Matkablogi

Luulin että Kaikki(tm) on tän jo löytäneet, mutta ehkei sittenkään: Anousheh Ansarin blogi avaruusasemalta. Ihq! Tahtois! Tosin, mä voin huonosti jo 5 kilometrin korkeudessa vuorella….

—

Kuuntelin eilen podcastina Ylen Tiedekahvila-radiosarjan lähetyksen aiheesta "Koulutetaanko tohtoreita liikaa?" – ja masennuin aivan mahdottomasti. Kertokaa, kertokaa mulle että tilanne ei ole noin synkeä Suomessa?

Tiedekahvila-sarja vaikuttaa muutenkin vallan mainiolta. Aloitin eilen taas monen kuukauden tauon jälkeen kokeiden tekemisen, ja iPodiin kerääntyneet podcastit alkaa kulua vauhdilla. Soittolistalta löytyy Tiedekahvilan ja Ylen Ykkösaamun lisäksi Naturen viikkolähetys, samojen tekijöiden hiukan populaarimpi The Naked Scientists ja Science-lehden lähetys vaikkakin on välillä raivostuttavan mekastava ja auditorisia neonvaloja välkkyvä mutta kuitenkin vähemmän tuskastuttava kuin New Scientist.

Uuden tutkimusprojektin aloittamiseen liittyy aina rituaaleja: siivotaan laitteisto, tehdään uudet perusliemet, hankitaan uudet kynät, vihot ja kansiot. Mutta! Mikä ihme näitä japanilaisia vaivaa, kun eivät osaa tehdä kunnollisia ja kivoja a) RUUTUvihkoja (vihaan kirjoittaa viivoitettuun vihkoon!) b) kansioita, joissa olisi KAKSI rengasta (ei siis kolme, neljä, 28 tai 30). En ymmärrä, mikä ihmeen idea tässä on, muu kuin että saadaan myytyä ihmisille sellaisia 28-rei’än papereita / muovitaskuja. Ja ei, täällä ei myydä yleisesti 28-rei’än rei’ittimiä. Joku voisi pitää tätä pikkujuttuna, mutta tällaiselle kirjoitusvälinefriikille kuin minä asia on varsin vakava!

Kansion ja vihkon puutteesta huolimatta siis aloitin tuplapatchaus-harjoitteet, ja havaitsen hämmästyksekseni että onpa pirun vaikeaa osua soluun vasemmalta puolelta. Edellisestä kansiosta lasken 2.5 vuoden aikana tehneeni n. 150 koepäivää, karkeasti arvioiden siis n. 1000 tuntia oikealtapatchausta – ei ihme jos siinä on selkäytimeen (tai pikkuaivoon) ohjelmoitunut muutamakin automaatio. Se, kun Japanissa autoa vasemmalla puolella ajaessaan laittaa vahingossa vilkun sijasta pyyhkijät päälle, on toistaiseksi ollut varsin harmitonta siihen verrattuna, että vaivalla napattuaan yhteen elektrodiin hankalan pikkusolun siirtää katseensa vaan ei manipulaattorikontrollia toiseen elektrodiin ja painaa nappia "Fast Down".

Tästäkin huolimatta – jihaa, onnistuin tänään kerran saamaan kaksi solua neulankärkiin samaan aikaan. Valitettavasti ne ei tainneet jutella toisilleen. Mut, näköjään tää on mahdollista. Ehkä mä sittenkin oon ihan hyvä.

–

Saimme tänään ilmoituksen, että keisari ja keisarinna aikovat vierailla kampuksella tiistaina. Valitettavasti Brain Science Instituten osista vain itärakennus saa huomiota hallitsijoilta – vää! mitä ne muka tekee siellä hienompaa ku me täällä? Eikä niil oo ees trendikahvilaa siellä? (Takao Hench se kuitenki on se ketä se menee tapaa, sen labra on itätalossa. Mutta Masao Ito on länsitalossa – onko japanin neurotieteessä nyt lopullisesti valta vaihtunut?) (me ollaan keskitalossa eikä meillä kai oo ketään superjulkkista täällä.)

Hoitaja, napatkaa tuo perna!

”Without gravity, things could float around,” LoCicero said, referring to blood, internal organs, and surgical instruments. (Ranskalaiset kirurgit harjoittelevat leikkauksien tekoa painottomassa tilassa käyttäen Airbus-lentokonetta ja benji-hyppyharrastajaa, kertoo Seed.

