Aikaansaanti

Tämän viikon suoritteeksi lasken sen, että tosiaankin sain aikaiseksi varata hammaslääkäriajan ja vielä mennä sinne. Palveluntarjoajaksi olin valinnut “Tokyo English Speaking Dental Clinic”in, joka sijaitsee jossain ihme Nishi-Eifuku:ssa, paikassa josta ei kukaan ole kuullut ja jossa ei pysähdy edes Inokashira-linjan pikavuoro. Aika lailla maalla siis.

Saavuttuani pikkukylän asemalle taivaalla alkoi myrskytä siihen malliin että rupes oikeasti pelottamaan, sopivasti niin että taisin lopulta olla helpottunut kun hammaslääkäriasema löytyi.

Ei kun nimeä paperiin, ja siltä seisomalta ottivat röntgeniin (tietysti kysyen että pahastunko jos ottavat kuvat). Dr. Neiti Ylihammaslääkäri (ilmeisesti kaikki paikan lääkärit ja muu henkilökunta on naispuolista) tervehti täydellisellä englanninkielellä, tarkasti suuni pikavauhtia ja juurikaan kaivelematta kertoi julman totuuden: reikiä noin sata. Korjataas tänään vaikka noi kolme.

Tämä suuresti syömmelleni kävi, eikä pelkästään siksi, että olen tähän asti ollut ylpeä siitä, että mulla on hyvät hampaat eikä juurikaan reikiä, vaan myös jostain lapsuusajan syövereistä nousevien porakauhukuvien vuoksi. No, urheasti ajattelen että ainakin saan hassunhauskan “Yoe kiemurtelee tuskissaan”-blogientryn, ja avaan suuni puudutuspiikkiä varten.

Niin mun muistikuvien mukaan se puudutuspiikki onkin niitä ikävimpiä kohtia koko operaatiosta – mutta jotenkin tällä kertaa koko injektiota ei tuntenut lainkaan, ja aloin jo epäillä, että blogientrystä tulee harvinaisen kuivakka: oikeesti, Ei Koskenu. Ei siis yhtään. Eikä tuntunu siltä että kallo jyrsiintyy operaatiossa. Ja kyseinen yksityishammaslääkärikäynti kustansi 2500 yeniä, eli reippahasti alle 20 euroa.  

Ei kuitenkaan jäädä kokonaan ilman blogimateriaalia; nääskun siinä Nishi-Eifukun aseman vieressä on myös se taannoin mainitsemani suomalainen ravintola “Annos ja Juomat Kippis!“, niin päätin että käynpä nyt vähän vaklaamassa että onko se kummoinen – onhan sen veppisivuja tullu kurkittua mutta niiden perusteella on ollut vähän hankala sanoa että viittiikö sitä varten ottaa selvää että missä on Nishi-Eifuku.

Julkisivu ei luonnossakaan ollut hirmuisen pramea, mutta päätin ny kuitenkin kurkata sisään – ja voi siellähän oli somaa! Maailman herttaisin japanilainen kokkisetä sanoi hyvää iltaa, ja kun selitin (japaniksi) että nyt on vähän kiirus mut oisko jotain mitä vois ottaa teikauto, se pohti hetken että no just tuli uunista noita karjalanpiirakoita, käviskö sellaiset?

No nehän kävi, vaikka sedän mukaan ne oli kauhean kalliita (350 yen/kappale, mutta se myi ne mulle verottomina eli sain 2 kuudellasadalla) ja vaikka oli sedällä vähän tuo rypytystekniikka hakusessa. Kovasti se pyyteli että tulkaas sitten ens kerralla niinku ajan kanssa – ja onhan se mentävä! Varasin sattumoisin nimittäin seuraavan hammaslääkäriajan heti ens palkkapäivää seuraavalle illalle, jonka juuri vasta nyt huomaan olevan kesäpäiväntasaus eli 21.6. … 🙂 Mitä olis juhannus ilman Lapin Kultaa?

Makkaratalo

Laalaa on viikon slogan.

Tiedä sitten johtuuko siitä, että suomestapaluun jälkeen meni lähemmäs kolme viikkoa, ennenkuin pääsi taas tekemään kokeita ja sinä aikana kerkisi hyvin laiskottumaan.

Kun ei nyt enää mitään jaksa eikä nappaa yhtään mikään. Alkuviikosta tein pari puolivillaista koetta, sain joitakin hassuja havaintoja ylös, mutta en mitään niistä mitä olin lähtenyt hakemaan. Eli, ei mitään mikä toisi sen tavotellun tarinan elikkäs tulevan artikkelin rungon jotenkin konkreettisemmaksi. Tiedän, että pitäis vaan ottaa itteään niskasta kiinni, lukea ja ajatella ja löytää se looginen tie ulos tästä matalikosta – mut ei nappaa.

