Miksei Noksun luurit myy Japaniassa?

myy – ei myy

Originally uploaded by marylkayoe

Naapurinpojilla – niillä sööteillä joita asuu vastapäisessä talossa ainakin kolme – on juhlat. Keittiössä kokataan, ja avoimista parvekkeen ovista meille asti kuuluu kun porukka pelaa karaokea ja laulaa Tsingiskaania saksaksi. Kolmatta kertaa.

This is so Japan.

—

Tuntuu vähän siltä että pitäisi jotain kirjoittaa siitä, miksi ehkä Nokian puhelimet ei oo menneet täällä kaupaksi. Hesarinkin yleisönosasto on ollut toinen toistaan asiantuntevampaa kommenttia täynnä aihetta, joten sinänsä ei se soppa enempää sotkemista kaipaa – mutta ehkä jotain kuvaa täkäläisistä kännymarkkinoista saa katsomalla tästä SoftBankin puhelinmallistoluettelon. (Noilla englanninkielisillä sivuilla ei muuten oo ihan kaikki mallit näkyvillä, eli vain n. 90 puhelinmallia.)

IMHO, kaksi suurinta syytä. Kuka niitä ostaisi, paitsi paikalliset länkkärit? Ensinnäkin Noksut on muotokieleltään ja mainosimagoidensa puolesta suunnattu paljon matkustaville bisnesmiehille　jotka tykkää näyttää sen kuinka internationaaleja he ovatkaan. (Perinteisesti kansainvälisyys ei ole se imago jota varsinaisesti tavoiteltaisiin…) Joita on täällä aika pirun vähän verrattuna niihin oleellisempiin käyttäjäryhmiin – nuoriin, naisiin, trendikkäisiin kaupunkikolleihin jotka nukkuu junassa Chanelin valtavat aurinkolasit blueshatun lipan alla. Nokialaiset on ihan tyylikkäitä, mutta ne vaan ei oo ka-wa-ii. Ei millään. Vaikka niihin nykyään saa jo kännykoruja kiinni. Eikä heikkonäköiset vanhuksetkaan tykkää pikkuruisista napeista.
 
Toisekseen – vaikka kukaan ei ikinä käyttäisikään puhelimensa tuoksuominaisuuksia, ominaisuuksien määrällä on väliä. Puhelin on puhelin, mutta tuntuu vähän nololta mainostaa että on tässä näin hieno kolmen megapikselin kamera, kun muilla malleilla liikutaan jo kahdeksassa megapikselissä (CCD-kennolla). Värivaihtoehtoja 2? Come on. Lapsille tarkoitetuissa kännyissä on hätävilkut ja automaattihälysoitto
kun niistä kiskaisee varmistimen irti sekä palvelu, jonka avulla
vanhemmat voivat seurata jälkikasvunsa sijaintia. Ja vaikkei nyt ihan maailman turhmipia toimintoja tarvitse joka
puhelimeen laittaa, minäkään en ostaisi puhelinta jossa ei ole
FeliCa-sähkörahatoimintoa, ja vois siinä se OneSeg-digitelevisiokin
olla. (Kännykällä on voinut jo pitkään katsoa ilmaiseksi
digitvlähetyksiä.)

Harmittaa kuitenkin että menivät luovuttamaan. Tai ehkä ne vaan menee kotiin, lyö viisaat päänsä yhteen ja rupeavat tekemään SÖPÖJÄ puhelimia!

Ei niin huonoa, etteikö jotain hyvääkin

palkintovendari

Originally uploaded by marylkayoe

Kaikessa häslingissä lääkärikäynnillä tänään (tajusinkin että
 ei se yritäkään kertoa mulle että kyllä mun pitäisi mennä töihin vaikka on luu poikki vaan kysyä että miksi mä niin kovasti haluan töihin) unohdin ottaa valokuvan röntgenkuvasta. Hyvältä kuulemma näytti, ja saan ottaa kipsin pois jalasta aina kun olen liikkumati. Jalka ei tunnu omalta, ja sääri näyttää puolet laihemmalta kuin toinen. Lääkärireissulle seuraksi lähtenyt palomies sanoi että olen muutenkin laihtunut; yksijalkaisena en uskalla puntarille koikkelehtia mutta aika vähän olen viime aikoina syönyt.

Urheilua on tullut kuitenkin harrastettua. Eilen oli pakko käydä työpaikalla ilmoittamassa virallisesti että olen sairaslomalla. Vaikka vähän huijasin ja menin osan matkasta taksilla, kotiin päästyä oli olo kuin olisi oikein kunnolla käynyt kiskaisemassa intervallitreenit punttiksella. Joka päivä on syytä jollain tapaa kyllä liikutella itseään – yksikin kotona lahottu päivä niin alkaa disintegroitumaan paitsi ruumis myös mieli.

