Heppatytön paluu

Maailma näyttää tältä aallonharjan ulkopuolelta juuri ennen
murtumista

Jos jossain olis sellainen kilpaurheilu missä voittaja on se, joka tekee eniten järjettömiä asioita eläissään, olisin sen lajin Usain Bolt, teen tyhmyyksiä ja vielä tuuletan.

Blogaaminen on mulla nykyään sellaista, että kaikenlaisia blogipostauksia tulee luotua päässä vaikka kuinka paljon, ja niiden otsikotkin valmiita on, mutta en vaan millään saa aikaiseksi istua koneen ääreen ja kirjoittaa. Tämän entryn nimi piti olla “Jyrkkä “Ei!” kateudelle”, ja sen sisältö olisi ollut vastaus kaikille jotka joskus ajattelee “vää olen kateellinen Yoelle ja sen sikahienolle elämälle”. Eli siis aion kertoa miten yksinkertaisen kamalaa täällä on.

Mut ensin jotain aivan muuta. Siinä typeryyssarjassa. Nääs nyt tilanne on sellai, Houston, että meillä on hevonen. Eikä ihan mikä hyvänsä hevonen, vaan puhdasrotuinen Yonaguni-ori. Miten tässä näin kävi?

(toim. huom. “meillä” ei suoranaisesti tarkoita sitä että se hevonen olisi Yoen. Kuten ehkä käy ilmi seuraavasta, “meillä”-sanan käyttö on kuitenkin ihan oikeutettu.)

Saato oli jo puolisen vuotta sitten, aasin kuoleman jälkeen alkanut miettiä että josko hevonen olis kiva. Naapurisaarella setä pitää muutamaa Yonaguni-heppaa; moneen kertaan on juteltu että voisko Yonagunilta käydä hakemassa itselle hevosen myös. Hankalaa on kuitenkin; Yonaguneja on olemassa lähteestä riippuen vain 100-200 yksilöä, eikä Yonagunin hevosväki hevillä halua päästää aarteitaan muualle.

Vaan kävikin niin, että pääsaaren puolelle, ihan tuohon pitkänsillan päätyyn, ilmestyi kesällä pörheä parivuotias Yonagunilainen. Käytiin sitä kattelemassa, Saato neuvotteli aikansa omistajan kanssa ja sopi että tulee parin viikon päästä sunnuntaina seteleiden kanssa noutamaan otuksen. Rakennettiin kolmistaan tallia ja aitausta, valmiiksi ennenkuin uusi perheenjäsen saapuisi. Tärkeänä päivänä tulee kylmää vettä niskaan: ei myykään, haluaa puolet enemmän hintaa, ja sitäpaitsi aikoo pitää sen itse ja laittaa vetämään kärryjä. Nyyh.

Jouluaattona sitten löytyy porstuasta lappu omistajalta. Että soitatteko, olis asiaa. Täällä on monta hymyilevää naamaa mutta Saato coolisti kysyy puhelimessa, että mitähän sulla olis asiaa. Kuulemma vois sittenkin myydä, ihan vähän vaan kalliimmalla kuin mistä alunperin puhuttiin. Saato ihmettelee että eihän autonkaan hinta nouse jos sillä puoli vuotta ajaa. Mietitään asiaa vielä, jookos.

Käyn välissä Hokkaidolla lumilautailemassa, ottamassa ensikosketusta Aitoon Puuteriin. (Hyvinkin läpikotaista kosketusta, for that matter.) Matkalla rinteeseen hevosenomistaja soittelee taas, että eiks nyt kuitenkin.

Kun palaan Okinawan lentokentälle, Saato on vastassa, auton takakontissa on satula. Nyt on hevonen, joo.

Ja Yoe löytää itsestään jo vuosia sitten kadonneen heppatytön. Ihq! Sen lisäksi että tapanani on nousta auringonousun aikaan seitsemän pintaan, käydä lenkillä oman ja kylän muiden koirien kanssa (aivan mainio tapa pysyä ajan tasalla tapahtumista – kyläpuodin edusta on tämän saaren Facebook, siinä kun pappojen ja mummojen kanssa istuu niin vot tietää kaiken tarpeellisen maailman menosta), nyt ohjelmassa on hepan vientiä laitumelle, veden kantoa ja muuta urheilua … en kuvittele olevani mikään hevosmestari, mutta enemmän on kokemusta niistä kuin loppusaarella yhteensä.

Se mistä mulla ei ihan riittävästi ole ollut kokemusta on kouluttamattomat oriit jotka tuntuu välillä kävelevän pääasiassa takajaloillaan. Tavallisten surffimustelmien lisäksi kerään nyt siis myös hepanpuremia ja kavionjälkiä. Yonaguni on onneksi pieni ja erittäin säyseä rotu…  Edellinen omistaja ei ilmeisesti tiennyt hevosista tuon taivaallista, ja ensimmäisten temperamentin varjojen ilmaantuessa halusi (viisaasti) päästä ongelmasta eroon.

