Daily What the.. Japan

se aidompi japanilainen puutarha

Originally uploaded by marylkayoe

Ainoastaan Japanissa.

Shinsen Ikebukuron metroaseman rullaportaat on huollossa eikä niitä voi käyttää. Portaiden molemmissa päädyissä on toki selkeät kieltokyltit ja portit jotka estää ketään vahingossakaan menemässä rappusiin. Tämä ei kuitenkaan riitä; liukuportaiden alapäädyn edessä seisoo nuori suoraselkäinen natiivijapanilainen (kansallisuuden tietää siitä, että vain aidosti japanilaiset henkilöt voi saada töitä, joissa saa käyttää kypärää ja oransseja heijastusliivejä ja punaista valopamppua) poikanen, jolla on kypärän ja turvaliivien lisäksi MEGAFONI. Kun junan ovet aukeavat, poika alkaa kohteliaasti kuuluttaa ihmismassalle että nämä rappuset eivät nyt toimi maanantaihin saakka, pahoittelemme suuresti, käyttäkää noita (puolen metrin päässä) olevia vaihtoehtoisia liukuportaita.

—

ANA:n in-flight mainoslehden “sukai shoppu”-osiossa mainostetaan trendikkäästi disainattuja tekohampaiden säilytys – ja puhdistusrasioita. Nyt 8 sykkivää värisävyä!
—
Televisiossa toki on mainostettu aikuisvaippoja reippaille aktiivisille eläkeläisille, jotka nyt voivat viihtyä kalassa pidempäänkin. Vasta äskettäin näin vaippoja mainostettavan koirille – nuori hyväihoinen nainen hulauttaa vaippaan kupillisen sinistä nestettä, joka kaikki imeytyy sukkelaan. Vaippapyllyinen koira on kuiva ja onnellinen, ja nuolee hihittelevän emäntänsä kasvoja. (Koirien sisävessat toki on lähestulkoon rakennusmääräyksien perusteella asunnoissa.)
—
Ainoastaan Japanissa “serufupuree” (<= self play) tarkoittaa itsenäistä urheilu – tms lajin treenausta, kuten vaikka että menee ihan ittekseen pelaamaan golffia (sen sijaan että menisi ryhmän osana). “doraibaa resson” (<= driver lesson) taas ei viittaa autokouluun vaan golfmailan heilutuksen opiskeluun.
—
Ainoastaan Japanissa – toivottavasti: luin tänään (sopivasti näin 4 vuoden työsuhteen jälkeen) mitä säännöt sanoo tuntien kirjaamisesta työtuntilistaan: myöhäisin kellonaika, jonka voi antaa töistä poistumiselle, on 33:00. Sen jälkeen tunnit on merkattava seuraavan päivän alle.
—
Ja vielä: aamupäivän televisio-ohjelma, jossa hempeän pastellisävyiseen jakkupukuun ja rusetteihin pukeutunut naisihminen ja college-paitainen hiljainen nörtinoloinen mies vierailevat kotiäidin luona tarkistamassa, että miten pyykkikonetta käytetään. Ja se seurueen mies on se, joka hiljaa totetaa aina että “tässäkin olis nyt vähän huomautettavaa” – jakkupukunainen heilauttaa kameran eteen kepin päässä olevan kyltin, jossa lukee että “POINT!” – tämän jälkeen mies kertoo että kuulkaas kannattais erotella noi mustat ja valkoiset pyykit. Tytöt hymistelee että heee…

1000+ unread items in feed

Edit: kuvalinkit (kalat vs. gorillat) oli menneet ristiin. Pahoittelen nolona. Korjattu.

20080213-CIMG0493

Originally uploaded by marylkayoe

Niinkuin aina silloin kun pitäisi saada asioita aikaan, saan niitä vääriä asioita – eli sain kerättyä jonkinlaisen setin valokuvia sukellusreissulta ja uploadattua sen FlickRiin. Tällä kertaa kuvauskohteena siis jotain muuta kuin Yoe. Kuvat siis tuon setin jatkona.

Reissulta palaamisen jälkeen olen vältellyt tieteeseen liittyvien RSS-fiidien selaamista; otsikko kun sanoo että niitä olisi siinä yhdessäkin jo yli 1000. Tänään kuitenkin kun on jo nuo kuvat käsitelty, on työnteon välttelemiseksi ryhdyttävä epätoivoisiin tekoihin – tiedeuutisvirran purkamiseen. Tai no, selasin niitä nyt niin kauan kun jaksoin ja sanoin lopuille “mark all as read”.

