Loose cotton pants

Kirjoitin mailin sihteerille. “Olen pahoillani, tämä kuumuus ja kosteus on vihdoinkin saanut minusta yliotteen. Olo on nyt sellainen etten mitenkään kykene tulemaan töihin. Toivon että lepäämällä reipastun niin että huomenna voin paremmin.”

Painan send-nappia kännykästä ja katson eteeni ulos auton ikkunasta. Keula on kohti itää ja Chiban surffirantoja! Ai että tuntui hyvältä. Takapenkki on toivonut musiikiksi Britney Spearsia ja kylmäkassissa on riittävästi limua.

Taifuunin jäljeltä aallotkin oli aika rempseitä, mutta koska kantapaikkamme VoodooSurf-liike ei saanut meille tällä kertaa longboardeja niin hankalaa oli. Kaikenlaista tuli opittua, kuitenkin.

Esimerkiksi sen, että vaikka kaikki elementit on niin lämpimiä että märkäpukua ei oikeasti tarvitse, kannattaa silti pitää jotain päällään. Siksi, ettei rintakehä naarmuunnu nahattomaksi laudanpintaan; ja siksi, ettei PALA AURINGOSSA.

Luulisi, että meikäläinen olisi jo oppinut auringonvaarat. Huolellisesti rasvasin naamasta kaikki ulkonevat osat ja laitoin lisää usein. Jotenkin en kuitenkaan muistanut pohkeita, ja kun tällä kertaa päällä oli vain shortsipituinen märkäpuku, ja toisin kuin aikaisemmin suurimman osan ajasta sitä vietti siinä laudan päällä kauhoen eikä vyötäisiin asti vedessä seisten… au au au.

Kai se on jonkinlasen oppimisen merkki, kuitenkin. Että oli enemmän veden päällä kuin alla. Toisaalta, aallot oli sellaisia että oli ihan pakko kauhoa sinne syvälle asti. Niin ja sekin vielä, että taifuunin jälkeen vedessä on aika paljon kaikkea muutakin kuin… vettä. En ole kovin herkästi säikkyvä, mutta välillä meinas tulla mullekin paniikki kun kaikenlaiset lonkeroilta tuntuvat oliot kietoituu jalkoihin… (ei niitä pelättyjä hengenvaarallisia meduusoita kuitenkaan) … että sitä pyrki viettämään mahd. paljon aikaa edes marginaalisesti vedenpinnan yläpuolella.

Opittuihin asioihin kuuluu myös se, että nyt tiedän tasan tarkkaan, miltä tuntui Mustista Ratsastajista kun Arwen komensi joen hyökymään niiden yli. Se on vähän sama, kun kauhoo mahallaan pienen aallonkumpareen yli, ja ajaa sinne pohjaan, ja kun katse nousee niin edessä on aivan helVETINmoinen vesiseinämä, jonka huipulla on paitsi valkoista kuohua niin kymmenen hyväkroppaista surffaria veitsenterävine lautoineen tulossa suoraan PÄIN….

HYVÄN aallon tunnistaa muuten esimerkiksi siitä, että kun sitä katsoo aallonpohjasta niin taivasta ei näy. Siinä vaiheessa *ttu*rkeleet lentelee kyllä, kun on siellä aallonpohjassa eikä siellä sen harjalla, eli, missasit aaltosi ja IHAN KOHTA tulee hukkumus… 

Opin (kyseisen pakon edessä) miten aallon läpi sukelletaan laudan kanssa. Vielä kun oppisi sen, että se lauta ei aallon jälkeen lähtisi suuntaan X (kun minä olen menossa suuntaan Y, joka !=X).

surffityton aplarimehu

Originally uploaded by marylkayoe

Opin myös sen, että kyllä sitä sexwax:ia kannattais sittenkin laittaa siihen lautaan, vaikka tuntuis siltä että liukastelu on viimeisin vaikeuksista. Sen kerran kun sai kauhottua itsensä sinne isojen poikien aaltojen luokse, ja tulee täydellinen aalto joka nostaa laudan vertikaaliasentoon ja sit pitäis vaan nousta siitä jaloilleen ja SURFFATA – ei oo kiva kun kädet lipee ja sitä mojahtaa naamalleen laudalle. Onneksi tietysti vain hetkiseksi, jonka jälkeen pyörii mukkeluksissa valkokuohuissa pitkälle rantaan, ja sit pitää taas rehkiä itsensä sinne missä miehet ratsastaa.

