Haloo, ween

CIMG1274.jpg Rankkuus. Tänään officessa on bileet, alunperin poistuvien työntekijöiden kunniaksi. Teeneiti vapaaehtoistui viime viikolla järjestelemään asioita, tilaamaan demae-tilauspizzaa ja sushia niin ettei tartte kaikkien sännätä kesken työpäivää (kuudelta) kauppoihin hankkimaan nyyttäritarpeita. Hyvä juttu, ajattelin, pääsen vähällä: juon juhlakalujen kanssa sen viinilasillisen ja järsin pizzanreunaa, ja laitan ropoja kolehtiin.

Eilen sitten teknikko/laboranttijaostomme huomasi, että hei sehän on se Halloween juuri tänään, tehdäänpä kunnon Halloween-juhla! Ja puoli labraa ryhtyy sähläämään asian eteen. On hassuja hattuja ja lippuja. Teeneidin isoäiti lähetti kotikyliltä jättilaatikollisen omenia (ainakin kolkyt! hei! omaisuus!) – jotta niistä saataisiin tehtyä koristeita. (aikamoista tuhlausta, sanon minä;)

Varttia vailla kuus innokkaat tytöt alkaa norkoilemaan kubikleni tienoilla, kyselevät että milloin saa aloittaa bileen. Mä kummissani heille, että hyvänen aika aloittakaa bile ni minä lopetan tän kaverin artikkelin kielioppitarkistuksen ja tulen pilettämään, mihin te ny mun lupaa kaipaatte? Kaikesta huolimatta tasan kuudelta kaikki duunarit komennettiin seminaarihuoneeseen, viinipullot ja pizzalaatikot korkattiin, ja seuraa kahden tunnin mittainen hauskanpito. Tämän jälkeen huone siivotaan ja kaikki palaavat töidensä ääreen, vaikka hyvistä yrityksistä huolimatta vain puolet hankitusta alkoholista saatiin kulutettua.

Piih. Onneksi firmanbileet voi laskea työajaksi 🙂 Ja nyt kun on säällisesti marraskuu (ulkona melkein liian lämmin takkia varten ja syvänsininen taivas niin kirkas että liikennevaloissa suojaudun sillan varjoon), voinen taas keskittyä asiallisesti syyskaamosfiiliksiin ja jättää hömpötysjuhlat taakseni.

Asia, joka on mietityttänyt jo vuosia: miksi japanilaisten talojen ikkunoista ei näe läpi? (Ne siis järjestään on tehty jostain sumuisesta lasista tms josta ei näe läpi.) Helppo selitys olisi tietysti yksityisyydensuoja, mutta a) nää on kuitenkin paljon yhteisöllisempää kansaa kuin esimerkiksi suomalaiset (ja lämmöllä muistelen kuinka helsinkiläisen kerrostalon seinä on pimeässä illassa kuin taulu, täynnä valoikkunoita perhe-elämään) b) onhan verhot kuitenkin keksitty? Vai tarkoittaako yhteisöllisyys nimenomaan sitä että ei anneta sen oman läsnäolon häiritä edes kadulla kulkijaa?

Meidän moternissa länsimaalaistyylisessä talossa on isosti ikkunoita joista näkee varsin hyvin läpi. Ja vaikka tykkään siitä että valo tulee sisään, mua huolestuttaa että ahdistuuko satunnainen ohikulkija nähdessään mut istumassa sohvalla lukemassa kirjaa? 

Advertisements

Mopo karkaa käsistä

Nyt on ilmeisesti ensi kertaa yritetty katsoa, mitä oikein tapahtuu "kielilläpuhujan" – siis sellaisen henkilön joka erityisesti uskonnollisen vaikutuksen alaisena ryhtyy puhumaan tärkeitä täysin käsittämättömillä kielillä – aivoissa. Vaikuttaa siltä, että henkilön vakaumus siitä, että jokin ulkopuolinen taho ottaa puheensa hallintaan on ainakin jossain määrin paikkansa pitävä: henkilö nimittäin menettää kielikeskustensa hallinnan. Yhteenveto ja linkit alkuperäisartikkeleihin EurekAlertissa.

Muita juttuja samasta lähteestä:

Norsut tunnistavat itsensä peilistä – ja siis ilmeisesti kykenevät erottamaan itsensä muista lajitovereistaan. 