—
Aina mainio Female Science Professor antaa blogissaan ohjeita siitä, miten kirjoittaa vakuuttava hakemus gradschooliin. Tai, tarkemmin ottaen – miten sitä ei pidä kirjoittaa. Vihje: hakemusten lukijat eivät ole kiinnostuneista ala-asteen luonnontieteenopestasi.
—

Ginko-puusta saatavaa Ginko-uutetta on markkinoitu muistia parantavana ja muistihäiriöitä estävänä aineena (sen lisäksi, että se myös tekee hyvää hiuksille ja iholle). Onneksi nyt on kuitenkin tutkittu, että ei ole mitään selkeää näyttöä siitä, että apua löytyisi. Sanon “onneksi”, koska itselläni on hyvin vähän mitään lämpimiä tunteita kyseistä kasvia kohtaan; sen hedelmät haisee oksennukselta ja tarttuu kengänpohjiin. Japaninopettajani sanoi, että tapana on ollut antaa yökasteleville lapsille yksi ginko-hedelmä iltaisin, ja sen pitäisi auttaa.

—
Tiedemaailman paparazzit onnistuivat filmaamaan eletronin liikkeessä atominytimen ympäri! Juttu ja linkki videoon täällä. Ääniraita kaipaa vielä mielestäni hiukan parannusta. Toisaalla Tosi Rohkeat tiedehyypiöt on synnyttäneet Tosi Pieniä mustia aukkoja laboratorio-olosuhteissa.
—
Crohn:in taudin parantamiseen on löytymässä uusi lähestymistapa; sen sijaan, että aloitettaisiin oireiden lievittämisellä ja edettäisiin sitten syiden hoitoon, uudessa menetelmässä pyritään iskemään saman tien taudin ytimeen.
—
Kasvokkain parittelu ei ole enää ihmisten erityislaji – villit gorillat ainakin ovat listalla mukana. National Geographicissa julkaisun kuvien perusteella gorillat eivät myöskään tyydy pelkästään lähetyssaarnaaja-asentoon.
—

Lisäksi oli aika monta juttua siitä, että ylipaino ja tupakointi on epäterveellistä, että pilven polttaminen vahingoittaa ikeniä, että meret saastuvat ja korallit kuolevat ja tiikerit vähenee, ja masennuslääkkeet ei toimi. Masennuin näistä (ympäristönsuojelullisista) uutisista niin paljon, että alkoi taas työnteko maittamaan.

mikrosähköhoitoa

muuttokuorma

Originally uploaded by marylkayoe

Naapurustomme raggarijapanilaiset – se pariskunta pienen lapsen kanssa, joka ei hankkinut verhoja ikkunoihinsa (jotka on n. 3 m päässä meidän olohuoneen ikkunoista ja joista näin kuinka iskä juo kaljaa ja polttaa tupakkaa samalla kun vauvahko ihminen nuhjaa vieressä) ja joka ei osaa lukea roskienlajitteluohjeita, taisi sitten todeta että pitäkää tunkkinne ja muuttaa muualle. Roskienlajitteluohjeet jäi tosiaan loppuun saakka lukematta, sillä muuttokuormasta jäi iso läjä talon eteen. Ilmeisesti pakkasivat johonkin autoon mitä mahtui ja sumeilematta jättivät loput siihen.

Tällaisestahan aina ennen puhuttiin, että Japanissa voi käydä hakemassa toimivan telkkarin kadulta – päälipuolisen tarkastelun perusteella nyt ei ihan löydy mitään uutta plasma-TV:tä, paljon uusia ja puhtaita ja lämpimiä vaatteita kylläkin. En kuitenkaan ole mennyt kaivelemaan säkkejä – jos ei lähikatujen värjöttelevät kodittomatkaan koske toisten heitteille jättämään omaisuuteen, en kyllä minäkään. Mielenkiinnolla odotan, montako kissanpoikuetta kangasvuori pullauttaa esille kevään edetessä.

Muutto saatta olla ittelläkki edessä. Kämpän vuokrasopimus tehtiin muinoin kolmeksi vuodeksi, ja tämä aika tulee umpeutumaan elokuun lopussa. Teoreettisesti toki vuokrasopimuksen uusiminen on aivan mahdollista ja maksaa vain yhden ylimääräisen vuokran verran rahaa omistajalle ja toisen agenttitoimistolle, siinä missä uuden halvemmankin kämpän hankkiminen maksaisi taas pahimmillaan puolen vuoden vuokrarahat ennenkuin saa avaimet käteensä.
 

F!

Originally uploaded by marylkayoe

Kesäkuussa Tokio saa vihdoin sen vuodesta 1972 alkaen suunnitellun Fukutoshin-metrolinjansa, joka tekee eräänlaisen ohituskaistan Wako:sta Ikebukuron, Shinjukun ja Harajukun kautta Shibuyaan – mikä tarkoittaa sitä, että sitä voisi harkita asuvansa jopa jossain Ytimissä ja silti päästä töihin ilman junanvaihtoa. Harmillisesti vain kyseisillä ydinalueilla neliöhinnat on korkeita, sen lisäksi että kunnallisverotus (joka täällä siis vaihtelee kaupunginosittain) on rankempaa.