Kaikkein suurin todiste siitä, että kyllä tässä jo surffareita ollaan, tuli kuitenkin kun oltiin lautoja palauttamassa: VoodooSurf-kaupan mukava pitäjä antoi mukaan pullollisen jotain käsintehtyä äärimmäisen kuuluisaa Ehime-prefektuurin appelsiinimehua, “itsumo o-sewaninatte arigatou”, eli kantiksia ollaan jee!

—

Niin että reipastuinko? Sattuu ihan joka *tun paikkaan, paitsi lihaksiin (jotka oli jo lauantain ninjahipoista kipeinä) myös nahkaan . Olen ihan vakuuttavasti post-flunssaisessa tilassa – palaneen ihoni olen piilottanut ilmaviin valkoisiin puuvillavaatteisiin. Paha keskittyä työntekoon kun näkee silmiensä edessä aina sen täydellisen aallon, joka on aina vähän sivussa siitä missä itse on.

Sitä täydellistä aaltoa, jonka saa kiinni, ei nimittäin näe.

Iso vaalee

Töistä kotiin palatessani kattelin tapani mukaan iPodista Tvkaista.fi-palvelun kautta ladattua pikaviihdettä. Jollain pysäkillä vastapäiselle penkille tulee joku, en nosta katsettani ruudusta vaan hihittelen. Sivusilmällä kuitenkin huomaan että se joku taisi tuoda mukanaan hillittömän kasan vaaleaa kangasta tai jotain muuta matkatavaraa, vie niin paljon tilaa.

Vähän ajan päästä huomaan … hajun. Tai tuoksun. Sellainen makea, ehkä vähän rasvainen, ehkä vähän niinkuin monoï-öljy. Katsahdan sillai tottuneen huolimattomasti ohi vastapäisen ihmisen ettei se huomaa että katson.

Paitsi että jähmetyn kesken Joey:lle nauramisen. Vastapäisellä penkillä istuu vaaleaan yukataan pukeutununeena melkein 180 astetta näkökentästäni peittäen sumoka. Ja on sillä muutama ostoskassi mukanaankin. Näyttää tutulta, mutta mä olen tottunut tunnistamaan sumo-sotureita heidän … ruumiinmuotonsa perusteella enemmän kuin kasvojen. En tiedä kuka. Tällä on sievät kevytsankaiset silmälasit. Niksauttelee niskojaan, ja katsoo suoraan eteensä – eli muhun.

Palaan hermostuneena seuraamaan Monican ja Chandlerin sähläilyjä. Olinko epäkohtelias kun katsoin niin pitkään? Vai epäkohtelias kun lakkasin katsomasta? Pokkarikamera painaa taskussa, mutta vaikka sumoka sulkee silmänsä ja vaipuu uneen en kyllä tosiaankaan kehtaa kaivaa sitä esiin.

Poistuessani junasta menen siitä ihan sen vierestä. Katson sumokan käsiä, ne on pyöreät ja pehmeän oloiset kuin lapsilla.

—

Meillä on nyt sit televisiokanavia televisiossa. On se kumma, miten paljon sieltä tulee uintia ja judoa. Sen lisäksi olen katsonut laukkakilpailuja ja japanilaista stand-up-komiikkaa (onpa muuten voimaannuttava tunne se, kun TAJUAA vitsin!). Kyllä tuota uintiakin kattoo, ainakin miesten sellaista. Mmm.

yahari

CIMG2567

Originally uploaded by marylkayoe

Japanilaispoika rikkoi uinnin maailmanennätyksiä eilen. Naoyo kertoi asiasta, sanoi että oli sadanmetrinfinaalin ajaksi piiloutunut autoonsa katsomaan polskintaa, ja tuli takaisin kävellen parikyt senttiä maan pinnan yläpuolella. Voitokas uimari joutui toki heti NHK:n kameroiden ja haastattelijoiden eteen, mutta ei kyennyt kyyneliltään juuri muuta sanomaan kuin että kiitos, kiitos kaikille. Voi olla että olen väärässä, mutta kotomaan sievisiltä ois varmaan tullu vaan jotain että “ihan hyvin meni.”.

