Viileää ilmaa virtaa pohjoisesta

Ja mä jatkan oloani off the grid.

Tarvitsen managerin

No siinähän ei tietty ole mitään uutta. Että menee tämä sosiaalinen elo sellaiseksi, että jaetaan kahden tunnin slotteja keskustassa pitkin päiviä; ja että kahvia ja pullaa kuluu. 

Mutta huomaan, että on tää hiukan kyllä rennompaa kuin se tavallinen "viikoksi suomeen" -ratkaisu; kun joku tapaaminen peruuntuu, ei ole kaikki aivan piloilla heti vaan voi sillai flowin mukaan käydä värjäyttämässä ripsensä (tästä aiheesta – mitä sitä naamansa eteen suostuu tekemään – voisikin joskus kirjoittaa) ja viettää loppupäivän kälättämässä extempore-tyylillä kaverin kanssa kahvilla ja Helsingin Yliopiston Alexandriassa (hei, systeemit näytti aika vakuuttavilta siellä! Suorastaan harmittaa, etten ole opiskelemassa perustutkintoa jollain keskustakampuksella. No ehkä en.)

Ja sen jälkeen voi ajella autolla pitkin maita ja mantuja ja muistaa, miltä tuntuukaan kävellä tuollaisessa suomalaisesa kuivassa kangasmetässä. Mustarastaan laulu on ehkä kauneinta mitä maailmassa on. Nauhoittelen pätkiä pikkukamerallani, niin että voin laittaa ne looppaamaan mun SL-mailleni. Be warned.

En jaksa kirjoittaa mitään enää vaikutelmia suomesta. Tääl on jees ja sillä siisti. Huomenna lennän toiseen eurooppalaiseen maahan, ja on sielläkin ihan jees.

Onks tää sitä mitä kutsutaan lomaksi? 

Kieltolaki voimassa?

Ihan onnistunut päivä. Ensimmäisenä piti käydä ettimässä uus simmi kadonneen tilalle; matkustin onnistuneesti aika-ladatulla magneettikortilla paikallisjunalla (siel oli pinkit sisäovet!!) kaupunkiin, missä havaitsin, että enhän mä tiedä että missä on soneran liike. Hetken aikaa ajattelin jo että menee pilalle yritys, jos niillä on joidenkin säästötoimien vuoksi liikkeitä ainoastaan Espoon keskustassa – mutta jonkun aikaa katuja ristiin rastiin kulkemalla osuin pienen kännypuodin ovelle, jota koristi pienet Sonera-tarrat.

Seuraava epäonnistumistilaisuus tuli heti tämän jälkeen; myyjäkundi kysyy että no sulla on varmaan jotain henkkareita näyttää – ja mä tajuan, että eipä ole. En ottanut sitten lainkaan suomalaista ajokorttiani reissuun mukaan enkä tietenkään liiku passi taskussa helsingissä… mutisen että joo on, mut se on tällainen kummallinen – ja lätkään pöytään japanilaisen ulkomaalaisrekisterikorttini.

Hämmentävästi tyyppi kuitenkin hyväksyy sen ja kysyy ainoastaan henkilötunnuksen loppuosaa. Eikä se uus simmi edes maksanut mitään (vaikka se yrittikin vähän myydä mulle jotain "halvempaa" liittymää, mutta mä tykkään mun liittymästä joka maksaa ehkä 40 euroa vuodessa).

Irtohuomioita: ihmisillä ei ole mitään päällään. Siis ei nyt puhuta mistään tyylitajuisuudesta, vaan siitä, että auringon paistaessa ihmiset ottavat vaatteet pois päältään. Hyvä heille, ja hyvä mulle että ei ollut kylmä. Ihmisillä on hämmentävästi myös tapana puhua toisilleen. Junassa oli koko aika sellainen olo että on jollain pakettimatkalla.

Julkisliikenteen kulkuneuvoja liikkuu suurinpiirtein kerran tunnissa. Tää ei sinänsä kyllä haittaa niin paljoa, koska täällähän pääsee kävellen ihan minne vaan jos on hyvä sää.

