Arak spring ja ’39

Perinteiseen tyyliin alkuun pamaus hepreanopiskelua.

“Ani sonet ha’chaim sheli” – I hate my life

“Maze ha’chara ha ze?” – mitä vittua?

“… biglal she ani lohetet meod” – “… se johtuu siitä että mä olen niin hottis.” (käyttötilanne: vastaus siihen kun paikalliset valittaa kun on muka liian kuuma sää. )

“all tigu’u lanu baa’rak!” – näpit irti meiän arakista!

Labraporukka kilvoittelee opetustilaisuuksista. Käynnissä on jonkinlainen skaba jossa katsotaan että kenen aksentti parhaiten tarttuu yoeen. Kärkisijoilla on tällä hetkellä venäläis- ja mizrahi-aksentit.

Fonttiongelma. Kun jatkuvasti joutuu kikkailemaan sen kanssa että mitenpäin näitä kirjaimia nyt luetaan, menee pää pyörälle. Oman pankkini automaatit suostuvat palvelemaan vain hepreaksi, arabiaksi ja venäjäksi, joista yleensä valitsen venäjän (ymmärrystodennäköisyys korkein) – mutta joudun joka kerta hetken aikaa keskittyneesti miettimään lukusuuntaa. Kaikkein kamalinta on jos jossain kyltissä on typografisen hassuttelun nimissä laitettu joku (latinalaisen aakkoston) kirjain nurinpäin – väsyneenä eritoten saan ihan kunnolla siristää silmiäni hahmottaakseni sanan.

Epyktin puolella tapahtui viime päivinä kaikenlaista, niin kerrotaan. Ninjatreeneistä tiistain puolenyön jälkeen palatessani kävin nappaamassa kulman 24/6-puodista stanupakkauksen (maitoa, pitaa, humusta); tiskillä notkuva, määrittelemättömän taustainen kassajätkä katseli telkasta uutisia jossa eräskin kuuluisa aukio oli täynnä ihmisiä heiluttamassa lippuja ja muuta. Yleensä kommunikointini ko. jätkän kanssa on rajoittunut siihen että tsemppaan kovasti ymmärtääkseni hinnan kun hän sen minulle lausuu mehevä-aksenttisella hepreankielellään, mutta nyt selkeästi oli sanomisen tarve oli sitä luokkaa että englanninsanavarastoa lähdetään etsimään.

“Sama asia, kohta koko maailma!!!” hän sanoo viittoen kohti telkkaria. Uutiskuvan kulmassa lukee CNN mutta teksteistä en saa selvää, että puhutaanko nyt siitä että ihmiset protestoi ylipäätään, vaiko kenties protestien aikana syntyneistä ongelmista. Yoe nyökyttelee.

“Ihan koko maailma! Kohta kaikki on noin! Maailma on muuttumassa!” Nyökyttelen lisää.

“Katso, kuin veljekset! Koko maailma, paitsi Israel! ” Muutan nyökyttelyni pikaisesti mahdollisimman non-konfrontaationaaliseksi ahaa:ksi. Jätkän eleistä en saa selvää onko tämä seikka hänen mielestään hyvä vai huono asia.

“Tiedätkö miksi?” Yoe lisää nonkonfrontaationalisuutta ja tietämättömyyttä fasadiin ja toivoo että jätkä huomaisi että on hyvin tarkasti saanut laskettua ne tarvittavat 22 shekeliä ja viiskytropoa pöytään ja saisi vastalahjaksi ostoksensa.

“Koska Israel ihmiset hyvä! Vaikka koko maailma noin, israel ei!” Onnekseni puotiin saapuu toinen asiakas joka alkaa välittömästi tilittää jotain kielellä jonka arvelen olevan amharaa; kassajätkä irroittaa huomionsa musta ja pääsen livahtamaan kotikujilleni.