Isät vaikuttavat 2-3 -vuotiaitten lasten kielen monipuolistumiseen enemmän kuin äidit.  

Catbertin aivohoito?

En ole vakituinen Scott Adamsin (Dilbert-sarjakuvan luojan) blogin lukija. Jotain kautta sinne kuitenkin eksyin lukemaan, kuinka Adams menetti puhekykynsä 18 kuukautta sitten eksoottisen syndrooman vuoksi. Lääkärit jakoivat “koita kestää”-tukea ja botox-piikkejä, mutta Adams ei luovuttanut vaan opetti aivonsa puhumaan uudelleen. Fantastisen mielenkiintoinen juttu, siitä miten ääniulosanti on varmaankin lähtöisin eri aivoalueilta…

Ei se ole peli

Snapshot_001.jpgYletön vaahtoaminen saadaan ehkä pidettyä kurissa sillä, että raportoin kautta tilitän SecondLifessä kohtaamiani asioita vain kerran viikossa. Siellähän tapahtuu siis niin paljon kaikkea, että pelkästään mua kiinnostavien asioiden tarkkaan uutisointiin keskittyy jo useampikin blogi; lisäksi luotan lukijoitteni verkkotaitoihin sen verran, että he osaavat googlata ja RSS:ttää asiaankuluvia tahoja mikäli ajantasaisempaa tietoa kaivattaisiin.

Siitä tuskin monikaan RSS-feedi tosin kertoo, että Jankakin materialisoitui SL:n hiekkalaatikoille ja rakensi ensi töikseen puettavia valoja 🙂 Hämmentävää kyllä miten tuntuu erilaiselta tavata joku "kasvokkain" kuin puhua ircissä… tai ehkä siinä on vaan se, että tapaan kavereita (suurinta osaa heistä) ylipäätään kaksi kertaa vuodessa ja kaikenlainen virtuaalinenkin läsnäolo tuntuu hyvältä.

Mennäviikolla kävin ihan virtuaalisessa tapaamisessa, SL Science Centerin keskustelutilaisuudessa. Tämän vuoksi siis ihan otin taukoa töissä ja menin kahvilaan läppärin kanssa – rekvisiitaksi toki mukaan kahvikuppi ja reviewattavaksi annettu julkaisu sekä kyniä. Kaikki sujui smoothisti; vaikka parivuotias koneeni ei ihan pysynyt mukana parinkymmenen animoidun avatarin keskellä (ja kenen idea oli pitää tiedekeskustelu jazzklubilla? Häiritsi vähän kun välillä alkoi sataa ruusuja), keskustelu ja kysely (aiheena oli tsunamit) soljui yli sovitun aikarajan ja tilaisuuden päätteeksi havaitsin olevani paitsi SL Science Centerin jäsen myös seuraavan diskurssisession alustaja.  

r5_001.jpgTämän velvollisuuden inspiroimana väsäsin laitteen, jolle voin uploadata kuvia ja sitten näyttää niitä yleisölle sanomalla "next slide" ja vielä on laserpointteri-wannabeekin. Kai sitä pitäisi olla jotenkin ylpeä tästä, vaikka onkin ainoa rakentamani värkki toistaiseksi (erinäisten puupallojen lisäksi).

Pitkin toista maailmaa huidellessani oon nähnyt aika paljon kaikenlaista, hienoja asioita ihmiset väsäävät (niinkuin vaikka tämä reaaliaikainen 3D-sääkartta), mutta jotain puuttuu mun mielestä informaation liikkeestä. Oma koneeni on sen verran hidas, että veppisivujen aukominen SLn ulkopuolisella selaimella on raskasta ja SLn sisäinen tietorakenne näyttää olevan pääasiassa käytännössä formatoimaton tekstipätkä (notecard). Siksi kiinnostuinkin kun törmäsin InfoNet:iin, joka on ilmeisesti SecondLifen sisäinen internet – johon pääsee käsiksi käyttämällä R5-läppäriä. Läppärille voi tietysti hankkia kivoja screensavereita sekä pacman-tasoisia pelejä, jos ei koko aika jaksa surffata saman firman tarjoamien servereiden sisuksissa olevalla sisällöllä. Ja tietysti tarjolla on hostauspalvelua yrityksesi saitille… ja sähköposti. Eli, SLn normaalin instamessagen sijaan voit lähettää läppärilläsi vastaanottajalle viestin (attachmentteineen) jonka hän voi lukea käynnistämällä oman läppärin. Toistaiseksi en tiedä, voiko InfoNetissä pelata moninpelejä.

