“Helppoa kuin pihvin paistaminen!”

CIMG1477.jpg Jösses.

BioDIY (bio-do-it-yourself)-tyyppi on tehnyt kuvallisen tutoriaalin niille, jotka haluavat eristää lapsivesikantasoluja (amniotic stem cells) istukasta – kotioloissa.  

Saksassa on tehty lähestulkoon ennätyksellisen pitkämielistä tutkimusta. Ilmeisesti on jollain tapaa mysteeri, miten laiskiaiset kiipeävät paikasta A paikkaan B; prosessi on niin hidas ettei kukaan ole jaksanut yrittää seurata sitä tarkasti. (Vrt. salaperäinen laitapuolenkulkija naapurustossamme, joka on toistaiseksi kerran havaittu liikuttavan itseään mutta usein löytyy nukkumasta eri paikoista.) Saksalaiset kuitenkin tunnetusti ovat yritteliäitä, ja tutkimusryhmä yritteli sitten kolmen vuoden ajan saada Mats-laiskiaista kiipeämään tolppaa pitkin.

CIMG1731.jpg Onnistumatta. Kaikkien sohvaperunoiden kuningas oli mielummin tekemättä mitään kuin liikkui muutaman metrin päähän pastan luokse. Valitettavasti laiskuus palkittiin lopulta irtisanomalla Mats, jota odottaa rankka elämä paikallisessa eläintarhassa: hänen toivotaan lisääntyvän. 

Hiirillä on BILEET!! (Mainio opettavainen flashianimaatio huumeiden vaikutuksista aivoissa.)

Brain-Machine-Interface (aivo-kone-rajapinta?) -tutkimus pyrkii kovasti avustamaan ihmisiä liikkumaan, päällimmäisenä mielessä on ehkä nuo "ajatuksin ohjattavat" proteesit, vaikka robottikäsi joka osaa reagoida käyttäjänsä signaaleihin ja liikuttaa sormia. Moisen hienomekaniikan kanssa menee varmaan vielä hetki, ennenkuin päästään todella sulavaan, tarkkaan JA monipuoliseen kontrolliin; mutta tämä saattaa tuoda tulosta nopeammin. Espanjassa rakentelevat tietokoneistettua pyörätuolia, joka oppii kuuntelemaan kyydissä olevan EEG:stä että mihin suuntaan haluttaisiin ajaa. Mukana myös YouTube-demonstraatiopätkä.

CIMG1732.jpg Lista blogikirjoituksista, joissa esitellään tieteen "peruskonsepteja." Voi vaikka tarkistaa, mikä on geeni. Myönnän, auttaisihan se Wikipediakin tuohon.

Just Science -blogi haastaa tiedeblogaajat kirjoittamaan viikon ajan puhtaasti tieteeseen liittyviä kirjoituksia, ilman rantteja ja tilityksiä. Vaikka on maailma tiedeblogeja pullollaan, ilmeisesti jotkut kokevat, että niiden ylläpitämiseen käytettävästä energiasta kuluu merkittävä osa kaikenlaisten älykkään suunnittelun ja muun huuhaan vastustamiseen. Kyseinen "Week of Science" järjestetään 5. – 11. helmikuuta ja osallistujien odotetaan kirjoittavan ainakin kerran päivässä.

Kerran päivässä? huh. Mä pidän itseäni suoriutuneena, jos kerran viikossa kirjoitan jotain joka edes yrittää olla "asiaa". Eli en lupaa osallistua – erityisesti kun aion jatkossakin kirjoittaa suomeks – mutta, noita isonmaailman tiedeblogiverkostoja selaillessa tulee kyllä mieleen, että missäs on se suomenkielisten tiedeblogien lista?

Vakavammin … onko niitä muita kuin HS:n kvarkeista kvasaareihin (jota vaikkakin luenkin en ihan oikeasti ja tosissaan pidä minään tiedeblogauksen pinaakkelina)? Helsingin Yliopiston blogit – etusivulla on huikean rankka sukellus ajassa 90-luvun alkupuolelle, eikä edes pientä etsi-nappia.

Meh.

