Better life through chemistry-entry

rohto.gif“Wow, what a feeling.
Strong yet soft, the indescribable sensation is truly long lasting.
The sensation spreads through my brain – I feel wide awake.
My eyes are purified … like the eyes of a newborn baby.
….. “NEW” can’t begin to describe the wonder of New Rohto Zi:0″
Tällä viikolla on istuttu kymmentuntinen jos toinenkin tietokoneen ääressä analyysiä takoen. Projekti kun meni ns. uusiksi niin yllättäen on aika lailla kaikenlaista tehtävää, ennen tän illan seminaariesitelmää… luonnollisesti, kuten aina gradujen kirjoittamisen ja muiden kanssa, päädyin suoritamaan sijaistoimintoja. NYT on juuri se hetki jolloin on parasta järjestellä puolentoista vuoden datat ja aivolätyt (ja ihmetellä että mihin kaikkiin jääkaappeihin mä olen niitä aivoja kätkenyt).
Jonnin verran analyysiäkin on tullut tehtyä (esim. sain aikaan vihdoinkin oikean varmistuksen sille mun mutulle että lähes kaikki data viime vuoden marraskuun ja tän vuoden tammikuun väliltä on käyttökelvotonta), siinäkin määrin että silmistä alkoi tehot loppua. Useamman illan olen viimeisiä datoja puristellut silmät ristissä kun en ole enää jaksanut fokusoida ruutuun.
Sitten muistin Mainoksen, jossa toimistotyöläinen istuu iltaa ja silmissä sumenee juuri sillä tavalla kuin musta on tuntunut. Mutta onneksi paikalle ilmaantuu reipas nuori mies kädessään *silmätippoja* – joilla maailma kirkastuu ja toimisto-orja pystyy riemulla jatkamaan töitään. Ihmettelinkin miksi täällä myydään niin paljon silmätippoja joka paikassa; mä olin kuvitellut että silmätippoja käytetään vain jos on silmätulehdus tai piilarit tai jotain.
Eilen kun käytiin loottaamassa drugstorea (asenteella “ostetaan nyt kaikenlaista ja katotaan myöhemmin sanakirjasta mihin ne on tarkoitettu”), silmiin osui Rohto-firman silmätippahylly, ja erityisesti tuo Zi:0 -niminen tuote jonka mainoslause… no, pakotti ostamaan. Näppärästi sitten kävikin niin, että tänä päivänä silmät on tahmassa ja unihiekassa ja väsyneet jo puoleenpäivän aikaan – ei muuta kuin rohtoja silmiin.
Vaikutus oli rankka, erityisesti varmaan siksi kun en ole kait eläissäni silmiin mitään tiputellut. Mut kyl ne jotenki tuntuu pysyvän paremmin auki; fiilis ei ny ihan oo ‘like a newborn baby’ vaan pikemminki se kun lokakuussa ajaa autonsa huoltarille ja pesee tuulilasin ja pyyhkimet.
Niin jos niitä töitäkin vielä saisi aikaan, niin a vot.
(ROHTO on todellakin japanilainen eikä suomalainen firma; perustettu 1899. Ensimmäiset rohtosilmätipat tulivat markkinoille vuonna 1909; ehkä ne on jossain vaiheessa kerenneet oppimaan jotain silmätipoista. Firman nettisivujen mukaan “Rohto” on japanissa lähes synonyymi silmätipoille… sit kun vielä joku selittäisi mulle miksei Timoteikaan ole suomalainen…)

