Kuulemma on käämeitäkin

Kamadou, the treasure of the island, a photo by marylkayoe on Flickr.

Joskus pitäisi uskoa omaa tietoaan. Voisin vaikka oppia, että “kai se on ihan okei” ei välttämättä tarkoita samaa kuin “okei, voit lakata ajattelemasta”.

Okinawalainen Habu-käärme on yksi maailman myrkyllisimmistä – pienempikin purema on ihmiselle hengenvaarallinen, ja omin silmin näin aasin rinnassa kaksi kuuden sentin etäisyydellä toisistaan olevaa, valtoimenaan vuotavaa hampaanjälkeä. Aasi kuitenkin näytti lähinnä järkyttyneeltä, ja verentulon tyrehdyttyä alkoi syödä tavalliseen tapaan. Yritän tällä puolustella itseäni ja uskotteluani että kyllä se siitä. Varsinkin kun joku lehmien omistaja sanoi että kyllä hevoseläimet pärjää. Eikä tosiaankaan ollut mitään eläinlääkäriä saatavilla ilta-aikaan kaukaisille saarillemme.

Aamulla tilanne näytti paljon huonommalta. Niitylle jolla aasi oli ollut ruokailemassa oli rakennettu katos ja kannettu sylikuormittain sokeriruo’onvarsia pehmikkeeksi, joilla selkeästi huonovointinen eläin makaili omistajansa vieressä. Hengitys kuulosti raskaalta, mutta vesi maistui. Pestiin haavat uudelleen; varmuuden vuoksi soitettiin paloasemallekin mutta eivät sieltä lähde eläimen vuoksi vastamyrkkyä tuomaan. Eläinlääkäri saapui iltapäivästä, antoi kipulääkettä ja tulehduslääkettä ja hyytymisenestoainetta ja tiputti suoneen suolaliuosta (“ei ole vastamyrkkyä antaa eläimille”); nämä toimenpiteet piristivät paitsi omistajia myös aasia, joka jaksoi jonkin aikaa taas syödä ja melkein seistäkin. “Jääräpäinen eläin”, totesimme. Ei ota askeltakaan jos ei halua, eikä selkeästi halua antaa jollekin käärmeelle periksi.

Illalla näytti vieläkin paremmalta, kaulaan noussut turvotus tuntui pienemmältä vaikka turpa ja jalat olivat kylmät. Peittoja oli tuotu, uudelleen vuotamaan alkaneet haavat pidettiin puhtaina ja pehmeää turpaa lämmitettiin käsin. Aasin ympärille oli noussut pieni telttakylä, nuotio toi lämpöä ja valoa, hyttyssavut pitivät inisijät loitolla ja aasin lepopaikan ympärille oli tehty pahalta suojaavia sangwaa-ruohotalismaaneja. Naapuritalon vanha koirakin oli paikalla ja parhaansa mukaan otti osaa hoitotoimiin nuolemalla aasin kasvot ja korvat.

Kahden aikaan aamulla hengitys kävi vaikeammaksi, ja aasimme Kamadou kuoli pää Saaton sylissä. Harventunut valvojajoukkomme kuivasi kyyneleitään hitaasti viilenevään kaulaan. Omistaja jäi viettämään yönsä tulen ääreen.

Aamulla syömme yhdessä aamiaista, kaikki ovat tuoneet mitä parhainta löysivät. Edessämme on tilanne, jossa on selvitettävä miten parisataa kiloa aasia saadaan pois viidakkoniityltään ja haudattua, kun “soitetaan kaupungin eläinviranomaisille” ei ole vaihtoehtojen joukossa.

Kattopellin palalle siirretty, vilttien alle peitelty eläinparka kiskottiin saaristolaisäijien ja -surffareiden toimesta lähemmäs tietä, jonne maasturi oli saanut perävaunun tuotua. Kuulostaa helpommalta kuin mitä oli. Jostain löydettiin pieni kauhakuormaaja, jolla Gishi-san kaivoi montun kauniille paikalle sanshinien valmistukseen käytettävän puun juurelta. Viimeiset metrit peräkärrystä hautaan siirsimme aasia käsin, jaloista, hännästä ja kaulasta kiskoen.

