Enpä tiennytkään taannoin blogin viimeisintä nimeä valitessani miten osuva se oli: tuntuu siltä, että pääasiassa blogaan taifuuneista ja muista luonnonmullistuksista. Vähän sama on tänäänkin – vaikken nyt suuremmin jaksa siitä itsestään kirjoittaa, tämän päivän työsuunnitelmat menivät sen sileän tien kun “Kompasu”-taifuunin vuoksi instituutin työntekijöitä käskettiin pysymään kotona. Ei niin ettäkö olisin edes töihin päässyt; ainoa saareltani maihin johtava meritie on suljettu liikenteeltä yli 50m/s puhaltavan tuulen takia.
Syytä huoleen ei kuitenkaan ole vaikka taivuunin keskus näyttäisi ennusteiden mukaan lipuvan melko täsmälleen taloni ylitse; yleensä nuo puhaltuvat tästä ylitse alle vuorokaudessa, ja jääkaapissani on ihan tarpeeksi ruokaa ja olutta selvitäkseni tästäkin koettelemuksesta. Aamulla raivasin pihamaani ojat siisteiksi kuivista lehdistä ja muusta veden kulkua haittaavasta roskasta, kasasin kallisarvoisen tilli-istutukseni ympärille betoniharkoista tuulensuojan ja siirsin auton etäämmälle (tunnetustu maanvyörymiä synnytävästä) rinteestä. Banaanipuu on kasvanut niin valtavaksi että sen pärjäämisestä ei enää tarvitse olla huolissaan. Kävin antamassa porkkanoita Hevoselle ja kattelin kylän äijien kanssa että kyllä se sen vaja tämän kestää.
Viikonloppuna oli kavereita tulossa käymään, saarifestareita katsomaan. Yritin antaa ajo-ohjeita, mutta teknologisesti pätevät ystäväni XKCD:tä seuraten vaatimalla vaativat vain osoitetta, tai oikeastaan vain Google-karttapistettä. En jaksanut vängätä vastaan ja selvittää että ihan oikeasti seuraatte vaan sitä yhtä tietä ja sit käännytte siitä vasemmalle… pari tuntia myöhemmin tuttavani alkavat soitella, väittävät olevansa perillä.
Menen ulos, missään ei näy ketään. “Tässä on tällainen vanha talo jossa on harmaa katto, ja tuollainen betonimuuri. Tän pitäis olla ihan sun talon vieressä, kerrotko ohjeet perille?”
(Niille, jotka eivät vielä ole täällä käyneet: saareni taloista 99% on vanhoja, harmaakattoisia rakennuksia joiden ympärillä on betonimuuri). Ehdotan ystävilleni että tööttäisivät auton torvea niin kuulen heidät jos he ovat lähellä; ehdotus ignoroidaan ja sen sijaan aletaan ajamaan iPhonen GPSn avulla suuntaan jonka pitäisi olla oikea. Vähän ajan päästä ilmoitetaan että nyt ihan varmasti ollaan perillä, tässä on kyltti jossa lukee XYZ (kyseessä oli vaalimainos joita on ihan joka ainoassa pylväässä), ja talo joka näyttää siltä kuin siellä olisi jokin työpaja, näkyy olevan maalaistyökaluja pihalla.
Vastaavanlaista keskustelua käydään jonkun aikaa, ystäväni alkaa selkeästi hermostua, yritän kysyä että mitä kautta he ajoivat paikalle – kenties tulivat jyrkkää punaiseksi maalattua tietä ylös? Eivät tiedä, seurasivat iPhone4:n ohjeita. Ollaan lähellä jo tilannetta jossa autossa syntyy ilmiriita, kun kuulen jonkun mainitsevan jotain tyyliin “eikä täällä ole mitään muuta kuin tuo aasi”.
HETKINEN! Keskeytän. Näettekö aasin? Joo, mutisevat, tai aasin takamuksen. Mainiota mainiota, sanon, ja pyydän tarkistamaan näkyykö kanoja.
