Koralli, saari, tuuli

Enpä tiennytkään taannoin blogin viimeisintä nimeä valitessani miten osuva se oli: tuntuu siltä, että pääasiassa blogaan taifuuneista ja muista luonnonmullistuksista. Vähän sama on tänäänkin – vaikken nyt suuremmin jaksa siitä itsestään kirjoittaa, tämän päivän työsuunnitelmat menivät sen sileän tien kun “Kompasu”-taifuunin vuoksi instituutin työntekijöitä käskettiin pysymään kotona. Ei niin ettäkö olisin edes töihin päässyt; ainoa saareltani maihin johtava meritie on suljettu liikenteeltä yli 50m/s puhaltavan tuulen takia.

Syytä huoleen ei kuitenkaan ole vaikka taivuunin keskus näyttäisi ennusteiden mukaan lipuvan melko täsmälleen taloni ylitse; yleensä nuo puhaltuvat tästä ylitse alle vuorokaudessa, ja jääkaapissani on ihan tarpeeksi ruokaa ja olutta selvitäkseni tästäkin koettelemuksesta. Aamulla raivasin pihamaani ojat siisteiksi kuivista lehdistä ja muusta veden kulkua haittaavasta roskasta, kasasin kallisarvoisen tilli-istutukseni ympärille betoniharkoista tuulensuojan ja siirsin auton etäämmälle (tunnetustu maanvyörymiä synnytävästä) rinteestä. Banaanipuu on kasvanut niin valtavaksi että sen pärjäämisestä ei enää tarvitse olla huolissaan. Kävin antamassa porkkanoita Hevoselle ja kattelin kylän äijien kanssa että kyllä se sen vaja tämän kestää.

Viikonloppuna oli kavereita tulossa käymään, saarifestareita katsomaan. Yritin antaa ajo-ohjeita, mutta teknologisesti pätevät ystäväni XKCD:tä seuraten vaatimalla vaativat vain osoitetta, tai oikeastaan vain Google-karttapistettä. En jaksanut vängätä vastaan ja selvittää että ihan oikeasti seuraatte vaan sitä yhtä tietä ja sit käännytte siitä vasemmalle… pari tuntia myöhemmin tuttavani alkavat soitella, väittävät olevansa perillä.

Menen ulos, missään ei näy ketään. “Tässä on tällainen vanha talo jossa on harmaa katto, ja tuollainen betonimuuri. Tän pitäis olla ihan sun talon vieressä, kerrotko ohjeet perille?”

(Niille, jotka eivät vielä ole täällä käyneet: saareni taloista 99% on vanhoja, harmaakattoisia rakennuksia joiden ympärillä on betonimuuri). Ehdotan ystävilleni että tööttäisivät auton torvea niin kuulen heidät jos he ovat lähellä; ehdotus ignoroidaan ja sen sijaan aletaan ajamaan iPhonen GPSn avulla suuntaan jonka pitäisi olla oikea. Vähän ajan päästä ilmoitetaan että nyt ihan varmasti ollaan perillä, tässä on kyltti jossa lukee XYZ (kyseessä oli vaalimainos joita on ihan joka ainoassa pylväässä), ja talo joka näyttää siltä kuin siellä olisi jokin työpaja, näkyy olevan maalaistyökaluja pihalla.

Vastaavanlaista keskustelua käydään jonkun aikaa, ystäväni alkaa selkeästi hermostua, yritän kysyä että mitä kautta he ajoivat paikalle – kenties tulivat jyrkkää punaiseksi maalattua tietä ylös? Eivät tiedä, seurasivat iPhone4:n ohjeita. Ollaan lähellä jo tilannetta jossa autossa syntyy ilmiriita, kun kuulen jonkun mainitsevan jotain tyyliin “eikä täällä ole mitään muuta kuin tuo aasi”.

HETKINEN! Keskeytän. Näettekö aasin? Joo, mutisevat, tai aasin takamuksen. Mainiota mainiota, sanon, ja pyydän tarkistamaan näkyykö kanoja.

“Kanoja? ei kai…”  -“Katsokaa tarkasti, kanat on pienempiä kuin aasi mutta niitä saattaa olla ympärillä”… “Ei, täällä ei oo mitään prkleen kanoja”.

“No hyvä. Kääntykää 180 astetta. Näettekö ison valkoisen talon rinteessä?” (joo) “Ajakaa sen ohi, kääntykää oikealle rinteeseen, niin pääsette perille.”

Hetken päässä pihassani on autollinen varsin hikisiä, janoisia mutta huojentuneita teknologisteja. iPhone oli jostain syystä yrittänyt ohjastaa seuruetta naapurikylään, emme mainitse asiasta sen enempää.