Kuopan pohjalle Kamadou asetettiin mukavan näköiseen asentoon, peiteltiin banaaninlehdillä, orkideoilla ja muilla viidakkokukilla. Yoe laittoi matkalle mukaan omenoita, Aya poimi aasin lempiheiniä. Saariäijät seisoivat päät paljaina, kun vanhin heistä aloitti rukoukset (joiden sisällöstä en okinawankielellä ymmärtänyt muuta kuin sanat aurinko, meri ja maa) ja me työnsimme multaa kuoppaan, ensin käsin, sitten lapioilla. Sade oli lakannut, mutta multa muuttuu kasvoille tartuttuaan mudaksi kun sen kyynelillä kastelee. Kun pitkät korvatkin ovat peittyneet, kauhakaivuri jatkaa. Maa on yllättävän nopeasti tasainen.

Katsellaan sanshin-puuta. Muutaman kymmenen vuoden päästä se on suuri ja kaunis ja sen rungosta voi valmistaa soittimen, sanoo Gishi, seurueen vanhin.

Korallisaarilla tuulee ja on käärmeitäkin.

From 2011-05-14

Miten aivot toimii.

This is home, a photo by marylkayoe on Flickr.

Matkustin länteen kaksi päivää ja saavuin Okinawalle sadekauden ja taifuunin tervehdittäviksi. Auto on myyty joten kotiin ei ollut vielä menemistä – onneksi rakas kolleega kampuksen laitamilla oli, kuten aina ennenkin, vieraanvarainen ja tarjosi vierashuoneen majapaikakseni. Siis heti sen jälkeen kun sille oli saatu muistutus siitä että olin palannut – muutaman tunnin sain kökkiä matkatavaroitteni kanssa toisen rakkaan kolleegan luona vertailemassa uusia teknoleluja ja tilittämässä pikkuaivotieteen tilaa.

Jetläg on mieletön, ja sitä ei nyt varsinaisesti auta se että ensinmainitun kollegan kanssa jää aina suustaan kiinni ja päättää ratkaista “miten aivot toimii”-ongelman siltä istumalta; toinen yö ko. majoituksessa jäi noin kahteen tuntiin unia. Todettiin että oikeasti kellään muulla ei oo mitään vihjettä siitä miten aivot toimii, ja strategisesti valitettavasti meidän pidettävä asia omana tietonamme kunnes ollaan tarpeeks vahvoja voidaksemme itse julkistaa asian (sen sijaan että se menis jonkun uratärkeän labranpäällikön kaulukseen.)

Vakava unenvaje oli ehkä hyväksi, loppujen lopuksi. Töihin kömmittyäni, avasin analyysisoftan koneella näyttääkseni siltä että teen töitä samalla kun lipitän kolmatta kahvikupillistani – ja kun näin esiin ensinnä pompahtaneen kaavion (viimeisen jonka olin tylsistyneenä ennen matkaa laatinut) tajuttomuuden partaalla hoippuroiva aivoni näkee yhteyksiä ja patterneja ja aivan suorastaan puhtaan Tuloksen. Pomo sattuu paikalle, kerron että tässä on Tulos, ja eikös kirjoiteta tästä abstrakti Suureen Jenkkikonferenssiin jonka deadlineen on aikaa noin 12 tuntia.
Pomo jetlägää toisesta suunnasta, ja päädymme selvittämään ongelman “miten näköaivokuori toimii” noin varttitunnin päällekkäispuhumisella ja käsienheiluttelulla, ja parin tunnin päästä olen vinguttanut luottokorttiani abstraktinlähetysmaksun verran. Olen aika varma, että kunhan aivoni saapuvat rahtipostilla matkoilta ja ne alkavat (tavalla tai toisella) toimia, ne toteavat että olipa muuten Pirun Huono Idea. Siksi olikin hyvä suoritua hommasta nopeasti.

Pikkuaivo/muurahaistutkijaklikkimme joka yleisesti ottaen jakaa keskenään kämpät, kaljat ja kärryt on lievässä epästabiiliuden tilassa, koska yhden äiti on kylässä ja toinen on kylässä äitinsä luona ja yhdessä autossa ei ole vakuutusta, mutta tänään sain vihdoin alleni liikennöintivälineen jolla uskaltaiduin ajamaan kohti omaa saartani. Hiukan oli arveluttanut, väsymys oli kova eikä henkinen tasapaino ollut parhaimmillaan litroittain nautitun kahvin ansiosta ja näkyvyys oli pahimmillaan negatiivista (muistattehan rakkaat lukijat, että täällä kun sataa niin sit kans Sataa), mutta pääsin kuitenkin kommeluksitta Miyagille.