Näin n. 8-vuotiaita tyttöja tavaratalon meikkiosastolla kokeilemassa meikkejä. Parempi niin kuin vetämässä kaljaa porttikongissa; mutta alkoholia juotiin ympäriinsä aika lailla. Olenkin kuullut, että alkoholilainsäädäntöä tai verotusta oltaisiin kiristämässä holtittoman juomisen suhteen, mutta kiinnostaa ihan nähdä, millainen jono tuon kyltin eteen ilmaantui aprillipäivänä ysiltä ja kuinka monta minuuttia ysin jälkeen se myyntilupa loppuu. Ja miten pahasti ihmisiä ahisti, jos se olikin vain pilaa eikä kaljaa saanutkaan lainkaan.

On se muuten se tuore ruisleipä jotain aivan muuta, kuin kolme kuukautta pakastimessa kuivunut.  

Istuessani Tintissä näin kun ovesta astuu sisään punatukkainen tyttö – ja koen ihan järjettömän harhanäyn: kun olen tottunut siihen, että olen lähestulkoon ainoa punatukkainen koko kaupungissa, ensimmäinen reaktioni on että hei sehän olen MINÄ.

Ehkä mun pitäis vielä nukkua vähän lisää 🙂 

The end of the walk is ahead. Please watch your step.

Better life through chemistry, taas, ja nukuinkin tuosta 11:stä tunnista valtaosan. Kai. Tai sitten alan tulla vanhaksi, tai vaan tykkään ihan sairaalloisesti tuosta lentämisestä, koska se meni niin hujauksessa. En ehtinyt edes aloittamaan Vernor Vingeä ennenkuin aloitettiin laskeutumisvalmistelut.

Eräänlainen merkkipaalu tuli kai siinä mielessä saavutettua, että ostin lentokentältä ittelleni sellaisen valkoisen maskin, etten pärskisi flunssaani kanssamatkustajien päälle ja toisaalta saisi tässä alentuneen immunipuolustusken tilassa kerättyä kaikenmaailman kanaflunssoja mukaani. Yllättävän mukavaa oli, maskin sisällä pysyi hengistysilma huomattavan paljon kosteampana kuin sen ulkopuolella eikä tarvinnu kärsiä matkan aikana verinahalle kuivuneista limakalvoista. (No ehkä toi nuha vähän auttoi siihen…) 

Ensihavaintoja euroopasta: ihmiset on kaikki erinäköisiä, erikokoisia, erivärisiä, erikielisiä Ne puhuvat elikkäs pitävät ääntä. Vessoissa on hiukan nahkean epäsiistiä, mutta käsipaperia löytyy. Edit: ihmiset on ISOJA. Sen lisäks täällä kun on tuollainen lämpimän näköinen keli niin on ihan lähestulkoon alasti olevia naisia passintarkastusjonossa.

Päivän mäihä: löydän kahvilan savuttomalta osastolta vapaan pöydän johon kantautuu Wienin lentokentän kiva ja ilmainen (vaikkei suunnattoman vikkelä) WLAN-yhteys. Ja kun tämä matkailijahan ei koskaan sivuuta tilaisuutta, saman tien blogaamaan ja kuulottimiin LastFMää. Latte ei oo kovin pahaa, ja apfelstrudel on VALTAVAN kokoinen. Samaan pöytään kanssani istui myös brittiliikemies, joka pikaisen skype-bisnespuhelunsa lomassa heitti huiviin kokonaisen kakkupalan, kun mä jo puolessa välissä kuikuilen että eikö täällä kahvilan pöytien alla kävelisi jotain puluja joille vois syöttää ylimääräiset.

Sitten muistan että olen lentokentällä. No, mutta ainakaan eivät voi heittää mua pois tästä netin äärestä ennenkuin olen saanut sen syötyä.

Sitten muistan, että kahviloissa norkoilu ja ajanvietto on KEKSITTY Wienissä.  

Hyvä juttu, koneen lähtöön on kolmisen tuntia ja läppärissä akkuja ainakun kuudeksi. 