Syytän sitä, että olen tässä yrittänyt kokeilla että mitenkös tätä voisi tehdä tätä hommaa sillai kymmenestä kuuteen -asenteella, eli tekisi töitä töissä ja sitten tekisi muuta loppuajan. Että tää olis vaan työ josta saa rahaa ja ehkä jotain onnistumisen elämyksiä. Koetulos tuntuu olevan selvä: ei tuu ilmeisesti mitään, jollei uskottele itselleen olevansa joidenkin perimmäisten kysymysten ja elämänratkaisujen äärellä koko ajan. Onkohan tälle mun mielentilalleni jotain lääketieteellistä määritelmää.

—

Tuossa mainostetaan uutta, Ikebukuroon vastavalmistunutta upeaa asuinkerrostaloa. Kävelen sen vierestä aina kun menen aamuisin salille; talon nimi (täällä siis on tapana, että kerrostaloilla on nimet, ei muuten voi sanoa täsmälleen pizzakuskille että minne pitää tulla) on My Atria.

—

Kevennykseksi vähän taas kertomuksia hupsuista japanilaisista. Lounaspöydässä höpistiin jotain lastensaannista (Naoyo lähtee parin viikon päästä äitiyslomalle ja labra vapisee kauhuissaan kuvitellessaan, millaiseen kaaokseen ajaudumme ilman hänen ohjaustaan) ja joku siinä sitten sanoi, että olis kiva jos vois tulla raskaaksi, mut ensiks pitäis päästä naimisiin. Minä sit siinä nokkelasti heitän että no eihän se nyt ole välttämätöntä lainkaan.

Seuraa hämmentynyt, hymyilevä hiljaisuus. Mitä sä tarkoitat? Ja kaivavat esiin mielessään englanti-japani-sähkösanakirjojaan.

Jatkan vitsaillen, että ainakin sen mukaan mitä meillä biologian oppikirjoissa kerrottiin, että se raskaaksituleminen on varsin helppoa eikä siihen erityisesti tarvita mitään nimikirjoituksia papereissa.

Seurue hymyilee entistä hämmentyneempänä. Mutta pitäähän sitä olla naimisissa että voi saada lapsia!  

Äärimmäisen herkäksi virittynyt (spot the sarcasm here) kulttuuritörmäys-detektorini alkaa varoittaa, mutta jatkan silti kertomalla, että “monet ihmiset meilläpäin” synnyttävät lapsia ja menevät vasta sitten naimisiin jos lainkaan; eikä ole mitenkään maailman kummallisinta, jos häät pidetään siinä vaiheessa, että lapset pääsevät niihin osallistumaan. Ja että tunnen useampiakin eronneita pariskuntia, joilla on parivuotisia lapsia keskenään.

Tytöt, erityisesti sihteerimme Kihara on aika järkyttyneitä, vaikka pehmennän heti että tietysti monet ovat myös sitä mieltä, että naimisiin kuuluu mennä ennen lapsienhankkimista, mutta että se ei ole mitenkään maailman kauheinta jos näin ei käy. Mutta meillä Japanissa on kyllä niin, että pitää ensin mennä naimisiin, Kiharakin sanoo että ei kyllä haluaisi olla raskaana ilman että on naimisissa.

En jätä tyttöjen maailmenkuvaa vieläkään rauhaan, vaan kerron että on olemassa naisia, jotka haluavat hankkia lapsen mutta eivät varsinaisesti kaipaa ketään isäksi juuri sillä hetkellä – perustelen vaikka sillä, että lapsia voi synnyttää vain tiettyyn ikään asti, mutta naimisiin voi mennä vaikka 80-vuotiaana. Ruokapöytä pudistelee päätään, että onpa surullista, ja miten ihmeessä ne yksinäiset naiset sitten saa itsensä raskaaksi?

Puhuttiin myös ehkäisystä, ja kerroin joskus joksikin aikaa lopettaneeni pillereiden syömisen migreenin vuoksi. Sen jälkeen kun olin selvittänyt vielä kaikille, että mitä ne pillerit on, nyökytellään ymmärtäväisesti. Eräs avioituneista tytöistä vielä kehuu, että sulla se on kyl hyvä, kun sä et oo vielä naimisissa, niin sun ei niinku tieks tartte niinku sillai. Että ei se haittaa vaikkei oliskaan ehkäisyä.