Advertisements

Projektikuvaus

IMG_3423.jpg Projekti alkoi joskus kesällä 2003; aikaisemmissa tutkimuksissa Joku(tm) oli osoittanut että kun ottaa yhdentyyppisen kaliumkanavan pois Purkinje-soluista pikkuaivoissa niin niiden aktiopotentiaalit muuttuu pitkäkestoisemmiksi. Ja sit ajateltiin että kun siinä niiden Purkinjesolujen lähistöllä on noita tumakkeita, ni melkein samalla vaivalla kattoo notta mitäs niiden glutamatergisille soluille käy jos kanava viedään. Kaikki ™ kun on olleet sitä mieltä että glutamatergiset solut erottaa muista silviisiin että ne ovat kovasti isompia kuin muut.
Aloitteleva PhD-kokelas Yoe taisteli kuukauden verran hankalien isojen solujen kanssa, oppi mittaamaan niitä, ja sai sellaisia tuloksia että joo, ehkä siellä on jotain efektiä, ehkä ei, kohinaa ja hajontaa on paljon eikä niistä paljon saanut irti. Puolen vuoden päästä aloitteleva postdoc-Yoe palasi kehään, mittaili soluja aikansa käyttäen uudentuutukaisia mutanttihiiriä joiden GABAergiset solut erottaa glutamatergisista värin perusteella, ja havaitsi ettei ne solut ookaan niin kovin erikokoisia. -> kaikki tätä ennen tehdyt mittaukset romukoppaan.
CRW_3606.gifNo, siinähän mittaillaan, kuukausitolkulla. Jossain vaiheessa tulee havaittua että 14 päivän ikäiset GABAergiset solut ei ookaan vielä ihan matuureja, eli kaikki kaksiviikkoiset ja sitä nuoremmat mittaukset menee romukoppaan. Jatkan mittailuja kaksiväri-hiirillä – joiden kehittämiseen meni aikaa noin puoli vuotta – joilla pitäisi pystyä erottamaan ne GABAergiset solut joissa se kuuluisa kanava on niistä joissa ei ole; ikävä vain käy ilmi parin kuukauden kuluttua että käyttämäni kolmen sensorin laserlaite ei pysty tarpeeksi tarkasti erottelemaan värejä toisistaan enkä voi olla enää varma, että mittaamani solut olivat oikeasti sen värisiä kuin luulin. -> romukoppaan nekin. Mikä on ikävää, sillä selkeästi näyttää siltä että on olemassa paitsi kahdenlaisia GABAergisiä soluja myös monenlaisia ei-GABAergisiä soluja; nyt vain pitää jatkaa silmät puoliummessa käyttäen yksivärisiä hiirilinjoja
Paha vaan yksiväriset hiirilinjat oli tarpeettomina vanhentuneet melkein lisääntymiskyvyttömiksi, ja useiden kuukausin romantiikanpromotointiyritysten jälkeen päädyttiin tilaamaan tuoreita vihreitä hiiriä, ja niistä sitten uudelleen rakenneltiin noita kanavapuuttoisia hiirilinjoja. Aikaa meni kuukausia, hampaita kiristeltiin ja pentueet olivat pieniä – ja tänään, kun olen juuri saanut tietää että ensi viikon tiistaille mulla olisi yksi hiiri viimeisestä puuttuvasta joukkiosta, ja perjantaille toinen, rankka tilanteen tarkastelu päätyi siihen lopputulokseen että tähän juttuun ei oteta mitään koko kanavatouhuilua. Eli, kaikki mun data on ollut valmista jo noin puoli vuotta ensimmäistä paperia varten (lukuunottamatta muutamaa tuhatta digitaalista kuvaa säilötyistä aivoista jotka pitäisi vielä analysoida…) …
Stop the press. Hengitetään vähän, ja mietitään uus priorisointi.
Ja edelleenkin mun pitäis huomenna esitellä ryhmälle valmiin artikkelin runko.
Hassua. Koko tää projekti oli olevinaan niitä kanavajuttuja. Mut kaikki olikin taas niin paljon monimutkaisempaa kuin kuviteltiin, niin että ne ei mitenkään mahdu tähän yhteen juttuun enää.

Ei mitään nähtävää

CRW_3637.gifKyllä se on se tilastotiede ihmeellistä magiaa. Ei loppujen lopuksi tarvinnut kuin hiukan uhata sillä niin jopa taipui ennen niin sekavan ja käsittämättömän näköinen data varsin kauniiksi käppyröiksi. Jostain syystä tää aina jaksaa hämmästyttää;)
Ikävä vain, että samaa tilastoamulettia heiluttaessa paljastui, että joko mun on heitettävä romukoppaan muutaman kuukauden verran mittauksia, tai sitten tehdä niitä lisää muutaman kuukauden verran. Mikä on varsin nastaa siinä mielessä, että reilun kuukauden päästä pitäisi ihmisen olla esittelemässä valmista työtään tuolla demokratian ytimessä eli Washington DC:ssä. Samaan aikaan useampi sivuprojekti ja itsensäkehittämisharrastus vetää hihasta, haluaisi keskittyä kalsiumimagointiin ja realististen neuroverkkojen kehittämiseen (eilen tuli eteen mahdollisuus mennä leikkimään moista Sisiliaan) ja sit pitäis vielä noi ionikanavien kinetiikat selvittää ja morfologiat kategorisoida ja rekonstruoida koko aivoalue 3D-malliksi.
Yksi pidempiaikaisista sivuprojekteista on ollut japanilaisen luottokortin hankkiminen – toistaiseksi on tullut parhaimmillaankin vain lämmintä kättä, mutta nyt taas tuli yritettyä, Citibank Japan kun kuulemma on jakanut meille ulkopuolisillekin ihan avokätisesti kortteja. Viime viikolla ja tällä viikolla olen saanut puheluita Citibankin asiakaspalvelusta, mutta tyypilliseen onnettomaan tapaani olen onnistunut missaamaan joka ainoan niistä (kerran kun olin hollilla puhelimen soidessa painoin vahingossa punaista luuria…) – ja nyt ne ei enää tunnu soittavan. Ja on tietysti täysin selvää, että sinne asiakaspalveluun on täysin mahdotonta ihmisen soittaa jollei JO omista citibankin luottokorttia. Em. Washingtoninmatka vaatii sujuakseen luottokorttia – luonnollisesti saan maksaa iloisesti kaikki hotellikuluni kortilla itse ja firma palauttaa rahat ‘joskus’ – ja ihan itse saan murehtia siitä miten saan rahat suomeen Luottokuntaa rauhoittamaan. Ei niin etteikö mun Luottokuntavisa olis jo muutenkin tapissa.
Muut uutiset käsittelevät lähinnä säätä. Kylmää on, aamuisin vain naurettavat 18 astetta, tuntuu tyhmältä kun on pakko laittaa takki päälle. Ei tarkene. Yölläkin pitää jo lämmittää huoneilmaa.

Ai niin. Kävin taas eilen katsastamassa uutta Laitetta. Tällä kertaa kyseessä oli Nikonin C1, näppärä vehje jonka hinta on vain noin 25 miljoonaa jeniä. Kivahan sillä kuitenkin olis leikkiä, joten taidetaan laittaa tilaukseen. Kun kerta sai vielä muistolahjaksi 3000 hPa:n mustekynän ja hiirimaton.
Joskus tuntuu siltä että tällä tiedeinstituutilla on liikaa rahaa.