 

Advertisements

Läsnäolo, tiedostavuus

CIMG1264_kanamecho.jpg Ruotsalaiset ovat pystyttämässä "virtuaalista suurlähetystöä" Secondlifeen. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole jakaa avataareille työviisumeja, vaan kehittää kansallista brändäystä. Hmm… Second Sweden-maassa oli jo ruotsikulttuurin esimerkkeinä rapistunut maalaistalo ja aivan liian kliininen ulkohuussi. Jos suomalaiset ryhtyvät myös brändäyshommiin, oliskohan ruotsinlaivan D-hyttikansi se juttu…

En oo kognitiotieteilijä, mutta olen (jo aiemmin) antanut itselleni kerrottavan, että on heillä tapana tehdä sellaisia ihmiskokeita, missä näyttävät jotain pistettä ruudulla ja sitten kysyvät että liikkuiko se oikealle tai vasemmalle. Ja erityisesti, miten varmoja koehenkilöt ovat tästä liikkeen suunnasta; joskus voi olla että sitä vain havaitsee liikkeen mutta ei suuntaa, ja toisaalta liikkeen rekisteröitymisestä jossain näköaivokuorelle on vielä matkaa tietoiseen havaitsemiseen. Tämän "varmuuskertoimen" avulla on yritetty tavoittaa mitattavaa määrettä tietoisuudelle, tai oikeammin ehkä tiedostavuudelle. 

CIMG1265_kanamecho.jpg Mittarissa on ilmiselvästi ongelmia, alkaen ihan siitä, että kun kerran käsketään pohtimaan tätä tiedostavuutta niin se voi hyvinkin vaikuttaa tiedostavuuteen itseensä. Nyt kuitenkin tyypit Nature Neurosciencen artikkelissa (helppolukuinen News&Views-kolumni artikkelista tässä) ovat nokkelasti havainneet, että ihmisen halukkuus ja rohkeus lyödä vetoa asioiden puolesta saattaa hyvinkin olla mainio tiedostavuuden mitta – ja samalla huomataan, että ihmisten mahanpohjantuntuma erilaisissa peleissä sun muissa epävarmuustilanteissa menee useasti tiedostavuuden edellä. Eli, jos mutu sanoo että seuraava kortti on ässä, sitä ehkä kannattaa uskoa 🙂 Siitä en tiedä mitä ajatella, että tuo rahanhaluaminen on niin syvään koodattu toiminto…

— 

CIMG1698-kanamecho.jpg Niinkuin varmaan tiedätte, allekirjoittanut fanittaa Nature Publishing Groupia ja niiden kaikenlaisia viritelmiä tiedekommunikoinnin edistämiseksi. Ei siis hämmästyttänyt lainkaan, että uutisosastossaan mainitsivat tiedeblogaaja Bora Zivkovicin, joka paitsi kirjoittaa ahkerasti myös juuri toimitti tiedeblogaus-antologian "The Open Laboratory: The Best Writing on Science Blogs 2006". Se kyllä hämmästytti, että kyseistä uutisartikkelia säntäsi heti joku kommentoimaan moittien vastuuttomiksi kunnianarvoisaa julkaisijaa kun se viitsii mainta tällaisen tyypin joka "valitsi laiskottelun tieteessä suoriutumisen sijaan".

Onko tuollaisia ihmisiä vielä oikeasti olemassa, jotka kuvittelevat, että tiedettä tehdään vain otsa hiessä kaksin käsin pipetoiden? Ilmeisesti, mietin minä, ja tilaan paluulennon Maa – planeetalle.

En oo varmaan ainoa, joka on pähkäillyt artikkelia kirjoittaessaan, että pitäiskö käyttää passiivia vai aktiivia, sanoa että "it was found, that…" vaiko "I / we found, that…". Nautilus-blogissa (NPG:n alla…) ollaan vahvasti aktiivin kannalla; me likes. "Havaittiin, että aurinko nousee sittenkin" kuulostaa mun korvaan jotenkin siltä, että kirjoittaja ei mielellään keskustelisi havainnoistaan henkilökohtaisesti.

(Kissat kotinurkilta:) 

Nyt riitti, sanoi theurge.