Suoritusta

Uskomatonta! Mä sain aikaan jotain. Nimittäin, suomestapaluunjälkeisten viikkojen pullamössö-paahtoleipä-dietin jälkeen otin itseäni niskasta kiinni ja leivoin ruisleipää. Ensimmäistä kertaa ikinä; mutta kun paikalle huvittumaan kutsutuille Joylle ja Krabakillekin tuotokset maistui, niin eipä taida jäädä viimeiseksi. Eikä se ollu ees vaikeaa! (Noh, käyttäen valmista ruisleipäjauhoainesta – kiitoksia vaan Iisalmeen – ei sen pitäisikään.) Nyt vaan pitää yrittää muistaa ens kerralla ottaa juuri talteen niin jopa pysytään leivissä – sillä oletuksella, että mä pysyn suorittamismielentilassa.

Vaikka itte sanonkin – oli muuten ihan tolkuttoman hyvää. Parempaa kuin keskiverto Alepasta haettu ruispala. Kylläpä olen tyytyväinen itseeni 🙂 Seuraavaksi hoidan talouden viherkasvit kuntoon ja niitän rikkaruohot zen-puutarhasta… as if. Töissä kun päivän verran pakertaa niin jopa menee kaikki ylimääräinen turha suoritusinto 🙂

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan?

Noniin, uusi päivitys SL:iin oli tarjolla – mutta, kuten vasta ihan viime tingassa saatiin tietää, puheominaisuudet ja pilvet ei tullu vielä mukaan. Ei yllätä varsinaisesti, puhetta on voinut vapaasti testata betaversiossa vasta joitain viikkoja ja siinä on vielä kaikenlaisia glitchejä – päivitetyt huhut kertovat, että puhe pääsee First Look – “beta2” – versioon kuitenkin muutamien viikkojen päästä. Pilvifirmakin hankittiin vasta äskettäin eikä ole sitä nähty vielä missään julkibetaversiossa joten oliskin ollut aika uharohkeeta heittää ne päägridiin.

Mutta ne sculpted prims, sculpties (veistokkeet?) – ne oli kyllä mukana. Ja kun allekirjoittanut kerta on tällainen uutuusmaanikko, nii pitihän sitä samantien lähteä koittamaan.

Toisin kuin tavallisia laatikko/pallo/rengas -perustaisia primejä, veistokkeita ei voi luoda SL:n sisällä, vaan niitä varten on käytettävä jotain ulkopuolista 3D-mallinnussoftaa, kuten ilmaista Blender:iä tai kaikkea-muuta-kuin-ilmaista Maya:a. Periaatteessa softassa luodaan kappale, ja sen muoto muutetaan hämmentäväksi 64×64 pikselin tasoprojisoiduksi värikartaksi jossa eri värit koodaavat pinnan muotoja eri akseleiden suuntaan. Tämä värikartta sitten voidaan uploadata SL:iin ja heittää suoraan minkä tahansa kappaleen päälle, jolloin TADAA! meillä on haluttu kappale SL:ssa.

Näin siis teoriassa. Asensin Blenderin ja lähdin käymään läpi tutoriaalia siitä, miten niitä karttoja tehdään. Kolme tuntia myöhemmin luovutan; VIHAAN tutoriaaleja joissa ei selitetä miksi tehdään jotain, joissa screenshotit on ohjelman jostain muusta versiosta kuin siitä mikä mulla on (uusin). Jään odottelemaan, että joku luo jonkun skriptin jolla kartat luodaan automaagisesti, ja kävin sen sijaan ottamassa itsestäni kuvan veistoke-omenan kanssa. 

—

Muistaakohan kukaan tätä juttua, jonka kirjoitin muinoin aiheesta “miten kirjoitetaan review”? (Ihan asiaa edelleenkin se, vaikka itse sanonkin.) Kyseinen invited review submittoitiin elokuussa 2005; muutaman kuukauden päästä kyseltiin että mites, kelpasko se, sanoivat että joo kyl varmaan mut on vähän ollut vaikeuksia saada muita authoreita lähettämään kontribuutionsa aikataulussa, menee vähän aikaa. Puolta vuotta myöhemmin editori ei enää vastannut maileihin. Syksyllä 2006 olin jo kokonaan ottanut sen asenteen, että kyseinen obskuuri review-sarja on mennyt konkurssiin tai jotain ja poistin jutun julkaisuluettelostani (in press se oli siellä vasta).  

Tänä aamuna maililaatikossani lojuu seuraavanalinen viesti:

—

Dear Author,

 
Attached you find the electronic proof of your contribution to
Results Probl Cell Differ. ...