Tiedetahmainen huomautus kulttuurieksotiikasta

Näin siinä taas kävi, kun erehtyi ottamaan yhden ylimääräisen vapaapäivän kotimaamatkailua varten, työt patoutuu aivan kosmiseksi massaksi. Heti aamusta alkaen näen että vaikeaksi menee, ja muutaman tunnin kuluttua olen jo niin solmussa datani kanssa – siis sen datan, jonka pitäisi olla perjantai-iltaan mennessä muovautunut artikkelin kuviksi – että en pysty hievahtamaankaan. Pomokin on kadoksissa vaikka apua tarvitsisi nyt kovasti…
Elikkäs ehdin ns. blogaamaan. En sentään luomaan moniulotteista kuvausta viikonlopun aikana nähdyistä ihmeistä. Halusin vain jakaa kanssanne erään huomion:
Täällä päin on tapana, että temppelit järjestävät aika-ajoin festivaaleja milloin minkin asian kunniaksi. Bileisiin kuuluu pikkutemppelien (mikoshi) kanniskelua hassuihin vaatteisiin puettuna, rumpujen lyömistä, markkinatunnelmaa, huilumusiikkia ja aitoa japanilaista eksotiikkaa vaikka kuinka paljon. Olen tainnutkin jo aikaisemmin mainita että murehduttaa kovasti se, etten pääse osallistumaan moiseen ilonpitoon.
Tässä männäviikonloppuna olisi ollut sitten se mahdollisuus, kun oman korttelialueen temppeli juhlisti tämänvuotista tiesmitä. Olin kantanut korteni kekoon maksamalla kolehtia, sain temppelin logolla koristetun keittiöpyyhkeen ja luvan osallistua vaikka mihin. Ilmeisesti siel ois jossain ollut jopa sellainen punainen paperilyhty johon joku olis kalligrafioinut mun nimeni.
Vaan voinpa kertoa, että jos makaa kolmen napin kaatamattomassa migreenissä pää tyynyn alla pyrkien hengittämään niin ettei oksettaisi, niin eipä suuremmin riemastuta kun kulkue kiertää taloa. Seinät ja ikkunat ei pidä ääntä (eikä lämpöäkään, siitä lisää myöhemmin) lainkaan, joten kokemus oli hyvin kouriintuntuva. Kolmannella kierroksella kun mikoshi remuaa korvan juuressa ja penskat lyövät isoa rumpua hiukkasen epätahdissa ja kaikki kynnelle kykenevät puhaltavat soraäänipilleihin, aloin pohtia jotta mihinköhän komeroon se kakspiippunen haulikko tuli säilöttyä.
Eipä silti; maanantaina postiluukussa odotti (sähkölaskun kera) kaunis lappu jossa arvioimme lukevan jotain tyyliin “kiitos osallistumisestanne”. En sit tiiä oliko se sarkasmia vai mitä.

