Vaahdon alla

Sanottakoon nyt ihan alkuun – siltä varalta että se jotenkin tässä jää sanomatta tai välittymättä – että sukeltaminen yksinkertaisesti on parasta mitä ihminen voi harrastaa. Minäkin kaikenlaista säädän ja harrastelen, ja monista asioista kovastipaljon tykkäänkin ja toisinaan innostun vaahtoamaan – mutta ei, ei tän hienompaa oo. (Luin nimittäin tän juttuni uudestaan (kirjoitin jo eilen) ja meinasin jo heittää koko fileen mappi ööhön, niin valjulta ja lattealta kaikki sanallinen esitys vaikuttaa oikeaan kokemukseen verrattuna…)

Viimeksi pinnan alla tuli oltua Brasiliassa joskus vuonna 2001, hisashiburidesunee, joten luulis että olis jaksanut vähän etukäteen suunnitella tätäkin reissua kun ei niitä niin montaa vuosikymmeneen mahdu. Tyypillisesti kuitenkin suunnitteluun ei ollut sen enempää aikaa kuin maili uskolliselle matka-agentille että "ääk, pitäs päästä sukeltamaan, myy matka!" En edes katsonut kartasta tai netistä että missä se Zamami oikein on, ennenkuin ihan ennen lähtöä. Agentti kuitenkin sanoi että oli kysynyt sukeltavalta vaimoltaan että missä olis parasta, ja mikäs mä olin moista epäilemään.

Eikä ois kyllä kannattanutkaan epäillä. Täydellinen paratiisisaari (ilman nettiyhteyttä), jumalaisia hiekkarantoja (joilla ei vietetty aikaa) ja talojen pihoja koristaa palmut, okinawalaiset shiisa-koirapatsaat sekä sukelluspullot.

Asialliseen ad hoc-matkailuun sopivalla tavalla sukellusoperaattorikin tuli valittua harhailemalla pitkin kujia ja eksymällä Coral Divers-firman takapihalle. Ja sit ei kun veteen.

Siinähän oli se hisashiburi-faktori, se, että mua HIUKKASEN hermostutti syöksyä suoraan sukeltamaan, eihän sitä ihminen VOI mitenkään muistaa kaikkia tasapainonsäätelyjuttuja, ja mitäs jos mä kasaan laitteet väärin ja yhtäkkiä kaikki räjähtää, ja korvat varmasti lakkaa toimimasta sillä hetkellä kun ne kastuu… Sankariveljeni kuitenkin lupaili, että kun korvat kastuu niin kyllä homma alkaa sujua. Että älä sisko siinä riuhdo, liivit tyhjäks vaan ja alas.

Ensimmäinen puoli metriä veden alle – apua, korvat! 

Seuraavat 5 senttiä: jumankeuta tota maisemaa… ja tyhjennysnappi pohjaan. Korvat seuraa perässä, ja vaikka läähätän ensimmäisen viisiminuuttisen aikana järjettömän paljon ilmaa (keuhko kuvittelee että ilmaa pitäisi saada sisään ihan ilman töitä, laiska on hän), niin kohta jo murheet on niin kaukana etten jaksa hermostua vaikka sukellusopas johdattaa meidät ensitöikseen sokkeloisiin koralliluoliin.

(Vähemmän harrastuneille tiedoksi: yleensä ei ole tapana mennä luoliin tai minnekään missä ei ole vapaata pääsyä pintaan ilman että asiaa on nimenomaisesti harjoiteltu…)

Ja miksi hermostua, luolissa on kuitenkin katossa koloja joista kimmeltävän auringonvalonsäteissä tanssii kaloja, eikä tarvinnut kuin kerran vähän vetää hartioita lysyyn että mahtui kapeammasta kolosta läpi…

Tämän jälkeen oltiinkin sitten vedessä lähes jatkuvasti, taulukkorajoja silmällä pitäen mutta niistä pahemmin ahdistumatta. Koralleja, virtaa, luolia jotka pikemminkin oli katedraaleja (on se hyvä että osaa pestä maskinsa veden allakin, ei haittaa jos liikutuksenkyyneleet jää roikkumaan lasiin). Loputonta sinisyyttä, auringonvalossa loikoilua hiekalla 18 metrin syvyydessä. Kirkkaampaa vettä en oo nähnyt, en missään.

