Aika

Preludi.

Iltalenkillä koiran kanssa, kävellään keskellä autotietä kuten aina. Täysikuu, ei ole kovin pimeää, mutta taskulamppu vois olla reippaampi. Metsä on täynnä sammakoiden kevätkurnutusta.

Sitten. Silmäkulmasta näkyy jotain joka saa vatsaan jännää onttoutta. Käännyn, valokeilassa liukuu ja matelee. Pysähtyy. Kolmiomainen pää nousee pystyyn, huojuu, katsoo, kieli lipoo.

Ainakin puolitoistametrinen ja ranteen paksuinen.

Hitaasti, hitaasti liikuttava. Yoe ei hengitäkään kun ujuttaa kättä hupparintaskuun. Kännykkä esiin. Kamera-appi. Tarttis salamankin.

Se katsoo takaisin hievahtamatta. Jätän kuvan ottamatta ja pehmein askelein jatkan matkaani. Kuuleekohan se kun kuiskin. Iiko, iiko. Yama ni kaere.

—

Kauan on kärsitty vilua ja märkää.

Olen viime kuukausina kerännyt mainetta ja mediakuuluisuutta käymällä kaikenlaisissa kouluissa puhumassa lapsille siitä miten suomessa on kylmä ja miten ruvetaan tutkijoiksi. Näytän kuvia lumeen hautautuneista autoista ja aivan joka kerta saan yleisön kohahtamaan kauhusta kun vertaan suomalaista talvisäätä pakastimeen (vaikka isomman kohahduksen herätän siinä kun kerron miten lapsena halusin tietää mitä on linnun sisällä ja leikkelin keittiösaksilla pihalta löytyneen punatulkun). Mutta tää okinawalainen kylmyys on ihan jotain muuta.

Sellaista että menee illalla aikaisin nukkumaan, ihan vaan siksi että peittojen alla (käytän neljää) on lämpimämpää. Tai jos nyt ei millään vielä jaksa nukkua niin olen mennyt naapurintädin luokse juomaan kaakaota. Viikonloppuisin kun on tarvinnut tehä kotona tietokonetöitä niin olen pelastautunut Saaton ja Ayan taivaallisen kamiinan ääreen. Ja kun surffaamasta rantautuu niin hytinä ei lakkaa ennnkuin saa mahaansa suuren suuren sopan nuudelisoppaa.

Alkaa kuitenkin olla kevät; päivisin tarkenee jo melko hyvin jos aurinko paistaa (+23C). Hyttyssavua alkaa olla ilmassa, ja kuten mainittiin, sammakot ja luikerot on lähteneet liikkeelle. Vielä kuuluu sashiba-haukan kiljahteluita kukkuloilta joten kuvittelemme ettei vielä ole taifuunien aika, vaikka viikolla trombi kävikin kääntymässä ja rikkoi koulusta monta ikkunaa ja nosti kalaa merestä laiturille.

Alkaa myös kohta olla aikaa vuoden verran eräistäkin tapahtumista viime vuonna, jotka järisyttivät maata ja mieltä. Asiaa hiukan ajattelemalla tulee sellainen olo, että maaliskuun 11:nen maanjäristys ja tsunami herätti mut ajattelemaan asioita; ja vaikka Princetonin työtarjouksesta kieltäytyminen tapahtuikin hiukan myöhemmin, näin jälkikäteen on aika selvää että jo maalis-huhtikuussa oli Yoe menossa elämässään hiukan eri suuntaan kuin aiemmin. Tämä siis liittyen tuohon edelliseen kirjoitukseen ja sen kommentteihin ja siihen, miten ihminen voi muuttaa elämäänsä.

Mutta kuitenkin. Ultimaattinen syy tälle elämäntapamuutokselle on se, että ilman sitä en olisi vain millään selvinnyt hengissä viime vuoden – no, viimeisen kahden vuoden – stressistä ja kiireestä. Kun toimii työelämässä aivan jatkuvasti 130% teholla, palautumiseen ei enää riitä normaali hengailu ihmisten kanssa, baarit ja leffat ja urheilu; kun aivojen lepuuttamiseen löytyy aikaa vain muutama tunti viikossa, se on parasta käyttää tarkasti hengittämiseen ja tässä hetkessä pysymiseen. Tunnen tämän erityisen selkeästi nyt, kun seikkailujen seuraavan osan alkuun on enää niin vähän aikaa että ei tässä enää uutta säkillistä raakakahvipapujakaan ehdi ostaa.

Niin niissä kuuluisissa mediaseksikkäissä puheissani olen lumen lisäksi kertonut tarinoita siitä, miten tullaan tutkijaksi. Hyvin on juttu uponnut, vaikken ole ihan varma että on ihan cool että jokainen vastaantulija tietää (koska asiasta on kerrottu myös päivälehdissä) että kun Yoe oli pieni niin se löysi kuolleen linnun ja leikkeli sen kotona keittiösaksilla saadakseen tietää mitä sen sisällä on. Lapsille – samoin kuin myös erinäisille ei-tieteellisille tahoille kuten suurlähettiläille – omista tutkimuksista kertoessaan ihminen myös joutuu tiivistämään ja konkretisoimaan ja selkeyttämään omia ajatuksiaan suuresti, mikä on vain ja ainoastaan hyväksi. Niinpä minäkin nyt osaan kertoa – jopa paremmin kuin viime vuonna – mitä mun tutkimukseni käsittelee:

Sitä, miten aika luodaan.

Siis aivoissa.

Viime kuukausina olen päässyt käsiksi aivan fantastisiin uusiin virus- ja laserperäisiin työkaluihin, joilla kun aivoja sörkkää niin hups heti pulpahtaa kaikenlaista mielenkiintoista ja aivan ennennäkemätöntä esille. Paha vaan että sitä aikaa on niin vähän että todellakaan ei ole saumaa missä kaiken sen mielenkiintoisen paketoisi artikkeliksi. Mutta onneksi se data on ihan raakanakin niin kaunista katseltavaa että asiaan vihkiytyneille ei tarvitse edes mitään selittää, “ooh” ja “aah” kohoaa ilmaan ihan spontaanisti kun sliden laittaa silmien eteen.

Sivuprojekteina: orivarsalle ois kiva löytää tamma kaveriksi ja saaren lapsille pitäs järjestää joku tiedekerhohässäkkä; laitettuani ne kisaamaan matikantaidoissa kansainvälisessä UNICEFin järkkäämässä nettiskabassa, nyt ne ramppaa vähän väliä naukumassa et josko sais lisää jotain opetusta.

—

Aika pitkään – yli 8 vuotta – on tullut oltua Japanissa ennenkuin tajusin, että Daihatsu on dai-hatsu. Lisäksi tajusin tänään sen että croissantin sisään leivottu nakki on oikeasti aika hyvä idea.