CIMG1721.jpgInfrastruktuuri alkaa rakoilla. Järkyttävän pitkään säästelemäni suolakurkku lopultakin loppui (viimeistä kuutiosenttiä taisin katsella jääkaapissa viikon) ja vaikka Joy pelastikin tilanteen kertomalla että Kawasakiosastomme viimeisimmän huoltoretken antimiin kuuluu myös hiukan suolakurkkua, ei silti kauheasti edes naurattanut vaikka naapurustossamme ilmoiteltiin hiirulaisten voimakuukaudesta. Pakastimen pohjalla kolisee minkäkin pyhäinjäännöksen lailla kohtelemamme Aidon Suomalaisen Ruisleivän kimpale, luultavasti aivan koppuraksi kuihtunut, joka sekin kyllä on kohta mennyttä (ellei ne hiiret syö ensin).

Firmassa on brain-machine-interface-labran puolalaisjaoston toimesta pistetty pystyyn leffaklubi; torstai-iltaisin keräännytään kivalla tykillä ja kotiteatterijärjestelmällä varustettuun robotistien kahvihuoneeseen katsomaan erinäisiä elokuvia, maistelemaan viskiä (no ne muut aineski) ja syömään japanilaisia partynaksuja (tai ainaki ne japanilaiset syö niitä). Viime viikolla ohjelmassa oli puolalaista nykyelokuvaa, joka sai hiukan risuja pitkäveteisyydestä ja toivottomuudesta; mää ehdotin että oottakaas vaan niin tuon teille tänne Kunnon Suomalaista Synkistelyelokuvaa niin jopa näyttää paremmalta maailma.

Niinhän siinä sitten kävi, että ehdotus otettiin vastaan. Ja koska en nyt oikeasti halunnut katsoa Pahaa Maata uudestaan (loistavan masentava elokuva) niin toin sitten valittavaksi kolme esimerkkikappaletta suomileffoista: Lepän Pitkä kuuma kesä, Kaurismäen Ariel ja Pölösen Koirankynnenleikkaaja.

Valitsivat tuon viimeisen. Pisteet sille joka arvaa, millä perusteella!

En ollut kuitenkaan ihan varautunut kyseisen pätkän emotionaaliseen efektiin. Oi! Suomi! Metsää, metsää, LUNTA! Pakkanen niin kylmä että ilma narskuu. Tyypit syö karjalanpiirakoita! Maailman kauneimpia hevosia, ja koko leffa täynnä hyviä, kunnollisia ihmisiä. Mitään pahaa ei tapahdu. 

Mun piti oikein pinnistellä etten huokailisi ihastuksesta liian suureen ääneen.

Ei siinä mitään, tykkäs ne muutkin (ja seurueen ainoa toinen nainen myös kehui että olipa kauniita hevosia); japanilainen kundi tosin tilitti, että kylläpä oli masentava elokuva. Masentava?? No kun siinä oli niin paljon sitä LUNTA. Joku ihasteli, että voisi vaikka kuinka pitkään katsella sellaista maisemaa missä on metsä ja metsässä menee tie.

CIMG1722_hirosawa.jpg Se leffa oli sitten viimeinen tikki. Heti laitoin mailia agentille, ja buukkasin itselleni lennot Suomeen. Oli harvinaisen hankalaa, sovittaa työjuttuja, vapaapäiviä, preferoitua lentoyhtiötä ja hintaa – mutta viimeinen asia, jonka tänään töissä tein, oli maili agentille jossa hyväksyn tarjouksen. Vielä pointtokaadolla ilmaiset lennot hesasta varsovaan niin että pääsee näkemään senkin puolen perheestä.

Tulipas hyvä olo 🙂

Joskus muinoin, kun ei ollu vielä edes gradua valmiina, oli töissä kerran tosi kurjaa. Nostin puhelinluurin (ennen kännyköitäkin) ja soitin itselleni viikon sukellusmatkan punaiselle merelle. Helpotti silloin myös – vaikka epäilen, että kyseinen reissu oli halvempi kuin tämä retki. Siinä missä Finnairin lentoja Hesasta Tokioon ja takaisin saa paraikaa Suomesta n. 450 eurolla, täältä päästä ostettuna ne kustantaa semmosta 1200:aa.

Ahh. Mikäs tässä, viikonloppukin alkoi, ja voi sateen ropinaa ja öljylämmittimen kohinaa kuunnellen vetäytyä leikkimään tietokoneella. Maililaatikossa kivoja maileja, töissä sai suoritettua asioita ja ensi viikonlopuksi on varattu lumilautailuretki. Rahaa ei ole (erityisesti ei tänpäivästen ostosten jälkeen), mutta kaupasta sai halvalla tarjouspaahtopaistia.