Juteltuani asiasta aikani SL:ssa toimintaansa aloittelevan headhunterin kanssa tarvitsin reality checkkiä – törmättyäni ensin Destroy TV:n tarjoamaan webcamiin joka tarjoaa reaaliaikaista kuvaa SLin sisältä ulkomaailmaan (ja tietysti mahdollisuuden kommunikaatioon ulkopuolelta SLiin) sekä suunnitelmiin ryhtyä lähettämään SL:n sisällä televisiolähetyksiä, siis ilmeisesti myös ulkomaailman TV-lähetyksiä. Sitten voisi lojua hirsimökissään omalla virtuaalisella sohvalla, irkata virtuaaliläppärillä kavereiden kanssa samalla kun katsoo telkkarista Housen viimeisimpiä jaksoja.

Mind … boggles.

aimeeweberlan_001.jpgPaljon on siis kaikenlaista hypeä ja mediapaukutusta, eikä taida olla enää kyllä minkäänlainen ihme ja kumma lukea uutista että firma X tai yhteisö Y on luonut itselleen "läsnäolon" SecondLifessa. On Nissanin autojen koeajelua ja Reebokin kenkämyymälää. Jei. Ainakin yhtä jei, kuin joskus kun autofirmalle tuli kotisivu jossa sai klikkailemalla liikutella autonkuvaa ympäriinsä. Big deal, jos se siihen jää.

Totta kuitenkin on, että tässä viikon aikana mä oon tavannut monia ihmisiä, jotka on tosissaan muuttamassa maailmaa, ja sellaisessa seurassa oleskelu on virkistävää. Puhumattakaan siitä, että enpä muulla tavoin kehtaisi mennä selvittelemään näkemyksiäni asioista jollekin The Smithsonian Instituten tyypeille. Ja kun piirit on kuitenkin pienet, jokainen sanominen painaa… Hiukan hirvittää miten monessa paikassa olen pääni avannut, tekemättä ensin lukuisin disclaimerein selväksi että olen vain kolmannen vuoden postdocci ilman kunnollista 3D-hahmotuskykyä jolla on päässään visioita enemmän kuin jaksaa kuitenkaan toteuttaa. Mutta sehän on tunnettua, että en mä mitään saa aikaiseksi ellen ensi järjestä itselleni siitä kunniakysymystä tai velvollisuutta 🙂

Joka tapauksessa, suosittelen kaikkia uusista kommunikointitavoista kiinnostuneita kokeilemaan – ei maksa mitään eikä tarvitse sitoutua uudisraivaajaksi. Monet siellä olevat simulaatiot on vaan niin hienoja että ovat pienen seiniintörmäilyvaivan arvoisia. 

Kaunis sää jatkuu. Toivottavasti pari kuukautta jatkunut Halloween-juhla päättyy pian. Ottaisin ainaisten kurpitsaleivonnaisten sijaan vaikka välillä jo jouluisia mansikkaleivoksia kahvini kanssa, kiitos.

 

Viikon naksut

potattcho.jpgLauantaiprotokollan mukaan aamulla siivoan, lakkaan kynnet ja reippailen lähiostarin DonQuijote:een ostamaan viikon aamiaisjogurtit. Samalla usein tarttuu mukaan jotain vähän turhempaa tai epäterveellisempää, paikka kuitenkin on kummallisten naksujen kotiluola. Suklaalla kuorrutetut perunalastut tuntui kuitenkin hiukan liian …. liialta? Jäivät kauppaan, siis. Eihän ne edes väittäneet olevansa terveellisiä, toisin kuin Lotte Sen-I + Plus Dietary Fiber Chocolate – yhdestä paketista saa puolet päivän kuiduntarpeesta. EIkä edes maistu sen kummemmalta kuin täkäläinen suklaa yleensäkään! (No, Lotte lienee korealainen firma mut sama asia, ei osata tehdä suklaata tällä puolella palloa.)