En oo juonut kahvia tai juonut alkoholia kolmeen viikkoon (äh no lasillisen kumpaakin), vähentänyt sokerin minimiin (vain kolme levyä Fazerin suklaata! kiitos lähettäjille 😉 ja syönyt punaista lihaa vain nimeksi. Yritän joka päivä reippaasti suorittaa tunnin mittaisen Pilates-sarjan. Ehkä tää on terveeksi mulle.

—

Pääministeri Taro Aso (ihan oikeasti melkein muistin että sen nimi on Taro Aho…;) (aho tarkoittaa idioottia) on taas ollut vauhdissa, ja haukuttuaan lääkärit lyttyyn viime viikolla jatkoi haukkumalla myös sairaat ihmiset. Kehtaavatkin olla huolehtimatta terveydestään ja joutua sairaalaan ja sitten Aso joutuu maksamaan veroillaan niiden hoidosta.

—

Nokia löi hanskat tiskiin täällä eikä siis meinaa enää japanilaisille myydä puhelimiaan. Just kun mä ajattelin että niillä alkais olla sellanen puhelin että se kelpais mulle …

—

Eipä muuta. Päätöksiä kypsyy, ehkä, tai pakko on jotenkin tehdä. Huolettaa että en ole tarpeeksi yrittänyt löytää niitä mahdollisuuksia. Ehkä sitä ois täältä Tokiostakin löytynyt joku puolivillainen postdoc-pesti. Niin kiitoksia kaikille töihin ilmoittautuneille, voisitteko nyt ensi alkuun vaikka suunnitella mulle yhden labrabudjetin viideksi vuodeksi ja pläänin että mitä se labra mukamas sit tutkisi? Ja kertoa, että miten ihminen muka voi kuvitella elävänsä jollain hiton etelänmeren saarella palmujen alla viis vuotta??

Nykyinen duuni painaa päälle kuin yletön syyttäjä, vaikka siis olen virallisesti sairaslomalla. Kaikenlaista vaatimusta tulosraportoinnista ja dokumentoinnista pukkaa sellaista tahtia, että taas pyörähtää mieleen ajatus välttää vaikeuksia ottamalla loparit maanantaina.

—

Palomies kertoi, että kun Keisari kävi vierailulla jossain laitoksessa (mihin Palomies oli määrätty seisomaan kaartivartiossa), koko rakennuksesta peitettiin huolella kankailla kaikki vessojen ovet. Kysyin että mitäs jos se kysyy sulta että missä on vessa? Palomies kertoi että a) jos Keisari kysyy jotain niin hän ei saa vastata ja b) vessat peitetään koska eihän keisarit käy vessassa. (Ja nauroi toki päälle.) 

Suuntautumisvaihtoehto 2: Okinawa

Ensialkuun Japani-uutisia: jokin aika sitten muutaman ministerin kimppuun hyökättiin heidän kotonaan; yksi ministeri ja hänen vaimonsa saivat surmansa, toisen ministerin vaimo loukkaantui. Kun tappaja oli vielä vapaalla jalalla arveltiin, että teon motiivina oli kostaa taannoinen eläkerahastoskandaali – kumpikin ministeri oli jotenkin ollut asiassa mukana.

Syyllinen kuitenkin ilmeisesti antautui itse, ja kertoi motiiveikseen jotain aivan muuta. Pienenä poikana nääs hän oli saanut traumoja, kun perheeseen otettu koiranpentu jouduttiin viemään terveysasemalle lopetettavaksi. “Vuosittain surmataan terveyskeskuksissa lukemattomia viattomia lemmikkejä!” kuului julistus, ja tappolistalla oli ollut vielä useita muita virkamiehiä.

—

Sitten asiaan. Toinen vaihtoehto, joka mulla tässä pöydällä on näiden konkreettisten joukossa, on Okinawan tiedeinstituutti OIST. Niinkuin jo tuossa aiemmin taisin kirjottaa, eräs sikäläinen labra tarvitsisi tosi kipeästi jonkun tekemään kokeita, jopa niin kipeästi että suostuisi siihen, että mä tekisin omia juttujani välillä. Siitä ei nyt ole mitään epäilystä, etteikö post-doc paikka New Yorkissa olisi tuhannesti kannattavampi suunta kuin post-doc paikka Okinawalla (kaikki tietävät missä NY on, Okinawan sijainti ei välttämättä ole kaikille tämänkään blogien lukijoille selvää ..- vinkki, se ei ole Australian suunnalla.) Vaikka mukaan laskettaisiin kaikki Okinawan hyvät puolet (ilmasto, sukellus, lähellä Tokiota, paremmat mahikset sen permanent residencyn nappaamiseen, Japanin kivan voimakas valuutta, muuton helppous…) ei sinne siltikään oikein järjellä ajatellen kannattaisi mennä. Ei vaikka kuinka katselisi postikorttimaisemakuvia. (Sitäpaitsi, Okinawalla ei sitten ole kyllä juuri mitään muuta kuin maisemia… paitsi 50000 amerikkalaissotilasta. Ja tämä tuleva suuri Graduate University, jonka pohjana on OIST.)