Tähän kun voidaan tietysti lisätä vielä se pieni lisähankaluus, että tulevan vuoden tammikuussa olen ollut tämän instituutin palkkalistalla viisi vuotta, ja sen jälkeen ei enää oikein rahaa tipu. Onhan noita apurahoja, mutta a) ne on merkittävästi pienempiä, ja b) epäilen, että instituuttini ei suostu enää vuokrantakaajaksi jos en ole virallisesti heidän työntekijänsä.

Vaikuttaa siis tosiaan siltä, että muuttaa pitää kyllä myös työpaikkaa, mielummin vielä niin että asiat ois sen suhteen selvillä ennenkuin menis tekemään kauaskantoisia asumispäätöksiä. Joka tapauksessa, näyttää siltä että tuossa puolen vuoden kuluttua tulee tavalla tai toisella aika himskatin iso lasku jos haluaa jatkaa tätä nykyistä elämää. Aikaa päätösten tekoon – muutama kuukausi siis. Asian hoitamiseksi olen opetellut käyttämään erilaisia hengitysharjoituksia.

Hengitysharjoituksia on myös jossain neuvottu avuksi välilevyongelmiin. Tuntuu siltä, että kaikilla on omat tietonsa siitä, miten niitä hoidetaan; pomo kertoi “äärimmäisen pätevästä” kiinalaisesta hierojasta, joku toinen taas kertoo kauhutarinoita joissa välilevypullistunut potilas meni hierojalle ja lopputuloksena oli lähestulkoon halvaantuminen. Käyttämässäni itä-länsi-fuusioselkäsairaalassa tarjoavat mikroaaltosähköhoitoa.

Viimeksi siellä käydessäni pihisin mielessäni kiukusta, että en kehtaa ottaa paikassa valokuvia. Tuhruinen betonirakennus, jonka seinillä joitain kulahtaneita postereita Fuji-vuoresta ja “kävely kannattaa!”-terveyskampanjoista. Ja ne laitteet! Kuin suoraan jostain 1900-luvun alkupuolen kenttäsairaalasta. Karuja penkkejä, kummallisia virityksiä ja vetimiä, nahkaisia remmejä joilla potilaat voidaan sitoa kiinni … vuoteisiin, mekaanisin vivuin varustettuja kuutioita joista purkautuu lattioille sähköjohtojen virta. Siinä kuitenkin kun ensin istuin esihoidossa (laite, joka lämmittää lonkanseutua) ja katselin tilaa tarkemmin, huomasin, että kaikki on aivan uutta, naarmutonta ja tahratonta. Jossain lääketieteellisten laitteiden suunnitteluvirastossa siis on katsottu, että tällainen retrofiilis uppoaa.

Varsinainen mikroaaltosähköhoito lienee sellaista ihan tavallista sähköhierontaa selkään ja lonkan luo liimattavien elektrodien kautta. Ei mulla ole mitään käsitystä siitä, auttaako se, mutta mukavalta tuntuu ja menee hieronnasta – ja maksaa kolmisen euroa laaki. Vähän on mennyt vähemmäntuskaisaksi elo selän kanssa, mutta onko se oikeasti parantumassa vaiko nouko – siitä en vielä tiedä. Elämän ongelmallisuutta voi hyvin pohtia siellä laitteessa kökkiessään kun on noin viisikymmentä vuotta nuorempi kuin kukaan muu klinikan asiakas.

Selän parantumista odotellessani nykräsin sitten myös kasaan kehnon youtube-pätkän edellisestä snoukkaretkestämme. Tässä se on, vaikka onkin ihan huono – kaikki osallistujat kun vaan kehtas laskea eikä kaatuillu ollenkaan hauskasti niinkuin minä.

Tahdon… kauppakeskukseen

Muistatteko sen tunteen, kun kaverit meni kaikki hiekkakuopalle uimaan mutta sinä jäit kotiin, koska oli vähän nuhaa ja oli järkevää olla vilustuttamatta itseään enempää, vaikka eihän se nuha oikeasti sitten haittaa ja mitä sitten vaikka tulisikin lisää kuumetta?
Tänään istun sunnuntaipäivää laiskasti kotona,  nukun myöhään ja kitisen kiukusta – kaverit kun heräs taas joskus aamuyöllä ja matkusti bussilla laskettelemaan. Muhun iskenyt äkillinen järjenpuuska pisti perumaan reissun omalta osalta – perjantaina lääkärisetä kertoi mulle herooisesti englanninkieltä yrittäen että välilevynpullistuma varmaan, ja mä en vaan antais ittelleni anteeks jos rikkoisin sen ny jotenkin pysyvämmin. Kismittää, kiukuttaa, itkupotkuraivareitakin olisi jollen yrittäisi olla sitä selkää riuhtomatta ny.