Nature puolestaan valistaa, että sosiaalinen elämä väsyttää/virittää aivoa niin että se tarvitsee enemmän unta – ainakin jos kyseessä on sosiaaliset banaanikärpäset. Siitä se siis johtuu että lauantaiaamuisin nukuttaa pitkään jos on ollut perjantai-iltana sosiaalinen?

–

Naturen "Open Peer Review":n jäljissä (aiheesta on kirjoitettu pitkin ja poikin, mm. Wired ja Wall Street Journal-lehdissä) neurovelhopoppoon kärkilehtiin kuuluva Neuron kokeilee verkkomedian käyttöä tiedekommunikaation kehittämisessä hiukan toisella tavalla: joka numerosta valitaan artikkeli(t), joita pääsee blogimaisesti kommentoimaan. Toistaiseksi tarjolla on vain yksi juttu eikä sekään mun alaani, mutta voip olla että tuollaiseen kommentoimisen kynnys on pienempi kuin aitoon online-peer reviewiin osallistumiseen. (Hassua muuten miten kaikki onlinekommentit artikkeleihin pitäytyy tarkasti perinteisessä reviewer’s comments-kieliasussa ja tyylissä!)

–

Mä en oo koskaan oikein ostanut del.ici.ous:ia tai muita sellaisia. Tai siis, epäilemättä juttu on hieno, folksonomiaa ja kaikkea, mutta jotenkin en oo siitä itte innostunut. Nyt kuitenkin hämmentyneenä seuraan vierestä kuinka joutohetkinä lisäilen linkkejä ja tageja Connotea:an, ilmeisesti jollain epämääräisellä tavalla Naturen alkuunsaattama – mikskänoitakutsutaan? Linkkikirjastojärjestelmä? – systeemi, joka osaa lukea linkattavan sivun DOI:sta artikkelin referenssitiedot niin että sekalaisten emissiospektritietokantasivujen lisäksi medlinesta löytyneen timantin oikeasti jaksaa syöttää.
Ulkoasu on karun yksinkertainen, mutta käyttäjäkunnan suppeus tekee hommasta ihan eri tavalla mielenkiintoista ("Mitähän linkkejä on kaikilla niillä kahdella muulla käyttäjällä jotka on merkannu tän saman linkin?") – mutta samalla vähän jännittävää: jos joku pitäis silmällä että mitä artikkeleita mä tällä hetkellä haalin, pystyiskö se siitä ekstrapoloimaan että mitä mä tutkin ja millä menetelmillä? (toki linkit voi määrittää yleisöltä näkymättömiksi.)

Connotean kautta myös huomasin Nature Neurosciencen kirjoittaneen jokin aika sitten pääkirjoituksessaan Janelia Farm Research Institute:sta, jonka itse löysin seuraamalla tietoja erään Suuren Nimen liikkeistä. Kyseessä ei ole karjantutkimuslaitos vaan HHMI:n finanssivoimalla pystytetty poikkitieteellinen neuro/biotiedeinstituutti, joka keskittyy luomaan optimaaliset olosuhteet korkeatasoiseen, innovatiiviseen ja poikkitieteelliseen tieteentekoon – kuulostaa kovin kliseiseltä, mutta lisäänpä sen listaan paikoista joita on pidettävä silmällä.

Onhan noita muitakin store-organize-share -webbihärpäkkeitä; odotan innolla Firefoxin lisäosaa Zoteroa. Jospa kaikilla noilla organisaattoreilla saisi jotenkin tämän tiedesähläämisen järjestykseen. 

Enjoy shiteiru.

Mikähän siinä on, että aina kun menee Makuhari Messen suuntaan niin tulee kesälomaolo? Miksi Kaihin-Makuharissa paistaa aina aurinko ja merituuli puhaltaa niin että rupeaa aivan järkevä työssäkäyvä ihminen miettimään, että mitäs jos hankkisi piknikliinan ja varusteet ja menisi sinne rakentamattomalle rannalle loikoilemaan?

Joka tapauksessa, taas mentiin, tällä kertaa tähtäimessä Tokyo Game Show. Ja sää oli juuri sellainen että sitä ei sopisi viettää pimeissä messuhalleissa ooh-aah-attelemassa Sonyn ja kumppaneiden uusimpia virityksiä. Mutta silti näin kävi.