Viime aikoina on pitänyt kaikenlaisia läksiäisiä olla juhlimassa; labrasta poistui kertarysäyksellä kolme työntekijää, assistentti/teknikko/laborantti-kerroksen väkeä kaikki. Sanomattakin on selvää että systeemi, joka tukeutuu reippaasti tuonkaltaiseen työvoimaan ei aivan nikottelematta niele sen putoamista puoleen, mutta jotenkin kai tässä selvitään, hommia on jaettu tutkijoille ja prosesseja pyritty yksinkertaistamaan. Mullekin kaikenlaista pientä vastuuhommaa sentrifugoitui, eikä niistä suuremmin haittaa ole – mutta aika järkytys oli, kun vieraileva ranskalainen tutkija tuli kysymään multa asiaa X aloittaen: "You’re the Lab Manager here, righ?"

CIMG1269.jpg Kauhuissani huomaan, että olen labrassa tosiaan virkaiältäni toiseksi vanhin tutkija. Niin se vaan aika kuluu.

Vuoden loppukin taas lähestyy jollain tapaa; Suomesta kuuluu kitinää että pitää raaputtaa auton ikkunat jäästä aamulla (kiitos kysymästä, aurinkoa ja +22 täällä). Ja Ihan Joka Paikassa on Halloween, ja huomaan jollain tapaa inhoavani sitä. Ärsytystä toki lisää se, että täällä kurpitsapäillä on koristeltu ihan joka ainut kiska jo toista kuukautta, ja sekin että varmaan täkäläiset ymmärtävät ko. "pyhän" taustasta vielä vähemmän kuin joulun – mutta tunne tuo mielenkiintoisen näkökulman: itse tykkään kovasti joulusta, ja mun on ollut vaikea ymmärtää ihmisiä jotka AKTIIVISESTI inhoavat sitä. Vaan nytpä huomaan helliväni aivan samanlaisia aggressiivisia tunteita jotain muuta "turhaa ja keinotekoista" juhlaa kohtaan. Aina oppii uutta 🙂

Krabakki meinaa mennä Suomeen (mutta toivon mukaan palaa myös!) ja syntyi ajatus, että pitäisi pitää pikkujoulubile. Hieno ajatus, sopivasti marraskuun puolivälikin olisi pian. Mutta jotenkin mua tökkii ajatus pikkujouluista sellaiseen vuodenaikaan, jolloin ikkunan takana kasvavat puut kukkivat vaaleanpunaisia kukkia ja ilma on muutenkin kesäinen.

Ehkä voidaan yrittää simuloida tilannetta jättämällä ikkunat auki ja lämmitys pois päältä, ja sitten vielä kaikille paperipussit päähän (sopiva kolo suun kohdalle) niin voidaan istua synkästi pimees ja kylmäs. 

Kuumat patterit

Blogaaminen ja muu nettiyhteisöllisyys muuttaa tiedemaailmaa – eikä nyt puhuta Tripoli Six-tapauksesta vaan siitä, miten paljon tarkemmin kuuma artikkeli tulee peer reviewattua nykyisin kuin ennenvanhaan, jolloin sen arvioi ehkä kaksi (mahdollisesti) asiantuntijaa. Matematiikan saippuaoopperatapauksesta kertoo meille taviksille Seed.

 

Scientific American julkaisee aikataulustaan edellä artikkelin, jossa selvitetään että miten oikein litiumioni akut voi syttyä palamaan.

EurekAlertin tiivistelmä (yksi monista, aihe kun on kuuma) Crohnin syndroomaan liittyvän geenimutaation löytymisestä (alkuperäisen Sciencessä 26.10. julkaistun artikkelin löytää tästä). 

Luku – ja katselupäiväkirjaa

CIMG1255.jpg Suviko heitti haasteen. Pitäis kuulemma kertoa kaikenlaista kirjoista, jotka o vaikuttaneet elämään tai sellai.

Koska olen laiska ja meemitön ihminen, luistan suurimmaksi osaksi, ja tilittäisin nyt vaan viimeisimmästä lukukokemuksesta, LeGuin’in Maameren tarinoista. Luin ne nyt uudestaan, edellisen kerran ikää oli yksinumeroinen luku.