(Kaatosade tuntuu siloitttavan valtameren untuvanpehmeän harmaaksi ja hiljaiseksi. )

Ensi töikseni syötin hepalle porkkanat, ja pysähdyin tutkimaan aasiparkaa johon habu-käärme oli haukannut aivan hirveän näköisen lommon. Verenvuoto saatiin tyrehdetyttyä, ja konsultoitujen aasintuntijoiden mukaan hevoseläimet sietävät käärmemyrkkyä kohtuullisen hyvin joten emme lähteneet viemään eläinparkaa pikkukuormurilla mihinkään.

Joka tapauksessa, kun pääsin sisälle, olin polvia myöten mudassa ja paljain jaloin, läpimärkä sateesta ja kädet veressä. Hymyilytti, tuntui ettei vois tuntua enemmän kodilta tämä paikka.

Olinpa väärässä.

Rutiininomainen “onko käärmeitä tai skorpioneja talossa tai maanvyöryä takapihalla” – tarkistuskierros jää väliin. Saato ja Aya odotti mua keittiössäni höyryävien sanmainiku-lihapatojen kanssa, Kammi oli tuonut vastaleivottua leipää, ja jääkaappi oli huolella varustettu oluella. Viidakkokukkia vedellä täytetyssä olutpullossa. Ruoka on hyvää ja keskustelukin, vaikken osaa selittää miten aivot toimii. Saato kieltää mua tiskaamasta tai tekemästä mitään muutakaan; Aya tarjoaa itsepoimimaansa ja kuivattamaansa guavateetä.

Ilta jatkuu; Viereisen seuraintalon takahuoneessa istutaan sitten puoleenyöhön hampaattomien äijien, sanshinien ja riisiviinin seurassa. Tarkoitus oli vain tsekata pari biisiä huomista tilaisuutta varten, mutta ketään ei huvita lopettaa soittamista. Ja laulamista. Ja tanssimista. Paperikurkien taittelemista.

Niin ne aivot toimii silviisiin, että ne reagoi tällaiseen ajattelemalla että muahan ei voi maailmassa mikään kaataa.

epäammattimaista musiikkia

New found family, a photo by marylkayoe on Flickr.

Kaikenlaista on tapahtunut, tehty ja eletty. Voisin helposti vuodattaa sivukaupalla siitä kuinka kaikki on kamalaa – ja rest assured, valitusta erityisesti ruoan mauttomuudesta on luvassa – mutta kukahan nyt moisia jaksaisi lukea. Tämän blogin kantavana teemanahan on vain ja ainoastaan se, että yoe kehuskelee miten sen elämä on hienoa.

(meh).

No mutta. Kävin pääsiäisviikonloppuna Helsingissä ja vappuviikonloppuna New Yorkissa, missä vanha hullu valokuvaajatuttavamme TriBeCky oli puuhaamassa Brooklynin kasvitieteellisen puutarhan kirsikankukkafestareilla. Ystävän seura on aina kaivattua, joten huolellisesti pakkasin mukaan hammasharjan ja iPodiin googlen antamat reittiohjeet ja matkustin kolisevalla junalla Princetonista tuohon kaupunkiin jossa en aikaisemmin ole käynyt.

Brooklynin puutarha löytyi helposti, seuraamalla Pennsylvania Stationilta asti cosplay-porukoita. TriBeCkyn valokuvanäyttelykin löytyi, sekä lava, jolla olisi kahden päivän ajan esillä kaikenlaista hienoa japanilaista korkeakulttuuria ja amerikkalaisenglantilaisella aksentilla lausuttuja japanilaisia nimiä ja sanontoja.