Viikonloppuna oli taas saareni perinteinen Naagusku Yuusuzumidai, eli, Miyagi-saaren illanviilennysfestivaali, jossa kuten perinteeksi on muodostumassa allekirjoittanut soitteli lavalla (naapuriporukan kera) sanshinia ja jäi Miruku-jumalan siunaamattomaksi. Kuten tavallista, vieraani joutuivat kylänväen erityishuomion kohteeksi ja päätyivät tanssimaan humaltuneiden setien kera. Kuten tavallista, ruokaa ja juomaa riitti, ja aamukolmeen tuli istuttua kuistillani oluen, pikkusyötävän ja sanshinin kera.

Seuraan liittyi myös kylän eisaa-tanssin taitavimpiin kuuluva yuta (miespuolinen noita) nimeltä Kaz (tai jotain… ei näistä uchinaa-nimistä ota selvää); Kaz oli siitä kiva, että ei ollut aivan tolkuttoman humalassa; sillä oli suurin osa hampaista suussa (mikä tekee ääntämyksestä selkeämpää); ja mikä tärkeintä, suurimman osan ajasta hän puhui ihan siististi japania ja vasta ihan lopussa vaipui Uchinaan puolelle.

“Uskotteko te aaveisiin?” Kaz kysyy. Hiukan vaivautuneina sanomme että emme ole nähneet aaveita. Kaz hymyilee, nyökyttelee päätään ja sanoo näkevänsä aaveita. Useinkinko? Kysymme. “Jatkuvasti. Tällä saarella on paljon, paljon aaveita. Tässäkin, juuri nyt. Me kaminchuu emme kerro siitä teille, koska teitä pelottaisi muuten kovasti.”

Puhuttiin eisaa-tanssin historiasta ja siitä, miten Kazin mukaan Okinawan länsirannalla ei varsinaista tanssiperinnettä ole lainkaan, vaan kaikki on tuotu sinne täältä itärannikolta; siitä, miten todellinen eisaa-tanssi vaatii keholta niin paljon että nykyään harvemmat nuoret viitsivät sitä tosissaan tehä. Vierasporukkani miehet laitettiin tekemään tanssiharjoitteita (joissa he epäonnistuivat surkeasti), henkiä tai auroja tai jotain luettiin, ja puhuttiin sanshinien merkityksestä Okinawalle.

“Pitää olla ainakin kaksi soitinta talossa. Toinen on kaunis, tyylikäs, asetetaan huoneessa koristeellisesti näkyville. Sillä soitetaan vieraille, se otetaan mukaan festivaaleille. Siihen laitetaan muovinen käärmejäljitelmänahka, koska sen ei haluta menevän rikki.

Se toinen sanshin pidetään takahuoneessa. Ei näytetä vieraille, ei viedä sitä ulos näytille. Siinä on aito käärmeennahka, ja sillä soitetaan kun ollaan yksin, kotona, läheisimpien kanssa; kun kuu paistaa ja sydän soi.”

Tuuli nousee; vaikka vielä ei näytä juuri miltään, meren kumea murina pitää mielessä sen, mitä on tulossa. Äsken kuulutettiin että kaikki rantatiet on nyt suljettu, ja ihmisiä kehotetaan pysymään poissa alavilta mailta.

Täydellinen päivä loikoiluun, kahvin nauttimiseen ja sanshinin soittamiseen.

Advertisements

Valituksen aihetta

On se niin väärin! On se niin väärin!

Rakkaat ystäväni Z ja R saapuivat hyvin ansaitulleen lomalle paratiisisaarelleni, ja eikös sitten vaan päälle iske taifuuni. Eikä edes oikeasti iske niin että voisivat kehuskella selvinneensä ihan oikeasta myrskystä, vaan sen verran että vaikka snorklaamaan pääseekin, vesi on puuroa ja näkyvyyttä alta pari metriä.

Samainen myräkkä pisti taas osan maantiedettäni uusiksi, kun saareni valtaväylä, mutkainen jyrkänteitä nuoleva tie jäi mutavyöryn alle. Meh. Maisemareitti on poissa käytöstä “toistaiseksi”, ja sen sijaan pitää ajaa ikävästi ylängön peltojen poikki. Vielä kuulin kyläläisiltä että puhetta on, että luovuttaisiin koko ajatuksesta yrittää pitää tiet kiinni vuorenseinässä ja sen sijaan ihan suosiolla rakennettas silta mereen. Samat naapurit toi pari mangoa ja meloninlohkon, vieraille nääs.

Porkkanat on kortilla. Lähimarketista löytyi ainostaan pari pussia luomuporkkanoita. Ostin ne kaikki. Saaren heppa näytti nälkäiseltä. Syököhän hevoset daikonia vai saako ne niistä vatsavaivoja?