Ihan ensimmäisenä on pakko todeta, että vaikkakin pelibisnes on kovasti nousussa ja paljonhan rahaa siellä pyörii, koko sirkus on kuitenkin vallan toisessa skaalassa kuin automaailma. Missään se ei näy yhtä kirkkaasti kuin verratessa Tokyo Game Show:ta ja Tokyo Motor Show:ta, jossa viime vuonna käytiin, ja erityisesti näiden kahden tapahtuman messubeibejä.

Autobeibet oli keskimäärin kaikki puoli metriä pidempiä ja teräksisiä messubeibeilyn ammattilaisia; kun autobeibet menee riviin siellä ei ole yksinään hius tai hameenhelma vinossa. Konsolimessutytöt oli kyllä vähissä vaatteissa ja hymyili auliisti – ja toki MAHTUIVAT säällisesti niihin vaatteisiinsa – mutta  kaukana oltiin Maseratin ja Ferrarin kalleusluokasta. Eipä sinänsä, kivampia ihmisiä nämä lihaa ja verta olevat tytöt oli kuin kromi- ja antiikinahkaiset vauhtijumalattaret. (Valokuvauksen kannalta kyllä oli sääli, että tyttöjä ei valaistu pelimessuilla yhtä asiallisesti kuin automessuilla.)

Niin että oliko siellä pelejäkin?

Playstation 3:n osasto täytti merkittävän osan toista jättimäistä näyttelyhallia. Joka puolella ankarasti julistettu "No Photos in Sony Booths! Not even for "Press"!" esti minkäänlaisen todistemateriaalin hankkimisen (ja kamerasta loppu patteritki) joten armaiden lukijoideni on vaan uskottava sanaani siitä, että IMHO Pleikkari rulaa. Jopa tällainen sunnuntaipelailija joka ei tiedä eikä aktiivisesti välitä polygonimääristä eikä todellakaan siitä että pelaamiseen tarvitaan kymmeniä erilaisia ohjainkomentoyhdistelmiä koki mukavaa lämmintä tunnetta rinnassa katsellessaan sulavasti pärsky-vää mutaa ja fotorealistisia ökkömönkiäisiä. Pelejä ois tietysti päässy ihan omin pikku kätösin testailemaankin, jos ois kestänyt puolen tunnin jonotuksen sekä sen häpeän kun oma onneton pelitaito paljastetaan isoilla litteänäytöillä kaikelle kansalle.

Siksipä keskityin kokeilemaan vähemmän kuumia pelejä, kuten sööttiä koiranomistussimulaatiota ja 3D-baseballiinosumispeliä (jossa keskityin väistelemään palloja niin pitkälle kuin ohjaimen johto riitti). Paljonpuhuttua Wii:n liikkeentunnistusohjainta en kokeillut, tarjolla olevapeli vaikutti vähän pöhlöltä (keittiön komeroissa on pöpöjä joita pitää tuhota – tätä teen joka lauantaisiivouksen aikaan ihan muutenkin) ja XBoxin kovastimainostetusta, ilmeisesti ihan Japania varten/Japanissa kyhätystä Blue Dragon-pelistä näin (ilman 60 min jonotusta) vain mainoskasseja ja T-paitoja (enkä edes saanut selville että mihin jonoon ois pitäny mennä jotta sellasen ois saanu). Ja vaikka se kuinka mahtava olisikin, täytyy olla aika dedikoitunut ko. laitteelle jos sen hankkii kun vieressä pleikkarilla on tarjottavana kymmenkertainen määrä lupaavia juttuja. (Tämä siis mun hyvin henkilökohtainen ja epäedukoitunut fiilispohjainen mielipiteeni, jonka äkilliseen muuttamiseen pidätän kaikki oikeudet:)

Oli noita cosplayereitäkin kasoittain, ja oppisuunnitelmia mainostavia pelientekoyliopistoja ja niiden oppilaiden harjoitustöitä pelattavina. Kaikkea (paitsi messusyötävää) riitti niin että muutaman tunnin jälkeen oli jo riittävän poikki jotta saattoi vetäytyä massiivisia annoksia tarjoavaan italialaiseen ketjupaikkaan miettimään notta mitäs kaikkea sitä oliskaan kiva ostaa jos olis rahaa. Ja silviisiin positiivinen mieli jäi, että kylläpä tuo peliharrastus käy ihan hyvästä ajanvietteestä, semmoisesta että ei hävettäisi sanoa että "harrastan tietokonepelaamista". Jos siis olisi aikaa harrastaa mitään ylimääräistä:)  (YouTube-kokoelmastani löytyy myös pätkä kommentoimatonta videokuvaa messuilta. Välkkyviä valoja, muutama kummallinen peli ja tytsyjä.)

