Arak spring ja ’39

Perinteiseen tyyliin alkuun pamaus hepreanopiskelua.

“Ani sonet ha’chaim sheli” – I hate my life

“Maze ha’chara ha ze?” – mitä vittua?

“… biglal she ani lohetet meod” – “… se johtuu siitä että mä olen niin hottis.” (käyttötilanne: vastaus siihen kun paikalliset valittaa kun on muka liian kuuma sää. )

“all tigu’u lanu baa’rak!” – näpit irti meiän arakista!

Labraporukka kilvoittelee opetustilaisuuksista. Käynnissä on jonkinlainen skaba jossa katsotaan että kenen aksentti parhaiten tarttuu yoeen. Kärkisijoilla on tällä hetkellä venäläis- ja mizrahi-aksentit.

Fonttiongelma. Kun jatkuvasti joutuu kikkailemaan sen kanssa että mitenpäin näitä kirjaimia nyt luetaan, menee pää pyörälle. Oman pankkini automaatit suostuvat palvelemaan vain hepreaksi, arabiaksi ja venäjäksi, joista yleensä valitsen venäjän (ymmärrystodennäköisyys korkein) – mutta joudun joka kerta hetken aikaa keskittyneesti miettimään lukusuuntaa. Kaikkein kamalinta on jos jossain kyltissä on typografisen hassuttelun nimissä laitettu joku (latinalaisen aakkoston) kirjain nurinpäin – väsyneenä eritoten saan ihan kunnolla siristää silmiäni hahmottaakseni sanan.
—
Epyktin puolella tapahtui viime päivinä kaikenlaista, niin kerrotaan. Ninjatreeneistä tiistain puolenyön jälkeen palatessani kävin nappaamassa kulman 24/6-puodista stanupakkauksen (maitoa, pitaa, humusta); tiskillä notkuva, määrittelemättömän taustainen kassajätkä katseli telkasta uutisia jossa eräskin kuuluisa aukio oli täynnä ihmisiä heiluttamassa lippuja ja muuta. Yleensä kommunikointini ko. jätkän kanssa on rajoittunut siihen että tsemppaan kovasti ymmärtääkseni hinnan kun hän sen minulle lausuu mehevä-aksenttisella hepreankielellään, mutta nyt selkeästi oli sanomisen tarve oli sitä luokkaa että englanninsanavarastoa lähdetään etsimään.

“Sama asia, kohta koko maailma!!!” hän sanoo viittoen kohti telkkaria. Uutiskuvan kulmassa lukee CNN mutta teksteistä en saa selvää, että puhutaanko nyt siitä että ihmiset protestoi ylipäätään, vaiko kenties protestien aikana syntyneistä ongelmista. Yoe nyökyttelee.

“Ihan koko maailma! Kohta kaikki on noin! Maailma on muuttumassa!” Nyökyttelen lisää.

“Katso, kuin veljekset! Koko maailma, paitsi Israel! ” Muutan nyökyttelyni pikaisesti mahdollisimman non-konfrontaationaaliseksi ahaa:ksi. Jätkän eleistä en saa selvää onko tämä seikka hänen mielestään hyvä vai huono asia.

“Tiedätkö miksi?” Yoe lisää nonkonfrontaationalisuutta ja tietämättömyyttä fasadiin ja toivoo että jätkä huomaisi että on hyvin tarkasti saanut laskettua ne tarvittavat 22 shekeliä ja viiskytropoa pöytään ja saisi vastalahjaksi ostoksensa.

“Koska Israel ihmiset hyvä! Vaikka koko maailma noin, israel ei!” Onnekseni puotiin saapuu toinen asiakas joka alkaa välittömästi tilittää jotain kielellä jonka arvelen olevan amharaa; kassajätkä irroittaa huomionsa musta ja pääsen livahtamaan kotikujilleni.

