Breaking news

” Traffic deaths [in Japan] in 2004 fell to a 48-year low; no one can think why, except that the roads may now be too crowded to permit accidents. Another possibility: the fine for drunken driving is now a minimum of ¥300,000 yen, with the bar that served the drinks liable to a similar fine. ”
What if you were bought the bottle all by your own and were drinking it alone? Double fine?
Browsing the recent articles at Elsevier’s ScienceDirect, found an article which proposes an all-female crew on the would-be spaceship mission to Mars. Several strong physiological reasons are given why women will cope better with the long journey in space; “The only apparent disadvantage of an exclusively women crew for a Mars mission, may be the advisability of their avoiding space walks during menstruation, because of the greater risk at that time of decompression sickness. The optimal time would be during the follicular stage.” So, remember this when scheduling the outings.
Social Science Journal published a report on students’ purchase strategies regarding condoms – important study, since even though condoms are available widely (in some parts of the world, at least), unwelcome pregnancies and STD are still around; it would thus be helpful to know why kids still don’t seem to have them on hand when needed.
“Undergraduates’ reports of a required condom purchase suggested purchase conditions that factor into condom use reluctance. Committed purchasers develop strategies that help complete the transaction. Males and females rely on similar purchase strategies. Female purchasers express more concern about the purchase and overall require more strategies, such as “hiding” the condoms among other items and bringing along supporters for the purchase.”
Personality and Individual Differences will soon publish an article that shows that gay men gamble less than heterosexual men, whereas homosexual women gamble more than their heterosexual sisters. At least between years 1938 to 1963, from which period the data are collected.
So there. Hadn’t anything more important to say. Except that they’re selling here chocolates that contain GABA, an ‘inhibitory’ neurotransmitter, that is supposed to act like an anti-axiety substance. “mentaru baransu chokoreeto”, “for people who are fighting against stress at work”. I consciously keep it out of my mind that it surely won’t cross the blood-brain-barrier on it’s own, even if it did survive the digestive system. Every pretext for eating chocolate is justified.

Advertisements

Kirjoituskriisi

Tällä kertaa kriisi ei johdu siitä että ei olisi mitään mistä kirjoittaa; on liikaa ja sellaisia asioita vielä jotka mun mielestä on ns. Tärkeitä ja joista olisi syytä kirjoittaa. Sen sijaan mitään pientä ja turhaa aihetta ei löydy helpolla.
“Eilen satoi lunta mutta ei onneksi maahan asti. Asashoryu voitti jälleen sumo-turnauksen. Sain lainaan Kahden Tornin Extended Editionin kiinalaisen version jonka takakannessa puhutaan jostai leffasta jossa on Samuel L. Jackson. Naapurimme M&J hankkivat uuden pölynimurin mutta en vielä ehtinyt katsomaan sitä koska olin niin kiireinen lojuessani sohvalla.”
Pidemmän aikaa on ollut työn alla entry tieteen ja julkaisemisen suhteesta; vaikka kuinka yritän keskittyä asiaan ja olla jaarittelematta turhia, teksti ei ole enää pitkään aikaan ollut entry vaan jotain Sodan ja Rauhan ja Sunnuntaihesarin välimaastosta.
Itse asiassa, en ymmärrä ihan minkä takia mulla on sellainen käsitys että blogientryllä on säällinen maksimipituus (luokkaa kolmisensataa sanaa?) jonka jälkeen se muuttuu tilitykseksi. Omalla kohdallani siis. Ikäänkuin, jos mä haluan jotain sanoa ja jos oikeasti se sanominen on sen arvoista ja mulla olis jotain lisättävää tähän jumalattomaan tekstivirtaan mitä kaikista maailman blogeista nettiin valuu, mun pitäis pystyä tiivistämään se enintään yhteen kappaleeseen ja mielellään yhteen lauseeseen – eihän sitä nyt kukaan herranen aika jaksa lukea mitään enempää jollei ole koristeena kivoja kuvia. (Jos taas en kirjoita asiaa vaan tilitän tai muuten tapan aikaani näppiksen äärellä ei ole mikään ongelma jos tuloksena on romaani; tämähän kun ei ole oikeastaan kirjoittamista vaan puhumista… vaikkakin ehkä yksinpuhumista.)
On noita aitoja kynäniekkoja jotka osaa pitää lukijansa mukana satojen sivujen ajan vaikka ei olis mitään sanottavaakaan; musta ei kirjailijaksi ole joten saisin opetella ilmaisemaan itseni mahdollisimman tiiviisti.
Tosin, kun nyt luin hiukan tarkemmin niitä aikaisemmin mainostamiani SABin tiedeblogeja niin petyin aika lailla. Ne kun näyttävätkin olevan usein kirjalliselta tasoltaan vain hiukan mobiilipelichatti-keskusteluita korkeammalla. Noh, aika lailla korkeammalla, mutta TJEU: Animal Right Activities and Their Crime Against Humanity – tyyppi puhuu sinänsä asiaa ja on selkeästi raivoissaan, mutta siitä huolimatta luulisi koulutetun henkilön muistavan oikeinkirjoitussääntöjä eikä kirjoittavan monoliittistä vuodatusta ilman välilyöntejä. Mobiilipelichateissa taitaa edelleenki olla joku 160 merkin tms maksimipituus…
Hmm. Ehkä pitäisi opetella tiivistämään 160 merkkiin.
Tai haikuja kirjoittamaan. Niihinhän pitäisi saada tiivistettyä koko todellisuus ja nykyhetki.
“surffatessa syntyy taas
uusi ajatus
blogi karkaa käsistä”