Kovasti pitää taas opiskella sanshinin soittoa. Osaan lukea nuotteja jo, mutta nykyään se ei riitä: pitäis myös seistä, ja laulaa, ja ymmärtää vielä mitä papat puhuu. Japaniahan mä ymmärrän jo melko sujuvasti, mutta en tosiaankaan noiden paikallisten äijien okinawaa. Kun ne tulee jotain selittämään, ja mä mä katon hölmistyneenä että häh, niin eivät ne edes ymmärrä puhua japania mulle kun vaan alkavat viuhtoa käsillään. “ofu! ofu! O-Fu!” … kun tajuan mistä on kyse, kiristelen hampaitani, ettekö ois voinu vaan nätisti sanoa että “eakon o keshite kudasai”.

Okinawa = maailman napa

Piirsin huvikseni kartalle viimeaikojen reissaamiset. Jotenkin vaikuttaa siltä, että mun pitäis lähteä käymään pohjois-Siperiassa. Ihan vaan tasapainon vuoksi.

Paluumatka viimeisimmältä reissulta oli omallanikin mittapuulla mallia rankka. Erinäisten hallinnollisten kiemuroiden vuoksi jouduin palaamaan Princetonin vierailultani reittiä Newark-Memphis-San Antonio-Detroit-Narita-Naha; aikaa kului epämääräisten laskelmieni mukaan 44 tuntia. Tulin tuhranneeksi kaikki mahdolliset hyvät karmani mitä tulee matkustuksen onnistumiseen: matkatavarat ei kadonneet, yksikään lentokoneenvaihto ei mennyt pilalle vaikka monet oli vähän aikataulutettu tiukoille; enkä tainnut saada veritulppaakaan. Jossain vaiheessa oli oma tajunta vähän hukassa, hallusinoin useampaan otteeseen jo olevani kotona, ja kotiin palattuani olin unohtanut (oikeasti!) että tiistain jälkeen tulee keskiviikko eikä torstai. (yhden lentokenttähotellihuoneen olin näppärästi varannut ensi kuulle, mutta onneksi tämä ei ollut ongelma.)

Tiistai meni koomatessa, tänään (keskiviikkona!) suoriuduin työpaikalle mutta aivoni ovat edelleen jossain tullistarkastuksessa, joten olkoon tämän päivän aikaansaannos sitten matkaraportti.

Teksasissa ei olekaan välttämättä joka paikassa ihan kamalaa ja teksasilaista! Ihmetys. Komputaationaaliset neurotieteilijät (joiden sisäpiirikonferenssista oli kyse) oli varsin mukavaa porukkaa, ja satapäisestä konferenssikunnasta löytyi muutama uusi jäsen pieneen mutta sitäkin inspiroituneeseen pikkuaivo-sielunveljistöömme. Olin pelännyt olevani kauheassa altavastaajan asemassa kun en itse suuremmin noita aivoja laskennallisesti mallinna vaan ihan vanhanaikaisesti tökin niihin erilaisia antureita ja mittailen notta mites aivot toimii – vaan olikin niin, että tyypit olivat aivan mehuissaan kun paikalla oli joku joka tietää miltä aivotoiminta näyttää ihan luonnossa.

(Sivuhuomio: voi herramunjee sentään miten lahjakkaita ja säkenöiviä grad studentteja maailmalta löytyy!) Taas sovittiin sata ja tuhat kollaboraatiota samalla kun juotiin margaritoja ja tanssittiin jossain Aivan Käsittämättömässä Lehmipoikabaarissa (mental note: seuraavan kerran kun tuntuu siltä että joku suhtautuu suhun nuivasti tiedekentällä, mene sen kanssa baariin tanssimaan – seuraavana aamuna isojenkin poikien on vaikea nyrpistellä kun olet nähnyt ne estottomasti joraamassa 🙂  Myös rikkoo jäätä sopivasti se, kun pienessä sievässä istutaan Tärkeiden Tyyppien kanssa jonkun tuhatta ja sataa kaahaavan pickup-truckin takalavalla ja jaloissa pyörii läjä sähkökitaroita ja vahvistimia.

Konferenssin viimeisten päivien workshopit oli parasta antia sitten … no, heinäkuisen Amsterdamin reissun workshoppien … no, enivei. Pikkuaivomallinnus-workshopin päättökeskustelussa tultiin taas siihen tulokseen että voisko joku antaa tolle punatukkaiselle jotain rahaa tai oman labran niin et se vois ottaa selville nää asiat mitä me tarvitaan että voidaan mitenkään mallintaa näitä juttuja. Nolotti moinen huomio ihan.