—

Kun ympärillä olevissa maissa miljoonat osoittavat mieltään, Israelissa on hiljaista. Sinnikkäät pienet kansalaisjärjestöt protestoivat joka ainoa viikko hallituksen Palestiina-politiikkaa vastaan, mutta vaikka yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuus paiskoo heikommassa asemassa olevia kansanluokkia (näitä on siis monia muitakin kuin ne ilmeisimmät) pitkin kuivuneita jokiuomia, väki ei nouse barrikadeille. Ei näy tuhansien ihmisien joukkokokoontumisia. Vasemmistoliberaaliopiskelijat jakavat facebookissa tulenkatkuista kommentaaria korruptiosta, epäoikeudenmukaisuudesta, vallan väärinkäytöksistä, mutta vaikka keskiluokka on Yoen maailmankuvaan nähden aivan uskomattoman surkeassa tilassa ja valtakoneisto hallitsee ihmisten yksityistä elämää naurettavassa määrin ei liikekannallepanoa tapahdu.

Sanovat että johtuu pakolaismentaliteetista. Että kaikkiin on istutettu jo pienenä muinainen epävarmuus, huoli siitä että jos et käyttäydy hyvin niin heitämme sut ulos. Olkoon, että vaalilupaukset on kaikki petetty. Olkoon, että maan varat ja tulevaisuus on kourallisen oligarkkiperheiden käsissä. Olkoon että idioottimainen ulkopolitiikka tekee kansainvälisen elämän hankalaksi ja yliopistorahoitus kuivuu. Olkoon mitä vaan – kunhan saadaan polttaa ja juoda rauhassa ilman et kukaan tulee potkimaan päähän. Olkaamme kiitollisia, että Jerusalemin Pride-kulkue saatiin ylipäätään järjestettyä – vaikka se sitten tapahtuikin yliopiston suljetun kampuksen urheilukentällä.

Tänä vuonna ilmassa on kuitenkin jotain uutta. Alkukeväästä hallitus laski kassalippaasaan lojuvat roposet ja totesi määrän riittämättömäksi. Tarvittiin pikaisia toimenpiteitä. Verotusta on tuunattava. Kukaan ei hämmästynyt pääomaverotuksen tai rikkaimman kansanluokan tuloverotuksen muuttumattomuudesta, mutta yhteiskuntatieteistä mitään ymmärtämätön Yoekin kohotti kulmakarvojaan kuullessaan että valtion hummailujen rahoittaminen alkoi tupakka – ja alkoholiverojen nostamisesta. Kansa teki mitä se tekee kun näin käy – siirtyy halvempiin. Ei savukkeita vaan sätkätupakkaa. Viina on sitä halvinta arakkia (ouzo on arakin hienosteluversio) – Elite Arak, 35 shekeliä eli seittemänjapuoleuroo/pullo. Elämä jatkuu.

Kunnes nyt aivan hiljattain talousministeri Lapid – karismaattinen TV-persoona joka nousi viime vaaleissa parrasvalojen loisteeseen peräänkuuluttamalla työväenluokan sorron lopettamista – totesi että eihän näillä tupakkaveroilla vielä rahoiteta tätä mun uutta maasturia, ja ajoi läpi pikaisen muutoksen: halvan kotimaisen Arakin hinta kaksinkertaiseksi. Ai ette tykkää vai, epäreilua? No okeiokei, sanotaan että samalla nyt lasketaan singlemaltwhiskyjen hintaa, käviskö? We have a deal. (sivuhuomautus: youtubessa on tolkuttomasti videopätkiä joissa Hitler suuttuu kuullessaan Lapidin toimista. Tässä on jotain hykerryttävän kieroa.)

Yoelle tuli tuossa hiljattain taas täysiä vuosia lasiin, ja tyypillisesti sitä juhlistaakseni karkasin vähän ulkomaille. Tuliaisostoksilla huomasin kun mistään – MISTÄÄN – ei arakkia löydy – vain jotain kalliita libanonilaisia tuontijuomia. Kassahenkilöt hymähtelivät hämmästykselleni, kaikki liikkeellesaatavissa oleva arak myytiin kuulemma eilen. Onneksi okinawalaiset äijät ei tee eroa israelilaisen ja libanonilaisen viinan välillä (tykkäävät kummastakin), ja lähi-itään palatessani tuliais-awamori sekä singlemaltviski otettiin riemulauluin vastaan. Labranväen kanssa keskustellaan tulevaisuudesta, kerron muinaisesta kieltolaista ja pohditaan koti (= labra)polttoa. Tavallisesti hiljaisemmatkin kaverit alkavat sauhuta. Miten kaiken yhteiskunnallisen oikeudettomuuden voi kestää ja lupaukset unohtaa SELVIN PÄIN? Koittaisitte nyt edes hetken pitää taukoa vietyänne leivän suustamme ennenkuin laitatte lisää kaviaaria omalle lautaselleen?

