Syntymäpäiväyön vietin viltin alla kovalla laivankannella, ja aamulla oli vähemmän kivaa. Kylmä, kurkkuun koski, pää täynnä räkää, joka paikkaa särkee. Liian myöhäinen nukkumaanmeno ja puuttuvat korvatulpat myöskin teki sen, että en montaa hetkeä nukkunut, ja laivan kaiuttimista kaikuvat tiedotukset (“Huomenta, kello on 5:30, tervetuloa Oshimalle!!”) houkutti mua vetämään peiton korviin ja nukkumaan takaisin Tokioon saman tien.
Naah, mitäs sitä tässä kirjallisuustaiteilemaan ja jaarittelemaan. Matkakumppaneilleni muristen (yhtä jopa potkin kun joku käski potkimaan sen hereille) raahustin kaiteelle, ja näin kirkasta vettä. Alta puoli tuntia myöhemmin oli nielty myös muutama kupillinen kuumaa insta-kahvia, ja aloin kärttämään kavereita että jokomennään, tässähän tulee dehydraatio, haluan mereen?
On se vaan kumma harrastus. Saa ihmiset näkemään ruumiinsa ihan eri tavalla, välineenä jonka kautta voi päästä sukeltamaan – ja saa ihmiset lopettamaan tupakoinnin, olemaan juomatta epäterveellisesti ja pohtimaan että josko leikkais tän tukan pois häiritsemästä. Korviin on ihan sopivaa kaataa viinaa ja etikkaa vaikka kirvelee niin pirusti. Mikä käsittämättömintä, mietin että jospa sittenkin jäisin tänne Tokioon enkä etsis töitä mistään muualta. Maanantai-aamuna superväsymyksestä huolimatta minäkin raahasin itseni salille, “ihan pakko nostaa kuntotasoa että saa ilmankulutuksen laskemaan, ja että pystyy tarvittaessa hinaamaan kaverin nopeammin rantaan”. Lauantain kolmannen sukelluksen jälkeen voimat on niin loppu että nukahtaa autonrenkaaseen nojaten, mutta jotenkin sitä sinkoaa pystyyn kun joku ehdottaa yösukellusta, vartti aikaa varustautumiseen. Kylmä tulee, pahastikin, mutta jotenkin, jotenkin sitä aina haluaa takaisin veteen.
Oppii itsestään kaikenlaista. Niinkuin sen, miten tolkuttoman aloittelija on. Huomasin kuitenkin että vaikka mulla on tapana eksyä supermarketissakin, jotenkin vedessä tiedän suurinpiirtein koko aika missäpäin on poistumistie – siitä sai aika hitsinmoista tyydytystä kun käy tarkastamassa paluumatkalla sijainnin ja huomaa olevansa piirulleen oikealla reitillä. Ja kun nyt kävi ekaa kertaa niin, että sukellus piti keskeyttää (tai no, ei päästy niin syvälle kuin oli tarkoitus) kun *mun* korvat ei toiminu – ja totta kai moinen kolauttaa itsetuntoni lommolle, enemmän kuin saisi. Herätys, Yoe, ei tää oo suorituslaji…
Parasta ehkä kuitenkin sukeltamisessa – ne ihmiset. Melkein kaikkialla missä olen ollut vetehisporukassa olen tuntenut jotain aika harvinaislaatuista yhteenkuuluvuutta. Liekö sitten sitä, että ihan aikuisten oikeasti sukeltaessa laitat henkesi sen sukellusparin varaan; vai sitä, että musta on jotenkin hienoa olla seurueessa, joka täysin surutta ja luonnollisesti keskustelee siitä miten vedessä pissaaminen on hankalaa kun se vie merkittävän osan ympäristönhuomiokykyä vaikka käytössä oliskin vaipat eikä kondomi-kuivapukuventtiiliviritelmä. Ja jokainen on mokannut nolosti niin monta kertaa, että sitä tuntee itsensä hölmöksi jos noloilee jostain.
Olivat ryänät vielä nähneet sen vaivan, että roudasivat saarelle salaa mulle synttärikakun, ja seurueen nuorin (Keikei 6v) piirsi synttärikortin. *snif*.
Maanantai-iltapäivänä sormien iho on vieläkin kurtussa. Teen koetta, mutta suunnittelen että pitää ostaa a) sukelluspuukko b) turvamakkara c) DAN-jäsenyys.
(Niin se Oshima on muuten samainen saari jolla Ringu-leffan päätapahtumat oli. Majatalosta löytyi vastoin kaikkia odotuksia läjä VHS-nauhoja ja soitinkin… kohtaloa uhmaten katsottiin sieltä jotain pätkiä. Eli jos musta ei kuulu mitään 6.7. jälkeen, tiedätte mitä on käynyt 🙂
Kuvia Flickrissä. Ainiin – mä bongasin pari pipefishiä! Merihevosen sukulaisia. Oi jee.
... mutta täällä ei sada koskaan 