*bliss* 

Nuo hupsut miehet valkoisissa takeissaan

Tiedeblogaaja David Bradley kirjoittaa tieteen stereotypioista, siitä, millaisiksi erityisesti lapset mieltävät tieteentekijät. Tieteilijällä on valkoinen takki, silmälasit, muistilehtiö, koeputkia joissa hassunvärisiä aineita, kummallinen kampaus. Tieteilijä on hajamielinen, outo, keski-ikäinen, valkoinen, mies. Tällainen kuvatus esiintyy erityisen usein erilaisilla saiteilla, joiden tarkoitus on herättää lasten mielenkiinto tiedettä kohtaan.

Hupsua:) Miksi kukaan haluaisi tieteilijäksi, jos se tarkoittaa muuttumista kummalliseksi, alituisen bad-hair-day:n vaivaamaksi keski-ikäiseksi mieheksi?

Mun ensimmäinen tiede-idolini, jota fanitin aivan hirmuisesti 3-4 vuoden iässä, oli kotka. Sillä oli tietokone, jonka nimi oli Black Box. Ja se oli Sankari. Ystäviensä kissan ja korpin kanssa se seikkaili pitkin maailmaa, pyramideja ja ja viidakoita, ja siinä sivussa opetti ystävällisesti pikku-yoelle englantia.

Sitten kun aikanaan pääsin sisään biologian laitokselle ja kohtasin stereotyyppisen, valkotakkisen, harottavahapsisen, mutisevan tiedemiehen (millälie ekologian perusteet-luentoa pitämästä), järkytyin niin että meinasin lopettaa tieteen siihen paikkaan ja ruveta vaan säälliseksi koodariksi. (Onneksi sentään osuin vahingossa neurotiedeluennolle missä ei näkynyt valkoisia takkeja ja sen alan tiedekin upposi pieneen päähäni paremmin 🙂

Ehkä lapset ymmärtävät että stereotypiat ovat stereotypioita, mutta ehkä sitä ei voi olettaa että kaikenmaailman vapaanmaailmanjohtajat uskaltais moisiin hyypiöihin luottaa kun vieressä on valkaistuhampainen timmi lobbari puhumassa muuta. Siit en kyl tiiä, onko tällainen punatukkainen ninjaneurovelho nyt niin kovasti paljon vakuuttavampi kuva… 🙂 

Nousussa: kalat. (Myös puput.)

CIMG1720.jpgEurekAlert kertoo tällaista kalafania kiinnostavasta tutkimuksesta, jossa havaittiin että kalat osaavat päätellä kuka on lammen pomo ihan pelkästään sivusta seuraamalla reviiritaisteluita. Jään odottamaan kalojen vedonlyöntitiskin löytymistä. Myös National Geographic uutisoi asiasta.

Samainen uutislähde myös valisti mua PLoS ONEssa julkaistusta tutkimuksesta, jossa etsitään ja löydetään seikkoja, jotka mahdollisti kalojen leviämisen maailman meriin. Nääs eivät kalat ennen muinoin asuneet suolavesissä lainkaan, vaan vaadittiin sarja muutoksia mädin koostumuksesta vastaavissa geeneissä jotta jälkikasvu ei imeytyisi osmoottisesti kuiviin merivedessä.

On tehtävä tunnustus. Kaikesta kohkaamisesta huolimatta, musta ei oo kunnon Pelimieheksi. Vaikka tykkään tietokonepeleistä (siitä huolimatta, että olen yleensä aivan käsittämättömän surkea) (ja siitäkin huolimatta, että mulla ei kai koskaan Sinclair Spectrumin jälkeen ole ollut käytössä konekombinaatiota joka varsinaisesti sopisi pelaamiseen) ja Tokyo Game Show aikaansai syvällisiä Ooh+Aah-efektejä – niin joku vika asenteesta löytyy.

Asian huomasin katsoessani olan yli Company of Heroes-pelin pelaamista. En tykännyt. Maisemat ja taktikoinnit näytti tosi aidoilta – liian aidoilta. Alkoi ahdistaa hyvin nopeasti; huomaan, että en halua pelata oikeaa sotaa. Ei ole mitään ongelmaa ampua avaruusaluksia tai huitoa miekalla kolmipäisiä kaaoksen etanoita – ehkä mulle suunnitelussa realistisessa sotapelissä pitäisi olla ruudun keskellä isoin, ystävällisin kirjaimin laitettu huomautus: TÄMÄ ON VAIN PELIÄ.