“Kanoja? ei kai…” -“Katsokaa tarkasti, kanat on pienempiä kuin aasi mutta niitä saattaa olla ympärillä”… “Ei, täällä ei oo mitään prkleen kanoja”.
“No hyvä. Kääntykää 180 astetta. Näettekö ison valkoisen talon rinteessä?” (joo) “Ajakaa sen ohi, kääntykää oikealle rinteeseen, niin pääsette perille.”
Hetken päässä pihassani on autollinen varsin hikisiä, janoisia mutta huojentuneita teknologisteja. iPhone oli jostain syystä yrittänyt ohjastaa seuruetta naapurikylään, emme mainitse asiasta sen enempää.
—
Viikonloppuna oli taas saareni perinteinen Naagusku Yuusuzumidai, eli, Miyagi-saaren illanviilennysfestivaali, jossa kuten perinteeksi on muodostumassa allekirjoittanut soitteli lavalla (naapuriporukan kera) sanshinia ja jäi Miruku-jumalan siunaamattomaksi. Kuten tavallista, vieraani joutuivat kylänväen erityishuomion kohteeksi ja päätyivät tanssimaan humaltuneiden setien kera. Kuten tavallista, ruokaa ja juomaa riitti, ja aamukolmeen tuli istuttua kuistillani oluen, pikkusyötävän ja sanshinin kera.
Seuraan liittyi myös kylän eisaa-tanssin taitavimpiin kuuluva yuta (miespuolinen noita) nimeltä Kaz (tai jotain… ei näistä uchinaa-nimistä ota selvää); Kaz oli siitä kiva, että ei ollut aivan tolkuttoman humalassa; sillä oli suurin osa hampaista suussa (mikä tekee ääntämyksestä selkeämpää); ja mikä tärkeintä, suurimman osan ajasta hän puhui ihan siististi japania ja vasta ihan lopussa vaipui Uchinaan puolelle.
“Uskotteko te aaveisiin?” Kaz kysyy. Hiukan vaivautuneina sanomme että emme ole nähneet aaveita. Kaz hymyilee, nyökyttelee päätään ja sanoo näkevänsä aaveita. Useinkinko? Kysymme. “Jatkuvasti. Tällä saarella on paljon, paljon aaveita. Tässäkin, juuri nyt. Me kaminchuu emme kerro siitä teille, koska teitä pelottaisi muuten kovasti.”
Puhuttiin eisaa-tanssin historiasta ja siitä, miten Kazin mukaan Okinawan länsirannalla ei varsinaista tanssiperinnettä ole lainkaan, vaan kaikki on tuotu sinne täältä itärannikolta; siitä, miten todellinen eisaa-tanssi vaatii keholta niin paljon että nykyään harvemmat nuoret viitsivät sitä tosissaan tehä. Vierasporukkani miehet laitettiin tekemään tanssiharjoitteita (joissa he epäonnistuivat surkeasti), henkiä tai auroja tai jotain luettiin, ja puhuttiin sanshinien merkityksestä Okinawalle.
“Pitää olla ainakin kaksi soitinta talossa. Toinen on kaunis, tyylikäs, asetetaan huoneessa koristeellisesti näkyville. Sillä soitetaan vieraille, se otetaan mukaan festivaaleille. Siihen laitetaan muovinen käärmejäljitelmänahka, koska sen ei haluta menevän rikki.
Se toinen sanshin pidetään takahuoneessa. Ei näytetä vieraille, ei viedä sitä ulos näytille. Siinä on aito käärmeennahka, ja sillä soitetaan kun ollaan yksin, kotona, läheisimpien kanssa; kun kuu paistaa ja sydän soi.”
—
Tuuli nousee; vaikka vielä ei näytä juuri miltään, meren kumea murina pitää mielessä sen, mitä on tulossa. Äsken kuulutettiin että kaikki rantatiet on nyt suljettu, ja ihmisiä kehotetaan pysymään poissa alavilta mailta.
Täydellinen päivä loikoiluun, kahvin nauttimiseen ja sanshinin soittamiseen.