Kun ympärillä olevissa maissa miljoonat osoittavat mieltään, Israelissa on hiljaista. Sinnikkäät pienet kansalaisjärjestöt protestoivat joka ainoa viikko hallituksen Palestiina-politiikkaa vastaan, mutta vaikka yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuus paiskoo heikommassa asemassa olevia kansanluokkia (näitä on siis monia muitakin kuin ne ilmeisimmät) pitkin kuivuneita jokiuomia, väki ei nouse barrikadeille. Ei näy tuhansien ihmisien joukkokokoontumisia. Vasemmistoliberaaliopiskelijat jakavat facebookissa tulenkatkuista kommentaaria korruptiosta, epäoikeudenmukaisuudesta, vallan väärinkäytöksistä, mutta vaikka keskiluokka on Yoen maailmankuvaan nähden aivan uskomattoman surkeassa tilassa ja valtakoneisto hallitsee ihmisten yksityistä elämää naurettavassa määrin ei liikekannallepanoa tapahdu.

Sanovat että johtuu pakolaismentaliteetista. Että kaikkiin on istutettu jo pienenä muinainen epävarmuus, huoli siitä että jos et käyttäydy hyvin niin heitämme sut ulos. Olkoon, että vaalilupaukset on kaikki petetty. Olkoon, että maan varat ja tulevaisuus on kourallisen oligarkkiperheiden käsissä. Olkoon että idioottimainen ulkopolitiikka tekee kansainvälisen elämän hankalaksi ja yliopistorahoitus kuivuu. Olkoon mitä vaan – kunhan saadaan polttaa ja juoda rauhassa ilman et kukaan tulee potkimaan päähän. Olkaamme kiitollisia, että Jerusalemin Pride-kulkue saatiin ylipäätään järjestettyä – vaikka se sitten tapahtuikin yliopiston suljetun kampuksen urheilukentällä.

Tänä vuonna ilmassa on kuitenkin jotain uutta. Alkukeväästä hallitus laski kassalippaasaan lojuvat roposet ja totesi määrän riittämättömäksi. Tarvittiin pikaisia toimenpiteitä. Verotusta on tuunattava. Kukaan ei hämmästynyt pääomaverotuksen tai rikkaimman kansanluokan tuloverotuksen muuttumattomuudesta, mutta yhteiskuntatieteistä mitään ymmärtämätön Yoekin kohotti kulmakarvojaan kuullessaan että valtion hummailujen rahoittaminen alkoi tupakka – ja alkoholiverojen nostamisesta. Kansa teki mitä se tekee kun näin käy – siirtyy halvempiin. Ei savukkeita vaan sätkätupakkaa. Viina on sitä halvinta arakkia (ouzo on arakin hienosteluversio) – Elite Arak, 35 shekeliä eli seittemänjapuoleuroo/pullo. Elämä jatkuu.

Kunnes nyt aivan hiljattain talousministeri Lapid – karismaattinen TV-persoona joka nousi viime vaaleissa parrasvalojen loisteeseen peräänkuuluttamalla työväenluokan sorron lopettamista – totesi että eihän näillä tupakkaveroilla vielä rahoiteta tätä mun uutta maasturia, ja ajoi läpi pikaisen muutoksen: halvan kotimaisen Arakin hinta kaksinkertaiseksi. Ai ette tykkää vai, epäreilua? No okeiokei, sanotaan että samalla nyt lasketaan singlemaltwhiskyjen hintaa, käviskö? We have a deal. (sivuhuomautus: youtubessa on tolkuttomasti videopätkiä joissa Hitler suuttuu kuullessaan Lapidin toimista. Tässä on jotain hykerryttävän kieroa.)

