen ilman mitään filttereitä ja linssejä. Ei ole helppoa, mutta välillä onnistuu, ja silloin koko maailma on yhtäkkiä kovin selkeä ja kirkas.

Ja vitsi on siinä, että vaikkei nyt lähtisikään elämään niin ekstriimisti kuin yoe, ainoa mitä tarvitsee voidakseen “elää elämää” on muistaa BII HIA NAU. Muistaa että oikeasti istut siinä tuolilla oman takamuksesi päällä. Katsoessasi seuraavaa vastaantulijaa näe, että se on ihminen, että siellä sisällä on oikeasti joku.

Toki on äärimmäisen hienoa ja onnekasta mulle, että olen saanut elää ympäristössä, joka ei hoputa tai käske tarvitsemaan. Noin puoleentoista vuoteen en ole ostanut juurikaan mitään mitä ei voi syödä tai muuten käyttää pois. Makuuhuoneessani on valtava laatikko täynnä tavaraa joka on luokiteltu “pois annettavaksi”, ja joka päivä määrä kasvaa kun katson omaisuuttani ja ihmettelen että mitä mä nyt tälläkin muka teen. Kaikenlaisia teknologisia härpäkkeitä tulee käytettyä melkein vain matkoilla. Kermavaahdon voi vispata haarukalla. Veden voi keittää kattilassa. Luojan kiitos ei ole pölynimuria; kotitekoinen luuta on tuhannesti parempi eikä aiheuta raivonpuuskia.

Mutta silti, Riisa, en usko että jonkinlainen elämän aikataulujen järjestäminen on se juttu että voisi elää elämää. Riittää että muistaa elävänsä. Kiittää ruoasta. Rentouttaa hartiat ja vetää syvään henkeä.

Heppatytön paluu

Maailma näyttää tältä aallonharjan ulkopuolelta juuri ennen
murtumista

Jos jossain olis sellainen kilpaurheilu missä voittaja on se, joka tekee eniten järjettömiä asioita eläissään, olisin sen lajin Usain Bolt, teen tyhmyyksiä ja vielä tuuletan.

Blogaaminen on mulla nykyään sellaista, että kaikenlaisia blogipostauksia tulee luotua päässä vaikka kuinka paljon, ja niiden otsikotkin valmiita on, mutta en vaan millään saa aikaiseksi istua koneen ääreen ja kirjoittaa. Tämän entryn nimi piti olla “Jyrkkä “Ei!” kateudelle”, ja sen sisältö olisi ollut vastaus kaikille jotka joskus ajattelee “vää olen kateellinen Yoelle ja sen sikahienolle elämälle”. Eli siis aion kertoa miten yksinkertaisen kamalaa täällä on.

Mut ensin jotain aivan muuta. Siinä typeryyssarjassa. Nääs nyt tilanne on sellai, Houston, että meillä on hevonen. Eikä ihan mikä hyvänsä hevonen, vaan puhdasrotuinen Yonaguni-ori. Miten tässä näin kävi?

(toim. huom. “meillä” ei suoranaisesti tarkoita sitä että se hevonen olisi Yoen. Kuten ehkä käy ilmi seuraavasta, “meillä”-sanan käyttö on kuitenkin ihan oikeutettu.)

Saato oli jo puolisen vuotta sitten, aasin kuoleman jälkeen alkanut miettiä että josko hevonen olis kiva. Naapurisaarella setä pitää muutamaa Yonaguni-heppaa; moneen kertaan on juteltu että voisko Yonagunilta käydä hakemassa itselle hevosen myös. Hankalaa on kuitenkin; Yonaguneja on olemassa lähteestä riippuen vain 100-200 yksilöä, eikä Yonagunin hevosväki hevillä halua päästää aarteitaan muualle.