Nyt tietysti järkevä ihminen toteaisi että eipä mekään haluta mitään ongelmia kun vaan pelkkää ruusuilla tanssimista, eikä sellaista takajaloillaan temmeltävän otuksen kanssa tanssimista. Mutta kun kaikki kaksijalkaiset asianosaiset tunnustaa että ovat aina haaveilleet villihevosen taltuttamisesta autiolla saarella tai jostain vastaavasta… no, osa tätä “ollaan aikuisia”-juttua on se, että hiukan turhiakin haaveita voi lähteä tavoittelemaan.

Siistiä. Löytää itsestään kaikenlaisia uusia voimavaroja kun vastassa on montasataakiloa hevosta.

Tänään sitten näin kuinka Kissa kesytti hevosen. Hankala kuvailla sanoilla – had to be there – mutta tilanteessa oli aika järjettömän syvällisiä opetuksia. Joojoo, mietitään. Ehkä meidän pitäs mennä pariks vuodeks vielä zen-meditoimaan ja aloittaa sit uusiksi.

Koiralle tuli yllättäen juoksuaika. Noh, ajattelin, ehtii sen leikkauttamisen tehdä myöhemminkin; ei tää niin paha, edellisen koiran kanssa ikävintä oli että sohvat tuhriintuu mutta kun Koira asuu pihalla niin eipä se haittaa. Niinniin. Pihalla. Saarella jolla on jokunenkin kulkukoira. Jonkun aikaa yhteisvoimin saatiin kundit pidettyä loitolla, mutta lopulta luonto ja tikanpojat vetivät pidemmät korret – ainakin kahdesti. Koiralla oli kovin leveä hymy naamalla. *huokaus*. No, tilasin leikkautusajan ja annoin nuorten nauttia nuoruudestaan. Julmalta tuntui koiranpentujen abortointi mutta korvaukseksi Koira sai mikrosirun. Sekä myös tittelin “saaren kallein koira”.

Hiukan pitää kyllä kehua. Kulkukoirasta äärimmäisen tottelevaksi ja luotettavaksi koiraksi kolmessa kuukaudessa.

Niin että onks tääl nyt kivaa.

On tosi mukavaa kun kaikenlaiset ihmiset aina kokkaa sulle ja aina on kutsuttu syömään jonnekin, mutta sit pitää syödä sitä mitä on. Ei auta tehdä mieli pizzaa jos naapurissa on paistettu kurpitsa. (Kurpitsat on hienoja mutta myös vähän vaivalloisia, niitä tulee nyt sieltä ja täältä ja ei sellaista yksi ihminen mitenkään saa syötyä, ei yksin eikä kaksin eikä edes kolmessa viikossa). Kun mennään naapurisaarelle harjannostajaisiin ja on niin perinteistä että ja noin, ja sitten tädit kantaa eteesi suurella hartaudella jättikulhollisen vuohikeittoa. Hiijaaziiruu. Tällä kertaa tulin omakohtaisesti ymmärtäneeksi sen, että hiijaaziiruun laitetaan vuohesta kaikki. Myös hampaat ja ikenet. Kiva löytää niitä omasta suustaan. Myönnän, että ensimmäistä kertaa ehkä ikinä jouduin luovuttamaan ennenkuin pääsin edes puoleenväliin kulhoa. Onneksi Koira auttoi.

On ihanaa mennä kylpyyn ammeeseen joka on iso vesisammio pihalla ja jonka juuressa on tulisija, ja katsella tähtiä. Mutta jos vesi alkaa jäähtyä niin pitää kivuta ulos ja alas ja on kylmä ja pitää pökkiä halkoja tulisijaan ja puhaltaa ja säätää, ja sit kun se roihahtaa niin äkkiä alkaa taas kylvyssä takamusta poltella. Viime aikoina olen myös laittanut ruokaa pääasiassa avotulella; omassa talossani kun ei ole lämmitystä, niin näiden hyytävien +15C iltojen aikana tulee mielummin vietettyä aikaa paikassa jossa on Tuli. Eilen takkini syttyi vähän palamaan kun lämmittelin kamiinaa vasten.

Luonnon keskellä on myös mukavaa. Vähemmän mukavaa on löytää luontoa itsestään esimerkiksi punkkien muodossa. Erittäin epämukavaa oli tulla mukaden puremaksi. Viime viikon ajan autoni on haissut siltä kuin sinne olisi joku ryöminyt ja kuollut. Todennäköisesti näin on tapahtunut.

Täältä on myös ihan hemmetin pitkä matka ihan mihin tahansa. Yhä enenevissä määrin koen vastenmieliseksi saarelta lähtemisen, edes kauppaan. Sit tulee syötyä kirjaimellisesti pihan ruohoja sopassa. (Ilmeisesti melkein kaikki mikä täällä kasvaa on syömäkelpoista ja terveellistä.)

Kyllä. Täällä on ihan parasta maailmassa.

Advertisements