Päivän urheilusaldo ei kuitenkaan ollut vielä täynnä: kotikonnuilla meitä odotteli korttelifestivaali, oikein kunnon syyspäiväntasaus/Amaterasu-matsuri kulman temppelillä ja sen lähistöllä. Ja kun nyt on jo kahtena vuotena peräkkäin osallistuttu sen järjestämiseen (= muutamia seteleitä kolehtihaaviin) niin pitihän sitä käydä vähän kattelemassa, muutoin luulevat vielä että me ollaan jotenkin epäsosiaalisia.

Meinattiin päästä vähällä, istuskeltiin temppelialueella olutta juoden ja perinteistä noh-tanssiteatteria kattellen (varmaan oli naapurinsedät siinä naamareiden alla!), mutta kotimatka erehtyi kulkemaan mikoshi-paraatin läpi. Ja siihen sitten jäi, ei auttanut vastaanvääntely kun naapurusto päättää että nyt pistetään nää meidän kiintioulkomaalaiset hommiin.

Ja siinähän kannettiin. Painava hökötys oli se, puuta ja metallia ja kirsikkana kaiken päällä kaikenlaisia pyjamapukuisia ala-asteikäisiä tyttölapsia tasapainoilemassa kantopuiden päällä. Kapeilla kujilla mikoshin kääntäminen oli monimutkainen operaatio, mutkissa massan voima uhkasi crashata etummaisia kukkakaupan seinästä sisään, ja erityisesti Sty sai havaita että on tilanteita, jolloin ei kannata olla joukon pisin. Mutta sopivin aikavälein laite parkkeerattiin pukeille, ja kylän naiset kantoivat kantajille virvoittavaa olutta. Pahimmista estoistaan vapautuneet naapurinsedät tulee innoissaan ottamaan selvää että minkäslaisia ihmisiä me ollaan. Toshima Terebi ei sentään tee feature-juttua. Korttelipäällikkö käy varmistamassa että "enjoy shiteiru?"

Joo.  

Ehkä ne kaikki ei vihaa meitä ihan mahdottomasti, vaikka en vaan kykene pitämään talonvierustan istutuksia yhtä moitteettomassa kunnossa kuin naapuruston kotirouvat. 

Kapteeni koukun selättäjä

Open Prostetics Project:in sivuilla kerrotaan virveliproteesista. Varmasti vanha juttu jo, mutta mä osuin sinne vasta William Gibsonin blogin kautta. Tyyppi julkaisee siellä katkelmia tulevasta kirjastaan – teasereitä! Argh!

Sunny Yoe – ehkä joskus sittenkin?

Tapasin japanilaisen tuttavan ruokalassa. “Etkös sä ollut jossain aurinkosaarilla?” tämä päivitteli. “Mikset sä oo yhtään ruskettunut?”
Jos mulla on joku neuroosi ja kammo, niin se on syöpää ja erityisesti ihosyöpää kohtaan. Nahkani on sävyä “kalkkilaiva” joka palaa huomaamattakin, ja vaikka kuinka sitä kärventäisi niin väri ei muutu tummemmaksi kuin illan ajaksi.
Onneksi Japanissa vaaleaa ihoa ihannoidaan ja olen suuria murehtimatta voinut käyttää suojakerroin 50:n voiteita, aurinkohattuja ja muuta. Itseruskettavat on ihan rahanhukkaa, kun ei ne suojaa ollenkaan; parempi vain olla säällisesti vaalea.
Mutta, ehkä sittenkin on toivoa:
Naturessa
kerrotaan, että trooppisen minttukasvin öljy saa ihon aidosti tummumaan niin että DNA on paremmin UV-säteilyltä suojassa.
Mutta jos totta puhutaan, vielä mielummin ottaisin aineen jolla saisi ihon kestämään säteilytystä mutta säilymään kuitenkin ihan luonnollisenvärisenä…

Hierontaa harmaille aivosoluille

Kyllästyttääkö ristisanojen ratkomisessa se, kun aina joutuu miettimään täysin tyhjänpäiväisiä urheilijoiden, poliitikkojen ja julkiisten nimiä, esoteerisia ruokalajeja tai autonosia? SAB tulee hätiin, julkaisemalla kasan tieteeseen liittyviä ristisanatehtäviä. Ruudukollinen hengitystieinfektioita, anyone?