Niin paljon oli unohtunut tarinasta, mutta jatkuvasti löysin edestäni asioita ja käsitteitä jotka on niin tiukasti osa mun mielenmaailmaa, että olin luullut niitä universaaleiksi totuuksiksi. Kuten sen, että lohikäärmeet on hyvän ja pahan yläpuolella, kauheita mutta kauniita, ja mikään maailmassa ei voi olla parempaa kuin nähdä lohikäärmeiden tanssivan auringonlaskussa. (Sormusten herrassa lohikäärmeet olikin sitten ilkeitä ja ikäviä, mikä ei koskaan oikein mahtunut mun päähäni niihin aikoihin kun sitä eeposta luki joskus vuosia Maameren jälkeen.)

Muistan että joskus lapsena mulla oli tapana hihkaista "väisty!" aina jos eteen tuli joku huonoa onnea tuottava asia – en muistanut lainkaan että se oli jostain kirjasta peräisin.  Ja jollain tapaa kuvaus pienessä veneessä aavalla merellä matkustamisesta on jäänyt myös maailmankuvaani yhdeksi niistä asioista, jotka on Oikein.

Myöhempien aikojen fantasiaromaanit tuppaavat olemaan kai yhä paksumpia; hämmästys oli suuri kun neljän kirjan yhteisnide on pienempi kuin moni yksittäinen viimeaikainen teos. Hämmästys oli myös siinä, että ei ne päähenkilöt vikassa osassa olleetkaan noin 24-vuotiaita niinkuin olin muistellut, ikäloppuja kun olivat.

Kirja tuli luettua loppuun pari iltaa sitten, mutta ei hätää; ihanat ystävät pitää mua kirjoissa sekä suklaassa. Jää ne lohikäärmeet sillai toiseks kun sadeiltana posti tuo paketteja koti-Suomesta.

*aurinko* 

District 13:n (****), Renaissancen (**), Dark Cityn (**), X-men3:n (**) ja Teriksen (***) jälkeen kattottiin muinainen (1984) mutta aivan loistava puolalainen scifi-leffa "Sexmisja" (englanninkielinen nimi Sexmission). En muistanutkaan miten hieno! Katsokaa ihmeessä kaikki. Siin on paljon hyvännäköisiä puolalaisia naisia ja kulttitason näyttelijä Jerzy Sztur.  Pätkä on katsottu kotona kuluneilta VHSiltä sataan kertaan ja kaukaisessa japanissa oli balsamia nähdä niitä uudestaan.

"A dla czego tu nie ma okien…?" 😀 😀

Nyt katsomista (Naruton ja Battlestar Galactican kolmoskauden episodien jälkeen) odottaa lista Kurosawan leffoja. Tarttis vaan jonku mukavamman tuolin miltä kattella.

ps. Joku on näköjään ollut huolissaan että tulee pimeä eikä näe mihin mopolla ajaa.  

Metallin haju

Tiedättehän sen metallisen tuoksun, joka jää käsiin vaikka rautaesineiden koskettamisesta? Sepä ei oikeasti ole metallin vaan metallin ja ihon kosketuksesta syntyvä haju, raportoi David Bradley Sciencebase-tiedeblogissa.

Ei… saa… vaahdota…

CIMG1259.jpg… tai menee maine. (mikä?)

Yrittäisin siis jotenkin asiallisen rauhallisesti raportoida ensipäivien havaintoja SecondLife-haahuilusta ja millaisia ajatuksia siitä on mieleen pulpahdellut.

Päällimmäiseksi: aivan hirmuinen analogia Muinaisiin Aikoihin, jolloin vaikka olikin jo sähköposti ja MUD niin WWW oli ihan uutta. Käpistelylaitoksella oli jossain luokassa mikroja (ei siis päätteitä!) joissa oli Mosaic, ja sillä pääsi sitten katsomaan jotain sivuja (pääasiassa erinäisten tyyppien kotisivuja, joilla oli otsikko, paragraafin verran tekstiä (=nimi, harrastukset, opinnot, kaverilista ja vetävä motto) ja ehkä valokuva. Ei nyt ihan ollut varma että mitä sillä tekisi, mutta oli jollain tapaa selkeästi kivampi kuin vaikka Gopher.