Yoelle tuli tuossa hiljattain taas täysiä vuosia lasiin, ja tyypillisesti sitä juhlistaakseni karkasin vähän ulkomaille. Tuliaisostoksilla huomasin kun mistään – MISTÄÄN – ei arakkia löydy – vain jotain kalliita libanonilaisia tuontijuomia. Kassahenkilöt hymähtelivät hämmästykselleni, kaikki liikkeellesaatavissa oleva arak myytiin kuulemma eilen. Onneksi okinawalaiset äijät ei tee eroa israelilaisen ja libanonilaisen viinan välillä (tykkäävät kummastakin), ja lähi-itään palatessani tuliais-awamori sekä singlemaltviski otettiin riemulauluin vastaan. Labranväen kanssa keskustellaan tulevaisuudesta, kerron muinaisesta kieltolaista ja pohditaan koti (= labra)polttoa. Tavallisesti hiljaisemmatkin kaverit alkavat sauhuta. Miten kaiken yhteiskunnallisen oikeudettomuuden voi kestää ja lupaukset unohtaa SELVIN PÄIN? Koittaisitte nyt edes hetken pitää taukoa vietyänne leivän suustamme ennenkuin laitatte lisää kaviaaria omalle lautaselleen?

Mitäänhän en edelleenkään yhteiskunta-asioista ymmärrä, mutta eikö nyt pitäisi olla varsin selvää että viinaa ja sirkushuveja pitää olla?

Vieläkään ei kansa nouse kaduille. Mutta jotain on ilmassa, sanon sen nyt jo. Bloggareiden kynät raapivat ruutuja (kirjoitusten sisällöstä en osaa paljon sanoa, kuulen vain kun kaverit keittiössä vaahtoavat kuinka taas paikallinen Mikki Rautalahti tai Jaana Wessman on kirjoittanut nerokkaan tekstin). Pienimuotoisia protesteja on yhä useammin – yksi labran opiskelijapojista kävi suorastaan käsikahakkaan poliisin kanssa tilaisuudessa, jossa peräänkuulutettiin lupauksia. Viraalivideot leviävät – henk.koht.suosikkinani tämä paikallisten kuuluisuuksien kyhäämä korvaan tarttuva renkutus:

jos et halua et tehdään sulle mubarakit – jätä rauhaan meidän arakit!

(all tigu’u lanu baa’rak! /
!אל תגעו לנו בערק.)

Ja jos ensi vuonna näette, arvon lukijani, tv-kuvaa massamielenosoituksista Israelin pääministerin virka-asunnon parkkipaikalta (selkeän kauaskatsoisesti ei muuten ole siihen rakennettu minkäänlaista aukiota tai muuta kokoontumispaikkaa), niin tästä se on sitten alkanut ja sen nimi on Arakkikevät.

(Jottei nyt tulisi tilanteesta aivan vääränlainen kuva, paikallinen väestö nauttii alkoholia aivan minimaalisesti esimerkiksi suomalaisiin verrattuna, enkä ole kertaakaan nähnyt ketään kavereistani varsinaisesti humaltuneena – pienessä sievässä korkeintaan. Kaikki on suhteellista.)

Kävin myös Jordanissa kiipeilemässä kanjoneissa labraporukan ja proffan kanssa. Oli kivaa. Labran teknikko melkein kuoli putoavan kivenlohkareen alle autenttisissa Indiana Jones-maisemissa. Nukuin 50-metrisen vesiputouksen vierellä. Kun ei arakkia saanut mistään, ostin Israelin ja Jordanin hankalarajan taxfreestä jättipullon Finlandiaa, joka saatiin pysymään sopivan viileänä säilyttämällä sitä vesiputouksissa ja jolla pidettiin koko porukka sopivassa mielentilassa kolme päivää. Vierailin Wienissä pikaisella aamukahvilla siskon ja siskontyttären kanssa. Tokiossa kännykkä- ja kynäostoksilla ja ichiran-raamen-lounaalla. Okinawalla surffasin kolmesti ja hajoitin taloani lisää (nyt se alkaa olla melkein siinä kunnossa että mitään hajotettavaa ei ole, ja voidaan alkaa harkita uudelleenrakennusta). Laitoin autoni romuttamolle. Havaitsin Koiran olevan niin hyvässä kunnossa että piti huolehtijoille oikein mainita et jos vähän vähemmän paapottais sitä. Ensimmäistä kertaa eläissäni lensin oikeen hyvässä kaaressa hevosen selästä – edelleenkin villihevosen tilassa oleva Yonaguni-oriimme oli sitä mieltä yhtäkkiä että hän haluaa mennä kieriskelemään mereen eikä satulatta ja suitsitta pysynyt siinä rodeossa edes Yoe kyydissä.