Tiedettä saken voimalla

050121_223424.jpgSanon suoraan että tämä entry on kirjoitettu noin puolentoista sakepullon voimalla, aikaisemman tiede-entryn ja maailmassa liikkuneen uskonto-versus-tiede-asian inspiroimana. Haluaisin kirjoittaa asiasta hienosti mutta tässä tilassa se tuskin onnistuu ja huomenna huurun hälvettyä kumminkin pelaan Prince of Persiaa – joten saa ny kelvata.
Perjantain kunniaksi mentiin perinteisesti baariin – jossa tuopit oli Oikean Kokoisia (2x 1 litra meni ihan kivasti) ja sakea tarjottiin riittävän isoista laseista. Ilmassa on ollut suunnitelmia sake-opintopiirin perustamisesta; niin että joka viikko joku ostaa erilaisen pullon ja sitten analysoidaan porukalla, myös kaasukromatografia mukaan ottaen.
Joka tapauksessa, erinäisten mutkien jälkeen, päädyttiin meidän kämpille naapurilabran pomon – joka on harmittavasti mua nuorempi ja siten aiheuttanut mulle paljon ‘en ole kelvollinen’ – tunteita – kanssa juomaan kiskalta ostettua puolentoista litran sakepulloa maistelemaan.
1) ajatukset itensä riittämättömyydestä kun on vain enthusiasti eikä varsinainen exploreri on ihan roskaa. Tiede ei edisty pelkillä rajamaiden kulkijoilla eikä pelkillä ryhmänjohtajilla. Tarvitaan niitä johtajia pitämään homma hanskassa, tarvitaan organisaattori pitämään huoli siitä että työt edistyy, explorerit keksimään uusia ajatuksia ja enthusiastit innostumaan ja jatkamaan jääräpäisesti kokeita sen jälkeen kun kaikki muut ovat kyllästyneet ajatukseen. Yksinäisten nerojen kuten Newtonin aika on joko ohi, tai jos ei ole niin ei kai kukaan järjissään oleva voi kuvitella olevansa uusi Newton …
2) Tiedotus kaikille niille jotka tohtoriopiskelijoille kuvittelevat olevansa orjatyöläisiä ja vapautuvansa väittelyn jälkeen: fakta on että postdoc-kausi on orjatyötä. Orjatyötä josta ehkä maksetaan jotain. Ei ole trakoitus tuottaa uusia ideoita – kaikki mahdolliset ajatukset muuttuvat kumminkin ohjaajan ideoiksi – tarkoituksena on kerätä pisteitä CVtä varten ja julkaisuja JOTTA JOSKUS PÄÄSISI VAPAAKSI. Mä olen ollut siinä uskossa että postdoccina katsotaan onko ihmisestä siihen että kykenisi keksimään jotain omaperäistä… mutta oikeasti tutkijana, tiedehyypiönä on vasta vapaa kun on ansainnut kannuksensa ja granttinsa, pitää kerätä skillejä ja rakentaa kontaktiverkkoa kaltaisiinsa – eli siis, oman sukupolvensa tieteentekijöihin.
3) miksi teemme tiedettä? Jos otetaan kasaan kaikki tietämys mitä ihmiskunta on tieteilynsä kautta ikinä saanut, tai mitä ikinä on mahdollista saada aikaan, se mitä yksittäinen tutkija – miten kuuluisa nimi nyt ikinä onkaan – on loppujen lopuksi äärettömän pientä. Mieti siis, mitä uhraat tieteen alttarille kun ainoa mitä siitä takaisin saat on oma nautintosi, oli se sitten ilosta tietää tai kunniasta Nature Geneticsin sivuilla. (Nautinko tästä oikeasti??)
Okei, meil on tää tyyppi joka on mua nuorempi (ja mä olen siis 30) ja jolla on 10 miljoonan budjetti vuodeksi ja oma labra. Mitä se sanoo on et se katuu että se on käyttänyt kaiken aikansa labrassa. Kun muut vietti iloista opiskelijaelämää, kun muut eli elämää ja kävi Afrikassa ja Brasiliassa ja sukelsi Punaisessa meressä. Mitä on labratyö ja tiede elämän rinnalla? Paitsi jos olemme psykopaatteja, sairaita tapauksia jotka eivät kykene ‘normaaliiin elämään’. Jos ei pysty suoriutumaan tieteestä kahdeksaöa tunnilla töitä päivässä niin pitäisi lopettaa. Tyyppi pohtii myös että oikeasti pitäisi ihmisen ymmärtää luovuttaa tieteen teko kun täyttää 40 ja siirtyä muualle, joko opettamaan tai liike-elämän piiriin ja jättää uusien asioiden keksiminen nuoremmille. Helppohan se on jos henkilö on 30-vuotiaana selkeästi jo jotain (huomatkaa että en näköjään tässä katso tohtorintutkintoa ns. miksikään).
Tarkoittaako tämä että jos ei kahdeksalla työtunnilla päivässä pysty mielestään suoriutumaan tieteestä niin pitäisi luovuttaa ja todeta “ei musta ole tähän, ryhtyisinkö pizzanpaistajaksi?”
Tarkoittaako tämä että jos tuntuu siltä että postdoc-ohjaaja ei oikeasti tee tiedettä vaan esimerkiksi pönkittää omaa egoaan on silti pelattava mukana ja oltava kuuliainen ja tehtävä mitä tahansa mitä pyydetään jotta saisi julkaisuja?
… veto loppuu kesken eikä tässäkään saanut sanottua mitä haki takaa – luultavasti kun aikanani herään huomenna ja tämän luen niin deletoin nolostuneena. Huomenna on kumminkin krapula ja treenit jää väliin.
Luuseri.