Vaan kävikin niin, että pääsaaren puolelle, ihan tuohon pitkänsillan päätyyn, ilmestyi kesällä pörheä parivuotias Yonagunilainen. Käytiin sitä kattelemassa, Saato neuvotteli aikansa omistajan kanssa ja sopi että tulee parin viikon päästä sunnuntaina seteleiden kanssa noutamaan otuksen. Rakennettiin kolmistaan tallia ja aitausta, valmiiksi ennenkuin uusi perheenjäsen saapuisi. Tärkeänä päivänä tulee kylmää vettä niskaan: ei myykään, haluaa puolet enemmän hintaa, ja sitäpaitsi aikoo pitää sen itse ja laittaa vetämään kärryjä. Nyyh.

Jouluaattona sitten löytyy porstuasta lappu omistajalta. Että soitatteko, olis asiaa. Täällä on monta hymyilevää naamaa mutta Saato coolisti kysyy puhelimessa, että mitähän sulla olis asiaa. Kuulemma vois sittenkin myydä, ihan vähän vaan kalliimmalla kuin mistä alunperin puhuttiin. Saato ihmettelee että eihän autonkaan hinta nouse jos sillä puoli vuotta ajaa. Mietitään asiaa vielä, jookos.

Käyn välissä Hokkaidolla lumilautailemassa, ottamassa ensikosketusta Aitoon Puuteriin. (Hyvinkin läpikotaista kosketusta, for that matter.) Matkalla rinteeseen hevosenomistaja soittelee taas, että eiks nyt kuitenkin.

Kun palaan Okinawan lentokentälle, Saato on vastassa, auton takakontissa on satula. Nyt on hevonen, joo.

Ja Yoe löytää itsestään jo vuosia sitten kadonneen heppatytön. Ihq! Sen lisäksi että tapanani on nousta auringonousun aikaan seitsemän pintaan, käydä lenkillä oman ja kylän muiden koirien kanssa (aivan mainio tapa pysyä ajan tasalla tapahtumista – kyläpuodin edusta on tämän saaren Facebook, siinä kun pappojen ja mummojen kanssa istuu niin vot tietää kaiken tarpeellisen maailman menosta), nyt ohjelmassa on hepan vientiä laitumelle, veden kantoa ja muuta urheilua … en kuvittele olevani mikään hevosmestari, mutta enemmän on kokemusta niistä kuin loppusaarella yhteensä.

Se mistä mulla ei ihan riittävästi ole ollut kokemusta on kouluttamattomat oriit jotka tuntuu välillä kävelevän pääasiassa takajaloillaan. Tavallisten surffimustelmien lisäksi kerään nyt siis myös hepanpuremia ja kavionjälkiä. Yonaguni on onneksi pieni ja erittäin säyseä rotu…  Edellinen omistaja ei ilmeisesti tiennyt hevosista tuon taivaallista, ja ensimmäisten temperamentin varjojen ilmaantuessa halusi (viisaasti) päästä ongelmasta eroon.

Nyt tietysti järkevä ihminen toteaisi että eipä mekään haluta mitään ongelmia kun vaan pelkkää ruusuilla tanssimista, eikä sellaista takajaloillaan temmeltävän otuksen kanssa tanssimista. Mutta kun kaikki kaksijalkaiset asianosaiset tunnustaa että ovat aina haaveilleet villihevosen taltuttamisesta autiolla saarella tai jostain vastaavasta… no, osa tätä “ollaan aikuisia”-juttua on se, että hiukan turhiakin haaveita voi lähteä tavoittelemaan.

Siistiä. Löytää itsestään kaikenlaisia uusia voimavaroja kun vastassa on montasataakiloa hevosta.

Tänään sitten näin kuinka Kissa kesytti hevosen. Hankala kuvailla sanoilla – had to be there – mutta tilanteessa oli aika järjettömän syvällisiä opetuksia. Joojoo, mietitään. Ehkä meidän pitäs mennä pariks vuodeks vielä zen-meditoimaan ja aloittaa sit uusiksi.