Blogiani pidempään lukeneet muistanevat hahmon nimeltä Teeneiti. Teeneiti teki labrassamme väitöskirjan, jossa sujuvasti yhdisti neurotiedettä ja avaruuslentoteknologiaa. Oppi samaan aikaan puhumaan englantia, vei Yoen ekaa kertaa lumilautailemaan ja pukeutuu kylminä talvipäivinä kotonaan Stitch-pukuun lämpimänä pysyäkseen.

Neidistä tuli nyt sitten eilen Rouva Toyota, ja päästiin seuraamaan perinteisiä japanilaisia häämenoja. Mikä ilmeisesti kaikkien alle 70-vuotiaiden morsianten tapauksessa tarkoittaa juhlia upeissa … kauppakeskuksissa. Tai hotelleissa, tai todella konservatiivisissa tapauksissa erityisissä Wedding Hall:eissa. Teeneitimme bileet järjestettiin tosiaan muutama vuosi sitten avatussa Shiodome:n kauppakeskuksessa lähellä Shimbashin asemaa (josta piti olla varsin lyhyt matka paikan päälle, ja varmaankin olisi ollut jollei viiltävä tuuli olisi vienyt kaikkea suuntavaistoa. Olin kattonu että sehän on ihan Nippon TEREBIn vieressä, mutta kun Nippon TEREBI on 1000-kerroksinen tönö niin eihän se sen katolla oleva logo kadulle näy…) – ei sentään liukuportaissa vaan asiaan sopivassa Old Man’s UN – ravintolassa (“French Japanese dishes in the interior designed space of UN Shiodome as led by Kei Kobayashi, the “Money Tiger.””)

Kuten kunnon japanilaiseen ikiaikaiseen perinteeseen kuuluu, hääpaikalle saapumisen jälkeen ensinnä on edessä lipputiski – näihin pileisiin pääsi hintaan 8000 yen, naiset tonnin vähemmällä, ja siitä hyvästä tavalliseen tapaan tarjolla oli jonkin verran ruokaa ja juomaa ja kaksi tuntia hääparin valokuvausta. Eikä tarvitse keinotekoisesti miettiä että mitähän niille nyt lahjaksi antaisi.

Olenhan mä tämän systeemin jo nähnyt ja kokenut, mutta silti oli aika hämmentävä fiilis kun parisataapäinen vierasjoukko alkaa käyttäytyä kuin rokkikonsertissa, musiikki alkaa soida ja (kieltämättä varsin hyvännäköinen) hääpari astuu valokiilojen seuraamana paikalle poseeraamaan monien telelinssien ja vielä useampien pokkarikameroiden ja lukemattomien kännykameroiden eteen. Käytös on heillä kuitenkin jotain muuta kuin mitä rokkitähdiltä odottaisi – vaikka morsian hämmentävästi HYMYILEE toisin kuin on tapana, pari astelee harkitun hitaasti ja kumartaa muutamaan kertaan siihen aitojapanilaiseen arvokkaaseen tapaan jota en muualla maailmassa ole nähnyt. Salamat räiskyvät, rokki soi, juontaja huolehtii siitä että fiilis pysyy korkealla. Länkkäriosastomme nuhjottaa nurkassa ja pohtii että mitä tapahtuu, no väliäkö sillä, poikkeukselliseen epäjapanilaiseen tapaan näissä juhlissa viini ei lopu kesken.

Hiukan myöhemmin tilanne rauhoittuu jonnin verran, päästään siihen vaiheeseen jolloin hääparin ystävät esittävät lauluja ja muuta ohjelmaa – ensimmäisissä japanilaisissa häissä joissa kävin esityksessä kaverit oli pukeutuneet leppäkertuiksi, tällä kertaa morsiamen silmien iloksi tuotiin pieni lauma japanilaisia nuoria miehiä pukeutuneina kultahilekäätyihin ja … aikuistenvaippoihin. Niinkuin asiaan kuuluu, videoprojektorilla näytettiin videopätkiä ja valokuvia parin menneisyydestä, ja jaetaan lahjoja vieraille – vaikka useimmiten lahjat on kai muotoa “kassillinen saippuaa ja hassu kortti”, näissä juhlissa jaettiin pelikonsoleita (tosin vain arvotuille voittajille, muut sai tyytyä suklaakarkkeihin). Niinkuin asiaan kuuluu, morsian on täydellisen kaunis – paras ollakin, sillä Teeneiti kielsi itseltään koko talven lumilautailun, ettei menisi iho piloille. Hääpuvun helma seuraa morsianta useamman metrin päässä, hiuksissa kimaltaa itsetehty tiara ja kynsiin on upotettu aitoja kukkia.

Yksi parhaita japanilaisen juhlimiskulttuurin piirteitä pitää paikkansa myös häiden osalta – juhlat kestävät 2 tuntia ja sen jälkeen ne ovat ohi. Ellet sitten ole niin läheinen ystävä, että tiedät jatkoista – näin mahdollisimman moni voi tulla juhliin vähäksikin aikaa, vaikkei haluaisikaan koko yötä hurvitella kaupungilla. Säälittävän pieni länkkäriseurueemme päättikin siis poistua paikalta jo viitisen minuuttiä hääparin jälkeen takaisin kylmään tuuleen – hääpari toimii poikkeuksellisen länsimaalaisesti ja poistuu häämatkalle Thaimaaseen kokonaisen viikon ajaksi.