SL:ssa on nyt sit kaikenlaisia paikkoja joita voi käydä katselemassa, ja jotka varmasti on myöhempien aikojen näkökulmasta katsottuna ihan yhtä puisevia kuin ne onnettomat kopioidut HTML-kotisivut. Isommilla tekijöillä on sitten isompia sivuja tai mahtavampia rakennuksia tai saaria SLssa, mutta niistäkin kaikuu toistaiseksi vielä hiukan hukassa oleva kumina siitä että mitä täällä nyt sitten pitäisi oikein tehdä.

Ja jos sallitaan tällainen asiantuntematon kommentti, tästä veppianalogiasta puuttuu kokonaan se uusi hieno Web 2.0-aspekti. Asiat on listoissa joista voi raa’alla tekstihaulla hakea asioita (ja seuloa niitä mainosten seasta). Paikoissa on teleporttilistoja, eli käytännössä linkkilistoja; jos joskus sattumalta löytää jotain hauskaa, on parasta laittaa paikan koordinaatit talteen tai sitä ei ikinä löydä uudestaan. Kohteiden / saittien most popular-listassa järjestys on peräisin kävijämääristä, edes yksinkertaista rankkausta linkitysten/teleportpisteiden mukaan ei ole. Eli, päätös siitä että haluatkö käydä jossain on tehtävä käytännössä paikan omistajan tekemän muutaman rivin kuvauksen / keywordluettelon ja kuvan perusteella.  

Toiseksi: jos lähtee sinne etsimään valokuvarealistista graafista esitystä, joutuu pettymään melko lailla. Silloinkin, kun seikkailee autioilla alueilla eikä joudu kauheasti kärsimään lagista, ollaan vielä aika kaukana mistään nykypäivän 3D-seikkailupelien tasosta – ennemminkin tulee mieleen 90-luvun loppupuolen Tomb Raiderit. Tämä toki on paranemaan päin, mutta jos insta-immersiota lähtee hakemaan niin varmaankin kannattaa vaikka lentää EVEssä. Clientti bugaa ja kaatuu (varmasti osittain viimeaikaisen yleisöryntäyksen vuoksi) ja ainakin mulla on suuria vaikeuksia laskeutua lennosta kapealle alueelle ja törmäilen seiniin. Mielummin siksi istunkin sievissä paikoissa ja katselen maisemaa; välillä siihen tulee aina joku vihjeetön adonis kysymään ASL (kuulemma tarkoittaa "age, sex, location in RL"). Ne yleensä poistuu hyvin nopeasti kun tuohon vastaa.

apollo.jpgMutta sitten, sehän on kaikki vain platformia, eikä tietenkään edes välttämättä se systeemi joka meillä on Stephensoniaanisia maailmoja vetämässä muutaman vuoden kuluttua; sitä en epäile laisinkaan etteikö tämä ois se suunta johon verkkokommunikaatio kehittyy. Ja siitähän syntyy – mulle ainakin – ihan hillitön innostus, kun näkee edessään kehittymässä olevan systeemin, sellaisen jonka rakentamiseen ehtisi vielä mukaan!

"Viimeksi" kelkasta jättäytyi suosiolla, kun ajatteli ettei siitä mitään tule jos ei jaksa koodinnypläystä ja viilata pikseliä, mutta nyt on jo sen verran vanhempi ja viisaampi että ymmärtää, että viime kädessä se on se kontentti, sisältö, joka ratkaisee. Eli voin heittäytä sen varaan, että voin ostaa tarvitsemani kotisivutilan, animoidut bullet pointit  ja bannerit – eikun maan talon alle ja taloon sohvat ja interface valitsemaani nettipalveluun – ja keskittyä miettimään että mitä sitä haluaisi toteuttaa.

Ikävä totuushan on se, että kun kerran voi perustaa ihan mitä tahansa, pitää miettiä asiaa tarkemmin kuin jos rajoitteita olisi enemmän. Mitä mä, mitä joku voisi haluta tai tarvita? "Tiedekahvila" on loistelias idea, mutta – mitä se sisältäisi (muuta kuin sohvia ja kahvia)? Ja, jos mulla nyt yhtäkkiä oliskin jonkinlainen mahdollisuus jollei nyt tiedemaailman kommunikaatiotavan muuttamiseen niin ainakin jonkinlaiseen melko näkyvään vaikuttamiseen (niistä miljoonasta accountin hankkineesta ei varmaankaan kovin moni vielä ole perustamassa tiedekahvilaa, kirjakahviloita on jo jokunen) – siis sitä mistä joku aika niin kovasti uhosin – niin mitä sitä sitten tekisi?