— 

Käsittämätöntä! Vaikka mun pitäisi riemuita KIPEÄSTI kaipaamastani julkaisupisteestä (vaikka se onkin vain Knöpfel & Uusisaari eikä toistepäin, ja vaikka kyseinen julkaisu on täysin tuntematon eikä sitä varmaan kukaan lue) – lähinnä etsin konseptia, jolla voisi retraktoida jutun tyylikkäästi. Siis oikeesti, nolottaa julkaista kesäkussa 2007 artikkelia jonka referenssit loppuu vuoteen 2005; monet siihen kirjoitetut asiat on vanhentuneita, eikä se muutenkaan oo mitenkään kauhean hyvä juttu. Kaiken kaikkiaan, tämä artikkeli tulee olemaan hyödyllinen vain niille (varmaankin tuhansille) historioitsijoille, joita kiinnostaa mitä ajateltiin mGluR:sta vuonna 2005. 

Niin ja mulle. Julkaisupiste! Jo toinen tänä vuonna, ja ihan ilmaiseksi.  😀

Hot off the press!

Eddie Hamster
Originally uploaded by kidtrip.

Joskus vaan tulee sellaista tiedeuutista vastaan, että on ihan pakko blogata siltä seisomalta vaikkei oliskaan mitään kivaa omaa kuvaa laittaa koristeeksi. Onneksi on FlickR kuitenkin.

Elikkä: ovat nyt sitten tutkineet, että Viagra parantaa hamsterilta jetlagin!! Naturen artikkeli tässä.
—
edit kuukausia myöhemmin: Tutkimus oli tosiaankin merkittävä, ja palkittiin ig-Nobel-palkinnolla.

Tuulta, valoa ja säätä

OMGLOLZ! 

Tällä viikolla piti uutisoida noita SL-juttuja, tärkeimpinä tietty huhujen mukaan keskiviikkona yleiseen käyttöön nousevat “veistoselementit” (sculpted prims) sekä äänitoiminnot (jota testasin viikonloppuna betaversiossa; huhut myös väittää että se tulis käyttöön samassa keskiviikon päivityksessä mutta ne on vähemmän luotettavia huhuja). Muttamutta! Lindenit osaavat yllättää, ja uutislistan kärkeen nousikin jotain aivan muuta.

Katsokaapa tuota kuvaa tuossa oikealla. Kaikenlaisia hienojakin tekstuureita maailmasta löytyy, mutta – taivaalla on tasainen draw distancea kohti vaaleneva sininen gradientti. Paikoitellen taivaalla voi olla pilviä, mutta frankly, ne näyttää lähinnä pakokaasuilta tai parhaimmillaan pumpulitupoilta. Ja jos olet halunnut sim:isi olevan pilvien peitossa, oot saanut ihan niitä pallosta venytettyjä pilviä sinne itte ripustella.

Auringonnousut  ja -laskut on tietysti ihan kivoja siinä mielessä, että kyseinen gradientti siinä vaihtaa vähän sävyjään, mutta samaa tasoa olevaa maisemaa oli jo jossain Ultima ysissä. Ja vaikka cyberpunk -teemasimejä riittää, eihän niissä pääse tunnelmaan kun siellä ei sada?

Linden Lab hankki hiljattain itselleen harwardilaisen Windward Mark-teknologiapajan, joka erikoistuu taivaan, tuulen ja sääilmiöiden simuloimiseen. (Juttu Boston Globessa.) Ja, yllätys yllätys, kaupan tulokset siirtyvät nähtäville Secondlifeen tuota pikaa (no, siihen First Look-vieweriin ekana).

Huhhuh. Aika rohkeaa sinänsä LL:ltä, aikana, jolloin kansa karjuu että elkää lisätkö mitään featureita kun korjatkaa vanhat viat – mutta pakko myöntää, näyttää ihan saiRAAN hyvältä tämä. Ensi vaiheessa tulee pilvet ja atmosfäärin vaikutusten simuloiminen valoon, myöhemmin kuunvaiheita, säätä, pilvien ja muiden varjoja (!!!), tähdenlentoja…

 

Mitä tulee niihin kaikkiin muihin uusiin featureihin (ja mä olen niitä, joiden mielestä uusia featureja tarvitaan jotta veto jatkuu, kun kuitenkin 70% LL:n duunareista keskittyy jo skaalaukseen ja stabiilisuuteen) – lukekaa Gwynin äärimmäisen pätevä ja yksityiskohtainen yhteenveto aiheesta.