Onneksi sentään, kun asiasta Stylle tilitin, että eikö vois olla jotain sellasii onnellisii pelei mis olis pupuja ja söpöyttä, se osas heti antaa linkin Winterbells-peliin. Jo lepää huolekas sielu 😀 

(En myöskään tykkää aidontuntuisista sotaelokuvista. Tiedän ihan ilman lähikuviakin, että sodassa on kauheaa. Call me an escapists, I don’t care.) 

Kaikkea sitä oppiikin. Peter "Sledgehammer" Gabriel on jostain syystä World Economic Forumin Davosin kokouksessa. Tiedän tämän, koska kyseinen kokous "tapahtuu" osin myös SL:ssa, ja Peter Gabrielia haastatellaan virtuaaliyleisön edessä huomenna (siihen aikaan kun minä olen tiimiseminaarissa huoneessa). Lisätietoja tapahtumasta Reutersin SL-osastolta.

Epäkorrekti entry

CIMG1716_nishi-ikebukuro.jpg Tätä blogia hiukan pidempään lukeneille pitäisi olla melko selvää, että mielestäni on ongelmia naisten asemassa tiedeyhteisössä – kirjoitin siitä esimerkiksi tässä – niin, jostain syystä Helsingin Yliopiston Tutkijanaiset ry. :n verkkosivut saa mussa aikaan kummallisen negatiivisuureaktion. Eikä se johdu pelkästään siitä, etten tykkää alaotsikon fonttivalinnasta.

"Kerro syrjintäkokemuksistasi", kehottaa entryn otsikko. "Ajatus on, että keräämme naisten anonyymeja tositarinoita syrjintäkokemuksista (tai vastaavista) tutkimusmaailmassa ja luemme niitä ääneen yleisölle." Mille yleisölle? Aikovatko he oikeasti järjestää jonkun tilaisuuden, jossa luetaan ääni väristen koskettavia kertomuksia siitä, kuinka osaston eniten työtä tekevä nainen ohitettiin jälleen kerran virkaa täytettäessä nuoremman miehen toimesta – ja sitten kyseisessä tilaisuudessa olisi yleisön joukossa jotenkin paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole tietoisia syrjinnän olemassaolosta, ja he sitten valaistuvat ja yhtäkkiä ymmärtävät muuttaa näkemyksiään? Pikemminkin yleisö koostuu tasa-arvon puolestapuhujista ja syrjityistä, jotka voivat sitten kahvitauolla taputella toisiaan selkään.

Anteeksi. Ihan kauheaa puhetta tämä, ja loukkaavaa. Ihan tosi, pahoillani. Enkä mitenkään halua vähätellä syrjintäongelman vakavuutta, laajuutta tai kivuliaisuutta. Ja hyvä, että on kanava, jota voisi käyttää kokemuksien purkamiseen. Määkin voisin kertoa siitä, kuinka pomo ei edelleenkään ymmärrä sitä, että haluan oman labran enkä vain luennointivirkaa. Tai joskus kun olin ennen gradua vanhemman miestutkijan opissa, niin se lueskeli koetauoilla ja jätti usein selaimeen auki pornosivuja (samalla koneella siis jolla mä luin mailit). Noni, onks maailma nyt jotenki parempi?

Odotin kuitenkin jotain muuta. Missä on "Kerro onnistumiskokemuksistasi!" – projekti?  "Naisten tutkijanura – tohtorinhatusta vedettyäkö?" -seminaarin ohjelmaa ei kerrota, mutta arvelisin otsikon perusteella että aiheena on murehtia taas sitä, että ei uraa synny. Perhana, tekisivät seminaarin jossa esiteltäisiin menestyneiden naistutkijoiden elämää ja uraa, löytyy niitä sellaisia Suomestakin.

Vähän reippaampaa asennetta, siskot! Ei se sillä parane, että luodaan raportteja siitä, miten hankalaa on järjestää lastenhoitoa. Häntä pystyyn, itsetuntoa kehiin, ja järjestäkää itsenne asemaan jossa voi suoraan vaikuttaa henkilöstöpolitiikkaan ja asenteisiin. Myönnän, kyseinen asemointi vaatii nykyisellään usein enemmän työtä, uhrauksia ja aikaa kuin mihin täysjärkisellä ja tasapainoisella ihmisellä on halua käyttää. Mutta ei se muuten muutu.