Sweating

I guess the winter is slowly bending away – even though it’s still dreadfully cold in the apartment, nights especially, the sun shines every day brighter and I feel warm in my furs without extra scarves when walking out at noon. Especially I did not feel cold when spending some time in a box at the local UFJ bank – I was sweating even after I understood to take off the coat.
Sweating not only because of the blinding shine of the sun, but also because my brain was in a serious need of liquid cooling when tackling the problem of transferring money to Finland using a teleservice and japanese language. When in serious doubt about what was being asked for, I often resorted to nodding and “Hai, hai…” – I’ll see in a couple of days if the money appears on my account in Finland. Fingers crossed.
Even more sweating on my japanese lessons. The effect of the several-weel break during the holidays is clear; I’ve forgotten much and become uncertain in even more. For some reason I’ve been unnaturally tired lately, and – hopefully – because of that – my babel fish has stopped functioning properly. It still works, but erratically; I seem to be doing more guessing than previously and especially when dealing with some structures I already had learned, the guesses often are wrong. I’ve noticed that I even read slower and with so much of guessing incorporated trying to speed it up that the results are … humiliating. Often I just read a sentence as I would guess it to be, consciously reading the characters correctly but making that last cognitive jump from individual syllabes to meaningful words unconsciously and wrong.
Actually, quite interesting: imagine seeing a word like to-mor-row in a book, but when reading it aloud it would come out as “yesterday”. Tells you something about how much we rely on non-conscious processing and filling the gaps in our perception from ideas in some kind of internal model of the world we might be equipped with.
An other place that combines sweating and japanese language – training. It has happened that one dojo I spend time pondering upon the differences between the opposide ends of sticks has lost virtually all of its bilingual ninjas. So, no translation available any more. It does not matter when it is about techniques – the actual methods of hurting your fellows do not get any cleared with subtitles on… but, oh the pain, when the techer comes to ask you specifically something or wants to tell you something, or is explaining some tremendously interesting detail about japanese culture, and you’re not certain if he’s talking about someone dying on a ship or enjoying a meal of giant white radishes… not to mention when they’re making a joke about something that clearly does somehow relate to the fact that when I am bent backwards in a technique I don’t fall over before my head touches the ground, and even though I don’t mind being the funny mascot if that wins me a place in the group, but it wouldn’t hurt to know what I did that was so hilarious… 😀