Jottei nyt tulis ihan liian pinnallinen vaikutelma kuitenkaan näistä häistä, on mainittava, että nämä oli vain ne ystäville tarkoitetut bileet. Varsinainen hääseremonia toimitettiin aikaisemmin samana päivänä – Odaiba-nimiseen kauppakeskukseen rakennetussa kirkkolavasteessa.

—

edit: Tuulee niin että hiihtokeskuksissa on vähän heikkoa. Siitäkin huolimatta olisin mielummin kavereiden kanssa ulkona kuin vaivaisena yksin sohvalla!

Tarttis tehä jotaki

Niinku sillai aikuisten oikeasti pitäis ny saaha se artikkeli kasaan. Päivän tuijotin dokumenttia, mielessä oli ajatus siitä mitä siihen seuraavaan lauseeseen pitäisi saada ahdettua – kuin painajaisessa jossa yritän juosta karkuun murhanhimoista banaania eikä jalat liiku, sormet ei vaan tunnu tottelevan, vain väkisin yksi kirjain kerrallaan kirjoitan että “However, the results suggests the reason is entirely different.” ja pysähdyn hengästyneenä huilaamaan Adobe Lightroomin samettisille pinnoille.

Ja pistin sitten FlickRiin ekan setin sukelluskuvia – näin narsistina tietty ensinnä ne, joissa kohteena oon minä ihte;) (Muiden ottamia kuvia kun ei tartte niin kauhean tarkasti säätää…)

Niin missäs olinkaan… “… these three features of the mIPSCs in GAD+ neurons of the DCN suggest, that the main inhibitory input to these cells …” piihk. Jos jatkaisin huomenna.

Luksus

Vaikka Tokiossa on ihan perkuleen kylmä, tuntui silti kun tänään lähdin auringonlaskun aikaan töistä vähän niinkuin kevään tuoksua ilmassa. Kenties, kenties…

Okinawallakin oli kylmä, vaikka tuoksuikin oikeastaan samalta kuin varhaisina kesäkuun iltoina suomessa. Lämpöäkin oli parhaimmillaan ihan suomen kesään verrattavasti, vaikka onnekkaasti onnistuin saapumaan paikalle kylmimpien talvikelien aikaan ikinä: pahimmillaan päivälämpö ei noussut yli 11 asteen. Eikä huoneessani ollut mitään muuta lämmittävää kuin paksut futonit ja peitot. Istuin sisällä paitsi lapaset ja pipo puettuina myös goretexeissa viltin alla OIST-instituutissa pitämäkseni tullutta esitelmää viilatessa.

Mutta siis – tosiaan! Onnekasta oli se kylmyys ja myrskyisyys, joka muutenkin karun off-season kauden päällä karkotti muut turistit. Yhteysvene jätti kahtena päivänä saapumatta saarelle kovan merenkäynnin vuoksi. Lopputulos: olin koko viikon saaren ainoa turisti.

Aivan käsittämätöntä luksusta. Minä yksin maailman upeimmilla vesillä, maailman parhaan sukellusoppaan ja sen fantastisen laiva-apurin kanssa. Yleensähän sukelluslomilla tilanne on se, että olet siellä laitteittesi kanssa ahtaassa veneessä kahden oppaan ja viidentoista muun sukellusturistin kanssa, ja vene parkkeeraa sen saman korallisaaren rantaan missä on jo viisi muuta venettä.

Ei, ei, aivan eri peli oli täällä. Koko meri on mun! Mun ihan oma! Tyypit tiesi etukäteen että tykkään
ottaa valokuvia, ja jälkeenpäin ymmärsin että niilläkin oli sit kamerat
– jotta mua ei hermostuttais käkkiä yhden kalan vieressä pitkiä aikoja
kuvaamassa. Ne myös muisti, missä paikoissa olin ollut viime vuonna, ja
suunnitteli koko viikon skeduulin säiden ja mun viihtymisen perusteella.

Viihdyin siis. Huomasin omistavani maailman parhaan märkäpuvun (näköjään jotain ne ruotsalaiset osaa tehdä), ja herätysostoksena sukelluskassin postitusta edeltävänä iltana ostetut 70-lukulaiset JetFin-räpylät toimi tuhannesti paremmin kuin mitkään koettamani moternit halkioistehoviilettimet – oikeasti, niillä pystyy peruuttamaan veden alla, ja niiden mukava kolmen kilon takapaino keikautti sukellusasennon kerralla vaakasuoraksi… Ensimmäistä kertaa ikinä oli kai just oikea määrä lyijyä vyöllä, ja joululahjaksi saatu tasapainoliivi toimi juuri niinkuin piti, eli katosi aistimaailmastani käytännössä koko vedenalla oleskelun ajaksi. Mikä ei ehkä sinänsä ole ihmeellistä kun ottaa huomioon että siihen aistimaailmaan sitten tulikin taas kontenttia sielun täydeltä.