—

Aina sama juttu: olen jollain eurooppalaisella lentokentällä, eikä kukkarossa ole euroseteleitä, korkeintaan jotain hiluja. Kun kyllähän täällä sivistyneillä alueilla voi maksaa luottokortilla. Vaan eipä voi, jos ostokset jää alle jonkun kymmenen euron rajan alle; sitten pitää ostaa se ylimääräinen pulla tai muu turhake että saa kahvinsa maksettua. Kerran vietin tunteja janokuoleman partaalla paikassa, jossa oli kyllä limuautomaatti, joka toimi ainoastaan kolikoilla – eikä seteinvaihtolaitetta missään. Etsin kyllä jos olisi ollut jotain uudenaisia kännymaksettavia masiinoita, turhaan; ja kun maa sattui olemaan sitä sorttia jossa vessahanavettä ei vaan juoda, kärvistelin purkkaa imeskellen kunnes armelias lentoemo toi vettä cruising altitudessa.

(Naritassa muuten sai maksaa ihan kaiken mobile suicalla eli mun tapauksessani kännykässä olevalla sirulla. Fantsua.) 

Kallistakin on, vesipullo 2,60 eur. Väniväni.

Ainiin, mähän olen nyt lomalla. Saatan siis kirjoitella enemmänkin tällaisia turhia vänisemisentryjä. 

… but I haven’t thought of you lately at all…

Passi – check. Täyteen ladattu iPodi – check. Narita Express-lippu – check. Flunssa – check. Päänsärky – check. Ja jotta varmasti ois kivaa – silmäystäkään nukkumatta suoritettu “yö”.

Perhana kun pitää olla näin herkkäuninen ihminen. Että jos en mene ihan sillä kellonlyömällä nukkumaan kun unirytmi sanoo et pitäs nukkua vaan katsoo vielä kolmannenkin jakson Veronica Marsia, niin sitten ei nuku koko yönä lainkaan ja kelailee vaan random accessina kohtauksia sarjasta. Niin että ei parane näyttää mulle iltamyöhään mitään tuon horrorimpia.

No, eihän tässä kestä enää kuin 24h niin pääsee kotiin.  

 

So when are you planning to leave?

Usein kysytään, että mitäs sellaista pitäisi tietää kun tulee japaniin, asumaan tai lomallekin, sellaista mitä ei turistiopaskirja kerro. Listaan sellaisia juttuja kuten että talvisin on perhanan kylmä (sisällä, ja ulkonakin palelee aika lailla enemmän kun ei välillä pääse kunnolla lämpiämään), luottokortit alkaa toimia jo useissa paikoissa mutta silti palvelevia pankkiautomaatteja ei ole ihan joka nurkalla, ainakaan sellaisia jotka olis auki viikonloppuisin ja iltaisin. Niin ja että kannattaa opiskella sitä kieltä. Tuollaisia.

Semmonen asia kyllä on, että täällä tulee opittua eroamaan ja luopumaan. Nääs kuten se järjestyksessä kolmas kysymys, joka Uusituttavuus Ulkomaalaiselle lauotaan – milloin olet lähdössä pois? – on siinä mielesä asiallinen, että yleisesti ottaenhan kukaan ei tänne tule jäädäkseen. Aivan erityisesti kukaan ei tule postdociksi jäädäkseen.

Siinä sitten olet ensin yksinäisyyttä tuskasteltuasi ryhtyny tositoimiin sosiaalisen elämän henkiinherättämiseksi, vaivalla ja huolella kultivoinut tuttavuussuhteita, joista muutaman vuoden kuluttua on saattanutkin kasvaa aivan kukoistavia ystävyyssuhteita – ja sitten huomaatkin että on maaliskuu, ja olet taas yksissä sayonaara-karaoke-jäähyväisbileissä. Nomihoudain reipastamina jopa japanilaiset tirauttelevat kyyneliä, molemmin puolin vannotaan että pidetään yhteyttä ja ihan heti ensi vuonna tulemme kylään maahan X. Seuravana päivänä työpaikalla poistuva henkilö on vielä fyysisesti läsnä mutta henkisesti vain haamuna, joka etänä järjestelee asuntonsa tyhjentämistä ja setvii että onko sen toisen pään kämpässä varmasti sähköt kun sinne saapuu.