Oh, training. Not only an ambiguous and confusing double-ended stick in one hand – but also a sword in the other. My, was I lost.

Päivän nettitesti…

… on Science Advisory Boardin suunnittelema Scientific Personality Assessment Tool. SAB on “an international panel of over 23,000 life science and medical professionals”, eräänlainen nettiklubi ennestään mulle tuttu lähinnä arvioijaelimenä joka rankkaa labroja. Sen lisäksi porukka tuottaa raportteja ja kommentteja tieteen eri aloilta. Kevyempää tarjontaa edustavat ‘The Lab Log’, “..showing what life in the lab really is these days…” eli erinäisten henkilöiden irrallisia blogimaisia tilityksiä labraelämästä sekä uusimpana vetona tiedeblogit. “Got talent? Write Blogs!” … TJEU: The Scientist Errant. Mun koskettavat tilitykset ilkeistä hiiristä kalpenevat tuon rinnalla. Oh well.
Niin se nettitesti. Harmillisesti siinä ei tullut tulosten mukana hauskaa logoa tai muuta joka kuvastaisi tyyppiäni, vain tylsästi “You are an enthusiast” ja pitkähkö selvitys eri tyyppien luonteista.
Testi oli pitkä ja vaikea (piti tarkistaa pari sanaa sanakirjastakin), ja lopputuloskin ennalta arvattu. Hämmentävää kuinka ennakko-odotusteni paljastuminen Totuudeksi veti synkäksi; tiedän etten ole johtajatyyppiä enkä organisaattori mutta jotenki oli elätelly toiveita että olisi päässyt salaa ‘explorer’-kategoriaan. Tuli sellainen olo että jahhas, tuollainen olen vaan hyväntahtoinen hölmö jees-mies. Tai ainakaan musta ei tule ikinä labranvetämiseen kykenevää. Tai jotain. Ei edes omaperäisiä ideoita vaan hiljaista puurtamista labran hämärässä silloin kun muille sopii.
Äärimmäisen tyhmää kitinää tämä, ottaen huomioon että kuvaus kumminkin on positiivinen ja mulla on kai periaatteessa ihan hyvä tiedenaisitsetunto – noussut eksponentiaalisesti edellisestä labrasta lähdön jälkeen – ilmeisesti ideaaliminäni ja todellinen minäni on täysin eri henkilöt.
Pitäis varmaan opetella tykkäämään itsestään joskus. Vaikka mulla on sellanen olo että kyllä varmasti keksisin mullistavia asioita jos joskus hetkeksi ehtisi pysähtyä *ajattelemaan* eikä olis koko aika vaan selkä vääränä puurtamassa solujen kanssa tai panikoimassa muuten vaan.
Loppukevennys: samojen sivujen kautta löytyi mainio PhD-sarjis, keskittyy kuvailemaan hyvin tarkkanäköisesti gradua/väitöskirjaa graduate schooleissa tekevien elämää…

Too much of free time?

eve.jpgGoing to give EVE a try. So far, haven’t gotten past the character creation – stuck on the ‘Enter the name you desire’.
Might be that whereas Prince of Persia is too much for my 3D-skills and motorics using the game pad, EVE might go hard on my intelligence 🙂
— next day
I guess so. After completing 3 tutorial missions, I don’t remember anymore where I came from – in the sense, what would be the solar system where my agent is sitting and waiting for me to take on some missions. Can’t find it on the map; remember only that it was something that sounded Norwegian and had a ‘G’ as the first character.
Oh well.