Iso Juttumme on under review Neuron-journaalissa. Kalenterini väittää mulla olevan tällä hetkellä työn alla 4 muuta artikkelia. Kiirettä pitää. Paraikaa koitan ostaa itselleni lentoja maailman ympäri ensi kuuksi. Kaikkea muutakin tapahtuu, mutta niistä sitten ensi kerralla.

Advertisements

Jyskettä ja kulttuurikontekstin taju.

Jo jonkin aikaa vaivannut painostava tunnelma purkautui sitten vihdoin.
Havahdun itämaalaisten huopieni ja mattojeni välistä jyrähdykseen. On kylmä, kurkin vain sen verran kuin on pakko nähdäkseni ulos parvekkeen lasiovista – taivas tuntuu vahvasti läsnäolevalta – lisää jyrähtelyitä ja taisi ehkä välähtääkin. Pilvet aukeavat ja jäätävä ukkosrankkasade muuttaa naapurini upean marmoriparvekkeen kahluualtaaksi.

Kun muutin Okinawalle, olin ekolookisessa mielentilassani päättänyt että minähän vaan ajan fillarilla töihin ja sillai. Sitten parin viikon kuluttua alkoi talvi ja sade ja hätäpäissäni ostin auton.

Kuten blogin nimestäkin voinee päätellä, en ihan ole varautunut mihinkään sadekeleihin. Erityisesti en sellaiseen joka tuo lämpimästi mieleen marraskuisen Helsingin. Tai ainakin tuo mieleen. Kyhjötin siis asunnossani koko päivän kun ei jalkine-osastolta edes löydy tossuja joissa ulos uskaltaisi, ja seuraavana aamuna auringon paistaessa marssin ostoksille. Autoa en ilkiä ostaa, mutta jostain löydän puodin joka myy aivan jumalaisia nahkaisia kenkiä ja ostan kahdet saappaat. Harmistuksekseni kolmeen viikkoon ei sada.

Lämpötilat kuitenkin ovat olleet tippumassa jo pitkään, ja ei voi mitään, alkaa olla kylmä. Erityisesti kotona ja öisin. Olin jo kerännyt kaikki omistamani matot ja pyyhkeet nukkuma-aluseksi ja useampikin viltti päällysteenä, mutta aina kuitenkin kivilattian koleus kohkaa läpi siinä aamuneljän tietämillä. Tartti jotain tehhä.

Tässä maailmankolkassa on paljon lampahia. Ja olen nähnyt kaikenlaisten setien kauppaavan halvalla toreilla lampaanturkkeja, ajattelin että jospa sellaisen hankkisi niin tokihan sen päällä tarkenisi nukkua. Yafon ikivanhan satamakaupungin kuuluisalla kirpparilla sitten iskin silmäni muhkeaan lampaantaljaan, ja urheasti (vaikkakin melko tuloksettomasti) tingittyäni ajelin kotiin reppu perinteistä lampaankarvaa täynnä.

Tai niin ajattelin. Kotona petiä kasatessani tulen vilkaisseeksi taljan kääntöpuolelle, ja eikös sieltä löydy IKEAn tuoteseloste.

No ei se mitään, lämmin oli. Mutta kun sää ja lattiat kävivät yhä kylmemmiksi, ei tarjennut enää ja meni taas elämä palelun puolelle.

Kunnes sitten posti toimitti pitkällisen harkinnan jälkeen Kemistä saapuneen paketin, kaksi XL-kokoista porontaljaa. Nyt on kuulkaas hyvä.

——

Oli joku sota. Ei siitä sen enempää.