Mielenkiintoiseksi Okinawan tekee se, että siellä olis nyt haussa useita “Junior PI”-pestejä, elikkä tavallaan entrylevel paikkoja labranjohtamiseen. Hakijoita rajoitetaan sillä, että takana ei saa olla yli viittä vuotta postdoc-kokemusta eikä aikaisempia itsenäisiä positioita. Diiliin kuuluisi palkka itselle ja kahdelle labralaiselle viideksi vuodeksi, labratilat ja budjetti labran pystyttämiseen jne. Unelmapesti siis – vaikkei ongelmaton: itse en osaa kuvitella mitään syytä, miksi KUKAAN haluaisi tulla töihin riskeeraamaan uraansa jollekulle niin kokemattomalle kuin minä, ja niin kaukaisessa paikassa kuin Okinawa, ja vielä ihan uuteen labraan.

Ihan pienenä sivuseikkana tietysti on se ongelma, että mulla on äärimmäisen hutera käsitys siitä mitä se mun labra sit muka tekisi; sen kun pitäisi pyöriä pelkästään näillä mun nyt hallitsemillani taidoilla, ja vähän kyllä on sellainen kutina että jotta tällä mun kapealla alalla ny johonkin päästäisiin niin pitäisi olla vähän erilaista tekniikkaa jo käytössä. Sitä in vivoa esimerkiksi.

Itse hakeminen tietysti on goliathaanisen suuruusluokan haaste ihmiselle, jonka suunnitelmallisuus on viimeiset pari vuotta ollut äärimmäisen lyhytnäköistä, seuraavaan artikkeliin tähtäävää. Jos vaikka kykenisinkin runoilemaan jonkinlaisen sepustuksen siitä millaisia kokeita nyt tekisin ja miten ne pelastaisi maailman, mulla ei ole minkään laista käsitystä siitä, miten labralle tehtäisiin “perusteltu budjetti” (mikä pitäisi esittää hakemuksen yhteydessä).

Puhumattakaan siitä pahimmasta, eli: tarvitsisin aivan maanisen kehuvan suosituskirjeen nykyiseltä pomoltani. En lähde nyt asiaa jauhamaan, mutta sitä tuskin irtoaa kun herra on päättänyt että ei tuosta nyt tullut takkia eikä tuluskukkaroa ja jalanki se vielä meni hajottamaan ja hankkimaan pirulainen sairaslomaa. 

On mulla joitain etuja tässä varmaan; kielitaito, kykeneväisyys palkkaamaan myös paikallisia, ja kontaktit muihin pikkuaivolabroihin. On paljon ideoita siitä, miten tiedettä voisi tehdä “oikein” – eri asia sitten, toimiiko ne ideat käytännössä. Lisäksi jos olisin jo paikan päällä OISTissa – eli postdoccina tuossa aiemmin mainitussa labrassa – olisi entistä helpompaa vakuuttaa päättäjät omasta erinomaisuudestaan.

Pahoin pelkään, että nuo ei vaan riitä korvaamaan sitä yksinkertaista seikkaa, että mulla on viiden vuoden postdoc-työn päätteeksi tuloksina vain kaksi keskinkertaisen Impact Factorin journaalissa julkaistua työtä ja yksi hassu kirja-artikkeli.

On tää vaan kaikki niin väärin. Mut jos joku tuntee halukkuutta ilmoittautua labralaiseksi paratiisisaarelle ensi vuoden syksystä lähtien … 😉

(Jos en saa paikkaa, mulla saattais olla vielä mahdollisuus siirtyä new yorkiin – mutta tämän varaan ei oikein voi laskea mitään.)

—

Loppuun vielä koristeeksi kuvaamani video iltapäivältä. Siinä suunnattoman raivostuttava uuniperunaukko myy uuniperunoitaan kotikadullani. Tuo laulu ottaa päähän kovin usein… mutta filmasin sen nyt talteen youtubeem siltä varalta, että joskus kaukaisessa tulevaisuudessa mul olis ikävä näitä meidän niin jokapäiväisiä ääniä.
 