Meri olikin melko lailla eri näköinen kuin kesällä, jolloin aurinko porottaa suoraan pään yläpuolelta, vaikka tokihan näkyvyyttä oli enemmänkin kuin tavallisesti – hankala sanoa, jotain 20 – 30 m väliltä. Kesän kirkas sinivihreys saa talvella syvempiä sävyjä (vaikkei nyt ihan noin tummia kuin näissä kuvissa, taisi konversiossa mennä color space pieleen), jatkuvasti sellainen olo kuin olisi liikkeellä kesäillan hämärässä metsissä tai peltojen reunoilla. Monimetriset aallot jaksoi heiluttaa sukeltajaa syvemmälläkin, joka oli hankalaa vain siihen asti kun ymmärsi olla taistelematta vastaan vaan kellua mukana. Kaloillakin tuntui olevan vähän eri systeemit käynnissä kuin edellistapaamisella, vai lieneekö kyse vain siitä että kaksi hiljaista sukeltajaa maastoutuu kivikkoon aika lailla paremmin kuin kymmenen, ja merenasukit vaan ignoroi meidät.

Laalaalaa… aina tuntuu vähän pöhlöltä vaahdota siitä, miten hienoa sukeltaminen on; mikään määrä “ja sit mä näin ihan sairaan ison mustekalan ja se tuijotti mua silmiin 20 sentin päästä” tai “villissä virrassa värisi kanervamaisia varpuja” tai “garden eel:it huojui lumisateessa” -tyyppistä runoilua ei oikeasti auta lainkaan. Joo, uiskentelin pitkään jättikilpikonnan rinnalla. Jepjep, koko ajan kallioista kaikui valaiden haukuntaa. Valaita toki myös näin, mutta loppujen lopuksi viihdyin paremmin veden alla kalojen seurassa kuin veneessä ultra-pro-valasvalokuvaajaseurueessa. (Valaista keskusteltiin paikallisten kanssa – ja, niin uskomatonta kuin se onkin, ymmärrän HIUKAN paremmin nyt sitä miksi japani jatkaa valastusta. En siis hyväksy sitä edelleenkään, mutta helpompi on asiaa nyt ajatella.)
 
Kävin syvemmällä kuin koskaan (32m), ja liidin nopeampaa kuin ikinä – vitivalkoisen hiekka-aavikon yllä, jossa pieni räpylän kääntäminen teki lentoon silmukan. Ekaa kertaa ikuna pystyin menemään ihan sujuvasti pää edellä pohjaan ja korvat tuli vikisemättä perästä. Otin noin viissataa kuvaa ja useamman tunnin edestä videokuvaa. (Kuvien käsittelyyn menee varmaan usemapi viikko ja videoihin puoli vuotta, jos vanhat merkit pitää paikkanssa.) Ja joka ainut kerta kun täytin liivin pinnalla ja kelluin venettä odottamassa, en voinut muuta kuin ajatella että “tää oli kyllä paras sukellus ikinä!”. Veneessä tuuli veti hysteerisen vilutuksen päälle, mutta sitä paremmalta tuntui kun sai käyttöönsä saman tien termosämpärillisen kuumaa vettä, jota sitten kaadettiin pukuun sisään. Sukellusmestari lainasi mulle ylimääräiset fleece-ulkoiluhousut goretexin alle ja goretex-pipon; mestarin vaimo lainasi ylimääräisen veneilytakin oman goretexini päälle puettavaksi – ja sit ei enää ollutkaan mikään asia maailmassa pielessä. Se on hyvä, ettei ollut niitä muita sukeltajia, olisi muuten nolottanut kun meikä ei vaan voinut muuta kuin istua veneen keulassa ja nauraa päin aaltoja ja tuulta.

Viikko oli siis mitä mainioin. Lähes tulkoon liian täydellinen – nyt tuntuu siltä, että mikään sukelluspaikka maailmassa ei vaan voi vastata Zamamin taivasta. Palaun “Blue Hole” – hohhoijaa ;).  Ja mikään maailmassa ei voi olla hienompaa kuin sukeltaminen, ei varmasti edes avaruuslentäminen. Huonokin sukellus (mun kokemuksien mukaan) on paljon parempaa kuin paraskaan pizza. 