Jälkiviisautta ja japani-yhteensopivia reseptejä

NEC_0039.gifOn se hämmentävää, että vaikka on suunnaton talo ja patio ja grillikatos, niin kaikki kymmenet vieraat silti änkevät siihen yhteen olohuone/keittiökerrokseen. Huolimatta esimerkiksi siitä, että kolmannessa kerroksessa oli huomattavan paljon viileämpää. Keittiössä luonnollisesti oli taas parhaat bileet, osasyynä se, että tehokkain ilmastointilaitteistamme puhaltaa suoraan sinne.
Yhtäkään naapuria en saanut houkuteltua käymään kylässä; voi tietysti olla syynä se että kaikki (vähäiset) yritykseni asian ilmoittamisesta tulkittiin ilmeisesti pyynnöiksi olla häiriintymättä metelistä. Eilen illalla muuten myös ensimmäistä kertaa havaitsin kiittäväni mielessäni niiden kaupunkisuunnittelijoiden kaukonäköisyyttä, jotka ovat päättäneet että julkinen liikenne loppuu Tokiossa puoliltaöin – on aika saletti että kaikki vieraat poistuvat ennen puoltayötä (jolloin muutun tunnetusti kurpitsaksi). Ei niin etteikö yökylään saisi ja pitäisi jäädä jos siltä tuntuu, mutta mun piikkinen ja epäsosiaalinen luonteeni on aina peloissaan että joutuu seuraamaan kuinka liian paljon juoneet kovaääniset vieraat päättävät puoli kolmelta aamulla että on loistoidea sytyttää grilli uudestaan sanomalehdillä ja ryhtyä grillaamaan oluttölkkejä.
NEC_0040.gifRuokaa ja juomaa riitti ilmeisesti vallan mainiosti kaikille; ainakin aamulla kun katsoin jääkaappiin ja huomasin sen olevan edelleenkin ääriään myöten täynnä erilaisia lihoja (esimerkiksi jotain erittäin kuuluisaa Tsukuban kinkkua, jota erään vieraan isä oli lähettänyt), makkaroita ja olutta ja sauerkrautia ja viinejä (juustojakin oli mutta oikeasti ne olivat ajan mittaan lämmenneet sen verran että olivat sulaneet.. umm… käsittelykelvottomiksi) ja sakea (jotain hyvin erikoista Yamanashi-prefektuurin kirsikankukkasakea), kokonaisia maissintähkiä ja paahdettavaksi tarkoitettuja kastanjoita. Myös sipsejä ja karkkia on toisenkin bileen tarpeisiin… Puhumattakaan roskista, joita on mulla nyt 5 säkillistä parvekkeella odottamassa asiaankuuluvia keräyspäiviään.
Sain sitten lopulta omenapiirakkani (joita ei jäänyt yli lainkaan) toimimaan SVJ:n urhealla avustuksella (leivoin joka päivä tällä viikolla testipiirakan joilla testasin eri aineiden ja paistotapojen eroja, ja SVJ joutui vähän väliä maistamaan ja kommentoimaan)- ilmeisesti ongelma oli siinä että käyttämäni sokerin sulamispiste oli liian alhainen ja tämän vuoksi lopputulos muistutti lähinnä omenanmakuista nekkua. Lisäksi kiertoilmauuni ilmeisesti ei vaan pysty paistamaan käyttämäni uunilevyn pohjan läpi tarpeeksi tehokkaasti, mutta tästäkin selviää kun laittaa piirakan päälle puolessa välissä foliota suojaamaan päälliskerrosta palamiselta. Seuraavaksi voisin ryhtyä treenaamaan pullataikinapohjaisia juttuja – viime jouluksi onnistuin jotenkuten, mutta en ollut lainkaan tyytyväinen lopputulokseen. Ehkä silti odotan että joku seuraava uhri saapuu vierailulle, eihän sitä voi yhtä miestä loputtomasti kiusata…
Voiton kokkikisassa taisivat viedä mukanaan tosin M&J, joiden taituroimat karjalanpiirakat veivät sanat suusta japanilaisilta (kuvassa Mariko, joka ei suostunut syömään karjalanpiirakkaa sormin vaan käytti niihin varsin taitavasti syömäpuikkoja) ja liikuttivat mut lähestulkoon kyyneliin. Siis, todellakin on olemassa karjalanpiirakoita joita saa Alepan leipäosastolta, ja sitten on Karjalanpiirakoita joita ilmeisesti osavat tehdä vain aidot natiivit karjalaiset.
Mä itse pohdin “mitä ihmettä tavallista bileruokaa täällä pystyy tekemään järjelliseen hintaan”, ja keksin että saahan täältä porkkanoita ja kurkkuja, joita vois sillai viipaloida ja sit niit vois dippailla kastikkeisiin. Ja ei kun dippejä etsimään… S. ihmetteli että “senkus teet itse” – niin, Suomessa niitä tehdään vähävaivaisimmin niin että otetaan purkki kermaviiliä ja sit laitetaan siihen sekaan niitä dippimausteseoksia mitä myydään sipsien vieressä.
NEC_0041.gifVaan mitenkäs löydät kemaviiliä. Ehdin jo pohtia että jospa yrittäisi ottaa sitä viilinkaltaista tuotetta ja jotenkin … pilaannuttaa sen kermaviiliksi, mutta onneksi keksin paljon paremman vaihtoehdon: mennään ison tavaratalon ruokaosastolle ja ostetaan kaikki maitopohjaiset kerma – ja jogurttityyppiset tuotteet, ja sit vaan testataan mikä toimii. Havainto 1) ‘sour cream’ on ihan hirveän jäykkää tavaraa Havainto 2) “Kasupi-ka” eli ‘kasupi-meri’ tai kaspianmeri-niminen tuote päätyi lähimmäksi kermaviiliä. Tai ei se ollu oikeastaan lainkaan kermaviiliä, mutta kun siihen tarpeeksi sekoitti mausteita niin kyllähän siinä dippas. Hetken aikaa sai pohdittua notta mitäs teen sitten kaikilla noilla hapankermoilla, kunnes SVJ-nero keksi ehdottaa hunajan ostamista. Lisää vain ne aikaisemmin valittamani mukasuolakurkut, ja meillä on lähes aitoa suolakurkku-smetana-hunajajuttua. Jei.
IMG_0727.gif
Ruokalistalle sain ahdettua vielä grillatuja tuoreita ananasviipaleita, grillattuja täytettyjä herkkusieniä ja tomaatteja, grillattuja suklaatäytteisiä banaaneja (kaikki nää herätti hämmästystä, ilmeisesti monille ei oo tullu oikeasti mieleen että grilliin voi laittaa jotain muutakin kuin lihaa ja kalaa), guacamolea, vaniljajäätelöä ja suklaakeksejä. Valitettavasti aika ja vieraiden vatsojen vetokyky loppui paljon ennen kuin ehdin päästä lettutaikinan sekoittamisen kimppuun… Boolia meni noin kymmenen litraa, suurin osa siitä S:n sinistä suomiboolia (oon varma että osa japanilaisista vieraista poistui paikalta uskoen että Blue Curacao on suomalaisten kansallisjuoma), noin neljä litraa meni mun tekemää maineikasta Tatankaa – joka itse asiassa taisi tällä kertaa onnistua paremmin kuin koskaan aikaisemmin, koska ymmärsin liuottaa mausteet viinaan jo edellisenä iltana.
Kaiken kaikkiaan tais olla hyvä bile. Ja hyvä juttu siinä että kaikki pysyivät yhdessä kerroksessa – ei tarvitse siivota muita kerroksia. Ei niin ettäkö siivottavaa varsinaisesti olisi ollu paljon, yhdellekään pahvilaatikkoa peittäneelle pöytäliinalle ei tullut tahran tahraa eikä kukaan kaatanut punaviiniä tapetille. Täysin mulle tuntemattomia henkilöitä paikalle ilmaantui vain jokunen, joista yksi – Uusi-Kaledonialainen kundi joka oli neljän päivän japaninvierailun aikana jo ostanut kielettömän sähkökitaran – paitsi sai pisteitä juomalla hyvällä halulla salmiakkivodkaa ja tervasnapseja, myös sai mut tekemään jotain niin ajattelematonta kuin kaivamaan sähköviuluni kotelostaan ja virittämään sen – en oo koskent siihen KAHTEEN VUOTEEN…
Ainoa Totuuskin pysyi toimintakykyisenä 9 tuntia – vaikka alkoholinhajotusentsyymivajaa mies kyllä joutui sammumaan ainakin kolmesti ja kärsimään ainakin kaksi laskuhumalaa ko. ajanjakson aikana. Pahimmillaankaan hän ei yltynyt kertomaan mitä hänelle tulee mieleen tyttöjen paljaista olkapäistä vaan ainoastaan näytti valokuvia hurjasta nuoruudestaan – mun on myönnettävä, että vaikka EN nähnyt mitään alastonkuvia, musta oli ihan tarpeeksi järkyttävää nähdä kuva jossa Ainoa Totuus on metrossa pukeutuneena mikrohameeseen ja korkokenkiin…
Naapuritkaan ei ilmeisesti ahdistunu kauheasti. Naapurintäti hymyili ja sanoi päivää kun kävin herättyäni (noin kahden aikaan iltapäivästä) siivoamasta patiolta vettyneet punaiset paperilyhdyt pois katukuvaa pilaamasta.
Tänään sataa. Juuri sellainen päivä jonka voi viettää torkkuen kotona.
Torkkua kotona? Jotain mitä en ole koskaan oikeasti halunnut tehdä edellisessä asunnossa. Ei se ollu koti.
Jestas että tykkään tästä talosta.
Jestas että tykkään Tokiosta.
Ehkä tää tästä. Jos vaan jaksaa lentää.