Ikävästi olen niin laiska ja aikaansaamaton ja epäsosiaalinen ihminen, että ei musta ole järjestäytymään ja esimerkiksi liittymään ko. tutkijanaisyhdistyksen jäseneksi. Vaikka koen, että pitäisi; on tyhmää kitistä et tyypit tekee tyhmästi, jos ei itte jaksa tehdä paremmin. Kai sen on hyvä, että tekevät ylipäätään.

 

Hups.

2_06_lrg.jpg Tää oli mulle ihan uutta: aikoinaan kun lähettivät Armstrongin ekoja askeleita kuussa telkassa, vaikka ihan hyvälaatuista oli alkuperäisvilmimateriaali, kansalle näytettiin vain jotain kehnolaatuista rippiä. Ja se alkuperäinen kopio – joku hukkas sen.

Lauantai-iltana SL-aikaa joku Wired-lehti jonkinlaisessa yhteistyössä NASAn kanssa järjestää esitelmän/keskustelutilaisuuden uutuudenkarheassa CoLab:issa. Aika lienee kuitenkin rankimpia avaruusfaneja lukuunottamatta suurimmalle osalle Eurooppaa ikävästi keskellä yötä.

Oli tarvetta laatikolle. Sellaiselle mihin voisivat ihmiset laittaa lapuilla kysymyksiä, tai kommentteja, tai vastata galluppiin. Miten tehdään laatikko? Vaikka lastulevyboksista on moneksi (ensimmäinen osa Tateru Ninon sarjakuvaa lastulevyboksin maailmanvalloituksesta – jatkuu Taterun blogissa:), halusin tehdä jotain nätimpää. Ei kuin Googlen kuvahakuun erilaisia hakusanakomboja, kunnes löytyy sopiva esikuva, muinainen ameriikkalainen äänestyslaatikko.

ballot_001.jpgSitten haravoimaan ilmaisten tekstuurien hakemistoja (kiitos, Firefox, pop-up-blokkerista) ja leikkimään photarilla. Huomaan tarvitsevani hiirimaton. Ja paremman työpöydän. Ja muistia koneeseen. Ja vähän suklaata ja punaviiniä. Ja yhden Veronica Marsin. Mutta on myönnettävä, että olen lopputulokseen melko lailla tyytyväinen:) 

(Joku vois joskus analysoida mulle tätä mun luomis/taide-häiriötäni: en pysty tekemään yhtään mitään tyhjästä, kaikkeen pitää olla malli.)

Niinjatuota – jos joku nyt vielä haluaisi vastata tuohon mun aiemmin postaamaani galluppiin SL:iin liittyen – vielä on aikaa;) Mulla on epäilys että tätä lukee vielä jokunen tiedehyypiö tai wannabe tai aspiranttikin, joiden ajatuksia Ihan Aikuisten Oikeasti haluaisin kuulla… vaikka ne oliskin sitten tyyppiä "rauhotu jo sen nukkekotimaailmas kanssa, ei se sovi aikuisille" 😉  

Mind the Gap

Tämä ei olekaan muotientry, vaan Google-entry: Googlen Gapminder on vallan hauska lelu, jolla voi tarkastella erilaisten tilastoarvojen muuttumista ajan mittaan ja niiden suhdetta muihin arvoihin.

Piih. Tehnyt uudella tavalla hankalia kokeita tällä viikolla. Sellaisia, joissa ei näe päältä että onko efektiä vai ei, ja asiaa pitää tutkailla ihan naurettavan pitkiä aikoja. Eli, ei voi tehdä muuta kuin silmä tarkkana vahtia laitteita ettei ole mitään artefaktalähteitä, ja myöhemmin vasta voi ihmetellä että tuliko tästä nyt mitään vai ei. En siis esimerkiksi tiedä, kannattaako näitä kokeita jatkaa, ennenkuin saan analysoitua, mutta analysoimaan ei ehdi ennenkuin on tämä setti kokeita tehty. Pihk.  