(Ja niinkuin aikaisemminkin sanoin – jos jotku haluaa Zamamille lähteä, järjestän ryhmäsukellusretken sinne enemmän kuin mieluusti. Saari on kovin pieni, köyhä ja vähäväkinen ja kovin mielellään ottaa vastaan maksavia asiakkaita. Vaikka melkein haluaisin pitää kyseisen jalokiven ihan omana tietonani… )

Katse etelään ja veteen päin

Kissa kuumal katol

Originally uploaded by marylkayoe

Joo ei, en tykkää herätä 5:30 am. Näin yöllä unta, että tarkistin netistä, että lentoni olikin iltapäivästä. Muistan miettineeni että hyvä voinpa sit ottaa ton herätyskellon pois päältä. En onneksi laittanut.

Kumma muuten miten tällaisina kylminä talvi-aamuina ainoa aamiainen, joka täyttää tarpeet, on neljänviljan puuro. Tuntuu siltä että kestää maailman höykytyksiä paremmin, jos masu on onnellinen.

No, enivei. Saarellani ei ole nettiyhteyttä vaikka kännykällä kyllä saan kuvia lähetettyä – ja varmaan postaankin sitä kautta jotain. Takaisin piuhoissa 19.2.

Virtuaalisuklaata

suklaakonvehteja hintaan 10eur/kpl.

Originally uploaded by marylkayoe

Barentaindee:n lähestyessä on entistä vaikeampaa liikkua kaupungilla sortumatta suklaaostoksiin. Valitettavasti tosiaan täällä on tapana, että suklaata antavat naiset miehille eikä päinvastoin… huolestuneesti katson 50-metrisiä jonoja konvehtitiskeille – osaako miehet varmasti arvostaa Erittäin Hyvää Suklaata samalla tavoin kuin naiset?

Siltä varalta, että miehet ei tykkäis oikeasti suklaasta, niitä myydään sopivissa pienissä pakkauksissa – kuvan konvendit maksoi n. 10 eur / kpl, kalleimmat joita tänään näin liikkui siinä 50 euron kieppeillä enkä edes ollut Ginzassa. Tää sopii vallan mainiosti ajatuksiin siitä, että nykyään suurin osa kuluttamisestamme on virtuaalista – eli, emme osta mitään varsinaisesti käsinkosketeltavaa.

Onhan toki Godiva parempaa kuin tavallinen Meiji Chocolife, mutta epäilen vahvasti, onko vastaavaa eroa enää 5, 10, ja 50 euron suklaasuupaloilla. (Mielelläni kyllä ottaisin asiasta selvää, vink vink, Huaito Dee on vain kuukauden päästä;). Sen sijaan on aivan selvä signaaliero – jos jollekin pojalle kantaisin tuollaisen rasian vaikkapa työpaikalla, ei kenellekään (I repeat, KENELLEKÄÄN, koko kampuksella) jäisi epäselväksi että haluaisinko kenties vihjata jotain.

Maksamme siis halusta erottua joukosta, tai siitä, että haluamme osoittaa välittävämme toisesta enemmän kuin muut. Samaa sarjaa toki on suuret ja hankalat kukkapuskat ja facebookin yhden jenkkitaalan maksavat lahjakuvakkeet – jotka on tuhannesti arvokkaampia kuin toisinaan tarjolla olevat ilmakkeet. Luulen, että japanilaiset ovat kuitenkin kehittäneet tämän virtuaaliostoksilla viestimisen huippuunsa vuosisatojen aikana – tämä näkyy siinä, että pienetkin lahjat annetaan aina äärimmäisen huolellisesti ja kauniisti paketoituna, sekä erilaisten tuotteiden lukemattomina erikoispainoksina ja lokaaliversioina. On aivan muuta tuoda illallisen isäntäparille lahjaksi aivan erityisen muotoisia kalakeksejä, joita myydään ainoastaan TosiKauka-kylän perinnepukuisten neitojen käsistä (sekä Tokion shinkansen-asemalla) kuin kalakeksejä, joiden selkäevät on ihan tavallisesti kenossa ja joita saa joka konbinista.

Lunta tulvillaan…

hanget korkeat nietokset…

Originally uploaded by marylkayoe

Kyllä, lunta sataa – taas. Isoja hiutaleita jotka ei lainkaan sula heti kun osuvat maahan asti vaan sitä on kadulla nii paljon että vaelluskengät on todellakin tarpeen. Tokiolaisneidit toki kulkevat edelleen korkosandaaleissaan ja kupsahtelevat nurin polkupyörillä kun yrittävät ylittää liukasta kaakeloitua Metropolitan Plazaa ajaen tyypilliseen tapaansa sateenvarjo toisessa kädessä. Joyparkakin joutui japanilaisten banaaninkuorikengänpohjien uhriksi. Sty on tyytyväinen – lähti yöbussilla hiihtomäkeen, jossa alkuperäisen aikataulun mukaan piti olla perillä aamuviideltä. Jos motarit on tukossa ja bussi matelee koko matkan, ehkä saa nukkua bussin lämmössä jopa aamukasiin…

Kateeksi ei kyllä käy Tokion kodittomia. Iltacurrylta (tilauspizza jätti saapumatta) kotiin palatessa kattelin kun sedät kasas suojapaikkoihin peittoja, pahvilaatikoita ja sateenvarjoja kuoreksi yötä vastaan. Puhelinkopissa värjöttelevä laitapuolen kulkija näki pysähtyneen katseeni ja meinas jo pahoitellen poistua sieltä, ilmeisesti ajatteli että olen turisti joka tarvitsee puhelinta. Mietin tässä juuri, kuinkakohan pärjää se kotinurkillamme asusteleva mustanpuhuva liikkumaton mies.