Kolmas viikko…

Traditional Finnish drink (not)

Originally uploaded by marylkayoe

… jalkapuolena on alkamassa. Luut ovat edelleen kohdallaan, havaittiin että nilkassa on jonkinasteen venähtymä (jota ei huomattu aluksi murtumalta), ja jalka on päivittäin vaihtelevasti violetinnmustanpuhuva. Lääkärin uhkaaminen ninjatekniikoilla (= *räpsräps*) toi vielä yhden viikon sairaslomaa. Alan kuitenkin nähdä jo painajaisia töihin palaamisesta; jos en ole tarkkana, mieli karkaa herkästi vääntelemään käsiään pohtien kaikkia tekemättömiä töitä, mahaan kasvaa kiviä ja perhosia kun mietin että mitä tässä nyt tulevaisuuden kanssa tekisi.

Kehollista rappeutumista vastustaakseni olen urheasti alkanut jumppaamaan kotona. Tunti pilatesta päivässä ja reippaita lenkkejä kirpeässä +13 talvi-säässä kainalosauvoilla. Pilates on sellaista “liikutetaan tätä kehoa nyt ainakin niin ettei se unohda että se kykenee liikkumaan”-urheilua. Ehkä tämä bloginkirjoittaminen olis vähän niinkuin Pilatesta aivoille. Lukeminen ei tunnu oikein samalla lailla vaikuttavan (joo-o, tyhjensin RSS-feedini, selasin kertyneet journaalien sisällysluettelot, eikä aivoissa yksikään neuroni veny). Podcasteja on yritetty kuunnella, mutta ne on kuin vain taustahälyä. Pleikkarilla pelaan pari kenttää pelistä ja toisesta, kyllästyn, jään tuijottamaan menuruutua.

Pitäisi siis kyetä jotenkin ajattelemaan produktiivisesti, mutta niin että se produktio ei aiheuttaisi lisää vahinkoa.

Traditional Finnish drink (not)-2

Originally uploaded by marylkayoe

Ties vaikka auttaisi, jos listaisin vaihtoehtojani.

Tällä hetkellä siis muuttujan “lokaatio” todennäköisimmät arvot on “Okinawa” ja “New York”. Palkka löytyy kummastakin, summia en ole kysellyt koska en katso niitä niin oleellisiksi tässä vaiheessa. Tässä nyt ensiksi pohdintaa Nykin suunnasta (Okinawalla on useampikin suunta, joten niistä sitten seuraavassa entryssä.) (Niin jos joku muistaa, Rotterdam ja Pariisi ei varsinaisesti oo kadonneet kartalta, mutta niiltä tahoilta ei ole kuulunut läheskään niin innostunutta Yoenhoukuttelua… ehkä mun pitäis muistuttaa niille olemassaolostani ja siitä että on noita muitakin kosijoita.)

+ New Yorkissa olis varmasti siistiä ja jännittävää. Onhan se yksi maailman aidoimmista metropoleista, yksi harvoja paikkoja jossa ei pitäisi Tokionkaan jälkeen pelätä mökkihöperöityvänsä. Kaikki tietävät missä New York on, eli jos jatkoa ajattelee (eli esim. sitä hypoteettista tilannetta missä hakisi töitä niinkin huikean korkean tason tiedemaasta kuin Suomesta), ei olisi ollenkaan huono juttu jos voi kertoa tehneensä töitä siellä. New Yorkista lentää Suomeen nopeammin ja halvemmalla kuin Tokiosta (Okinawasta nyt puhumattakaan.)

+ New Yorkin edustalla on paljon hyvää sukellusvettä, ja surffirantaa. Bahamalle lentää nopeammin kuin Ikebukurosta pääsee Okinawalle. Ja jos city-elämä alkaa sukkia, kartalta löytyy kaikenlaista kivaa luontoaluetta siitä pohjoisemmasta. Talvisin pääsee takuuvarmasti jonnekin missä voi lasketella. Löytyy Bujinkan-dojoja (niin paljon että tulisi vaikeus valita), ja vihdoinkin voisi mennä jollekin joogasalille jossa puhuttaisiin kieltä. Ja Ameriikasta saa Kaikkea! 