Seuraukset olivat arvattavat. Tänä aamuna punttisalini säälittävän pieni uima-allas oli ääriään myöten täynnä uimareita. Toivottavasti japanilaisilla on yhtä lyhytkestoinen kuntoutumispäätöksissäpysymisaika kuin muillakin, ja ensi viikolla pääsen jo jatkamaan uintia yli viiden metrin matkoilla.

—

En ole pitänyt lukua, mutta ei ole ensimmäinen se juuri esikoisen pyäräyttänyt henkilö, joka mulle eilen ehdotti (kun tilitin että tän uran kanssa on nyt vaikeeta) että “mitäs jos synnyttäisit lapsen?” Ehkä se vitsaili, tiedän että jotkut ovat olleet tosissaan. Erityisesti miespuoliset. Mind boggles. Mitä sitä muuta voi sanoa.

—

Työprospektit oskilloi pitkin planeettaa.

Aaaaalto

uudistunut muukalaisidentiteetti

Originally uploaded by marylkayoe

Sarjassamme “tarpeeksi pitkään japanissa”: musta on yhtäkkiä aivan loogista että sähköturvafirman maskottina on elefantinpoika. Erechan!

Ostin evääksi rusinoita. Avaan pussin ja pistelen niitä suuhuni. Kun ne maistuvat jotenkin … muovisilta, tarkistan paketin siltä varalta että muovirusinoita olisi myyty muiden kuivahedelmien vieressä.

—
Kävin vihdoin noutamassa uuden gaijin-kortin. Se on ihan eri näköinen ja värinen kuin edellinen; onkohan tässäkin jotain hit pointseja sit enemmän kuin edellisessä, kun ajokortteihinkin saa nakkuloita lisää?
—
Sunnuntai-aamuna lintujen lau.. eikun korppien kaakunan, sirkkojen rääkynän ja roska-autokuskien orai-orai:n sijaan mut herätti lauma pelastushelikoptereita ja paloautoja ja poliisiautoja ja sairasautoja ja tiesvaikka mitä, kun läheisen motarin alkupäässä oli bensarekka ajanut kaiteeseen. Ilmeisesti asiaan ei liittynyt rikosta (“poliisi epäilee, että kuljettaja ei onnistunut ajamaan mutkasta”), mutta ne 60 paloautoa (sic) ja sulanut asfaltti teki ihan mukavaa koko Ikebukuron seudun liikenteelle.

Tätä päästiin kokeilemaan iloisesti kun parin sadan metrin automatka kesti 40 min. Onneksi autossa oli riittävästi hyvää mieltä ja hassuja nuoria miehiä, ettei roadrageen tarvinnut suuresti turvautua. Määränpäänä toki oli taas Chiban Long Beach ja tavoitteena taltuttaa aaltoja. Ja jokseenkin kävi niin, että pikkuveli ja sen kaveri pesi meidät vanhat kääkät 12-0, veli erityisen reippaasti kun surutta surffasi seisaallaan toisella yrittämällä. Mut kylmääki vähä, loppua kohden oikeasti hiffasin jonkun jutun siitä että mihin kohtaan lautaa pitää mennä ja miten – vikoilla aalloilla tuntui jo siltä että melkein pystyis alkaan carvaamaan merenpintaa… iih… ja useammin kuin kerran pystyi nostamaan jo katseensa siitä laudasta ja virnuilemaan kanssasurffajille.

Niin hyvä mieli tuli, että edes 5h:n paluumatka ei ahdistanut, eikä edes 1.5h köröttely Tokyo Stationilta Ikebukuron autovuokraamolle. Ikebukuron liikenne oli edelleenkin solmussa ja lienee useamman päivänkin vielä. You have been warned.

—

Tänään yritin tehdä koetta. Kiukulla ja hammasta purien ilman minkäänkaista motivaatiota. Kunhan nyt jotain pitäisi tehdä niin ettei istuis toimeettomana. Mielessä kuitenkin toivoin jonkinlaista taivaallista interventiota.

Ei mennyt kauaakaan, ennenkuin salama iski johonkin sähköpääkeskukseen ja kampus pimeni. Oli rankkaa kun piti kulkea ympäriinsä kiroilemassa huonoa tuuria.