Veden kevyt paino tuntuu hyvältä, turvalliselta, kukaan EI soita sulle ikäviä uutisia sinne. Kaikki puhuu samaa kieltä, jonka muistan ilman ongelmia. Ei oo kiire, ei hermoilla –  hengitys kuin zen-istunnossa, tasainen, rauhallinen, syvä, hidas. Kaikki tapahtuu jotenkin hitaasti; ehkä huippukohtana vedenalaisen holvin pohjaan tuettu pullo, ja makaan painottomana kasvot kohti aurinkoa katsellen kuplia… minuuttitolkulla. Tyypit puhaltelee ilmarenkaita. Mä kellun pystysuorassa pää alaspäin ja kattelen kun kalat hoitelee bisneksiään.

Mikään ei kiristä (onni on kolmemillinen märkkäri joka istuu paremmin kuin oma ihonalainen rasvakerrokseni:) Ehkä oonkin uudestisyntynyt turska. Vain virtasukelluksella vaatii ruumiin liikuttaminen merkittävästi enemmän vaivaa kuin ajatus.

Hommaa ei laisinkaan heikentänyt se, että kyseisen sukellusfirman johtaja, Seiji Anno, "The Boss", on Japanin Jacques Cousteau, yli kymmenen tuhannen sukelluksen veteraani (500 – 700 sukellusta joka vuosi ainakin 35 vuotta… tyypillä on myös blogi:), joka vei meitä kahta ultrapro-ryhmänsä mukana kaikkein kauneimpiin ja salaisimpiin kohteisiinsa – kuulemma oli kovasti liikuttunut siitä kuinka kaksi sellaista junnua kuin me tykkää sukeltaa niiden kanssa. (Muah – mehän vaan oltiin järjettömän otettuja siitä että ne viitti pitää meitä mukanaan, vaikka ilmeisesti niistä kaikista oli oikeasti hassunhauskaa kattella meitä – vähän oli sama olo kuin silloin delfiinien kanssa snorkltessa). (Ja nää sano et me uidaan hyvin! Hyväme! Ilmaakin mä opin käyttämään luokkaa kymmenen litraa minuutissa vähemmän – samanlaisilla syvyyksillä – kuin ekalla dyykillä.)

Joka kerta kun aamulla herätyskello soi, teki mieli nukkua edes ihan vähän enemmän – mutta kun ylös ja alas pääsi, ei sieltä millään halua pois. Päivien kuluessa loppuun yritettiin vielä kiihdyttää tahtia käymällä kerran yösukeltamassa ja kasvattaen sukellusten kestoa tai syvyyttä (henk. koht. ennätykseni on nyt 28 metriä… tuossa kuvassa veljen kanssa ollaan siellä) (Samaisille vähemmän harrastuneille tiedoksi: yleensä ei myöskään ole tapana mennä yli 18 metrin syvyyteen ilman asiaankuuluvaa koulutusta.) YösukelluksellaValokiiloissa metrejä yläpuolellamme tilannetta tarkkaileva seepia kuin scifileffan kaupunkia uhkaava muukalaisUFO. Lopuksi, melkein tunnin uppeluksissa olon jälkeen, sammutetuin lyhdyin kohti pintaa vesi hohtaa vihreänä ilmakuplien hermostuttamasta planktonista.

