Japanilaisten suurvientiyritysten – Toyota, Honda, Nissan, Sony – lomauttamisuutiset on pyörineet viime aikoina aika paljon ulkomaalaisaiheissa. Jo joitakin viikkoja sitten Nagoyan pormestari tai joku sellainen sanoi televisiossa ettei halua nähdä työttömiä ulkomaalaisia kadulla. Halusi tai ei, on niitä saanut nähdä.
Faktoja kun en tiedä en lähde spekuloimaan mitään siitä onko tosiaan niin että ulkomaalaisia määräaikaistyöntekijöitä olisi lomautettu ronskimmin kuin natiiveja. Televisiossa on kuitenkin saanut kuulla surullisia tarinoita perheistä, joiden lapset joudutaan ottamaan pois koulusta kun ei ole kuukausimaksuihin varaa (ainakaan niihin ulkomaalaiskielisiin – eräs perhe kertoi että lapsia ei voi laittaa paikalliseen kouluun kun ne ei osaa japania, ja tästä mulla ainakin herää kysymyksiä että miksi ei osaa mutta se on toinen tarina se). Eikä kotimaahan (Brasiliaan) vaan voi lähteä kun lennot on niin kalliita. Sucks. Mutta sellaista se on tämä nykymaailma.
Mielenkiintoista oli kuitenkin asiaa puineen paneeliohjelman osallistujien kommentit: melko yksimielisesti esittivät sen suuntaisia mielipiteitä, että kun kerran Japanissa on työvoimapulaa ja nämä suuryritykset ovat saaneet ulkomaalaisia töihin, tavallaan niiden tulee olla erityiskiitollisia näille ulkomaalaisille joiden työpanoksen avulla ovat sitten menestyneet. Ja se että paiskataan pellolle heti kun on vaikeaa on vaan väärin. (Paneelin naisjäsen pyyhki asiaankuuluvasti silmäkulmiaan, kauheaa kun on joulukin ja lapsilla ei nyt varmasti tuu mitään kivaa kuusen alle.)
Paneeliohjelmat on toki oletettavasti käsikirjoitettuja, joten ei nyt pidä kuvitella että tässä olisi joku kansallinen mielipide näkyvissä, mutta oikeasti olen vähän yllättynyt tästä että asiaa ylipäätään käsiteltiin.
—
Jalkani alkaa selkeästi vahvistua, ja vaikka murtuma on vain pikkuisen reunaltaan luutunut se kestää jo jonkinlaista kävelyäkin. Tämä on vallan mainiota, sillä sairaslomakin päättyi. Pitäisi siis alkaa katsoa eteenpäin että miten tästä.
Piih. On ollut tarkoitus jo pitkään kirjoittaa tänne tästä mun kehittyvästä työtilanteesta, tai työttömyystilanteesta, ja rantata ja vauhkota siitä kuinka jotkut asiat on vaan niin väärin, ja mitä kaikkea on mennyt pieleen tässä mun nykyisessä pestissä ja erityisesti miten helvatan kovasti mun on päästävä pois tästä tämänhetkisestä tilanteesta – siis aikuisten oikeasti, menee varmasti vuosia ennenkuin olen toennut, jos nyt ehkä en entiselleni enää palaisikaan. Mutta kun koko blogaaminen on tyrehtynyt siihen kun en vaan JAKSA edes ajatella näitä tällä hetkellä vielä tuskaa tuottavia asioita, niin ehkäpä on vaan paras selvittää tilanne näin: uskokaa, rakkaat lukijani, että ei ole ollut helppoa. Se siitä.
Parasta on kuitenkin se, että mulla on tosiaan jatkosuunnitelma. Ei kovin pitkän aikavälin, mutta tarvitsenkin vain nyt jonkinlaisen hätätien, vaikka kuinkakin lyhytaikaisen. Eli: lähden Okinawalle. Tarkkaa ajankohtaa en vielä tiedä, mutta työsopimukseni nykyisessä instituutissa päättyy 30.1 ja sen jälkeen olis kiva mahdollisimman pian alkaa nostaa uutta palkkaa jossain muualla. Työsopimuksia ei ole kirjoitettu vielä, mutta koska Okinawan instituutti (Okinawa Institute of Science and Technology, OIST) on jollain tapaa samaa hallinnollista perhettä RIKENin kanssa, asian pitäisi sujua jotenkin äärimmäisen vähällä vaivalla. Työnantajani tulee olemaan Theoretical and Experimental Neurobiology unit, jonka tutkimusala ei ole millään tavoin lähellä ihan tätä omaa pikkuaivokenttääni – mutta sopimus on se, että teen heille ensiluokkaista sähköfysiologiaa jossain muussa aivoalueessa sitä vastaan että saan käyttää 25% ajastani omien projektieni kehittämiseen. Se, mitä ne omat projektit tulee olemaan tai tuleeko niitä lainkaan on vielä varsin hämärää, mutta ainakin voin huijata itseäni uskomaan että en ole tässä pikkuaivoja jättämässä taakseni.
Ja niinkuin jo aikaisemmin oli puhetta: labran pomon kiinnostuksenaiheet sopii aika hyvin omiini. Tyyppi vielä blogaakin!
Tuollaista henkistä karkkia tarvitaankin, koska muuten tästä ei tulisi kyllä yhtään mitään. Siis yhtään mistään. Tällä hetkellä pyrin (nykyisen labran oloissa selviämisen ohella) lähinnä ajattelemaan että kohta, kohta olen jossain muualla ja siellä ei ole edes kovin kylmä. Ja toivon salaa että jostain se tiedeinnostus taas nousisi pintaan. Ehkä sitten siitä jaksaisi taas blogata. (Tiedejutuista kiinnostuneita ohjaisin lukemaan mainiota Merkintöjä-blogia.)
(Pitää muistaa ottaa sähköpeitto yöksi tänään. Edellisenä yönä hytisin oikeasti lähes tunnin peiton alla ennenkuin lämpeni niin että pystyi nukkumaan.)
... mutta täällä ei sada koskaan 