Ihmetellään, että kohta se elää ihan toista todellisuutta – sitä sellasta oikeaa elämää oikeassa maailmassa, missä on ne Oikeat kaverit ja perhe ja tulevaisuus ja eläkekertymä, ja jos pitää jotain hoitaa tai järjestää, esimerkiksi käydä pankissa avaamassa uusi tili – voi sillai niinku mennä sinne pankkiin ja sanoa ihmiselle tiskin takana että haluaisin uuden tilin, ja asiat hoituu ilman että on pitänyt pohtia että antaako aviomieheni luvan tilin avaamiseen ja onko mulle virallista leimaa ja sitä paitsi ihmisille voi kommunikoida suoraan ja vaivattomasti käyttämättä sanakirjoja, viittomakieltä ja moukan tuuria. 

Ja sitten, seuraavana aamuna – kubiklessa istuu uusi tuntematon tyyppi. Toimistossa ensteks kaikki hiukan hätkähtää, mutta sitten kun esitellään niin hymyillään kohteliaasti ja toivotetaan tervetulleeksi. Kubiklen edellisen asukin muisto on nastalla kii seinällä.

Alan olla labraporukassa pisimpään viipyneitä, eli tosiaankin useamman kerran ton halattu ja toivotettu hyvää jatkoa. Ja sitten aina taas jatketaan omaa – ehkä vähän miettien, että minkäköhänlaista on se kun oma aika täällä päättyy. Ja sitä, että miksei tullut vietettyä sen juuri poistuneen kanssa enemmän aikaa silloin kun se oli samassa todellisuudessa – kun yhtä lähelle sitä ei enää koskaan pääse.

Ehkä näistä ystävyyssuhteista täällä tekee niin omanlaatuisiaan juuri se, että kaikki tietävät sen olevan väliaikaista, hetkellistä, ohimenevä harharetki ennenkuin palataan sinne Oikeaan Maailmaan. Kaikki kun täältä kuitenkin lähtee.

Paitsi tietysti /mek, joka sai pysyväisoleskeluluvan. Onnea sinne! 

Vaivastus, pt. 2

Siinähän ei ole kellekään mitään uutta tai ihmeellistä, että ihminen tekee töitä niska limassa pitkän aikaa, ja samalla hetkellä kun alkaa loma (tai viikonloppu), flunssa kaataa sänkyyn. Olinkin jo varautunut siihen, että kotiin saapuessani vietän ensimmäisen lomaviikon makuulla – mikä ei varsinaisesti ehkä olisi huono ajatus.

Aloin kuitenkin ounastella jo maanantaina että huonomin tässä käy, kun normaalisti työnarkomanian ajama pomoni kävi aamupäivästä töissä yskimässä ilmoituksen, että tehkää mitä lystäätte, hän menee kotiin potemaan. 

Kaikin tavoin yritin välttää tartuntaa, mytta eilen sitten, poukkoilevan koepäivän loppupuolella, huomaan yhtäkkiä olevani flunssassa – ja tänään pomokin oli sitä mieltä jo heti lounaan jälkeen että syytä olis mennä kotia.

Tän mun hirmuisen työrupeaman syynä oli siis se, että haluaisin nyt ihan oikeasti sinne Soc. Neurosciencen kokoukseen syksyllä, mikä siis tarkoittaa että pitäisi lähettää abstrakti, elikkä tiivistelmä tutkimuksista, joita haluaisin siellä maailmalle esitellä. Standard procedure. Ikävästi vaan mun tilanne on ollut tässä puolisen vuotta se, että vaikka mulla on niitä kaikenlaisia mullistaviakin tuloksia, ei ole ns. tarinaa elikkä suunnitelmaa, millaiseksi artikkeliksi tulokset muovautuisivat. Pari kuukautta nyt olen sitten tehnyt koetta overdrivellä pyrkien puristamaan kasaan dataa ja tuloksia siedettäväksi tarinaksi – vaikka abstraktin deadline on vasta lomaltapaluun jälkeen, se sattuu aikaan jolloin pomo on paisi kiireinen myös kiukkuinen (lisää siitä sitten toukokuun alussa). Elikkäs, käsky kävi että jos mieli on lähteä, jutun pitää olla valmis ennen lomaa