– Ne sukellusvedet on kylmiä, ja kaupungissa on oikeasti talvi ja lunta! Hyrr. Ja niin vaikka kuinka kuvittelenkin, en mä asuis missään Central Parkin lähellä missä voisin mukamas käydä lenkillä vaan jossain Bronxin takamailla. Kuitenkin pitäis hankkia auto. Inhoan kävellä kaupungeissa joissa pitää olla varuillaan. Dollari on niin olemattoman arvoista että vaikka kaikkea saisi Ameriikassa, ulkomaantuotteet ja ulkomaille meno olisi taasen kallista.  

 – Toisaalta, kyseessä ei nyt kuitenkaan ole mikään Columbia University tai muu huippumesta, vaan Albert Einstein College of Medicine joka ilmeisesti sielläpäin tunnetaan paikkana, johon mennään kun muihin ei päästy. New York on myös tunnetusti USA:ssa, joka vaikka saattaakin olla parempi paikka tässä rinnakkaistodellisuudessa jossa Obama voitti vaalit, ei kuitenkaan ole minään ykkösenä toivottavista asuinpaikoista. Ruokakin on jenkeissä niin pahaa!

+ New Yorkissa on labra, joka ihan oikeasti on kiinnostunut pikkuaivoista, ja vaikka eivät tähän asti ole valtaisasti sillä mun nimenomaisella tontilla (DCN) liikkuneet, he saivat kuukausi-pari sitten ulos Nature Neuroscience-raportin (melko kontroversiaaleista) havainnoistaan. Tämä saattaisi olla hyvä tausta saada seuraavakin korkean tason juttu ulos. Tarjolla olisi siis postdoc-paikka; muut labran jäsenet ois väikkärintekijöitä, undergradeja ja ehkä yksi postdoc mun lisäkseni.

– Labralla ei kuitenkaan ole ainakaan kovin laaja-alaista näkemystä DCN:stä (tosin ei kenelläkään ole paitsi ehkä mulla), eikä toistaiseksi mitään selkeää ideaa että mitä mä siellä voisin sit ruveta tekemään.

+ Toisaalta, siellä osataan tehdä in vivo-mittauksia pikkuaivoista, skilli joka multa toistaiseksi puuttuu vallan täysin. Ei ole ne mitään patch clamp – juttuja vaan singleunittia, mutta kuitenkin jotain jota voisin oppia ja josta olisi hyötyä. (Sivunmennen sanoen, nykyisessä labrassani tehdään myös in vivo patch clamp:pia pikkuaivoissa, mutta jotenkin ei innosta jäädä pidemmäksi aikaa sitäkään skilliä opettelemaan.)

+ Labranpomo on nuorehko ja vaikutti rennolta  tavattaessa; labran kotisivuilla on SouthPark-huumoria niin ettei voi olla ihan kauhean tiukkaa. Labran jäsenet on yhtä lukuunottamatta kaikki naisia. (tämä viimeinen kyllä herättää jonkinlaisia kysymyksiä – aika epätavallista nimittäin!)

– Labranpomo on nuori, elikkä jossainmäärin kokematon vaikka istuukin jo tukevasti proffanpallilla. Ainakin yhdeltä ulkopuoliselta taholta olen kuullut hiukan vähemmän mairittelevaa kommentointia tyypin tavasta kommunikoida. Lisäksi, myös oman tunnustuksensa mukaan tyyppi tykkää olla erittäin tiukasti kiinni kaikkien alaistensa työssä. Tämä voi olla hyvä asia; viimeisten vuosien kokemukseni vastaavasta on lähes yksinomaan negatiivisia.

??? Jatko on suurin kysymysmerkki. Kaksi seikkaa, joita pitää pohtia tässä on a) miten tämän seuraavan pestin jälkeen kykenee jatkamaan ylipäätänsä jossain ja b) miten tämän seuraavan pestin jälkeen kykenee jatkamaan USA:ssa.  Tavallaan B olisi helpompaa sen jälkeen jos olisi jo viettänyt muutaman vuoden USA:ssa, mutta tämän toisen postdoc-kauden jälkeen pitäisi lähteä hakemaan ns. Oikeita töitä, eli Tenuretrack-virkaa tai Oikean Labrajohtajan paikkaa. Ja jollen halua jonnekin Teksasin takamaiden opistoon töihin, mun julkaisulistalla ei niitä sieltä irtoa, ei millään (ellen nyt sit saisi useampaa CNS-tason juttua ulos tässä parin vuoden sisään. Ja ei, niin ei ole käymässä.) Eli olisin lähestulkoon samassa tilanteessa kuin nyt kun rahoitus ennemmin tai myöhemmin loppuisi tästä labrasta. (Enkä nyt edes lähde pohtimaan USAn finanssikriisien vaikutuksia tiederahoitukseen..)