Huolet kyllä haihtui (vain kevyesti huonoa omatuntoa herättävissä) omenantuoksuisissa kylpyhuuruissa. On se vaan jotain kuunnella lumen satamista ulkona (sen verran märkää on vielä että kyllä sen kuulee) ja rentoutua kuumassa automaatti-furossa lukien uusinta hömppälehteä (Wired:iä). Huomenna pitää suorittaa, säätää ja singahdella –  nyt nukun.

Sijaistoimintaa, osa n

inhoon olla vasemmalla

Originally uploaded by marylkayoe

Viimeinen työpäivä ennen eteläisempiin maakuntiin siirtymistä – asiat on sillä mallilla, että tämän päivän kun rutistaisi oikein kunnolla niin sitähän saisi hommat ihan kunnialliseen kuntoon eikä tarvitsisi viikonloppuna tai loman aikana ressailla, ja vielä kirjoittaa sitä perskuleen artikkeliakin niin että sen kehtaisi pomolle jättää.

Siispä reippaasti heti aamutuimaan töihin päästyäni ryhdyn tekemään kaikkea muuta kuin pitäisi. Eli enköhän tässä ehdi samalla blogaamaankin. Sitäpaitsi, firman PA-laitteet soittaa koko kampuksen alueella wieniläisvalsseja.

—
Eilen ymmärsin viimeinkin, miksi konbinit (eli paikalliset 24h-kiskat) on nimeltään konbineja, siis convenience store:ja. Koska ne on niin convenient.
Ehdin jo jonkun aikaa ihmettelemään että miten ihmeessä selviän Okinawanreissusta kun pelkät sukellusvarusteet painaa reilun kymmenen kiloa eikä mahdu enää rinkkaan, ja kun pitää matkustaa paitsi junalla ja lentokoneella niin myöskin bussilla ja laivalla ja lopulta kävellä ylämäkeen majataloon – kunnes ymmärsin mustakissan olemassaolon. Mustakissa:a eli Kuroneko Yamato-kuriiripalvelua osaa jokainen japanilainen käyttää niin ettei tarvitse matkatavaroitaan kantaa. Raahasin siis 12-kiloisen sukelluskassini (ihq-sievän punaisen jossa oli kukkia eikä mitään turhaa macho-meininkiä) lähimpään Famiriimaatoon, sanon että lähettäisin tämän. Selvä, sanoi täti, kirjoitin (= kopioin mallista) osoitteen lappuun ja maksoin 18 euroa.

Valaistuin. Saattaa olla, etten enää ikinä jaksa liikuttaa omia matkatavaroitani mihinkään, kun sitä varten voi kerran palkata mustia kissoja.
—

New Scientist-lehden (valitettavan maksullinen) uutinen vihjaa, että on tavallaan mahdollista, että kunhan se Large Hadron Collider-laite laitetaan käyntiin, aikamatkustus tulee mahdolliseksi. Sen vuoksi vuosi 2008 muuttuisi loppuiäisyyksien ajoiksi aikamatkustuksen suosituimmaksi nähtävyydeksi – eli ehkä jo ihan pian saamme nähdä tulevaisuuden matkalaisia. Keep on breathing, though.

—

Japanin hallitus pohtii, että oleskelulupien ja viisumien myöntämistä alettaisiin pohtia hakijan japaninkielentaidon kannalta – suunnitelmissa on, että ainakaan pitkäaikaisia viisumeita ei saisi jollei selviäisi tällaisista virkkeistä:
“yakunitatsujouhouwoteniire, dekirudakebenriniseikatsuwosurukotowomokutekitoshitekaihatsusaretekitajouhoutsuushingijutsudaga, kaihatsugasusumunitsurete, watashitachiniwasorekosooozeino “mamorukun” gahitsuyouninattekurukotowamachigainai.”

(Kiukustuin taas japanintunnilla – miksette voi perhanat keksiä sanavälejä kauniiseen kieleenne? Ja miksei mun tavutyömuisti voi riittää kuutta merkkiä pidemmälle?)

—

Edellisen “mikroblogaus”-konseptin jälkeen esittelen “delegointiblogauksen”: Käytiin laskiaissunnuntaina laskemassa mäkeä. Lukekaa Joyn blogaus aiheesta. 😉 Saattaa olla, että ehdin viikonloppuna liimailla taas yhden videokoosteen siitä – epäilen tosin, että materiaalia ei tullut taaskaan kuvattua tarpeeksi.