Tavallinen palkollinen

Sunnuntai-aamupäivällä kävin vähän kylällä kaupoissa, hankkimassa PSPn kuoria ja muuta tarpeellista. Kotimatkalla ohittaessani korttelin ihmispesulan (sento, kylpylä mutta siis sellainen missä ei niinkään istua kylvyssä vaan peseydytään) sen edustan kivipaadella loikoili muhkeaviiksinen kissa. Olen saman kissan ennenkin nähnyt, mutta yleensä on ollut jo sen verran pimiää kun olen kotiinpäin talsinut ettei kuvaa ole oikein saanut räppäistyä. Nyt siis kaivoin pikkukameran taskussa ja fotoilin tyynesti poseeraavaa karvaotusta.

Lopetettuani huomaan että takanani seisoo arviolta 18-30 -vuotias japanilainen kauluspaitainen mies fillarin kanssa. Alamme jutella kissasta, kuinka se on jotenkin jotai aivan muuta kuin seudun kansoittava ulkokissapopulaatio. Mietitään, että ehkä se on sento:n omistajien kissa, kissaskaalallakin niin siisti ettei lähde riehumaan korttelin rupukattien kanssa vaan pysyy tyylikkäästi paadellaan.

Mies on matkalla läheiseen kirjastoon, mutta ottaa vähän kiertoreittiä voidakseen puhua mun kanssa kauemmin. Käydään läpi kaikki oleelliset puheenaiheet. Että mistä olen kotoisin ja joo on siellä Suomessa kylmä; että onpas tukassani väri ja joo ei oo aito se; ja joo olen täällä ihan töissä enkä opiskele. Enkä ole edes englanninopettaja vaan aivojen tutkija.

Mies pysähtyy risteyksessä. “Heeee…. no, minä nyt olen vain tällainen tavallinen salaryman… ” 

Vilkutetaan että ja, mata; mä meen vasemmalle ja se oikealle. Jään miettimään että sanooko kukaan olevansa tavallinen palkollinen, jos on jossain firmassa töissä, vai ollaanko siellä aina koodareita tai myyntiedustajia tai projektipäälliköitä, nokialla tai sulakkeella tai missäikinä. Sitäkään en itse asiassa tiedä, että vaikka täälläkin toki kun länkkärit tapaa niin jos ollaan Nokialla töissä niin sanotaan että olen töissä Nokialla tai että olen headhunter, mutta jos japanilaiset tapaa niin sanooko ne että ne on salarymaneja vai onko ne Sony no sarariman? 

—

Tänään aamulla metrojunassa kun matkustin töihin, vieressäni istuva sievä nuori OL-esque nainen nukahti olkapäätäni vasten. Vietin koko matkan kauhistellen, että mitä jos sen pitää nousta ennen mua, ja se joutuu heräämään ja tajuamaan kaikkien nähneen kuinka se on nukkunut rumaa gaijinia vasten. Tai vielä pahempaa, jos se herää useita pysäkkejä ennen määränpäätään ja joutuu sitten miettimään että mitähän nää kaikki ihmiset ympärillä ajattelee, ja uskaltaako vaihtaa penkkiä vaikuttamatta epäkohteliaalta… kun podcasti loppui, en siis kaivanut iPodia käsilaukun pohjilta esiin vaihtaakseni seuraavaan, etten tönisi tyttöä raakaan todellisuuteen. 

Onneksi kuitenkin molemmat ajettiin päättärille asti. Nousin 10 s ennen pysäkille saapumista ja kadotin itseni vaunusta ennenkuin tyttö ehti huomata. Jälkeenpäin tunsin itteni kyllä AIKA tyhmäksi.

—

Lopuksi: tämä on jo vaanha uutinen, tämän kuun ekalta viikolta, mutta mä oon edelleenkin viikkoja jäljessä kaikista uutisfiideistä. Enivei. Otsikko oli “IBM brings nature to computer chip manufacturing” ja vaik kyse ei ollutkaan siitä, että Big Blue yhdistäisi voimansa suuresti fanittamani Nature-tiedelehden kanssa, juttu on melkein yhtä hyvä: Ibari ilmoitti aikaansaaneensa itsensäkokoavia siruja, joissa signaalit kulkee 35% nopeammin kuin tavallisissa vastaavissa. Kohta varmaan voin ostaa kaupasta pussin “multimedialäppäriainesta”; kaada kulhoon, lisää vain vesi ja hifiä maun mukaan, ja vot, läppäri kokoaa itsensä.

Few cowboys would be popular if deprived of their horses

… näin puhuttiin Naturessa vuonna 1957. Oli siihen joku kontekstikin, mutta otsikko on varmasti hauskempi jos jätän sen kertomatta.

