Holhousyhteiskunta.

Hyvä syy opiskella hepreaa: pysyisi paremmin kärryillä kun kaverit yrittää selittää jotain sisäpiirivitsiä joka liittyy johonkin hepreankieliseen lainaukseen vanhasta testamentista.

—

Sattumanvarainen huomio: Jerusalemin lappuliisat eivät ole erityisemmin raskaasti aseistettuja. Uudenuutukaisen raitiovaunun lipuntarkastajat ovat.

—

“Keinu kerrallaan” – mentaliteetti konkretisoituu myös lentokentän passijonossa. Passintarkastusalueen 20:sta kopista 10 on määritelty Israelin passinhaltijoiden käyttöön, 3 ulkomaalaisille. Kova on tungos aamukuudelta kun kaikki ovat menossa ulkomaahan viettämään lomaa (joka varmaan taas liittyy siihen et jotkut tai jotkut muut meni ja särki jonkun pytingin jossainjoskus), ja paikalliset hattuineen jonottavat myös ulkomaalaisten jonossa. Aikaa kuluu. Olen itse hyvin ajoissa joten en hätäile, vaikka jonot ympärilläni muuttuvat enenevissä määrin mustapukuisiksi.

Yhtäkkiä kuuluu kohahdus. Katsahdan ylös älypuhelimestani ja huomaan, että kolmen ulkomaalaisille merkityn jonon päädyn valokyltit ovat varoittamatta vaihtuneet signifioimaan “vain israelilaisille”. Seuraa hätä ja hoppu, kun jonoissa vielä vähemmistönä olevat ulkomaalaiset yrittävät asemoitua uusiin jonoihin salin toiselle laidalle. Huokaan hiljaa kunnollisille eurooppalaisille, jotka moninaisin englanninkielen aksentein yrittävät tuoda julki että tämä on nyt aivan järjetöntä ja epäreilua. Ketään ei kiinnosta.

Lentokoneessa, lähtöminuutin lähestyessä, lentokoneeseen pamahtaa porukka nuorehkoja paikallisia. Kenenkään käsimatkatavara ei mahdu minnekään, kaikki haluavat istua eri paikoilla, yhdellä on kuuma ja toisella jano. Hiljaiset latvialaiset matkustamohenkilökunnan edustajat ovat hämmentyneitä, lentokone ajaa jo kovaa vauhtia kohti lähtöpaalua ja porukka senkun jaloittelee. Laskeuduttaessa ensimmäiset alkavat touhuta käytävillä ennenkuin kone on edes kääntynyt kiitoradalta. Minä vedän hupun silmilleni vaikka vieressäni istuva baltialainen liikemies meinaa järkytykseltään tukehtua.

—

Holhousyhteiskunta. Ilmenee esimerkiksi niin, että kun menet viralliseen matkatoimistoon hankkimaan lentoja konferenssiin ja kerrot että haluaisit nämä lennot (jotka olet katsonut etukäteen netistä parhaiten sopiviksi), niin täti sanoo että et sä halua mennä sitä kautta. Mene tätä toista kautta! Edellisenä iltana, on paljon mukavampi lähtö! Ja tämä american airlines on niin hyvä lentoyhtiö.
Mutta kun minä tykkään mennä lufthansalla ja haluan saapua paikalle tuona päivänä ja lähteä tuona. – “mutta siinä on kaksi vaihtoa! Kuule minä tiedän nämä matkajutut. Niin monta asiaa voi mennä pieleen jos vaihdat lentokonetta! Ei kuule se ole yhtään hyvä.”

Loppujen lopuksi annoin piut ja paut tädille ja ostin mainiosti aina palvelleesta edreams.com – palvelusta lennot silloin kun haluan ja montasataa euroa halvemmalla, vaikka nyt jää nähtäväksi miten ihmeessä saan korvaukset matkasta omasta budjetistani.

—

Holhousyhteiskunta iski – tai iskee edelleen – toiseltakin reunalta.
Eräs tekijä asuntoni valitsemisessa oli se, että keittiön seinässä on kaasuventtiili; olen niin päässyt hemmotteltumaan että tahdon kaasuhellan. Oli sitten siinä yksi ja toinenkin jänskä juttu kun etsin sitä sellaista kaasuhellaa joka sopisi keittiöön (joskus toisella kertaa tilitän vähittäiskaupallisuuden tilasta …) mutta lopulta se löytyi ja letkukin ja kaikkea.
Mutta kaasua ei venttiilistä tule.
No, uskonnollisen vuokranisäntäjäni kannalta sopivana hetkenä käyn etsimässä hänet ja kysyn että mites se kaasu, annoin vuokrasopimusta allekirjoitettaessa jopa avoimen shekin (shekin! Ikinä en ole omistanut näitä ennen … no toisel kertaa niistäkin … ) joka on kirjoitettu kaasufirmalle siltä varalta että jotenkin maksuni myöhästyisivät.
Aa, sä haluat kaasun. No en ole kytkenyt sitä vielä. Mun pitää kytkeä se.
“no voisitko kytkeä?” “joo, mutta mun pitää mennä sun asuntoon sitä varten, haittaako?” ei tietenkään, mä en ole koskaan kotona kumminkaan, tyytyväisenä jatkan matkaani töihin.
Parin viikon päästä – päivittäin kaasuhellaa testattuani – käyn uudelleen kysymässä. Että mites sen kanssa.
“Kuule joo se on ihan ok pitää vielä käydä yks juttu tekemässä mutta saat sunnuntaina sen.” … okei.
Tästä on nyt kaksi viikkoa. Viikkoa myöhemmin kysellessäni setä sanoi että kävi kaasulaitoksella ja totesi että en mä oikeasti halua kaasua.

Que?

“No kun se on niin kauhean kallis! Siellä on sähkötöpseli siellä keittiössä, laita sähkölevy, se on paljon halvempi…. kaasuyhtiö veloittaa 40 shekeliä (8 eur) kuussa ihan perusmaksua ja sitten tulee kaasulle hintaa x shekeliä (vähän eur) per kilo … ja jos sä et käytä sitä koko kuukautena niin sit silti pitää maksaa 40 shekeliä … ”

Tappelen aikani kertoen että kyllä mä luulen että haluan syödä ruokaa joka päivä ja kokkaamalla sitä teen; suurella itsehillinnällä saan pidettyä hampaitteni takana kipakat sanat (mitä se sulle kuuluu millä mä haluan ruokani laittaa) ja loppujen lopuksi setä sanoo nyrpiintyneenä että no okei mä hoidan sen.

Tänään kävin juttelemassa sedän iskän kanssa, joka sanoi että hän menee itse sunnuntaina kaasulaitokselle ottamaan selvää asioista. Poikaa ei näkynyt. Duunikaverini epäilevät että se kaasuventtiili seinässä saattaa olla koriste. Tai sitten setä toivoo että lauantaisin rakennuksessa ei olisi avotulta.

Mua ottaa päähän sekä hämmästyttää se, että on näköjään täysin mahdollista kyllästyä totaalisesti syömään leipää, vuohenjuustoa ja oliiveja, jotka ovat muodostaneet ruokavalioni viimeiset kolme kuukautta keittomahdollisuuden puuttuessa.