Kaulaa myöten punaviinissä

INBOX)20989.jpgHaluaisin huomauttaa että olen jo kertaalleen ilmoittanut että mulla EI ole ikävä sitä helsinkiläistä ‘talvi’säätä johon kuuluu vaakasuorassa lentävä räntä. Kuka sen sään nyt sitten siirsi ilokseni tänne tuivertamaan appelsiinipuita, voisi ottaa huomion tämän ja siirtää sen takaisin Helsinkiin.
Syy siihen miten kehtaan olla näin julma armasta syntymäkaupunkiani kohtaan on se, että siellä talot rakennetaan pitämään sää ulkopuolella, samoin kuin pukeutumistyyli on suunniteltu hengissäselviämistä varten. Keskipäivälläkin kaikkien lämmittimien puhaltaessa täysillä sohvalla tarkenee vain viltin ja joululahjaksi saadun turkisliivin avulla. Juna-asemalle kävellessä sormet ja korvat meinasivat jäädä liikennevaloihin vaikka sentään oli varusteena goretexiä. Junassa matkalla treeneihin sitten joutuu väistelemään märkiä takkeja ja sateenvarjoja; kaikki ikkunat sentin paksuisessa huurussa joten joutuu paremman tekemisen puutteessa lukemaan mainoksia.
Junissa mainostetaan miesten karvanpoiston (mannekiinina luonnollisesti perhe Beckham) ja purkkikahvin välissä hautapaikkoja. Vain kahden tunnin matkan päässä Tokiosta; kuvassa näkyy kaunis vuoristomaisema, jonka keskelle voisit rakkaimpasi säilöä. Muutaman neliön alue ja kiviaita paaden ympärille näyttävät maksavan usean kuukauden vuokran verran rahaa, mutta on se toista viedä juhlapyhinä sakepullo ja muut eväät paikkaan joka muutenki soveltuu piknikkiä varten kuin marketin takapihan temppelin hautuumaalle.
(Karvanpoistosta puheen ollen, ostin tässä eräänä päivänä uuden höylän. Klassisen Gilleten (“Miten pinkki väri saakin sinut tuntemaan itsesi niin hyväksi? ” tai jotain) sijasta valintani osui ‘Intuition’ -merkkiseen tuotteeseen joka paitsi lupasi höylätä kainalot ilman tarvetta erilliselle saippuoinnille myös tarjosi kylkiäisenä delfiinin muotoisen pesukintaan 🙂 Laitteen idea on nerokkaan yksinkertainen: kyseessä on yhdistetty saippua ja höylä – terä on upotettu saippuapalaan jonka saa kiinni kahvaan. Loistavaa!)
Tänään tosin oli aivan uudenlaista silmäniloa eikä tarvinnut tavata tarjouksia : Narimasusta junaan astui kaksi nättiä kundia joiden habitus häiritsi silmäkulmaa jotenkin – tuijottelin heitä aikani kunnes tajusin: erikoiset nahkahousut, tribaalikaulakorut, takin sijasta kaapu jonka hupun reuna on koristeltu kirjonnalla ja repuissa pinssejä joissa lohikäärmeitä – jumankeuta LARPPAAJIA! Tokiossa! Aivo toimi valitettavan hitaasti tosin, koska kun pääsin siihen vaiheeseen että aloin pohtia kommunikointiyrityksiä, matka päättyi ja haltiapojat katosivat Ikebukuron kiehunaan. Kylläpä olisi elämys mennä johonkin metsälarppiin hakkaamaan örkkejä jotka puhuvat japania… vaikka luultavimmin mut kyllä typekastattaisiin vähintäänkin möröksi jollei nyt sattumalta pelissä olisi werevirtahepoja tarjolla hahmoiksi.
Joka tapauksessa, treeneihin pääsi taas ihmettelemään miten kiedotaan parimetrinen mies kuuden jalan tangon ympätille (hankalasti; mä oon kohtuu tyytyväinen siihen että saan kohtalaisen käden käärittyä keppiin niin että käden jatkona oleva henkilö joutuu pulaan) – neljännet treenit tällä viikolla. Jopa rentouttavan punaviinikylvyn jälkeen – kyllä, kaupasta saa mausteeksi kylpyveden mausteeksi tarkoitettua valkoviiniäkin. Tuoksuu ja näyttää suurinpiirtein Egri Bikaverilta, ilmeisesti jonkun verran alkoholiakin on mukana – ja 44 asteisena lämmittää mukavasti kehoa ja mieltä. Jano siinä kyllä tulee… Huomattavasti parempi kylpy kuin pari iltaa sitten kokeilemani hunaja – kuningatarjellykylpy; viini kuitenkin on periaatteessa juoksevaa eikä hunajalima kehoa peittämässä loppujen lopuksi ollutkaan niin mieltä ylentävää. Seuraavaksi kokeilen lammasmaitokylpyä.
Huomenna sunnuntai. Lupaavat lisää räntää. Luulen että pysyn kotona ja katson Kuninkaan Paluun ekstroja.