—

Teknistä ja filosofista pohdintaa. Tiedättehän, että suuri osa (neuro)fysiologisista in vitro-kokeista suoritetaan huoneenlämmössä (meinasinpa kirjoittaa "ruumiinlämmössä", ruumtemperature). Syitä tähän on monia, oleellisimpina ehkä nämä: a) Kaikki metaboliset ja muut prosessit toimivat hitaammin viileämmässä, mukaanlukien ne prosessit jotka loppujen lopuksi tappavat tutkittavan kudoksen. Eli systeemi pysyy pidempään kunnossa, ja esimerkiksi neuronien patchaaminen on yleensä suuruusluokkia helpompaa viileämmässä lämpötilassa. b) Valtaosa kaikista tähän asti tehdyistä kokeista (joista kerättyyn tietoon nyt tehtävät perustuu) on tehty huoneenlämmössä. Lämmittäminen sotkisi asioita.

Kehitys on kuitenkin kehittynyt ja "fysiologisessa lämpötilassa" (ehkä luokkaa +34 astetta) on jo täysin mahdollista – vaikkakin edelleenkin hankalampaa – tehdä niitä kokeita. Tieteenalakin on kehittynyt ja nyt ei enää olla niinkään kiinnostuneita enää määrittelemättömien kalvorakenteiden fysikaalisista perusominaisuuksista vaan kaiken pitäisi pyrkiä selittämään kokonaisen elävän eläimen toimintaa. Tästä johtuen, jos teet kokeesi ruumanlämmössä, saat aivan varmasti refereiltä huomautuksen "the experiments should be repeated at physiological temperature". Ja siinähä sitten väännät melkein koko koesetin uusiksi.

Muttamutta, miksi se nyt on niin hankalaa? Ikävästi kaikki vuosikymmenien aikana kerätty tietotaito esimerkiksi aivoleikkeen hengissäpitämisestä on optimoitu sitä huoneenlämpöä ajatellen, eli lähtökohtaisesti ei voida olettaa, että esimerkiksi normaalit koeliuokset olisivat mitenkään hyviä leikkeelle korkeammissa lämpötiloissa. Ja miten voidaan koskaan olla täysin varmoja, että havaitut erot lämpimän ja kylmän välillä eivät johdu kiihtyneistä kuolinprosesseista?  

Unohtakaa ne +34 lättykokeet, suoraan in vivo vaan. Onpahan sitten ainakin se lämpötila oikeasti fysiologinen ja liemet kohdallaan. 

Viikon vispilä

Tuote-esittelyssä tänään Panasonic/Nationalin IONITY NANOCARE-hiustenkuivain. Muotoilu on moderni ja tyylikäs, ja värejäkin löytyy. Mielenkiintoisin feature kuitenkin on se, että tuossa rungon yläosassa on vesisäiliö – kyseessä on hiustenkuivain joka kuivauksen aikana kastelee ("kosteuttaa") hiuksia.

Mahtavaa. Vain Japani pystyy tähän 🙂 Ja mikä ettei jos saa sillä niin mainion ja kiiltävän mustan tukan kuin tän TV-mainoksen tytöllä on. 

Ja vaikka kuinka annan ymmärtää olevani ah-niin-perillä kaikista japanialaisista trendi -, tekno – ja kauneussuuntauksista, tämän nerokkaan vimpaimen mulle pointtas Krabak.

—

Katsottiin eilen Topin kanssa äärimmäisen mainio elokuva, ranskalainen "B13" (kansainvälinen levitysnimi lienee "District 13"). Kyl ne ranskalaiset osaa. En oo ennen nähnyt kai yhtä humaania ranskalaista honkkaripätkää.

Siirsin Flickriin muutamia kuvia elokuun retkiltä. Hämmennyn joka kerta kun huomaan miten huonosti onnistun ottamaan kuvia. 

Yoen mediasali

Pitkä viikonloppu – aikaa pitäisi riittää kaikenlaiseen suorittamiseen ja säätämiseen. Vaan ei meinaa oikeen jaksaa. Tavallaan onnekkaasti tosin ostin vahingossa nettikaupasta liput sumoturnaukseen lauantaille sunnuntain sijasta – ikävästi treeneihin ei ny päässyt, mutta sen sijaan sai tavallaan kokonaisen ylimääräisen vapaapäivän.