Ota tyynystä, mies!

SVJ ilmaantui Ikebukuron exitille C6 puolen päivän aikaan, ja kuten tapoihin kuuluu, jetlaggaavaa vierasta pitää kiusata kuin vierasta sikaa iltakymmeneen asti ettei se nukahda ennen aikojaan. Ja ei kun menoksi; en antanut miesparan istahtaa (kun ei meillä noita tuoleja ole) vaan saman tien nokka kohti Asakusaa.
Asakusahan on siitä näppärä paikka japaninmatkan vierailukohteeksi, että sieltä voi helposti hankkia kaikki tuliaiset mitä keskivertosukulainen kykenee toivomaan. Tämän lisäksi alueen päänähtävyys, Asakusan temppeli, on ehkä Tokion suurin ja sen jälkeen voi vaikka poistua maasta näkemättä mitään temppeliä – jotkut sanovat, että nähtyäsi yhden japanilaisen tamppelin, olet nähnyt ne kaikki. Ei taida ihan kokonaan pitää paikkaansa, mutta on syytä olla melkoisen hyvin perillä temppeleistä jotta osaisi arvostaa niitä kaziljoonaa muuta temppeliä – joista jokainen on luonnollisesti ainutlaatuinen…
Siltä varalta, että SVJ ei olisi saanut vielä sensory overloadia ja kulttuurishokkia, syötin sille lähes kaikkea mitä Asakusan kojuista sai, täysin varoittamatta niiden luonteesta tai laadusta, ja raahasin vailla mahdollisuutta tutustua mihinkään säälliseen ruokailuun katsomaan syksyn Grand Sumo Tournamentin 11:n ottelupäivän maku-uchi-divisioonan otteluita.
Elikkäs siis niitä Aikuisten Oikeasti Isojen Poikien kilpailuja. Asianharrastajajat ovat jo joitakin päiviä olleet varpaillaan kyseisen turnauksen takia: toistaiseksi lähestulkoon voittamaton Yokozuna Asashoryu (takana 12 Emperors Cup:ia ja kuusi niistä peräjälkeen) oli hävinnyt yhden ottelun, kun taas bulgarialainen haastaja Kotooshu (joka vasta aivan äskettäin oli päässyt Maku-uchi divisioonaan) oli voittanut kaikki kymmenen vastustajaansa. Lehtien keskustelupalstoilla kohistiin, että nytkö Asa kaatuu, vai onko Kotooshulla vain moukan (eurooppalaisen) ja aloittelijan tuuria…
Kotooshu on ainakin päätä pidempi useita vastustajiaan (tarkalleen ottaen mittaa on 2,03 m; toisiksi pisin rikishi ikinä), kroppa urheilullisen voimakas, ja kylmä John Wayne-katse jolla pahemmankin rikishin voi saattaa hämilleen neliminuuttisen uhoiluvaiheen aikana. Toiseksiviimeisessä taistossa Kotooshu viileän rauhallisesti (no, oli siinä pientä ähellystä tietysti mukana) kantoi Ozeki Tochiazuman ulos kehästä.
Asashoryu taas – jo Yokozunan yksityisen esittelyrituaalin aikana olin panevinani merkille, että jotain on miehestä poissa. Tai ehkä se oli lihonut viime näkemästä. Jotain puuttui kuninkuudesta.
Viimeisen ottelun uhoiluvaiheessa Asahoryun vastustaja, keskinkertaisesti menestynyt Aminishiki näytti vähättelevän Yokozunaa. Käänsi tälle selkänsä ennenkuin toinen oli saanut suoritettua kaikki kuvionsa. Ehkä sitä pelottaa, ajattelimme, koska eihän kukaan VOI vähätellä tuota voittamatonta mongolialaista…
Ottelu oli lyhyt ja selvä – Asashoryu jäi alakynteen heti ensisyöksyssä, ja pyllähti kampitukseen niin reippaasti että teki kuperkeikan Doohyoolla ja jäi istumaan hölmistyneenä maahan. Lukemattomat TV-kamerat tallensivat ilmeen, joka kertoi enemmän kuin mikään taktinen selvitys voisi; “Mä hävisin, ja pahasti.”
Asa oli täysin tyypertynyt, eikä näyttänyt edes huomaavan järjetöntä tyynysadetta – koko Ryogoku Kokugikanin permannon väki ei malttanut istua paikoillaan vaan alkoi paiskomaan istuintyynyjään kehään. (Permanto on aika iso, joten aika moni sai heittää sitä tyynyä oikein olan takaa…) Kehäavustajat yrittivät parhaansa mukaan kerätä tyynyjä pois tieltä jotta asialliset loppukuviot voitaisiin saattaa päätökseen, mutta niitä satoi edelleen jouskarinheilutusrituaalin aikana – huoletti ihan, että mitens käy jos rituaalia suorittanut rikishi saa tyynystä ja homma katkeaa kesken…
Mut joo. Yokozuna Asa taitaa olla menossa pian eläkkeelle jollei muutosta tapahdu. Näin nimittäin on tapana; Yokozuna on elinikäinen mestarititteli, pitää vaan ihmisen ymmärtää lopettaa touhu ennenkuin alkaa häviämään liikaa..
Mut hei – hyvä me, eurooppalaiset! (eritoten slaavilaissyntyiset..;)