Koiralle tuli yllättäen juoksuaika. Noh, ajattelin, ehtii sen leikkauttamisen tehdä myöhemminkin; ei tää niin paha, edellisen koiran kanssa ikävintä oli että sohvat tuhriintuu mutta kun Koira asuu pihalla niin eipä se haittaa. Niinniin. Pihalla. Saarella jolla on jokunenkin kulkukoira. Jonkun aikaa yhteisvoimin saatiin kundit pidettyä loitolla, mutta lopulta luonto ja tikanpojat vetivät pidemmät korret – ainakin kahdesti. Koiralla oli kovin leveä hymy naamalla. *huokaus*. No, tilasin leikkautusajan ja annoin nuorten nauttia nuoruudestaan. Julmalta tuntui koiranpentujen abortointi mutta korvaukseksi Koira sai mikrosirun. Sekä myös tittelin “saaren kallein koira”.

Hiukan pitää kyllä kehua. Kulkukoirasta äärimmäisen tottelevaksi ja luotettavaksi koiraksi kolmessa kuukaudessa.

Niin että onks tääl nyt kivaa.

On tosi mukavaa kun kaikenlaiset ihmiset aina kokkaa sulle ja aina on kutsuttu syömään jonnekin, mutta sit pitää syödä sitä mitä on. Ei auta tehdä mieli pizzaa jos naapurissa on paistettu kurpitsa. (Kurpitsat on hienoja mutta myös vähän vaivalloisia, niitä tulee nyt sieltä ja täältä ja ei sellaista yksi ihminen mitenkään saa syötyä, ei yksin eikä kaksin eikä edes kolmessa viikossa). Kun mennään naapurisaarelle harjannostajaisiin ja on niin perinteistä että ja noin, ja sitten tädit kantaa eteesi suurella hartaudella jättikulhollisen vuohikeittoa. Hiijaaziiruu. Tällä kertaa tulin omakohtaisesti ymmärtäneeksi sen, että hiijaaziiruun laitetaan vuohesta kaikki. Myös hampaat ja ikenet. Kiva löytää niitä omasta suustaan. Myönnän, että ensimmäistä kertaa ehkä ikinä jouduin luovuttamaan ennenkuin pääsin edes puoleenväliin kulhoa. Onneksi Koira auttoi.

On ihanaa mennä kylpyyn ammeeseen joka on iso vesisammio pihalla ja jonka juuressa on tulisija, ja katsella tähtiä. Mutta jos vesi alkaa jäähtyä niin pitää kivuta ulos ja alas ja on kylmä ja pitää pökkiä halkoja tulisijaan ja puhaltaa ja säätää, ja sit kun se roihahtaa niin äkkiä alkaa taas kylvyssä takamusta poltella. Viime aikoina olen myös laittanut ruokaa pääasiassa avotulella; omassa talossani kun ei ole lämmitystä, niin näiden hyytävien +15C iltojen aikana tulee mielummin vietettyä aikaa paikassa jossa on Tuli. Eilen takkini syttyi vähän palamaan kun lämmittelin kamiinaa vasten.

Luonnon keskellä on myös mukavaa. Vähemmän mukavaa on löytää luontoa itsestään esimerkiksi punkkien muodossa. Erittäin epämukavaa oli tulla mukaden puremaksi. Viime viikon ajan autoni on haissut siltä kuin sinne olisi joku ryöminyt ja kuollut. Todennäköisesti näin on tapahtunut.

Täältä on myös ihan hemmetin pitkä matka ihan mihin tahansa. Yhä enenevissä määrin koen vastenmieliseksi saarelta lähtemisen, edes kauppaan. Sit tulee syötyä kirjaimellisesti pihan ruohoja sopassa. (Ilmeisesti melkein kaikki mikä täällä kasvaa on syömäkelpoista ja terveellistä.)

Kyllä. Täällä on ihan parasta maailmassa.