Koirat ei tykkää kimonoista.

akita12.jpgEilenhän oli siis vuoden toinen maanantai, joka on oli kansallinen vapaapäivä. Siinä missä joku muu olisi voinut käyttää pitkän viikonlopun (ei edes treenejä) johonkin hyödylliseen tai edes hauskaan kuten matkusteluun, minä istuin sisällä verhot ikkunan edessä (järsyttävän kirkas ja kaunis päivä) ja pelaten tietokonepeliä. En siis nähnyt yhtään kimonopukuista tyttöä, joita piti olla pilvin pimein – vuoden toinen maanantai kun kuuluu kaikille 20-vuotiaille, ilmeisesti erityisesti tytöille, joilla on tuona päivänä tapana osoittaa täysi-ikäisyytensä pukeutumalla kimonoon. (Sana kiertää että jotkut ovat kiinnittäneet huomionsa siihen tosiseikkaan että nämä 20-vee tytöt ovat yleensä myös yli kuusitoistavuotiaita ja hahmotelleet muutoksia tapoihin siten, että joka perjantai olisi tällainen päivä ja tämä helpottaisi jollain hankalasti kuvailtavalla tavalla elämää baareissa…)

bo.jpgKolmekymmentävuotiailla eukoilla ei liene mitään syytä pukeutua kimonoon tiettynä maanantaina. Tuntuu siltä että kaikki maanantait kuuluvat kolmekymppisille, tai oikeastaan kolmekymppiset kuuluvat Maanantai-nimiselle hirviölle jotka keräävät voimaa sievistä nuorista kimonotytöistä. Luulin tätä päivää tiistaiksi mutta maanantaihan se siellä. Huonosti nukutun yön jälkeen kadoksissa olevat elektrodilasit (siis juuri siellä jonne ne tallensin ennen lomia, täysin vain unohdettuina, löytyivät vasta kun väkersin uuden setin ja laitoin samaan paikkaan talteen), vääränväriset hiiret (yritin kyllä kovasti olla välittämättä tästä ja saada aikaan jotain hyödyllistä dataa, turhaan), päänsärky ja viimeisenä oljenkortena pH-mittari joka diagnosoitiin useiden turhien kunnostusyritysten jälkeen (jotka toimitettiin kesken mun erittäin aikakriittistä Salaisen Liemen Sekoitusoperaatiotani) ‘toimimattomaksi’. Luonnollisesti naapurilabran laitetta sai käyttää ja käytinkin, mutta kun liemi lopulta oli teoreettisesti valmis oli se kärsinyt jo niin monista epämääräisitä toimenpiteistä ja mun pääni lähellä lopullista imploosopta, että kirjaimellisesti juoksi Wako-shin asemalle ja treeneihin toivonani saada jotain merkittävää aikaan lyömällä henkilöitä erilaisilla tikuilla.