Wa laskussa (tai nousussa)

Tuparit olis nyt siis perjantaina. Paikalle on kutsuttu suurinpiirtein neljäsosa Japanin asukkaista, ja epäilen että suurin osa heistä ei ymmärrä mitä tarkoittaa BYOB. Vision mun puoleni on puolalaiseen zubrowka-viinaan perustuvaa tatanka-boolia, S. lähtee aitosuomalaiselle “Curacaoa nii paljon et kielet jää sinisiksi”-tupariboolilinjalle (tunnelmasta jää silti eräs M.P. puuttumaan..) Muiden tarjoomisten suhteen oon kevyesti hukassa. mun vakiobilemenuuseen on aina kuulunu kinkku-juusto-makaronisalaatti ja feta-parsa-pasteijat valmistaikinalevyistä koottuna; kinkku ja juusto täällä on niitä siivottoman kalliita asioita kumpikin (eikä makaroniakaan saa 90 senttiä kilo vaan ne haetaan gurmee-hyllystä), parsaa sentään saa mutta feta maksaa noin kymmenen euroa/200g.
Mulla oli vakaa aikomus kutsua myös arvoisat naapuri-samat mukaan, mutta sää esti sen; ainoa inhimillisen helppo kontaktiyhteys joka mulla toistaiseksi niihin on käsittää aurinkoisena iltana pihalla hengaamisen. Ja tietysti mä katsoin tarpeelliseksi maanantai-iltana kastella istutukset. Ja tietysti sen takia nyt sit sataa. Pääasiallinen syy kutsua naapuri-samat on tietty tavallaan estyä pahimmilta valituksilta; vaikka epäilen että suuri osa japanilaisista kutsutuista ei myöskään tiedä mitä tarkoittaa AVEC, porukkaa *saattaa* tulla ns. runsaasti.
Korttelipäällikkö kävi tervehtimässä ja keräämässä rahaa ensi viikonlopun juhlia varten – meillä on ihan oma kylämatsuri, ja mä sain ihka oman punaisen matsurihuivin ja kasan lippuja joilla pääsen osallistumaan ilmakivääriammuntakilpailuun! Luvassa olis myös saken uhrausta jumalille perjantaina (sopivasti tupareiden aikaan), temppelin kantamista ja yakisobaa. Jei!
Vaikka tässä kuitenkin käy niin etten kehtaa Oikeasti mennä mukaan, kun kaikki kuitenki vaa kattoo et mitä toi gaijin täällä tekee, mut jotenkin – tätä mä oon kaivannut. Että jotkut ainakin yrittää esittää niinku mä kuuluisin jengiin.

Vieraitakin on ollut. Toistaiseksi yhtä lukuunottamatta kaikki on halunneet muuttaa tänne. Niin minäkin haluaisin jos en asuisi jo:) Mun Zen-puutarha-hanke etenee, hankin pienen appelsiinipuun taimen. Nyt enää tarttee ottaa selvää että mihin kulmaan se kuuluu laittaa niin että meidän wa-mana nousee.

Mä en kyllä ymmärrä. Aikoinaan kykenin tekemään kelvollisen omenapiirakan unissani, silmät kiinni ja kädet selän taakse sidottuna – aikaa meni noin tunti, mukaan lukien paistoaika. Japaniin muuton jäkeen en oo kyennyt samaan. Tai no, kyennyt omenapiirakkaan samalla tavalla laisinkaan. Voi olla että toi meidän mikroaaltouunigrillikiertoilmauuni-ihmelaite paistaa jotenkin oudosti, mutta jotenkin piirakat ei meinaa kypsyä ikinä. Jotku sanoo että kieroilmauunia pitää käyttää eri tavoin kuin tavallista uunia; voi olla, mut voi olla et mä en vaan osaa enää.