 

No, Yoe teki urheasti viime tinkaan koetta, ja eilen vielä kaikenlaisen kämmäilyn keskellä kehitti jälleen uuden koeparadigman (josta selvisi että… ööö… asiat on monimutkaisia näemmä). Ja tänään sitten flunssassa kirjoitti käsienheilutteluabstrakstin (“Tää olis tällanen tärkee osa aivoi, ja sitä pitäs tutkia tällai. No me vähän yritettiin ja siit tuli sellasii tuloksia, et asiat on erilaisia riippuen mistä niitä mittaa.”) Pomo kiittää, ja sitten yhdessä muistetaan että eihän se abstraktisubmissio oo aukin kuin vasta 24.4. alkaen.

Mikä on erittäin hyvä. Tulen kotiin ja vietän koko päivän peiton alla kuunnellen kissojen ja koirien ropinaa katolla (“There will be cats and dogs this afternoon”, sanoi Naoyo) ja välillä kattellen XBOXin mediacenterillä 46″ telkasta youtube-pätkiä.  

Joten, ehkä mä ehdin jopa tokenemaan tästä taudista ennenkuin rantaudun sinne kylmille tienoille:)

Sanottakoon se nyt vielä tässä niin että tiedetään: oon Euroopassapäin 13.4. – 7.5, mistä ajasta 19. – 24.4. Puolassa ja 27.4. – 1.5. Rukalla. Ja vaikka kampaajalle pääsenkin vasta tiistaina, pitänee sitä sen verran pitää kiinni perinteistä että tuossa lauantaina voisin olla virallisesti tavattavissa TinTinTangossa, vaikka jostain klo 17 alkaen – ellei nyt mulle kerrota että Tintti olis muuttunu Töölön pahimmaksi ja savuisimmaksi räkäläksi tai muuten ole vain kauhean huono valinta.

 Ja niille joiden mielestä tällainen puhe vastaanottojuhlallisuuksista on pömpöösiä – muistakaa että olen kuitenkin kuumeessa ja erinäisten japanilaisten lääkeaineiden vaikutuksen alaisena tätä kirjoittaessani:)

Too. Kjoo?

Joskus kannattaa siivota bookmarkkejaan.

Asensin tuossa jossain vaiheessa selaimeen sellaisen bookmarkkien synkkausjutun, ja sen tiimoilta sitten kävin lävitse kaikki änsataa linkkiä ja deletoin kaikki rikkimenneet. Tämän vuoksi tulin käyneeksi Suomen Japaninsuurlähetystön sivuilla, ja kun siellä nyt olin niin klikkasinpa sitä “Ajankohtaista”-linkkiä. 

Ja mitä sieltä paljastuikaan! Lordi kiertueella Japanissa! Eikä muuta kuin vieressä olevasta linkistä lippukauppaan ja lippuja ostamaan. Väliäkö sillä, etten ihan noita kaikkein kiihkeimpiä kyseisen tyylisuunnan fanittajia…  Olen muuten käynyt Japanissa asuessani varmasti useammassa suomalaisyhtyeen konsertissa kuin ikinä Suomessa.  

 

Ja tähän toisen pääsiäispäivän iltaan konsertti sopikin kuin nyrkki hattuun, ja kivaa oli. Vaikka vaikka… olin vähän kyllä aistivani, että esiintyjät ei olleet ihan tyytyväisiä yleisöön, ja pitkällisen rumpusooloilu-tauon aikana mieleeni ehti jo nousta kauhukuvat muinaisesta Gunnareiden jäähallikeikasta, jolloin rumpali yritti viihdyttää yleisöä sillä välin kun manageri yrittää houkutella Axl Rosea takaisin lavalle vaikka keikka ei ollut kai sen mielestä hyvä…  