Eli, vaikuttaa vähän siltä kuin että tää olis tosikiva duuni pariksi vuodeksi, mutta varsinaisesti vain olisin työntämässä ns. Vaikeita Asioita myöhemmälle iälle ratkaistavaksi. Voisin oppia uutta tekniikkaa, tehdä itseäni ja punaista tukkaani tunnetuksi niissä ah niin tärkeissä ameriikan tiedeokuvioissa, ja tsägällä jopa saisi jonkun jutun jonnekin jossa joku sen jopa lukisi.

(Kuvissa on eilen kaverin tuomaa “Roasted raspberry & white chocolate latte”a, joka takasivun tekstin mukaan on perinteinen suomalainen juoma. 🙂

Tänään Japanin televio-uutisissa

teepensas kukkii ikkunalaudalla

Originally uploaded by marylkayoe

Nyt en blogaa jalastani. Paitsi että olen saanut tarpeeksi monelta taholta vakuutteluita että kyllä se paranee, niin että voin keskittyä vinettämään ja murehtimaan nyt muista asioista.

—

Japaniin tuli talvi. Kaikkialla paitsi tällä vuorten suojaamalla Honshun itärannikolla on ollut ihan käsittämättömän kylmä, lunta ja peltikolareita on tullut. Ja se on kuulkaa ihan eri näköistä jälkeä mitä seuraa kun ketjussa kolaroi perhe-volvoja ja farmari-fordeja, verrattuna siihen miltä näyttää kun täkäläiset 600cc kevytkotsat kolaroi. Näin uutisissa auton joka oli käytännössä litistynyt kirjanpaksuiseksi keulasta takapenkeille asti.

Tokiossakin oli tänään kylmä, jouduin television lisäksi käyttämään villasukkia, villaliiviä ja lämpölätkää tarjetakseni illalla. (Huomiseksi luvataan Tokioon kuitenkin aurinkoa ja +16, toim.huom.)

—

Toinen tärkeä uutisaihe: Beaujoulais Nouveau-viinit on korkattu Japanissa. En nyt tiedä ymmärsinkö TV-ankkureiden hengästyneitä kommentteja oikein, mutta ilmeisesti Ranskan BN-sadosta selkeä osa shipataan Japaniin – PET-pulloissa. Uutisstudioissa maistellaan viinejä, konbini-kioskeissa myydään viinejä, BicCameran pointtokaadoilla saa viinejä, Roppongissa julkkikset skoolaavat salamavalojen loiskeessa.

En nyt väitä olevani minkään sortin viinintuntija, mut eihän se raaka viini ole edes hyvää?

—

Japanin tuorein pääministeri, Taro Aso, on vihdoinkin pääsemässä vauhtiin ja odotusten tasolle. Lyhyessä ajassa hän on onnistunut suututtamaan ainakin lääkärit (sanoen että yleisesti ottaen lääkäreillä ei ole maalaisjärkeä ja lääkäreiden arvomaailma poikkeaa jotenkin normaaleista ihmisistä), pienten lasten äidit (“äitejä pitäisi rangaista, ei lapsia”), maakuntapoliitikot (tai jotkut, sanomalla jotain kummallista siitä miten maanteiden kunnossapitoon saa tai ei saa käyttää rahaa tai jotain), ja kaiken lisäksi meinaa jumittaa legendaarisen pääministeri Koizumin aikaansaaman postiuudistuksen täytäntöönpanoa.

(Klassisiiin Taro Aso:n letkautuksiin kuuluu mm. Japanin naisten vertaaminen koneisiin ja Taiwanin nykyisen korkean sivistystason oleminen Japanin miehityksen ansiota.)

Uutiset ja oppositiopuolueet (ja vähän hallituspuoluekin) nostavat meteliä sammakkosuisesta pääministeristä. Jos Ason ministerinjakkara keikahtaa, en kyllä tiedä mistä ne löytää uuden pääministerin. Eikös ne ole kohta kaikki kelvolliset kandidaatit kokeillu.

Tai sit ne joutuu oikeasti harrastamaan politiikkaa.

ylämäki, alamäki (eli: yoe jatkaa jalkavaivastaan vinettämistä, sori)

5th metatarsal fracture, week 1

Originally uploaded by marylkayoe

Kaikenlaista hämmentävää sitä oppii itsestään. Niinkuin sen, miten naurettavan alas mielen vie tämä kykenemättömyys liikkumiseen tai mihinkään muuhun. Kykenemättömyys on jotenkin myös levinnyt päähän; vaikka pitäisi kyetä tässä lukemaan, kirjoittamaan ja ennen kaikkea ajattelemaan kaikenlaista, ties kuinka mones päivä on taas vääntynyt illanpuolelle ilman että “mitään” on tullut tehtyä. Jalkaan ei onneksi suuresti koske, niin että ei tarvitse edes särkylääkkeitä niellä. Kaksi kertaa päivässä pitää kuitenkin kääreiden alla olevat japanilaiset shippu-lääketarrat vaihtaa, että kyllä siinä vähän aikaa kuluu.