Gakkari shita!

kurkut.jpgTuossa lähinurkilla on mainio World Import Mart. josta saa monenlaista ulkomaalaista olutta (ei kuitenkaan siideriä) ja muuta tuontitavaraa. Silmäni meinasivat pudota päästä kun näin hyllyssä “Polish Dill Pickles” – vielä puolalaisen Krakus-valmistajan tuotetta. Tarjolla oli paitsi puolen kilon purnukoita (hintaan 525 yen, siis lähes ilmaista) myös jättimäisiä useamman kilon tonkkia – mutta kassit painoivat ja ajattelin että jos nyt kuitenkin kokeeksi otan vain yhden pienen purkin. (Jos joku ei ole selvillä, meillä suvussa ollaan suolakurkkujen suhteen lähes fanaattisia – ei oikeasti edes riitä, että kyseesä on suolakurkku (ei siis etikkakurkku joka on itse pahuus paitsi ehkä hampurilaisen välissä), vaan sen lisäksi sen pitää olla vielä hyvä suolakurkku…)
Suomessa Myrttisen suolakurkut on ainoita kelvollisia kaupasta saatavia suolakurkkuja; vaikka luonnollisesti kaikkein parhaita ovat tietysti äidin itsetekemät “malosolne” eli vähäsuolaiset. Niitä on aina loppukesästä purkeissa kypsymässä keittiöstä, ja voi onnea kun ne valmistuvat – niitä syödään sitten kahmalokaupalla….
… kävelin siis kotiin, haaveillen kuinka leikkaan hyvästä eilen ostamastani leivästä viipaleita ja syön niitä pelkästään kurkuilla päällystettynä…
… avaan purkin kannen ja vesi valuu jo suusta —
— ja totta hitossa nehän sitten onkin etikkakurkkuja. Ja tämä olisi tietysti selvinnyt ihan helposti jos olisin katsonut tuoteselosteen. Tai tullut ajatelleeksi sitä, että suolakurkku on tuoretuote eikä todellakaan mikään kestosäilyke jota voitaisiin eksportoida puolasta johonkin itämaahan. Mutta lankaan menin niin että läpsähti.
Pettymystäni ei nyt riitä sanat kuvailemaan. Olin toki jo sopeutunut siihen että tiettyjä asioita (kuten suolakurkkuja ja aitoa hapankaalia) ei täältä saa (paitsi että jos olisi sinne Aichin maailmannäyttelyyn saanut aikaiseksi mennä, niin Puolan paviljongista ois voinu saada…) mutta puolen tunnin ajan jo olin varma mulla on suolakurkkusource… onneksi en ostanut sitä kahden kilon purnukkaa.
Pitänee vain kysyä äidiltä resepti. En ole ihan varma saako täält millaisia avomaankurkkuja, ja onko ne kurkkumaiset näppyläiset vihreät asiat joita on aina vihannestiskissä jotenkin kurkkujen sukulaisia. Ja saako täältä muka kukkatilliä jostain. Mutta ehkä asiaa voi yrittää.
-snif-