Useammaltakin taholta kuuli väitettävän, että kyseisen saaren sukellusvedet on ainakin Japanin, jollei sitten koko maailman parhaita. Hiukan turistiepäystävällisiä tosin – englantia ymmärtäviä henkilöitä on turha saarelta etsiä, joten ilman kielitaitoista seuraa kyseiset saaret jää sukellusturistilta kokematta. Eipä mua haittaa, riittäpähän tilaa mulle enemmän…
ja tietysti, pitää lisätä tähän Yoen matkatoimiston ohjelmaan opastetut retket sukellusparatiisiin jossa Kaikki Muut ™ ei oo vielä käyny… (vink vink kaikki sukellusta harrastavat tuttavat – yksin on nimittäin vähän mälsää lähteä tuommoiseen reissuun…)

Niin on niitä vedenalaisia kuviakin tuolla, （ehkä saan aikaiseksi lisätä kommentteja niihin joskus, sekä lisätä niitä muutamia harvoja kuvia joita veden yläpuolelta on viitsinyt ottaa） ja nykivää, sekavaa videopätkää useitakin – en tiedä, voi olla että kuvat antaa vielä kalpeamman aavistuksen kuin sanat. Jumalaista oli. Paras sukelluskohde ikinä – ja mä olen kuitenkin kastautunut mm. Punaisessa meressä ja Karibialla. Olosuhteet loistavat ympäri vuoden (talvisin veden lämpö saattaa laskea +22:een, mutta silloin varmaan sydäntä lämmittää ihan eri tavalla kun alueelle saapuu mantarauskuja ja ryhävalaita.  

Toisaalta, mähän olen tunnettu vaahtoistumisesta ja kaikenlaisten hienojen päätösten tekemisestä – niinkuin nytkin, Ihan Varmana menen suorittamaan sen AOWD:n (niin ettei tartte selitellä et joo ei mul o turvaluokitusta mut kattokaany ku on näi mont kymment sukellust lokikirjassa ni viekää mut vaan sinne hylylle), ja Ihan Varmana ja Heti Kun On Varaa hankin ittelleni oman BC:n ni ei tarvi ihmetellä jos tasapaino on vähän hukas. Nähtäväksi jäänee – tosin sovin juuri kaverin kans treffit sukelluskauppaan, se tarttee jeesiä kamojenvalinnassa…. 😉

Voi elämä että oon onnekas että pääsen tekemään tuollaista! Ja vaikka töissä olis kuinka kurjaa, tuntuu siltä että jaksaa taas että saisi rahaa että pääsisi taas … Ja jos Okinawa alkaa kyllästyttää, karttaan vilkaisu kertoo että täältä löytyy läheltä (siis Tokiosta) Izu- ja Ogasawara-saaret, naapurikunnista Enoshimaa ja muuta,  ja verrattain läheltä sellaisiakin mainioita paikkoja kuin Bali, Sulawesi, Malediivit, Palau, Kiribati, Marshall-saaret – eikä sinne Galapagoksellekaan ole lainkaan yhtä pitkä matka kuin kotosuomesta. 

(Jokainen järkevä ihminen tietysti ymmärtää, että parempia kuvia ja videoita samoista kohteista on netti tulvillaan… digipokkari riittää vain tiettyyn rajaan asti (ehkä siihen rajaan että jollakulla olis joku halu nähdä nimenomaan Yoe ja sen Veli palloilemassa vedessä). Zamamin vesiä on kuvannut mm. 27000 tuntia veden alla viettänyt Ikuo Nakamura, joka totta kai on The Boss:n hyvä tuttava…) 

Kokkitaidot

Mun kesäoppilaani kokkasi eilen läksiäisbileisiinsä italialaista ruokaa. Vallan erinomaista pastaa, ja höysteenä tytön kotipihalla kasvaneista oliiveista itse tehtyä oliiviöljyä. Jälkiruoaksi piti olla tryffeleitä, mutta tyttö erehtyi laittamaan taikinaan voin sijasta juustoa. Kolmannenkaan maistamisen jälkeen en kykene määrittelemään miltä tulos maistuu.

(miten kukaan voi erehtyä voista ja juustosta?)

Läksiäisbileet jatkuivat sitten kai pidempään – koko junnujengi saapui tänään töihin puolenpäivän maissa kalmankalpeina. Jopa yleensä aina kaiken kestävä Teeneiti näyttää hiukan vähemmän hehkeältä kuin yleensä. Olipa hyvä että menin kotiin. 