——

Ajeltiin iltana muutamana kavereiden kanssa kaupungin toisella puolelle olevaan kauppakeskukseen ostamaan jotain tai jotain muuta. Näen ikkunasta käsin että ruuhkaisen kadun toisella laidalla on hevonen – tosiaankin joku on havainnut että hevosella pääsee vielä paremmin kuin moottoripyörällä. Ikuisena heppafanina yoe huomaa heti että ratsastaja on aika pätevä hommassaan, satulatta mennään ja suitsetkin on sellaiset aika heppoiset, mutta hepo ja mies liikkuvat liikenteen kaaoksessa kuin yhtenä elävänä olentona. Ohittaessamme ratsukon varmistun jo kaukaa luomastani arviosta hevosen rodun ja laadun suhteen, ja huokaan ääneen: “oi luoja miten tuossa on kaunis arabi!”

Tyttökaverini keskeyttävät hepreankielisen neuvottelunsa aiheista joista voin vain arvailla. Prinsessaksi kutsumani lopulta katkaisee vaivautuneen hiljaisuuden toteamalla että hyvä hyvä että sullekin alkaa kehittyä silmää erottaa näitä eri ihmisryhmiä …

Holhousyhteiskunta.

Hyvä syy opiskella hepreaa: pysyisi paremmin kärryillä kun kaverit yrittää selittää jotain sisäpiirivitsiä joka liittyy johonkin hepreankieliseen lainaukseen vanhasta testamentista.

Sattumanvarainen huomio: Jerusalemin lappuliisat eivät ole erityisemmin raskaasti aseistettuja. Uudenuutukaisen raitiovaunun lipuntarkastajat ovat.

“Keinu kerrallaan” – mentaliteetti konkretisoituu myös lentokentän passijonossa. Passintarkastusalueen 20:sta kopista 10 on määritelty Israelin passinhaltijoiden käyttöön, 3 ulkomaalaisille. Kova on tungos aamukuudelta kun kaikki ovat menossa ulkomaahan viettämään lomaa (joka varmaan taas liittyy siihen et jotkut tai jotkut muut meni ja särki jonkun pytingin jossainjoskus), ja paikalliset hattuineen jonottavat myös ulkomaalaisten jonossa. Aikaa kuluu. Olen itse hyvin ajoissa joten en hätäile, vaikka jonot ympärilläni muuttuvat enenevissä määrin mustapukuisiksi.

Yhtäkkiä kuuluu kohahdus. Katsahdan ylös älypuhelimestani ja huomaan, että kolmen ulkomaalaisille merkityn jonon päädyn valokyltit ovat varoittamatta vaihtuneet signifioimaan “vain israelilaisille”. Seuraa hätä ja hoppu, kun jonoissa vielä vähemmistönä olevat ulkomaalaiset yrittävät asemoitua uusiin jonoihin salin toiselle laidalle. Huokaan hiljaa kunnollisille eurooppalaisille, jotka moninaisin englanninkielen aksentein yrittävät tuoda julki että tämä on nyt aivan järjetöntä ja epäreilua. Ketään ei kiinnosta.

Lentokoneessa, lähtöminuutin lähestyessä, lentokoneeseen pamahtaa porukka nuorehkoja paikallisia. Kenenkään käsimatkatavara ei mahdu minnekään, kaikki haluavat istua eri paikoilla, yhdellä on kuuma ja toisella jano. Hiljaiset latvialaiset matkustamohenkilökunnan edustajat ovat hämmentyneitä, lentokone ajaa jo kovaa vauhtia kohti lähtöpaalua ja porukka senkun jaloittelee. Laskeuduttaessa ensimmäiset alkavat touhuta käytävillä ennenkuin kone on edes kääntynyt kiitoradalta. Minä vedän hupun silmilleni vaikka vieressäni istuva baltialainen liikemies meinaa järkytykseltään tukehtua.

Holhousyhteiskunta. Ilmenee esimerkiksi niin, että kun menet viralliseen matkatoimistoon hankkimaan lentoja konferenssiin ja kerrot että haluaisit nämä lennot (jotka olet katsonut etukäteen netistä parhaiten sopiviksi), niin täti sanoo että et sä halua mennä sitä kautta. Mene tätä toista kautta! Edellisenä iltana, on paljon mukavampi lähtö! Ja tämä american airlines on niin hyvä lentoyhtiö.
Mutta kun minä tykkään mennä lufthansalla ja haluan saapua paikalle tuona päivänä ja lähteä tuona. – “mutta siinä on kaksi vaihtoa! Kuule minä tiedän nämä matkajutut. Niin monta asiaa voi mennä pieleen jos vaihdat lentokonetta! Ei kuule se ole yhtään hyvä.”