Opittua myös kanssaihmisistä – aivan mahdottoman kilttejä ja auttavaisia he. Ei niinku etten ois tätä tiennyt esim JoyKrabakista, jotka kiltisti toi pyydettäessä jääkaapin täyteen terveellisiä vihanneksia, tai Hollannintuuli joka toi kolmikerroksisen epä-accessiibelin talon täydeltä hyvää mieltä. (En myöskään halua ystävieni apua vähätellä tässä!!) Oikeasti olen ihan valtaisasti hämmentynyt siitä, miten auttavaisia ihan tavalliset ohikulkijat on. Ei kysettäkään siitä etteikö paikkaa annettaisi junassa, paitsi sen kerran jolloin erehdyin pahimpaan mahdolliseen ruuhka-aikaan junaan jolloin kukaan ei mahdu liikkumaan niin paljoa että voisi paikan antaa. Tuolloin kuitenkin junan lähtiessä liikkeelle useampi kanssamatkustaja tarttui mua käsivarsista huolehtiakseen, etten kaatuisi. Vendarilla asioidessani ohikulkija juuri pysähtymättä kumartuu nostamaan mulle juoman sieltä kaukalosta. Suojatietä ylittäessäni jalkakäytävältä tielle hypähtää mies tarkastamaan että kääntyvä auto ei aja ylitseni.

Kerroinko muuten jo, että Tokiossa on Ihan Stnan Monet Raput joka paikassa?

Lääkäri on optimistinen paranemisen suhteen ja niin minäkin yritän olla, vaikka tänään yllättäen nilkkaa jomottaa ja se on turvonnut. Kuukauden päivät jos jaksan olla liikkumatta niin ehkä voi alkaa laittaa vähän painoa jalalle. Ja kun oikein lääkärisetää kiristin, niin kirjoittihan se lopulta mulle sellaisen maailman seitsemännen ihmeen jota sairaslomamääräyksenä tunnetaan. Peräti viikoksi! Ihan ensi perjantaihin asti saan olla menemättä töihin!

No, jotain sain aikaiseksi. Edellisen kirjoituksen vuoksi uppasin pari hyvin vähän editoitua videota Zamamin tansseista, eli hulaa ja eisaa:ta tässä. EISAA on siis tota paikallista okinawalaista tanssia, jossa sanotaan paljon että hii-jaa-saa-saa, vislataan, rämpytetään sashinia ja paukutetaan rumpuja. Veri meni rok indiid. (Hula näytti paljon kivemmalta kun sitä tanssittiin ulkona rannalla palmujen alla, mutta siitä mulla on huonommin videota.) Kummassakin pätkässä ensin lasten esitys, sitten aikuisten.
 

Vastoin

Aurora oceanis

Originally uploaded by marylkayoe

Kabhi kushi, kabhi khan.
Kesän valtaisat frustraatiot, ahdistukset ja masennukset liittyen elämänsuunnitelmiin alkoi tuossa lokakuussa pikkuhiljaa selvitä; ei niin että olisi ollut vielä jatkopaikka selvillä mutta oli selkeä Plän jota seuraamalla jatko selviäisi – marraskuun loppuun mennessä. Marraskuun kuudentena sitten lensin Okinawan tiedeinstituuttiin, jossa vierailin labroissa, juttelin ihmisten kanssa ja pidin puheenkin, jonka hätäisesti olin viimeistellyt lennolla Tokiosta Nahaan.

Okinawalla on siis eräs laboratorio, joka pääasiassa on tehnyt komputaationaalista juttua, mutta haluaisi myös tehdä sähköfysiologiaa; on vallan hieno laitteisto valmiiksi ostettuna mutta ei ketään sitä käyttämässä. Koko instituutti kiiltää uutta masiinaa.

Hankalin työhaastattelu ikinä. Keskustellaan mahdollisien tulevien kokeiden teoreettisista perusteista, kun labraan kävelee postdocci jolta pomo kysyy: ootko sä valmistellu tota viikonlopun retkeä sille yhdelle uudelle atollille joka löydettiin lähivesiltä? Yritä siinä nyt keskittyä asiaan. Usein keskustelu ajautuukin pohdiskelemaan typpinarkoosin mekanismeja, ja miten löytää pygmy seahorseja.