Muinaismuistoja

Jarno laittoi nettiin valokuvia reissuistamme Andorraan ja Dominikaaniseen tasavaltaan – lähemmäs kymmenen vuoden takaa. Kattelin kuvia hämmentyneenä, oonko mä joskus ollut noin nuori, ja onko mulla oikeasti voinut olla noin pitkä ja vaalea tukka? (Katsokaa vapaasti mutta omalla vastuullanne, jotkut kuvat voivat järkyttää herkkämielisimpiä. Kukkamekkoja ja olkihattuja!)

Asiantuntijakommentti Styltä: "näytät ihan samalta nykyäänkin" – mutta hymy on kuulemma hyytynyt. Tiedän sen ittekki, että kameralle ei mun parane hymyillä ellei halua hyydyttää katsojia, mutta ilmeisesti olen ihan oikeasti, jossain tässä kaiken alla, lakannut hymyilemästä…

Ei hymyilytä, ei. Hetki sitten pamahti taas sähköpostilaatikkoon viesti yhteistyökumppanilta joka tiivistettynä kuuluu: "Ei onnistu."

Katselin tänään ensi kertaa eläissäni työtarjouksia lääkefirmoilta, vähän sellasella fiiliksellä kuin selailisi sielujen osto/myynti-palstaa eBayssa.

Lomaläg

Ilmeisesti olen jotenkin oppinut sellaiseen, että järjettömänhienot lomat ja matkat tapahtuu aina vähintään kymmenen aikavyöhykkeen toiselle puolelle. Mitään muuta selitystä en keksi tällä käsittämättömiin vuorokaudenaikoihin nukahteluun ja heräilyyn. Jollei sitten lasketa vain yksinkertaisesti uupumuksen piikkiin ja sen, että oli tapana vedellä iltapäivisin semmoisia mukavia nokosia samalla kun odotteli että veren kaasutilanne normalisoituu tarpeeksi seuraavaa paineilmaistusta ajatellen.

Yhtenä yönä tässä heräsin pimeässä enkä löytänyt syvyysmittaria. Tänä aamuna herään herätyskelloon – paniikki, en muista mihin lentokoneeseen/junaan/laivaan on sännättävä ja missä liput on – ah, ei tässä mitään, ihan vaan töihin on mentävä.

Töissä ei toistaiseksi ole maailma kaatunut niskaan, osittain varmaan sen vuoksi että ns. hankalia asioita ei ole ryhdytty käsittelemään. Aikaisin on sieltä päässyt pois, ja olen ehtinyt käymään läpi jo suurimman osan vedenalaisista kuvista (niinkuin tuon 15 metrin syvyydessä loikoilleen meritähden) niin että ehkä jo huomenna saan aikaiseksi raportin ainakin osasta lomaseikkailujamme.

Nyt kyllä voisi ensin vähän nukkua lisää… 

3000 kilometriä raiteilla

tuli sitten ajettua kahdessa päivässä, ja maksettua siitä erinäisten typeryyksien vuoksi lähes kaksinverroin. Viimeiseksi kävin saattamassa veljen Nagoyan turvatarkastusportille asti – ei niin ettäkö mies olis moista apua tarvinnut, mutta mielummin sitä myöhästyy montakin tuntia töistä kuin jättää väliin tilaisuus heittää läppää Frendeistä ja vangituista soittimista.

 

piih. On mul kyl maailman paras broidi.

 

Takaisin työpaikalle, officessa ei ole ketään. Innostus työntekoon ei kuitenkaan ole niin suuri ettäkö haluaisi mennä etsimään niitä ihmisiä labroista – ongelmia sieltä kuitenkin vain tulee vastaan.

Asiasta toiseen – mä kun en Aidosti tiedä jazzista enkä rumpujen soittamisesta, niin kysyä pitää: osaako Taiga oikeasti soittaa vai kuvittelenko vain? Törmättiin kyseiseen ekaluokkalaiseen rumpuihmeeseen Kiotossa joen rannalla; videota siitä olis tarjolla tässä (youtube) ja tässä (Vimeo; aika paljon parempi laatu – vielä kun oppisin embeddaamaan sen tähän movabletypeen…). 