Juuri minkäänlaista tulosta ei tullut, luonnollisesti olemme vaihtaneet koulukuntaa vuoden vaihteessa. Bujinkan koostuu 9:stä erilaisesta koulusta, siis oikeastaan yhdeksästä taistelulajista joita voitaisiin ihan hyvin harjoitella – ja varmaan jotkut niin tekevätkin – itsenäisinä lajeina. Tilanne on vähän sama kuin jos olympiakaratedojo vaihtaisi yhtäkkiä joksikin shorinji kempo karateksi. Ja juuri kun aloin tuntea oloni kotoisaksi kahden miekan kanssa, pitääkin ryhtyä kantamaan mukanaan rokushakuboota, pitkää puukeppiä, puhumattakaan että sillä pitäisi vielä jotain tekniikkaakin tehdä. Miekka on siitä mukava ase että tällainen kolmiulotteisen maailman kanssa yhteensopimatonkin henkilö kuten minä kykenee erottamaan siinä kaksi eri päätä (vink, toinen niistä on terävä) sekä kaksi sivua (ulko – ja sisäsivut eroavat siinä mielessä että kädet menevät niitä käyttäen eri tavoin ristiin). Bo, elikkä keppi, on puutteellinen siinä mielessä että – kuten tuosta havainnekuvasta näkyy – sen päät ovat samanlaiset sekä sitä pidellään valitettavan usein vain yhdellä kädellä.
Puolentoista tunnin kevyesti turhauttavan häsellyksen jälkeen (kuvitelkaa nyt tekevänne näitä uuden koulukunnan tekniikoita pitkällä kepillä ILMAN että teillä itse asiassa on koko keppiä vaan miekka jota yritätte sitten pitää terä edellä kainalossanne ja kampittaa vastustajaa miekan kahvalla … ) olo oli kuitenkin jossain määrin parempi, niin että kykenin juhlistamaan päivää mansikoilla. Mansikoilla on nähdäkseni kaksi sesonkia täällä; ensimmäinen toukokuun loppupuolella ja toinen joulunaikoihin, luonnollisesti – koska perinteinen jouluruoka, zaa kurisumasu keekii, on mansikkakermakakku. Talvimansikat tuotetaan kasvihuoneissa mutta maistuvat hämmästyttävän aidoilta, jopa niin hyviltä että epäilen niiden olevan nanoteknologialla tuotettuja kapistuksia. Tai sitten en vain muista miltä maistuvat Oikeat Kotimaiset Avomaan Mansikat Poimittuna Kauppatorin Tiskiltä Matkalla Lautalle.
ten12.jpgVaan väliäkö silllä: herkuttelen Astraa muistellen mansikoilla koska tänään tiistaina on nimittäin Koirien päivä (inu no hi). Luonnollisesti, kun on 1. kuun 11. päivä, 1-11; suomeksi sen voisi lukea yks-yks-yks, tai japaniksi itsh-itsh-itsh – mutta nykyään kaikki kewli on kuitenkin engranniksi.
Päivän kompa siis: miksi tammikuun 11. on koirien päivä?
Ja vaikka vastaus löytyisikin, koiralle ei toimitus suosittele kimonoa puettavan, vaikka kuin sievä tyttö oiskin. Koira ei kuitenkaan oikeasti tykkää siitä.
Ainiin: tietenkään tämä ei ollut vapaapäivä. Koirat varmaankin arvostaisivat enemmän omistajiensa vapaa-aikaa kuin kimonoita.