Onnekkaasti siinäkin mielessä, että illan viimeisessä ottelussa vastakkain oli hallitseva yokozuna Asashoryu ja nousukas eestiläinen Baruto. Pari kohtasi nyt ensi kertaa ja varmasti osittain sen takia Ryogoku Kokugikan oli kattoa myöten täynnä.

Reippaasti menin parvekkeen etureunalle videoimaan ottelun. 

Ja kun nyt alkuun pääsin, niin uppasin YouTubeen pari muutakin videopätkää, mm. kiireisen maikon Gionista. 

Saisko nyt mennä takas nukkumaan? Aamusta naapuruston miehet hätyytteli meitä ovikellolla, keräsivät kolehtia ensi viikonlopun kylämatsuria varten. Jospa tänä vuonna siihen jopa pääsisi osallistumaan – viime vuonna mulla oli migreeni ja lähinnä suunnittelin juhlakansan viihdyttämistä haulikolla.

—

Se mitä mun sillai Oikeasti pitäs suorittaa tänä viikonloppuna on kirjoittaa maileja monille pitkiä aikoja laiminlyödyille henkilöille. Mikä siinä on että kun väsyttää, mailinkirjoitus tuntuu suorastaan vastenmieliseltä? Vaikka kyseessä olis henkilöt, joista välitän. Vaikka kyseessä ois asiat, joista pitäis kirjoittaa, asiat, joista mulle olis hyötyä. Eikä edes mitään ns. hankalia asioita. Sty sanoo että mä en vaan ole sosiaalinen ihminen. Siitä huolimatta tässäkin oon monta minuuttia käyttänyt blogaamiseen? (Valitettavasti kaikista näistä joille Pitäis kirjoittaa vain yksi lukee tätä blogia ja sekin vain harvemmin) 

Surin ja Shilohin kesäheila, Hisahito?

Noniin, ensimmäiset kuvat keisarinpennusta julistettu. Näyttääkse edes yhtään miehekkäältä? Edes hittituotteelta? ("He’s a Hit":)

—

Viikon verran mietittyäni tiedeprojektia oon päässyt niin pitkälle, että olen piirtänyt kaavakuvan asiaankuuluvista aivoalueista – ylösalaisin, siihen nähden siis miten ne yleensä piirretään. Käytäntö on perustunut siihen, että a) mikä puoli on päässä vähänniinku ehkä ylöspäin, ja b) mikä puoli systeemistä on se jonka on arveltu tekevän merkittävimmän työn.

Ehkä se ei sit loppujen lopuksi ookaan ihan täysin merkityksetöntä että piirrän sen ylösalaisin.

Pomo tykkäs kaaviokuvasta niin paljon että ehdotti, että mitäs jos kirjoitettaisiin saman tien review aiheesta – juttu Trends in Neurosciencessa petaisi mukavasti kiinnostuspohjaa tuleville asia-artikkeleille. 

—

Japanilainen pizzakokki voitti taas pizzanpaiston mestaruuskisat Napolissa. Sama heppu on siis tehnyt tän ennenkin, ensimmäisenä ei-italialaisena pizzakokkina. Uskokaa vaan, kyl on pizza hyvää täällä japolissa. Ainakin silloin kun siihen ei ole lisätty nattoa, majoneesia, ankeriasta, merilevää, riisiä, kurpitsaa, rusinoita tai tofua. Omena/neljäjuusto sekä gorgonzola/hunaja/saksanpähkinä -kombot on kuitenski aika hiton jees.

Tutkijoiden yö

"Tutkijoiden yö on tiedettä, taidetta, teatteria ja tarinoita"

Aika jees.

Mä voisin kans myydä lippui vaikka sellaseen tapahtumaan mis Tavallinen Kansa vois tulla katsomaan ku mä nyherrän raporttia Liian Myöhään Illalla ja heiluttelen hiirtä aamuisin ettei mee screensaveri päälle. Lisämaksusta vois vaikka saada luvan tökkiä sormella työpöytää koristavia kahvimukeja.

(via irc) 

—

"Scientists tend to ‘desist’ from scientific research upon marriage, just like criminals desist from crime upon marriage." Sanoo London School of Economics jnen Kanazawa, joka on tutkinut avioliittoutumisen vaikutuksia tiedeuriin.