—

Nykypäivän News@Nature taas valistaa teitä kaikkia seikkailijoita, miten selvitä jos epähuomiossa tulee ajaneeksi itsensä mustaan aukkoon. Tai no, miten siellä elonsa pituuden voi maksimoida.

—

Migreeni-ihmisenä mua miellyttää lukea, että pitkäaikainen migreeninsairastus voi suojella naisia muistin heikentymiseltä vanhenemisen aikana. Syytä ei tiedetä, mutta mahdollista on, että se jatkuva ääkkeiden popsiminen tai sitten elintavoistaan huolehtiminen voivat sivuvaikutuksena tehdä tällaista. Miehiä ei tutkittu; mutta, sen sijaan tässä tutkimuksessa tutkittiin pelkästään miehiä, ja havaittiin migreenin kanssa esiintyvän kohonnutta sydän- ja verisuonisairauksien riskiä. Jälleen kerran, syy ei ole selvillä.

Valitettavasti totuuteen ei päästä yksittäisiä artikkeleita lukemalla: hiirikokeissa havaittiin “migreenin” (keinotekoisesti aiheutettu tila, joka ehkä vastaa osittain sitä mitä migreenin aikana ihmisaivossa ehkä tapahtuu eli “spreading depression”) aikaansaavan aivovaurioita, aivan kuin pienet verisuonitukokset.  Migreeniteinit taas ovat ikätovereitaan suuremmassa itsemurhavaarassa.

—

Vaihteeksi hyviä (tai huonoja) uutisia. Ilmeisesti on nyt tutkittu että ei tartte olla fiksu voidakseen rikastua. Toisaalta, fiksuilla (mitattu siis IQ-arvolla jota kovasti aina kritisoin älykkyyden mittaajana) (erityisesti siksi, että mä en pärjää yhtään niissä, en ole varma että pääsenkö edes sataan) on usein itse asiassa vakavia finanssiongelmia. En ole vielä löytänyt sitä tutkimusta, jossa selvitettäisiin että onko niin että tyhmillä on onnellisempaa.

Se on sen sijaan selvitetty, että päivittäinen itsensä punnitseminen ei tee naisia masentuneiksi. Ainakaan jos ei ole varsinaista ongelmaa sen mittaustuloksen kanssa. Sen lisäksi, päivittäin itsensä punnaavat naiset olivat keskimäärin hoikempia kuin ne, jotka punnasivat vain kerran kuussa tms. Again, miehistä ei puhuttu.

—

Tyypit jotka kehittää keinoneniä (ei siis nenäilmplantteja, vaan laitteita joilla voidaan automaagisesti havaita onko ruokatuotantolinjalla jotain mätää) havaitsi, että niiden toimintaa voidaan suuresti parantaa lisäämällä niihin räkää. Keinotekoista sellaista siis.  

— 

Tässä kuussa pistaasit on hyviä kolesterolitasolle ja stressinsiedolle.  

—

Piihpuuh. Voisi tähän väliin raportoida kaksi merkittävää merkkipaalua tässä japanielämässä: pystyn nykyään vaivatta erottamaan toisistaan sairaalan ja kampaamon (byouin vs. biyouin), ja on vihdoinkin paikallistettu se kuuluisa Kippis-suomikahvila. Mainostavat Finrando Dinaa:ta. Saiskohan joskus aikaiseksi käydä siellä niin että sais raportoitua siitäkin. 

—

lisäys: tyypit on tehneet viritelmän, jolla voi punnita soluja!  Esimerkiksi yksi E.coli-bakteeri painaa 110 plusmiinus 30 femtogrammaa (femto = 10 potenssiin -15). Mutta: masentuuko E.coli jos niitä päivittäin punnitsee? (alkuperäinen Nature-juttu tässä.)

 

CNS-tiedettä

Aamusella kävin siivoamassa työpöydältäni sille kerääntyneen PET-pullot kahvihuoneen koriin, ja tapaan siellä kertakäyttö-dripcoffeeta keittelevän tutun labranpäällikön. Ja kun joutavuudet on vaihdettu, päästään välittömästi asiaan: “so, how did the review go?”

Niinpä nii, eipä tässä vaiheessa vuosikymmentä paljon muusta puhutakaan kuin reviewistä, ja siitä munkin piti tässä kertoilla. Että miten se rahoittaja joka sun labralle antoi sen könttäsumman rahaa millä pistit systeemit pystyyn päättää, että annetaanko seuraavallekin viisivuotiskaudelle. Esimerkiksi kun Suomessakin on noita huippuyksikköjä, niin niitä tarkastellaan aina välillä että oisko noi ny oikeesti niin kauhean huippuja. Vaikka tää on tällaista taiteilua tää tiede, niin silti rahoittajat haluaa jollain tavoin ROI:a.