(edit: vimeo vaatii näköjään Flash8:n – olikin liian hyvää ollakseen totta:) 

(edit 2: labrassa tuoksuu epäilyttävästi punaviiniltä ja portviiniltä ja viskiltä. Onko taas kaikki vaan bilettäny mun poissaollessani??) 

 

Ei o kiire

En tiedä maailman menosta mitään, onko jossain joku uusi Tero tai jotain. Nyt vain pitää kiirehtiä kentälle että pääsee lentämään paikasta d paikkaan e, mistä sitten luotijunalla paikkoihin f ja g ja välissä ehkä vielä joku ylimääräinen saari ja biitsi. Mähän saattaisin vaikka ruskettua tässä.

Ja eiku taas menoks

Muutaman tunnin päästä kohteena on siis Okinawan Kerama-saariston Zamami-saari. Opaskirjojen mukaan siellä on lähinnä "spectacular beaches and diving opportunities", eikä sitten paljon muuta.

Sukelluspapereita kasaan keräillessäni tulin ajatelleeksi, että en ole sitten vuoden 1998 kai sukeltanut ilman sukellustietokonetta – ja nyt se aarre on jossain Haagan vintin syövereissä! Hiukan hermostuttaa, tässähän saattaa joutua ihan itse kelloa katsomaan ja jotain pinta-aikoja laskemaan?

Vaan ehkä ei kannata nuolaista ennenkuin tipahtaa. Jostain kumminkin ilmaantuu taifuunit numerot 12-15 jotka pakottaa meidät viettämään koko viikon sisätiloissa margaritoja juoden. 

Kesäpäivä kartsalla (välistä)

Kun laiva vihdoin ja viimein köytettiin Tokion Takebashin laituriin, fiilis oli kyllä melkoisen juhlava. Ja kaikkien niiden friteerattujen saniaisten ja muiden perinteisten saaristolaisruokien täyttämän viikon jälkeen terminaalin kyljessä loistava Wendy’s kyltti toi lämpöä rintaan.
Mutta vaikka kotona onkin hyvä olla, loppujen lopuksi, eiköhän tuo reissu ollut kokonaisuudessaan ihan jees. Vähän kävi kalliiksi, ja broidin Hiroshima-retki tehdään – jos tehdään – hyvin lyhyessä muodossa päivää ennen paluulentoa suomeen.

Ja vaikka kotona on hyvä olla, tänään sännättiin kaupungille paahtumaan asvaltin loisteessa – ja huomisaamuna neljänmaissa saadaan taas isäntäillä ja hmetellä notta miten ehtiä puoli seitsemältä lähtevään koneeseen, niin että alkuiltapäivästä oltaisiin toisella paratiisisaarella kaukana etelässä.  

Aqua

Siitä on jonkin verran aikaa tosiaan, siitä kun vedessä oleminen oli melkein yhtä tavallista kuin pyöräily. Sen verran aikaa että kun tuossa jokin aika sitten ensi kertaa kävin testaamassa uimapukua vedessä, oli olo yhtä sulakka kuin jos kalalle olis annettu se fillari. Urheasti kävin kuitenkin päivittäin kokeilemassa, ja pikku hiljaa alkoi uimiseen tahti ja vauhti löytyä.

Sitten taas tuossa maanantaina, kun oltiin menossa katsomaan niitä dolfiineita, niin hiukkasen huolestutti että mitens minä pärjään. Märkäpukua päälle kiskoessani sitten jo alkoi jostain ydinjatkeen syövereistä nousemaan mielikuvia, ja kun lopulta uskalsi räpiköidä veneenlaidalta veteen ja katsoa kohti pohjaa –

Vettä. Vaikka olikin monimetrinen aallokko – tai jopa sen takia – ja vaikka päätähdet, ne delfiinit, pysyttelivät kauempana – vedestä ei halunnut tulla pois. Silti se vielä hylki jollain tapaa, kun en vaan sillä viisimillisellä märkäpuvulla päässyt Tyynenmeren suolaiseen mereen metriä syvemmäksi vaikka kuinka rehkin.