Hirviöitä

the_mouth_of_sauron_14.jpg Näyttää siltä että olen epähuomiossa kehittämässä uutta asetta maailmanvalloitukseen. Sen lisäksi että hiirilinjani ovat saaneet fluoresointikyvyn ja muutaman muokatun ionikanavan, ne ovat myös ruvenneet aggressiivisiksi. Taisin jo aiemmin mainita että joissain linjoissa esiintyy yllättävää rohkeutta ja aloitteellisuutta – peukalonpään kokoiset hiirenpoikaset eivät suostukaan koehenkilöiksi ilman taistelua – mutta nyt alkaa työt jo hankaloitua. Loman aikana useampi paritus epäonnistui koska ilmeisesti hiiret eivät nähneet tarjoamiani kumppaneita romanttisessa valossa lainkaan vaan pääasiassa vihollisina elleivät sitten suorastaan ruokana.
Eilen katsottiin J&K:n kanssa kuninkaanpaluun venytetty versio. Hieno. Vaikka olis voinut vähän rajoittaa sen comic sidekickissä; pisteet kyllä hienosta hirviöstä, Sauronin Suun suu oli järjettömän kauhea. Hamsterit oli hienoja kans vaikka ei varsinaisesti hirvittäviä.
Monen monta tarinaa Aasian tuhoista olen kuullut, mutta tämä tuntuu kaikkein kauheimmalta.
Kysyn häneltä, miten joululomat menivät, “et sitten sattumalta osunut tsunamin alle?”
Naurua.
“Mä olin siellä. Saavuin maahan juuri sinä päivänä, vähän myöhemmin.”
“?? Ihan totta?”
“Joo, 70 ihmistä kuoli hotellin edessä, mutta uima-allas oli silti ihan ehjä. Se oli huvittavaa, saavuin hotelliin ja henkilökunta oli jotenkin ihan pihalla, ja katsoivat mua kummissaan – kysyivät että olenko varma että haluan tulla hotelliin, ja näytän heille papereita että katsokaa nyt, minulla on varaus, olen tulossa tänne LOMALLE!”
“….sä et sit varmaan viettäny siellä kovin pitkää aikaa…? vaikka ehdit näköjään kyllä ruskettua aika hyvin…”
“Ei, mäolin siellä kuus päivää, ja täytyy sanoa että kerranki sain kunnolla levättyä. Nyt [2 päivää loman päättymisen jälkeen] alkaa taas työasiat painaa, mutta kun tulin sieltä niin oli tosi rentoutunut ja hyvä olo, oikeesti hyvä loma [eikä vaimokaan ollut mukana häiritsemässä].”
Kertokaa mulle onko jossain joku ihmisyyskomissio jonne saisi valittaa tuollaisista. Jos ne tulisivat ja hakisivat sen pois. Mun pitää kumminkin sitä melkein joka päivä nähdä täällä, ja saatan joutua ryhtymään YKn ulkopuolisiin toimiin ilman valtuutuksia…

Overexposure +1.5 stops

DVC00007.jpgToo much light, everything seems overexposed, trying to close the curtains tighter to hide from the cold morning rays. Shockingly cold in the mornings, and in the office I need the wristwarmers; air is so dry that keeping the water kettle on and opened for extended periods seems like a good idea. The possibility of heating up the tatami with a hairdryer has been brought up. Perhaps not such a bad idea, after all.
Still, for inexplicable reasons, I like it here. Maybe it is the tiny pink flowers on trees, flower arrangements near the cafeteria, or “The Snuff Rolls” playing rock on the Metropolis plaza wearing mittens and wool caps. Most of the first free day (there are now 3 of them in a row, to honor all the 20-year-old people) was spent arranging for a mobile phone for our new neighbour and friend, and it was pleasant to realise that after having gone through that procedure for don’t know how many times, it finally went through smoothly (even though in the first place the salesgirl refused to make a contract using a temporary alien registration instead of the real thing, even though I told her (in not-so-perfect japanese) that it has been ok several times before… but then at the next store there was no problem) so maybe after all, I am learning something.
Something new: I’ve played a game, for the first time since don’t know when. I had read that Prince of Persia 2 was considered a difficult game, and indeed it is troublesome when my fine motorical skills are still at the level of ‘now where that button marked with an X was’ and the character on screen is trying to perform a triple flip with a kick and a backslash (read: haven’t advanced much so far, barely out from the tutorial). But the reason I chose the game – ‘amazingly beautiful’ makes it entertaining. I seriously did not know games had developed that much!
As a likely second indication of a need for escapism, I’ve again started thinking about playing some net game, EVE or similar – but the lousy condition of net connection from home will probably make playing at least tedious if not impossible. Anyhow, my brain feels tired – too tired to read even anything – and I’m haboring hopes that playing something would somehow help…