Nämä reviewit toimii silviisiin, että valitaan lautakunta kansainvälisesti tunnetuista kyseisen alan tiedemiehistä (eikun hei, kerran oon nähny naisen) jotka antavat arvionsa tarkasteltavasta yksiköstä rahoittajalle, oli se sitten instituutin johto tai huippuyksikkörahoittaja. Aluksi labra toimittaa lautakunnalle naurettavan määrän paperia, jossa kuvaillaan miten kauhean tärkeää tämä meidän tutkimus on, mitä oli tarkoitus rahoituskaudella saada aikaan ja miten siinä on sitten onnistuttu.  

Luetellaan julkaistut artikkelit ja kutsuvierasesitelmät, vierailleet tutkijat ja valmistuneet oppilaat, laborantit ja postdocit. Alaisia jahdataan kuukausitolkulla ennen tarkastusta että toimittavat tyylikkäät NIH-standardin (no meillä ainaki) mukaiset CVt, ja väsäävät uudet hienot posterit tai päivittävät edellisiään sikäli mikäli niistä tutkimuksista on ollut puhetta dokumentaatiossa. Ja tietysti jo vuotta ennen puristetaan kaikki mitä irti saadaan ihmisistä jotta saataisiin vielä yksi paperi julkaisuluetteloon. 

No hyvä. Review-lautakunta lukee dokumentit ja tutustuu kotonaan julkaisuihin, ja kirjoittaa alustavan arviodokumentin jonka kanssa sitten matkustaa ihan paikan päälle katsastamaan tilannetta. Yksi kerrallaan katsastettavat pääsevät suljettujen ovien takana pitämään sekunnilleen mitoitetun esitelmän tutkimuksistaan lautakunnalle, joka neljännen esitelmän mukaan keskittyy huomattavissa määrin kahvinoutopöydän antimiin. Esitelmässä kun kerrotaan hyvin vähän sellaista mitä alkuperäisessä raportissa ei ollut; kysymyksille on aikaa parikymmentä minuuttia jonka aikana äänessä on ne kaksi lautakunnan jäsentä joita aihe kiinnostaa ja se yksi joka muodon vuoksi yrittää kysyä tiukkoja kysymyksiä (ja ajaa ulos radalta kysyessään että miksi ei mitattu aktiopotentiaaleja HEK-soluissa).

Usein on myös tapana, että lautakunta saa eteensä labrojen varsinaisen työväen, opiskelijat ja postdocit postereillaan, ja usein sovitaan että pomoporras ei saa olla läsnä tai ainakaan ei saa auttaa esittäjää. Näin halutaan siis katsastaa että tietääkö opiskelija oikeasti yhtään mistä se puhuu; joskus myös lautakunta haluaa puhua alaisten kanssa suljettujen ovien takana, sillä ajatuksella että jos on jotain ongelmia niin niistä voisi siellä kertoa.

As if. Ei kai nyt kukaan kovin helposti lähden noin sahaamaan oksaa altaan… no, joka tapauksessa illanvieton jälkeen revieweriparat tekevät viimeiset muokkaukset arvioonsa ja antavat sitten sitä palautetta – jonka sisältö perustuu kuitenkin ihan vaan siihen labrojen väkertämiin raportteihin. Kiitos ja näkemiin, herrat lentävät business-luokassa takaisin mistä ikinä tulivatkaan.

Kahvihuoneessa tuttu labranjohtaja, joka siis oli myös arvioitavana, puuskahtaa jossain vaiheessa että “sitä en kyllä ymmärrä, miksi te laitoitte teidän uusimman tähtijutun PLoS ONE:een! Siis sen impact factor on jotain… ihan ala-arvoista… ” Käy ilmi, että review-komitean arvio koko porukalla oli kuulunut suurinpiirtein niin, että teillä on ihan liikaa rahaa ja resursseja voidaksenne löytää tekosyitä olla julkaisematta korkean profiilin julkaisuissa. Viiteen vuoteen ei yhtään Cell, Nature, tai Science-artikkelia!

Ja vaikka haluaisin olla väärässä, olen yhtä mieltä ystäväni kanssa siitä, että rahoittajat varmaankin tosiaankin haluavat rahojensa vastineeksi ensisijaisesti CNS (Cell/Nature/Science) -tiedettä ja vaikka labra tuottaisi toistakymmentä keskivertokaliiperin juttua vuodessa, se ei vaan tunnu kunnon revenuelta. Selitin että mäkin mieluusti laittaisin PLoS ONE:en kun tykkään sellasesta open sciencestä, mutta ystäväni vaikutti ahdistuneelta: edesvastuutonta tuntui lähestulkoon olevan moinen, julkaista jossain freedom of speech-julkaisussa kun ryhmän tulevaisuus saattaisi olla vaakalaudalla….