CIMG1257.jpgIdeoita, ideoita siis. Hetken huumassa menin ehdottelemaan niille Naturen tyypeille tällaisia: kun blogissaan kyselivät ajatuksia että mitäs vois tehdä:

"- a virtual living room for scientists, a place for discussing ideas. With a slide/poster-viewing board, access to PubMed and Connotea (within SL – with a HUD?). There are already book clubs, what about a journal club?

– mentoring for grads and post-docs, and others, or at least help in finding it; this would be especially helpful for people working in countries outside US and Europe where good contacts are harder to find

– a "science cafe", more targeted for scientist-nonscientist interaction, with resident scientists answering science-related questions (a la Naked Scientists).

– broadcasting from RL symposia into SL (missed SfN this year…)

– maybe it would be possible to record methods in 3D VR, such as, how exactly do you position the sample for that new plane of cutting.

– Already I think it would be possible to have realistic enough models of equipment, say, confocal microscopes, for potential users to check on them (say, how do the various pieces fit together)." 

Ikävästi kävi niin, että vastasivat että jos tykkäät rakentaa niitä Naturen saarelle ni eiköhä se järjesty. Ja kun vielä hölmönä menin kirjoittamaan ihan nimellä enkä anonyyminä, ni nyt olis jotenki hyvä jotenki jatkaa ajatusprosessia eikä taas jättäytyä kelkasta – tai taas menee maine.
ferox_001.jpg

Hyvät ihmiset, jeesatkaas vähän – jos voisi olla ihan minkälainen hyvänsä virtuaalipaikka, mitä siellä voisi tehdä? Kauheasti en oo pelien, kellojen ja pillien perään, mutta jos niillä saa edes vähän edistettyä tiedekommunikaation asiaa, tai edes jotain asiaa, ni mikä ettei. Te tiedätte miten asiat on pielessä, mutta miten niitä voisi korjata jos olisi se scifimaailma jossa kaikki olis oikein? 

Esimerkiksi, jos haluttaisiin jot
ain gradun/väikkärinohjausta, millä tavoin 3D VR voisi olla parempi kuin IRC, Skype video tai joku muu viestintäväline? Jos olisi virtuaaliesitelmiä ja luentoja, pitäiskö ne olla niin että olis lava jolla olis joku avatari esillä höpisemässä kalvojen kanssa ja kansa istuu pulpeteissa kuuntelemassa, vai voisko se tapahtua jotenkin eri tavalla? (Onko esitelmän seuraamisen tapahduttava kolmannesta persoonasta käsin, vai voisko asia ehkä tulla paremmin läpi jos sen jotenkin kokisi esitelmöijän / opettajan kautta?) Kun ei olla fyysisessä maailmassa, ei tarvitse välttämättä seurata sen rajoitteita – mutta, mitkä reaalimaailman aspektit on sellasia joita ihminen oikeasti tarvitsee tai hyväksikäyttää asioiden omaksumisessa?

(Mua eräistä syistä johtuen kiinnostaisi kovasti jos joku keksisi ratkaisun ongelmiin jotka seuraavat Väärällä aikavyöhykkeellä asumisesta…) 

Piihk. Pitäisi olla joku wiki tai systeemi, johon keräisi ideoita. Tai ehkä pistän pystyyn sen mökin jonnekin, ja mökkiin idealaatikon, jonne voi käydä tiputtamassa lappuja… naah, eiköhän pidetä se kommunikointi kuitenkin helpoimmalla tasolla johon kulloinenkin tekniikka ja tuttuus riittää. Esimerkiksi blogikommenttitasolla. 

(ja heille, joita virtuaalikuutamolla ajelehtiminen ei kiinnosta: lupaan että vaahtoan seuraavaksi jostakin ihan muusta.) (vaahtoamisen määrittelyn pidätän ittelläni.)