Kolme päivää sen jälkeen katselin jyrkänteeltä ja laiturilta merelle; mitään biitsiähän ei ole saarella jolla on noin pystysuoraan merestä nousevat kalliorannat, niin ei voinut edes varpaita kastella.

Tänään saatiin vielä uusi tilaisuus; aamukahdeksalta ystävällinen veneenomistajasetä ja reipas delfiinitutkijatyttö tarjosivat kyydin saaren toiselle puolelle, missä vesi tosiaankin oli lähes peilityyntä edelliseen verrattuna. Ja delfiinejä! Monta, monta – veneenväki sai lähestulkoon köyttää meitä jottei hypittäis suinpäin veteen. Lopulta kun sinne sitten pääsi ja näki delfiinit, niin unohtui kokonaan ongelmani veden alle pääsemisessä – sinne vaan. Eikä pintaan palaaminen kiinnosta enää lainkaan, veden alla liukuu sulavasti ja harmittavasti vaan välistä keuhkot on sitä mieltä että tarttee käydä vaihtamassa ilma.

Vaikka tää Mikurajiman pullonokkadelfiinilajike onkin hiukan muita pienempi, niin on ne aika isoja kuitenkin kun silmästä silmään katsotaan. Ja loppujen lopuksi aika pelottavan vahvoja – kerran meni pyrstö niin läheltä että teki mieli pitää maskista kii.

Mä olen vieläkin hiukan pihalla kokemuksesta; liitää nyt keskellä vettä niin että molemmin ohittaa noita suuria eläimiä, katsoo mua vähän ohi mennessään sillai et jaa tuollainen taas… yksi niistä kerran pysähtyi, kääntyi taaksepäin, kiersi ympäri ja jatkoi matkaa laiskalla pyrstönliikkeellä. Näin joitain poikasia ja lemmiskeleviä nuoria. Vanhan uroksen jolla oli tappeluissa arpeutunut leuka.

Joskus aikoinaan mulle kerrottiin, että jos kadulla viheltää, kaikki blondit kääntyy katsomaan. Tarkkana tyttönä opettelin (vaivalla, myönnän) olemaan reagoimatta viheltelyyn. Tänään sitten tunsin itseni hiukan hölmöksi kun en kääntynyt katsomaan taakseni viheltäjiä – joutuivat sitten ohittamaan mut alakautta, selkäeviä piti ihan varoa.

(Vedenalainen YT-pätkä; hiukan kehnolaatuiseksi kyllä se vetää uploadatut HIFIvideoni, harkinnassa siirtyminen käyttämään jotain muuta systeemiä. Toisaalta, hiukan vielä saan harjotella tuota kuvausta ennenkuin opin pitämään kameran tähdättynyä yhteen suuntaan samalla kun pyrin alas pinnasta ja tasaan painetta korvissa…) 

 

 

 

 

 

Saved

Vietin melkein koko yön levottomasti kieriskellen ja kuunnellen sään vaihteluita; viideltä tuli joku kuulutus, josta en saanut unisena mitään selvää, mutta ainakin tunnin jaksoin retrograadisesti pähkäillä että käyttivätkö he siinä jotain negaatiomuotoa (ei, mutta se ei kerro mitään, koska voidaan sanoa että laiva on peruutettu), oliko jotain kellonaikaa (ei, mutta saattoivat myös sanoa että laiva tulee ja sillä siisti), puhuivatko säästä (eivät, mutta ei sekään merkkaa mitään)… Uskallusta ei kuitenkaan riittänyt siihen että olisi metsästänyt ilmasta netinpätkän ja tarkistanut tilanteen.

Hiukan ennen kuutta kuulen ehkä hienoimman äänen vähään aikaan: laivan sumutorvi. Päästään pois, tänään jo!

(sitä ennen kuitenkin tapahtuu vielä kaikenlaista…)