Tiedättehän kun jotkut häröt vaatii, että tiedetunneilla pitäis opettaa myös Intelligent Designia "tasapuolisuuden nimissä"? Sciencebase kertoo, että Briteissä kaavaillaan Dawkinsin, Darwinin ja Galileon tekstien sisällyttämistä uskonnonopetukseen. (Alkuperäinen juttu Guardianissa.) 🙂

Ja lopuksi: PLoS ONE:ssa julkaistu artikkeli tutkii miten seeprakalojen kognitiiviset kyvyt heikkenevät iän myötä. (Tällainen kalojenkaveri kuin minä tykkää kovasti siitä, että kalojen sielunelämä otetaan vakavasti.)

Jäljet johtavat nattotehtaalle…

Vaikka olenkin joskus vannonut ja vakuuttanut, etten enää linkkaa Japan Todayn aina-niin-pielessä-oleviin uutisiin, päätös ei estä mua lainaamasta uutista (ilman linkkiä).

Natto-kohu jatkuu, ohjelma, jossa väitettiin että nattolla laihtuu lopetetaan, ja:

"The broadcaster also announced the punishment for 10 individuals concerned, including a 30% cut in President Soichiro Chigusa’s executive compensation, pay cuts and demotions for three board executives, and removing the head of its program production bureau from the post." (alleviivaus allekirjoittaneen.)

Mä en osaa olla lukematta tota niin että produktiotiimin päät irroitetaan kauloistaan… 🙂 Eipä silti, onhan se kauhea rikos väittää ihmisille että voi laihtua jollain muulla tavalla kuin vähentämällä syömistä ja lisäämällä liikuntaa. 

I am not a fox so I don’t know

CIMG1690-gaienmae.jpg Muahaha! Tarkkasilmäiset reportterit Second Life Insiderista käyvät testiajolla.

— 

En varmaan ole ainoa, joka on ikäväkseen havainnut kuinka jonkun aiemmin hallitun kielen taito katoaa kuin savuna ilmaan jos lähtee uutta kieltä opettelemaan. On ihan mahdotonta yrittää puhua ranskaa tai ruotsia täällä, ulos tulee vain japania. (kirjoittaminen sujuu jotenkin näpsäkämmin.) Ovat nyt tutkineet asiaa ja tulleet siihen tulokseen, että uuden kielen opettelun aikana aikaisempaa kieltä aktiivisesti suppressoidaan, jottei se häiritsisi uuden oppimista. Huuh. Kaikkea sitä. 

Tyyppi kävi valokuvaamassa kaikki Times Squaren mainokset. Joukossa "Legally Blonde"-musikaalin mainos. Scary. Haluan silti joskus Nykiin.

Otsikon lause kuuluu japaninopettajalleni. Kettuasiaan liittymättä: kuulemma Japanin ruokamarketteja on ravistellut viime aikoina natto-skandaali. Opettajanikin ihmetteli, kun oli kaikki natto aina lopussa hyllystä; jossain TV-ohjelmassa oli kehuttu, miten natton syöminen laihduttaa. Ja kaikki 20 miljoonaa laihduttajaa siirtävät 80% päivän energiansaannistaan nattoperustaiseksi. Nattoteollisuudessa huhkittiin töitä yötäpäivää jotta saataisiin hirmuinen nattontarve täytettyä – kunnes toinen TV-ohjelma paljastaa, että laihdutusohjelman faktoihin ei ihan kannattaisi luotttaa, ne before – ja after – kuvat oli eri henkilöistä ja lainatut tieteelliset tutkimukset olivat huuhaata. Nyt sitten kauppojen nattolaarit yhtäkkiä vyöryvät yli äyräidensä, ja nattoteollisuus itkee yön pimeydessä happamia kyyneleitä dumpatessaan kallista tuoretavaraa komposteihin.

Toivottavasti kuitenkin jonnekin ongelmajätteenkäsittelylaitokseen.

Teeneiti on sairastellut viime aikoina, tänäänkin yskii. Lounastauolla neiti kertoo että lääkäri oli sanonut että menevät helposti tukkoon pienestäkin limasta kun ovat niin kapeita hänellä, ne, mitä ne nyt on, nanoputket. (En kuolemaksenikaan pystynyt muistamaan mitä on keuhkoputket englanniksi sillä hetkellä, ja teeneiti on kuitenkin sen verran kapoinen että ehkä ne on nanoputkia…)