Yleisö oli kuitenkin ihan mehuissaan – taas oli ilo katsella, kun japanilaisyleisö rokkaa ja osaa laulujen sanat (paljon paremmin kuin mä, mä en osaa muuta kuin sen yhen biisin kertosäkeistön. Tai oikeastaan kertosäkeistön sen osan, joka toistuu laulun nimessä). En oo kauhiasti Tokion heviskenessä liikkunut, mutta voisin epäillä että tässä oli jonkinlainen kulttuuriero nähtävissä; meidän lähellä oli ainakin kolme pukumiestä (yhdellä ainakin läppärisalkku jaloissaan) terhakkaasti etu – ja pikkusormia ilmassa heiluttaen; takanamme keski-ikäinen äiti n. 10-12 -vuotiaan tyttärensä kanssa, molemmat lauloivat kaikkien laulujen mukana vaikka tyttöä selkeästi jo nukutti; ja toisaalla tyyppi joka kovasti olis jorannut mutta selkeesti on jäänyt nukkuminen liian vähiin viime aikoina ja joraaminen muuttui nuokkumiseksi. (Kyllä, japanilainen sarariman osaa nukkua Ihan Missä Vaan.)

Useamman kerran joku sieltä lavalta yllytteli yleisöä taputtamaan käsiään tai huutamaan “hei, hei, hei” – ja kaikki innoissaan näin tekivät, mutta kun johtaja lopetti yllyttämisen ja ryhtyi esimerkiksi heiluttelemaan moottorisahan kaltaista tuotetta, yleisö hiljenee ja jää seuraamaan että mitä seuraavaksi tapahtuu. Ja vaikka lavalla oltiin maskit päällä, oli ne vähän pettyneen oloisia. Ehkä. Tai sitten se kuului show:hun.

Niin sekin vielä… siellä biisien välissä soitettiin sellaisia pitkähköjä englanninkielisiä puheita (you have been taken under control… as you are listening to this, all the exits are being blocked…) jotka arvatenkin meni valtaosalta yleisöä aivan ohi – kun ei se oikeasti ymmärrä englantia! 

Mutta, joka tapauksessa, selkeesti yleisö tykkäs, vaikka oli välillä vähän hämmentynyt kaikesta mitä lavalla tapahtui. Haado Rokku Hareruja:n jälkeen Roodi heitti yleisöön päässään pitämän hirviöhatun eikunsiis neljäntuulenlakin (iih! se oli kawaiii!!) joka katosi silmänräpäyksessä fanien joukkoon – ja ilmeisesti revittiin kappaleiksi. Tuossa ekassa kuvassa on kundi, jolla oli hatusta reunaosa; ajattelin että tämä fani olis suostunu jotain mielipidettä tai jotain sanomaan tai innostunu siitä että otetaan kuvia suomalaiseen verkkojulkaisuun, mutta se oli vaan ihan kauhean nolona eikä suostunu ees hymyilemään.

Sentään löytyi yleisön joukosta muutama reippaampi tyttö, jotka tässä lähettävät terveisiä Lordille:

 

Yatta!

Pääsiäisen kunniaksi minäkin harrastin henkistymistä – elikkäs, menin taas krampittamaan nilkkojani zen-temppelin lattialle. Nukutti ihan perhanasti, mutta pinnistelin ja olin pyytämättä apua pikkumunkilta ja sen selkäänantamiskepiltä – paikalla olevat ensikertalaiset sai melasta kukin useampaankin kertaan, ja ajattelin että pitäis olla ny vähän reippaampi. Sutraa kun luettiin niin jopa melkein parissa kohassa osasin kertosäkeistön osia (shiifuuraa shiifuuraa…), mutta älyllinen kykyni käsitellä asioita loppui sopivasti kun isomunkki aloitti teepöydässä juttujen kertomisen. Jotain se kertoi että kissoja ja koiria syntyy ja tää on ehkä hyvä tai huono. Ja jotain että se oli Shanghaissa ja jonkun temppelin ikivanha päämunkki söi tai ei syönyt illallista. Ja sitten, että joku kysyy että mikä on elämässä kaikkein hienointa, tunteita herättävää tai kiitollisuuden arvoista (käytti sanaa kansha, joka ehkä tarkoittaa jotain noista)? Ja vastaus oli, että kun sataa, se on sateenvarjo.