Princeton

Princeton

Viimeisen päivän workshoppi oli sellainen missä laitettiin tohtorit ja professorit istumaan puhallettuihin ilmarenkaisiin ja kelluttiin jokea alas samalla kun keskusteltiin koko komputaationaalisen alan tulevaisuudesta. Harmillisesti jouduin kuitenkin skippaamaan sen, ja siirtymään käytännössä suoraan edellisillan baarikierrokselta Dallasin kautta Newarkiin ja sieltä muutamalla junalla Princetoniin pitämään puhetta. Josta en sitten sen enempää haluaisi puhua – joskus tulee elämässä näitä Maailman Huonoimpia Kokemuksia, oikeasti en väittelyni jälkeen ole mitään noin huonoa pitänyt, toivoin kovasti että maa olisi niellyt siltä paikalta.

Jostain kumman syystä katapultti ei kuitenkaan viskannut mua mereen, vaan vietin loppuajan mukavassa seurassa syöden ja juoden, ja kun juna lähti viemään mua poispäin niin oli käynyt niin että Merkittävä Tutkija ko. lafkasta kovasti oli yrittänyt vakuuttaa mua siitä, että mun pitäis lähteä Okinawalta ja tulla sinne töihin. Lupasi kaikenlaista siistiä eikä tarvis itse maksaa omaa palkkaakaan, ja kaupan päälle:

“Jos tuut meille töihin niin lupaan järkkää sulle illallisen XKCD:n piirtäjän kanssa. Kelpaisko?”

Mitähän tuohon sanois. En sanonut tai luvannut mitään, oli nääs pitkän aikaa ollut jo sellainen olo että ainoa mistä piittaan on päästä kotiin ja nukkumaan. (Mental note 2: älä ikinä lennä enää jenkkeihin Deltalla. USAn sisäisillä lennoilla Deltalla on monissa koneissa vallan mainion nopsakka WiFi, mutta interkontinentaalilennot tuo elävästi mieleen 90-luvun alkupuolen… )

Uskomattoman pitkältä vaikuttaneen ajan kuluttua pääsinkin kotiin; naapurintäti oli ystävällisesti käynyt tuulettamassa taloani poissaollessani, niin ei ollut edes valtaisan tunkkaista tai homeista mikään. Oma nuhjuinen futon, gekot nauraa katonrajassa ja ikkunan takana tuhat ääntä viidakosta ja aamulla käsinjauhettua kahvia. Kylän äijät korjaamassa (viimein) maanvyöryä pihaltani, ja kun vähän voivottelin jälleen kerran villiintynyttä pihaheinikkoani, ne sanoi että annas ku me laitetaan se matalaksi. Postitäti toi pari pakettia (postissa tiedettiin että olen matkoilla tämän ajan, niin että eivät edes yrittäneet tuoda niitä aiemmin). Postipaketissa oli uudet ihq-ihanat juoksu-vibramit (Vibran Fivefingers Bikila; ovat muuten mun viidennet VFF:t…), joita piti toki päästä meritielle heti testaamaan. Pimeä, suora ja hiljainen tie, molemmilla puolilla hiljainen valtameri.

Bikila!

Bikila!

Eli taas tätä. Kaikkea tulee nähtyä maailmalla, mutta Okinawalla on vaan ihan maailman parasta. Sydäntä vääntää ajatus siitä, että täältä ehkä pitää lähteä: labranjohtajanpaikkahakemuksen laitoin toki menemään – lupasin yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista ja lisäksi vielä oisin halpa ja kiva, mutta äärimmäisen epätodennäköistä on, että moinen mulle suotaisiin ihan pelkän japaninpuhumisen ja hiustenvärin perusteella. Ja jos sitä en saa, en löydä yhtään järkisyytä jonka varjolla mun olis mahdollista sanoa “EI” Princetonille. (Sivunmennen sanoen, en ole ihan täysin varma ko. paikasta edelleenkään: jotenkin tuntuu epäilyttävältä että labralla on paljon rahaa ja kaikki lelut, eikä niillä ole sataa mua huomattavasti parempaa hakijaa jonossa…. )

Annan kuitenkin itselleni vähän lomaa tästä kaikesta; huomenissa Z&R saapuu piristämään eloa, ja elokuun päätehtävä on keskittyä työstämään Löydy-kirjaa Tuijan kanssa. Kirjan teemana on verkostoituminen ja itsensä “brändääminen” sosiaalimedian työkalujen avulla – aihe, joka on varsin tärkeä myös tällaisille tavallisille tiedehyypiöille. Tai erityisesti sellaisille, jotka eivät elä ja vaikuta Suurissa Ytimissä (lue: USA:ssa tai Euroopan huippukeskuksissa.) (Okinawa on äärimmäisen kaukana niistä, toim.huom.) Olen myös tiukassa typpinarkoosin puutteessa – tavoitteena on päästä viettämään mahdollisimman iso osa elo – ja syyskuusta veden alla.

Kyllä tää tästä vielä. Jotenkin.

Taisi muuten olla taas uusi ennätys sarjassa “epäkoherentit blogimerkinnät.”