“ping”

Jos olisin pystykorva niin olisi korvat ja kuono kääntyneet sillä sekunnilla lavan sivuoven suuntaan, kun kuulin sanshin-kielen näppäksen. Ei epäilystäkään, toinenkin “ping”. Istuin ruoholle yleisön joukkoon hypnotisoituneena, kun esitys alkaa ja ryhmä esittää ihan saman biisin kuin mitä olen Miyagin mummojen ja pappojen kanssa vetänyt illasta toiseen ja tanssiryhmä tekee samat askeleet kuin naapurintätini. Laulua ei kuulu, mutta seuraavan kappaleen aikana eteen nousee tiukasti maalattu naistrio joka esittää Warabigami-laulun, sen, joka on ensimmäinen opettelemani okinawalaiskappale.

Alkaa melkein itkettää. Eikä edes onnesta tai liikutuksesta, vaan kiukusta. Tyypit laulaa Ihan Väärin! Ei siis että melodia tai sanat ois väärin, mutta kamoon, okinawalaista min-yo:ta ei vaan kuulu laulaa oopperalaulajan äänenmuodostuksella. Sanshinien pehmeä ääni peittyy korviasärkevään viulusäestykseen, ja sanshin-soittajien vanhimman laulusta ei kuulu mitään. Jotain korkeaelittiistä tanssia musiikin tahdissa.

Niin, tämä ei nyt olekaan Okinawa missä musiikki on osa jokapäiväistä elämää ihan jokaiselle, vaan länsi missä musiikki on hienoa taidetta ja ammattilaisesiintyjien tai ainakin tosiharrastajien yksityisoikeutta. Kaukana siitä maailmasta missä kuka hyvänsä voi nousta lavalle rallattamaan jonkun laulun tai rämpyttämään sanshinilla. Vaan ei voi mitään – toisaalta, ehkä joku näistä pitää musiikkikoulua jossa voisi hankkia jonkinlaisen muodollisen pätevyyden okinawalaismusiikkiin tai kenties jopa – *gasp* – diplomin!

Nielen kiukunkyyneleet ja kirjoitan talteen mainitun ryhmän nettiosoitteen.

Konsertin jälkeen löydän itseni kuitenkin hivuttautumassa kohti lavan backstage-ovea. Esiintyjät puhuvat englantia joidenkin muiden ihmisten kanssa. Kenties toisen polven amerikkalaisia ovat he. Kehtaanko sanoa jotain. En kehtaa. Iik mitä mä nyt niille muka sanon. Että hei mä olen okinawalla vähän soitellut tätä soitinta ja haluaisin opetella lisää ja paljonko maksaisi ottaa osaa soittotunneille. Öh. New Yorkiin on Princetonista puolentoistatunnin junamatka. Katselen tyyppien kasvoja, okinawa paistaa niistä kuin aurinko, mutta ehkä vaan kuvittelen.

Meinaan jo luovuttaa kun korvaan osuu sana uchinanchu, “okinawalainen ihminen” okinawan kielellä. En tiedä mitä tapahtuu mutta ilmeisesti hyökkään keskusteluun mukaan. Huomaan seuraavaksi että täti halaa mua ja höpöttää okinawaa ja toinen on kotoisin mun naapuriniemeltä ja hei perustetaan saman tien vaikka taikorumpuryhmäkin ja koko kesä soitetaan sanshineja Central Parkissa ja sit meil on tällanen dokumenttielokuvaprojekti ja tää tyyppi täs on neuroanatomisti ja hei missä sun sanshin on meil ois yks esitys huomenna tuutko mukaan.  Vanhempi, länsimaalainen kulttuurisetä siinä vieressä hymyilee ja nauraa, “you have been adopted into the family I see.”

Eipä tässä muuta. Paitsi että söin illallista puolalaisessa ravintolassa jossain, tapasin Harvardissa toimivan japanilaisen tutkijan joka tuntee myn yhden kaverin OISTista, join awamoria nurmikolla ja puolalaista portteria samalla kun ladattiin kameroiden akkuja ja katsottiin animea pienessä asunnossa kahden korttelin päässä robert de niron kämpästä. Toisen päiväni New Yorkissa aloitin syömällä baagelia ja kahvia jalkakäytävällä istuen, jatkoin roudarihommissa maailman ainoalle j-pop-bigband-poikabändille ja päätin oppaana valokuvanäyttelyssä ja myin postikortteja trendikkäille ihmisille.