Lopuksi se kysyi että oisko jollakulla jotain kysyttävää. Muinoin kun siskoni oli pieni ja oltiin sen kanssa jollain kesäleirillä, sinne tuli poliisisetä kertomaan poliisin työstä. Tarinoituaan siinä aikansa, poliisi kysyi meiltä lapsilta, että olisko jollakulla jotain kysyttävää. Siskoni (2-3v) viittaa ja kysyy: “voiko sika saada lapsia?” (pisteet sille, joka tietää oikean vastauksen.)

Niin, kröhöm. Päämunkki kysyi sitten erityisesti ensikertalaisilta, että nanika shitsumon arimasenka, ja jatkoi sit että japanilaiset on just tällasii ettei ne kehtaa kysyä mitään. Jolloin minä pöhlö gaijin sit viittaan ja kysyn hyvin kehnosti muotoillulla lauseella, että mikä se on kun ennen istumista aina ulkona joku kolistelee jotain puukalikoita – munkki kiltisti selittää että sen nimi on XYZ (unohti jo), ja sen tarkoitus on ilmoittaa että aloitetaan ettei kenenkään tarttis ääneen sanoa että aloitetaan.  

Myöhemmin pukuhuoneessa tulevat ensikertalaistytöt kiittämään kun kysyin ku ne ei ollu kehdannu.

Mutta suurin saavutus oli vasta edessä. Niinkuin oon kertonut, aina kun olen poistumassa temppelistä, isomunkki hyökkää kimppuuni ja kysyy jotain esoteeristä mistä en saa mitään selvää. Edellisellä kerralla olin jo henkisesti valmistautunut siihen ja ladannut välimuistiin parhaimman sanavarastoni, mutta silti meni ohi. Tällä kertaa sitten päätin olla yrittämättä liikoja, ja sanoa vaikka englanniksi että sori nyt ei tajua.

Vaan oi ihme ja valaistus! Sidon kenkiä jalkaani, munkki kaavuissaan kahisee paikalle, katsoo tiukasti ja laukaisee kysymyksen – ja hei, mä ymmärsin mitä se kysyi!! Ja osasin jopa vastata!! Onks tää ny eka ratkaistu koan? Satori? Tarviiks mun enää syödä ruokaa?

Kysymys kuului: O-genki desu ka?

Vastaus: Hai. 

Voi vaivastus

Niin se vaan aika kuluu, ja ihan muutaman päivän päästä pitäs olla menossa lentokentälle ja Suomeen; vielä pitäis tehä ihan maahroton kasa kokeita, eli eipä ole aikaa viikolla kauhiasti pakkaamiseen. Niin että urheasti tänään jo kaivoin komerosta valtavan matkalaukun – vaan mitä ihmettä sinne laittaisi?

Sääkartat kertoo, että Helsingissä on ollut sellaisia +5 asteen maksimilämpötiloja. Mikä tarkoittaa mulle, että ottaisin mielelläni niskaani sen ihanan lammasnahkaturkin, jalkoihin villasäärystimet ja korviin asti kääriytyisin kaulaliinaan.

Epäilen, että tuossa asusteessa herättäisin kuitenkin ihan liikaa huvittuneisuutta jossain Aleksanterinkadulla…  

Suunnittelen siis, että en ota juuri mitään vaatteita mukaan, vaan aklimatisoiduttuani menen jonnekin missä helsinkiin sopivia suojavaatekerroksia myydään ja hankin sieltä ittelleni sopivan massaansulautuvan attiren.

Ei siinä mitään, on täälläkin ollu välillä kyllä ihan tolkuttoman kylmää; sakuroita ei oikeen iljenny paljoa ulkona katsella, ja hetkellisen lämpimämmän ajanjakson jälkeen palattiin taas tilanteeseen, jossa pitää käynnistää makuuhuoneen kolme lämmitintä puoleksi tunniksi, ennenkuin sinne peiton alle ylipäätään kykenee menemään.