Zamami Nov08-2

Originally uploaded by marylkayoe

Lopputulos: lähtiessäni taksilla kohti Nahaa ja lauttaa Zamamille kaikki (mukaanlukien sihteeri) käyvät erikseen salaa pyytämässä että voisinko oikeasti tulla tänne töihin, me niin tarvitaan sua. Kiittelen ja sanon kertovani päätöksestäni pian; mieltä vaivaa että noinkohan vain voisin päättää valita paratiisisaaren, kun olen seuraavalla viikolla kuitenkin menossa työhaastatteluihin, labravierailuille ja puheita pitämään Washingtoniin ja New Yorkiin.

Päätän kumminkin olla murehtimatta asiaa seuraavat 24h. Zamamin satamaan saavun kuin kotiin, kaverit on laittaneet mun sukellusromppeet valmiiksi veneeseen ja crocs-sandaalini odottaa Miyanosato-mummon luona. Sukellukset on luonnollisesti täydellisiä, kauniita ja rauhallisia, eikä mikään tuntuisi paremmalta päätökseltä päivälle kuin illalla juhlittava kylämatsuri. Koko kylän väki osallistuu laittamalla ruokaa, esittämällä tansseja (ilmeisesti on fysiikan lakien mukaan mahdotonta olla tyynenmeren saarella asuva nainen joka ei harrastaisi hulatanssia tai sitten jotain lokaalia eisaa-rummutusta – hii-yaa-saa-saa!!). “Isäntäperheeni” pää on eräänlaisen epävirallisen kylänpäällikön roolissa useampaan kertaan lavalla puhumassa. Viimeisenä ohjelmanumerona kotoperäinen bändi The Mummies (“za mamiis”) villitsee. Kappaleen viimeisen soinnun ja rummutuksen innoittamana mäkin vähän hyppään ilmaan –

– ja laskeudun oikean jalan ulkosyrjälle –

— naps …. 

silviisii

Originally uploaded by marylkayoe

Niinpä niin. Luulin aluksi että vaan venähtänyt se on, mutta kotiin päästyäni röntgenkuva toisensa jälkeen kertoi karua totuutta: poikki on, kokonaan, 5th metatarsal luu. Hyvin äkkiä käy selväksi että elämä meni juuri paljon monimutkaisemmaksi ja hankalaksi: töihin on varsin hankala päästä ilman taksia (enkä nyt edes lähde niihin ongelmiin joka täkäläisillä on käsitteen “sairasloma” kanssa), kiskallekaan ei oikein helposti loiki, ja ei, en tosiaan ole lähdössä huomenna vaikealle ameriikankiertueelle. Olen saanut ristiriitaisia mielipiteitä lääkäreiltä siitä, mitä tälle pitäisi tehdä (leikata vai nou?) – ja yhtäkkiä huomaan että mun valtaisan hyvä japaninkielentaitoni ei riitä yhtään mihinkään, ainakaan siinä että saisi lääkärin vakuuttuneeksi että kyllä sille voi puhua kuin täysjärkiselle; internet on täynnä kauhutarinoita jalkapöydänmurtumista jotka ei parane kuukausiin; lentoyhtiö ystävällisesti suostuu antamaan mulle uudet lennot kolmen viikon päähän mutta rajoitukset on aika naurettavat.

Työhaastattelijat ja labravierailulle odottavat toki ystävällisesti sanovat että terveys on tärkeintä ja tule myöhemmin – vaikka kaikki ymmärtää, että aika hankala mun on oikeasti mennä tapaamaan uusiksi kaikkia niitä. Ja kun itteltä on aika loppumassa päätöksenteon suhteen, eikä sitä oikein voi päättää menevänsä new yorkiin ilman että visiteeraa siellä…
Jonkinlainen tappiomieliala valtaamassa maisemaa.

Töiden suhteen… mun ehkä on vaan parasta olla ajattelematta asiaa liikaa nyt. Vaikka mun mielestä mun projekti on suurinpiirtein siinä vaiheessa, johon se kykenee helpohkosti saamaan tässä jäljellä olevana aikana; pomo sanoo suoraan että sitä ei yhtään haluta saada sellasta “low-level” artrikkelia kuin mitä siitä sen mielestä tulisi. Että jos haluan ylipäätään mitään, niin saisin varautua nyt todistamaan sille viimeisinä kuukausina sen että olen periksiantamaton tekisin enemmän töitä kuin kaikkina näinä vuosina yhteensä.  Ei ole helppoa kuunneltavaa, kun systeemi ei tue töiden tekemistä kotoa eikä töihin pääse.