arkiliikuntaa

mpp.gifHavaitsin laihtuneeni lähes kaksi kiloa sen jälkeen kun uuteen taloon muutettiin. Ehkä ne kaikki jotka sanoo että arkiliikuntaa pitäisi lisätä jos haluaa hoikistua onkin oikeassa; työmatkaan on tullut noin 40 min edestä kävelyä tai pyöräilyä. Ja kun sen lisäksi vielä asuu kolmikerroksisessa talossa jossa on koko aika pakko rampata rappusissa – kaipa siinä jokunen kalori palaa kun hikoilee roskalajittelusysteemin kanssa.
Kuulin varoittavan esimerkin tuttavalta, joka asuu Wakossa (kampuksen ulkopuolella tosin). Hän ei vaan jaksa lajitella roskiaan muuten kuin kaljatölkkeihin ja muihin – ja nyt kertoi kuinka hänen palavien roskien päivänä roskapussipinon pohjalle kätkemänsä muoviroskaa sisältänyt pussukkansa jätettiin kylmästi pois roska-auton kyydistä. Seuraavalla kerralla mies yritti olla ovelampi, ja pakkasi muoviroskapussinsa palavia roskia sisältävän pussin sisälle – sillä seurauksella, että tunnollinen naapuri oli avannut pussin, tarkistanut sisällöstä kenen roskat ovat kyseessä, ja viipymättä soittanut RIKENin PR-osastolle valituksen.
Roskat eivät siis ole leikin asia. Muutossa mukanamme Wakosta tuli kauhea läjä pahvilaatikoita, jotka kyllä asiallisesti avasin ja litistin ja pinosin autotalliimme odottamaan kerran kahdessa viikossa koittavaa pahvipäivää. Muutaman päivän päästä Tokiotakin huuhdellut taifuuni sitten sotki järjestyksen; kaikki pahvit pysyivät autotallissa, mutta muutaman päivän päästä huolestunut naapurintäti tuli kyselemään että enkö voisi mitenkään laittaa niitä siistimmin, kun tuo näyttää siltä kuin täällä asuisi ‘huonoja ihmisiä’… Välittömästi syöksyin autotalliin pistämään pahvit järjestykseen, ja täti oli tyytyväinen.
Seuraavana päivänä päätin ryhtyä imagonpaikkaustoimiin – puutarhatöihin. Puutarhahan on meillä itse asiassa kivitarha, noin pienen kauppakassiauton mentävä valkoisella hiekalla päällystetty alue. Laitoin klopot jalkaan, puutarha-esiliinan päälleni ja sen taskuun nappulahanskat, ja kyykin ainakin puoli tuntia ‘puutarhassani’ kitkien sieltä rikkaruohoja (= kaikkia asioita jotka ei kuulu kivikuntaan, kuten kasveja ja kissankakkoja) pienellä puutarhakuokalla (varta vasten sadan jenin kaupasta hankittu). Naapuruston väki vietti siinä ympärillä rentoa iltapäivää, ja katsoivat hyväksyvästi toimiani. Olisi ehkä vielä pitänyt laittaa sellainen puutarhahattu päähän; hienpyyhkimispyyhe puuttui myös…
Siivouksessa kun päästiin alkuun niin sitten saattoikin jatkaa talon sisäpuolen siistimistä – tuparit on perjantaina… Ei kestänyt montaakaan hetkeä ennenkuin tajusin että kolmikerroksinen talo tarkoittaa melkoista siivousmäärää, siitäkin huolimatta että huonekaluja meillä ei ole (paitsi kaksi istumatyynyä ja ruokapöydän virkaa hoitava Dellin pahvilatikko). Todellisuus puraisi kipeästi esimerkiksi siinä vaiheessa kun pohdin, että jospa pyykättäisiin lakanat, tuuletettaisiin futoni ja imuroitaisiin tatamihuone – ei, ei ole imuria, ja mulle on edelleenkin täysi mysteeri miten tatamihuoneen voi siivota ilman imuria ja ilman että veisi ne tatamit pihalle tampattavaksi. (Ja missä niitä sitten tampattaisiin? Missään en ole nähnyt edes mattojentamppaustelineitä…)
Pyykkikonettakaan ei ole – mutta onneksi olin nähnyt ihan jossain talon nurkilla koin raundoriin; ei muuta kuin pyykit kassiin ja menoksi. Paha vaan että en ollut pistänyt merkille että mihin suuntaan talostamme pesula oli; saatiin kävellä noin kolme varttia helteessä ennenkuin löytyi se oikea pikkukuja muutaman kymmenen metrin päässä kotiovelta, jossa industrial-luokan pyykkikoneet odottivat käyttäjiä. (Hämmentävä yksityiskohta: siinä kun mä olin suunnitellut jättäväni pyykit pyörimään, S. oli täysin vakuuttunut siitä, että oikea tapa toimia kolikkopesulassa on ottaa kirja mukaan ja lukea samalla kun pyykit pyörii. Kaikissa leffoissahan käy aina niin että pesulaan tulee sievä tyttö ja sitten on kivaa. Mä väitin että meidän naapurustomme ollessa kyseessä paikalle eksyy korkeintaan satavuotias hampaaton mummo joka tosin saattaa olla jostain tatuoinnista innoistunut, mutta – bloody hell, heti kun mä poistuin paikalta, siihen kulmille *todellakin* ilmaantui sievä naikkonen, eikä sillä ollut edes pyykkiä mukana; kunhan poltteli tupakkaa ja silmäili tatuointia. Tai näin mulle kerrottiin 😉 )
Talon siivous ilman imuria ylipäätään oli kyllä melkoinen vaiva; erityisesti kun käsin pesin ja pyyhin ja kuivasin kaikkia niitä saamarin portaita. Kun ei ollut edes ämpäriä, ei voinut käyttää moppia, vaan oli pitäydyttävä ältsinnäppärissä kertakäyttölattiapyyhkeissä, jotka lähestulkoon on yhteensopivia yhden mun lattiansiivousvempeleen kanssa. Mainoksissa ko. pyyhkeitä ei tarvitse kuin näyttää lattialle niin se alkaa välittömästi kiiltää; mulla alkoi lähinnä kiiltää otsa ja silmissä välkkyä kuva pölynimurista.
Paha vaan kun ei tuohon taloon kehtaa mitään sekundaimura hankkia, Dyson on sen pakko vaan olla. Ja se maksaa aika lailla rahaa.

Uusi talo, uusi leiska, uusi elämä?

Noh, menköön nyt. Halusin tuohon laittaa jonkun kivan bannerikuvan, mutta en oo saanut aikaiseksi enkä varmaan vielä vähään aikaan saakaan.
Blogin otsikossa ja muuallakin on välillä jotain japanilaisia kirjoitusmerkkejä; joku väitti mulle että Kunnialliset Selaimet (kuten Mozilla) osaa automaagisesti niitä tulkata. Jos näin ei ole ja tämä suuresti syömmellein käy, vaihdan otsikkotekstin kuvaksi.
Mitä siin sit lukee? “Ikebukuro 3-33-2”, joka on uuden talon osoite. Sen piti alunperin olla vain työnimi uuelle leiskalle, mutta jotenkin en ny saa sitä muuksi muutettua. Ehkä keksin jotain, ehkä en. Niin ja yritän nyt sitten harrastuksen vuoksi kirjoittaa pääosin tällä ensimmäisellä kotimaisella kielellä; en tosin väitä enkä kauheasti edes pyri pysymään Oikeakielisessä Kirjoitusasussa.
Hämmentävästi tosin tajuttiin tuossa muutama päivä sitten, että osoite “171-0014 Tokyo-to, Toshima-ku, Ikebukuro 3-33-2” on paitsi meillä, myös kolmella muulla naapuritalolla. Siis todellakin meillä on kaikilla sama osoite. Kuriireille ja pizzatakseille pitää kertoa et se on se vaalea talo, kun eivät kumminkaan osaa dekryptata sukunimeäni oikein.
Suuresti oli ambitioita saada aikaiseksi enemmältikin jotain infosivustoja tokioon/japaniin/bujinkaniin/tieteeseen liittyen; mutta ehkä tää ny saa mennä tällasena. Jos joku paikka o pahasti riggi ni kertokaatten ihmeessä. (Arkistosivut on ihan rikki ja päin seiniä, mut kukapa niitä vanhoi juttui enää lukiskaan paitsi commenttispämmäribotit?)
Ja siitäkin saa sanoa jos tää on kovin ruma.