Mitäänhän en edelleenkään yhteiskunta-asioista ymmärrä, mutta eikö nyt pitäisi olla varsin selvää että viinaa ja sirkushuveja pitää olla?

Vieläkään ei kansa nouse kaduille. Mutta jotain on ilmassa, sanon sen nyt jo. Bloggareiden kynät raapivat ruutuja (kirjoitusten sisällöstä en osaa paljon sanoa, kuulen vain kun kaverit keittiössä vaahtoavat kuinka taas paikallinen Mikki Rautalahti tai Jaana Wessman on kirjoittanut nerokkaan tekstin). Pienimuotoisia protesteja on yhä useammin – yksi labran opiskelijapojista kävi suorastaan käsikahakkaan poliisin kanssa tilaisuudessa, jossa peräänkuulutettiin lupauksia. Viraalivideot leviävät – henk.koht.suosikkinani tämä paikallisten kuuluisuuksien kyhäämä korvaan tarttuva renkutus:

jos et halua et tehdään sulle mubarakit – jätä rauhaan meidän arakit!

(all tigu’u lanu baa’rak! /
!אל תגעו לנו בערק.)

Ja jos ensi vuonna näette, arvon lukijani, tv-kuvaa massamielenosoituksista Israelin pääministerin virka-asunnon parkkipaikalta (selkeän kauaskatsoisesti ei muuten ole siihen rakennettu minkäänlaista aukiota tai muuta kokoontumispaikkaa), niin tästä se on sitten alkanut ja sen nimi on Arakkikevät.

(Jottei nyt tulisi tilanteesta aivan vääränlainen kuva, paikallinen väestö nauttii alkoholia aivan minimaalisesti esimerkiksi suomalaisiin verrattuna, enkä ole kertaakaan nähnyt ketään kavereistani varsinaisesti humaltuneena – pienessä sievässä korkeintaan. Kaikki on suhteellista.)

—

Kävin myös Jordanissa kiipeilemässä kanjoneissa labraporukan ja proffan kanssa. Oli kivaa. Labran teknikko melkein kuoli putoavan kivenlohkareen alle autenttisissa Indiana Jones-maisemissa. Nukuin 50-metrisen vesiputouksen vierellä. Kun ei arakkia saanut mistään, ostin Israelin ja Jordanin hankalarajan taxfreestä jättipullon Finlandiaa, joka saatiin pysymään sopivan viileänä säilyttämällä sitä vesiputouksissa ja jolla pidettiin koko porukka sopivassa mielentilassa kolme päivää. Vierailin Wienissä pikaisella aamukahvilla siskon ja siskontyttären kanssa. Tokiossa kännykkä- ja kynäostoksilla ja ichiran-raamen-lounaalla. Okinawalla surffasin kolmesti ja hajoitin taloani lisää (nyt se alkaa olla melkein siinä kunnossa että mitään hajotettavaa ei ole, ja voidaan alkaa harkita uudelleenrakennusta). Laitoin autoni romuttamolle. Havaitsin Koiran olevan niin hyvässä kunnossa että piti huolehtijoille oikein mainita et jos vähän vähemmän paapottais sitä. Ensimmäistä kertaa eläissäni lensin oikeen hyvässä kaaressa hevosen selästä – edelleenkin villihevosen tilassa oleva Yonaguni-oriimme oli sitä mieltä yhtäkkiä että hän haluaa mennä kieriskelemään mereen eikä satulatta ja suitsitta pysynyt siinä rodeossa edes Yoe kyydissä.

Iso Juttumme on under review Neuron-journaalissa. Kalenterini väittää mulla olevan tällä hetkellä työn alla 4 muuta artikkelia. Kiirettä pitää. Paraikaa koitan ostaa itselleni lentoja maailman ympäri ensi kuuksi. Kaikkea muutakin tapahtuu, mutta niistä sitten ensi kerralla.