Loppujen lopuksi annoin piut ja paut tädille ja ostin mainiosti aina palvelleesta edreams.com – palvelusta lennot silloin kun haluan ja montasataa euroa halvemmalla, vaikka nyt jää nähtäväksi miten ihmeessä saan korvaukset matkasta omasta budjetistani.

Holhousyhteiskunta iski – tai iskee edelleen – toiseltakin reunalta.
Eräs tekijä asuntoni valitsemisessa oli se, että keittiön seinässä on kaasuventtiili; olen niin päässyt hemmotteltumaan että tahdon kaasuhellan. Oli sitten siinä yksi ja toinenkin jänskä juttu kun etsin sitä sellaista kaasuhellaa joka sopisi keittiöön (joskus toisella kertaa tilitän vähittäiskaupallisuuden tilasta …) mutta lopulta se löytyi ja letkukin ja kaikkea.
Mutta kaasua ei venttiilistä tule.
No, uskonnollisen vuokranisäntäjäni kannalta sopivana hetkenä käyn etsimässä hänet ja kysyn että mites se kaasu, annoin vuokrasopimusta allekirjoitettaessa jopa avoimen shekin (shekin! Ikinä en ole omistanut näitä ennen … no toisel kertaa niistäkin … ) joka on kirjoitettu kaasufirmalle siltä varalta että jotenkin maksuni myöhästyisivät.
Aa, sä haluat kaasun. No en ole kytkenyt sitä vielä. Mun pitää kytkeä se.
“no voisitko kytkeä?” “joo, mutta mun pitää mennä sun asuntoon sitä varten, haittaako?” ei tietenkään, mä en ole koskaan kotona kumminkaan, tyytyväisenä jatkan matkaani töihin.
Parin viikon päästä – päivittäin kaasuhellaa testattuani – käyn uudelleen kysymässä. Että mites sen kanssa.
“Kuule joo se on ihan ok pitää vielä käydä yks juttu tekemässä mutta saat sunnuntaina sen.” … okei.
Tästä on nyt kaksi viikkoa. Viikkoa myöhemmin kysellessäni setä sanoi että kävi kaasulaitoksella ja totesi että en mä oikeasti halua kaasua.

Que?

“No kun se on niin kauhean kallis! Siellä on sähkötöpseli siellä keittiössä, laita sähkölevy, se on paljon halvempi…. kaasuyhtiö veloittaa 40 shekeliä (8 eur) kuussa ihan perusmaksua ja sitten tulee kaasulle hintaa x shekeliä (vähän eur) per kilo … ja jos sä et käytä sitä koko kuukautena niin sit silti pitää maksaa 40 shekeliä … ”

Tappelen aikani kertoen että kyllä mä luulen että haluan syödä ruokaa joka päivä ja kokkaamalla sitä teen; suurella itsehillinnällä saan pidettyä hampaitteni takana kipakat sanat (mitä se sulle kuuluu millä mä haluan ruokani laittaa) ja loppujen lopuksi setä sanoo nyrpiintyneenä että no okei mä hoidan sen.

Tänään kävin juttelemassa sedän iskän kanssa, joka sanoi että hän menee itse sunnuntaina kaasulaitokselle ottamaan selvää asioista. Poikaa ei näkynyt. Duunikaverini epäilevät että se kaasuventtiili seinässä saattaa olla koriste. Tai sitten setä toivoo että lauantaisin rakennuksessa ei olisi avotulta.

Mua ottaa päähän sekä hämmästyttää se, että on näköjään täysin mahdollista kyllästyä totaalisesti syömään leipää, vuohenjuustoa ja oliiveja, jotka ovat muodostaneet ruokavalioni viimeiset kolme kuukautta keittomahdollisuuden puuttuessa.