Piih. Jos jotenkin jaksaisi tätä rallia nii että pääsisi jonnekin missä voisi vaikuttaa asioihin… Puhuttiin tässä Jankan kanssa eilen, että olispa muuten käheetä jos onnistuis julkaiseen joskus jotain ilman affiliaatiota. Kyllähän sellasta on tapahtunu maailmassa, mm. Japanin keisari on niin tehny.

ps. Nature kutsuu esitelmöitsijöitä Secondlife:en:D 

google-tiedettä

Mun tiede on ollut viime aikoina vähän matalaa. Heti paluun jälkeen piti säntäillä ympäriinsä ja olla tosi skarppi, kun labraa arvioitiin (hmm, tästä labrojen review-käytännöstä pitäisikin varmaan kirjoittaa – siis siitä, miten päätetään että onko labra nyt rahoituksensa ansainnut) – mutta sen jälkeen on ollut kovin, kovin tyhjää. Kun ei ole ollut hiiriä. Eikä oikein ideoitakaan siitä, mitä nyt pitäisi tehdä tarkalleen ottaen (lisää tästäkin myöh.)

Niin huomasinpa lopulta päätyneeni jonkinlaiseen sattumanvaraiseen tieteentekoon googlen ja muiden nettiresurssien avulla. Kahlailin artikkeleihin liitettyjä viittauskarttoja,  leikin välillä Musicoveryllä (miksei LastFM osaa scrobblaa sitä?), klikkailin Connoteasta käyttäjätunnuksia toivoen löytäväni jotain kivaa, ja lopulta menin seikkailemaan siihen Allen “perustin Microsoftin” Brain Atlasiin. 

Ja sinnepä sitten jäin. Siistiä! Ihan kuin Google Earth mutta kattellaan aivoja!

Allen Brain Atlasista (ABA) olen näköjään kirjoittanut jo aikaisemmin: 

18.9.2003: “Fortunately, Brain Sciences are so pop and hip and cool that some funding should be available still when I emerge finally (around year 2007) from the Studytube (Opintoputki) of highschool, M.Sc., Ph.D, post-doctoral studies… So mediasexy that Paul Allen, the Other founder of Microsoft, has jump-started the Allen Institute of Brain Science in Seattle.

It remains to be seen whether the usage of brain will still be possible without the Windows Media Player.” 

😀 Jos jätämme tältä erää elämänputkipohdinnat, ja todetaan että aivojen kattelu luonnistuu Flash9:llä. Sillä sitten selvitin, että GABAa-reseptoreiden alayksiköistä voimakkaimmin ekspressoituu 1 ja 3, ja 3 näyttäis olevan vähän painottunu noihin pienempiin soluihin päin. Ja vaikka kovasti on kuviteltu toista, GAD67:n ja GAD65:n esiintyminen erilaisissa soluissa ei ehkä sittenkään ole ihan yks-yhteen – hassua, tätä on vaik kuin monet refereet multa kysyny enkä oo osannu vastata, vaikka tieto on ollut melkein googlen päässä. 

Hiukan kyllä saavat sapiskaa siitä, että ei ole scalebaareja missään, ja kuvia saa zoomailla samaan skaalaan silmämääräisesti (mä oletan Purkinje-neuronit vakiokokoisiksi ja suhteutan niillä). Ja vaikka tässä nyt kovasti tällaisia co-ekspressiotutkimuksia mukamas teen, niin ei ole tietenkään testattu kaikkia 21000:tta geeniä samalla hiirellä, vaan kaikki kuvat on eri yksilöistä (56 päivän ikäisiä C56/B57-linjan uroshiiriä ovat he.) Tarkoitus on kuitenkin tehdä ko-ekspressio-kuvausta 50:lle tärkeimmälle aivogeenille; tuloksia kuitenkaan tuskin kannattaa odottaa ihan tänä vuonna.

Eräänlaista sosiaalisoftatoimintoakin löytyy, ja valitsemillensa geeneille voi etsiä BLASTista korreloivia kavereita – mäkin pääsin tuoreentamaan muistiani geenilyhenteiden tunnistamisessa.

Kyllähän tää tästä – paljon mukavampaa kuin etsiä halukasta hiirenfiksaajaa ja toista ajamaan hankalia ja kalliita värjäyksiä.