Aaltoja paratiisissa

Best things in life R free, a photo by marylkayoe on Flickr.

Aamulla varhain kun aurinko nousee ja kuivattaa ulos pihan korallihiekalle kannettua futonia, portilla tööttää pahainen kei-truck. Naapurini, Saato, hymyilee tai nauraa, Yoe, daijoubu? ootko nukkunut tarpeeksi?

Ei voi muuta kuin hymyillä vaikka takana on nelisen tuntia sulkusilmiä, palasin aamuyön puolelle venyneistä illanistujaisista okinawan hipsteripuolelta – bileistä, joissa okinawan pää-tv-aseman tuottajat ja työttömät yhtälailla olivat tulleet siihen tulokseen että aamulla aallot ovat ns. oikein. Ja se nyt vaan on niin että pitää Yoe saada laudan päälle. Eli ei muuta kun pakataan Yoe kei-truckin takaosaan lautojen ja märkäpukujen sekaan ja körötellään alas rantaan sivubiitsille. Viidakkotien reunassa on monia pikkuautoja, hymyleviä ihmisiä suojakertoinraidat naamassa. Huomaan että olen tavannut niistä tavalla tai toisella melkein puolet.

Pelottaako? Saato kysyy. Ei tarvitse pelätä, Saato sanoo että isänsä luut ovat tässä meressä. Varmasti suojelee Yoeakin.

Sisäsyntyisille peloille tekee hyvää se kun katsoo päälle kaatuvaa kaksi-kolmimetristä (paha sanoa tarkemmin, mutta korkeampi kuin kaksi surffaria yhteensä) aaltoa silmiin. Pitkälauta on kuin juna, kun se nappaa aallosta niin siinä ei auta muu kuin pitää kiinni ja kiljua jos uskaltaa kun koko maailma on pelkkää vaahtoa. Merelle on rannasta parisataa metriä uintia, ja siellä istuu erinäisten lautojen päällä kymmeniä ihmisiä. Aurinkoa on mahtavan paljon ja kun se paistaa matalalta aallon läpi niin voi pojat siinä on kuulkaa sinisyyttä.

Saato ja Aya syöksyvät pidemmälle isojen aaltojen luo ja Yoe jää matalampiin harjoittelemaan. Yksinäistä ei ehdi olla – joka kerta kun kaadun, paikalle kaahaa jostain joku paikallinen tarkistamaan etten ole lyönyt itseäni hajalle riuttaan. Välillä pitää huilata, huomaan että hyvin voi maata laudalla ja sulkea silmät ja nukkua vähän aikaa kunhan ei ole siinä kohdassa missä aalto tulee päälle. (On hiukan eri fiilis tässä kuin Chibassa, jossa veden läpi ei näkynyt edes matala hiekkapohja, kun laudalla lepäillessä näkee pohjan korallit ja kalat kirkkaasti).  Saato brassailee surffaamalla yhden jalan jooga-asennoissa (shortboardilla), tavallisesti kovin vaatimaton Aya on aaltotanssilattian smoothi kuningatar ja muut lokaalit pomppivat tyrskyissä kuin toiset lumilautarampeissa. Mikäs siinä on näytöstä katsellessa.

Kyl määkin pari kertaa pääsin seisomaan, mutta tärkeämpää oli säteily ei Fukushiman reaktorinjäänteitä, vaan uskomaton määrä auringonvaloa ja hymyä. Lopulta kun Yoen käsivarsista loppuu voimat, Saato antaa mulle pideltäväksi lautahihnansa ja kroolaa maihin. Kannetaan laudat autolle. Yoe on niin väsynyt ettei jaksa edes seisoa, mutta joku kaataa kanisterista puhdasta vettä päälle. Hyvää tekee. Aya kiipeää tienvieren puista kuwa-hedelmiä syötäväksi. Körötellään takaisin Saaton talolle, jaetaan yksi snickers-patukka, ja varjolämmin Guinness-olut. Herätessäni riippumatossa myöhemmin iltapäivällä huomaan jonkun peitelleen mut kahdella käsintehdyllä huovalla.

—

Huomenna menen pois. Tulen takaisin vielä, mutta matkan tarkoituksena on järjestää elämä Muualla. Myin auton tänään. Lyhyen tähtäimen lähtömurheutta helpottaa se, että talooni tulee poissaoloni ajaksi (ja ehkä pidemmäksikin aikaa, itsehän en tarvitse näin paljon tilaa ja voin hyvin bunkata loppuaikani täällä vaikka toimistonsohvalla) asumaan perhe, jonka viimeaikaiset kokemukset aalloista ovat hiukan toisenlaisia: T, ikää 27v, kalastaja. Vaimo 24v, 7kk raskaana. Pikkusisar, 20v.

Eräs uutisissakin mainittu aalto vei heiltä veneen, talon, osan perheestä ja ystävistä ja aivan kaiken irtaimen omaisuuden Sendain eteläpuolelta.

Shamaanin neuvo

Way

Originally uploaded by marylkayoe

Taas näitä että pitää äkkiä kirjoittaa kun ajatus on tuoreena mielessä.

Yoen tunteville ei ehkä tule yllätyksenä se, että kovasti on viime aikoina surkuteltu, valitettu, itketty ja voivoteltu kamalaa kohtaloa kun joutuu ihkujapanista ja paratiisisaarelta poistumaan, ihan noin niinku työn takia. Pitää jättää banaanipuu ja kolhiintuneet korallirannat ja awamoria kittaavat paikalliset deekusedät sanshin-rämpyttimineen. Taakse jää instituutin läheinen tiedeporukka, se, jonka kanssa on väkisten yritetty pysyä hereillä tyhjentyneiden kaljakassien, kitaroiden ja seinälle soljuvien diffuusioyhtälöuden kanssa, ja joiden jääkaapeille ja suihkuihin mennään lupia kyselemättä. Puhumattakaan niistä oikeasti kipeistä jutuista. On se vaan niin väärin.

Ameriikassa on varmasti ihan kamalaa. Ihmiset on isoja ja kovaäänisiä ja pitää varmaan opetella laittamaan auton ovi lukkoon yöksi. Epäilen että katsovat kieroon jos siellä Princetonin bulevardeilla kävelen paljain jaloin – tai vielä pahempaa – crocseissa. Ja älköön herrajumala kukaan tulko selvittämään mulle mittanauhan kera että tarkalleen kuinka pitkä matka sieltä on meren ääreen, saatikka sitten sellaisen meren ääreen että sinne viitsisi sukelluslaitteitaan kastaa.

Ei tätä surkua ole tietenkään yksin täytynyt kärsiä. Kaverit on tarjonneet olkapäätä ja alkomaholia, instituutin koko tiedekuntaväki on yhtenä miehenä odottamassa mun paluutani (“ja niin jos ikinä tarvitset referenssikirjettä…”), ja omat saarelaiseni uskoo lujemmin kuin luulisi mahdolliseksi että tosiaankin olen menossa pois vain muutamaksi vuodeksi. Puhuvat kylänraitilla että olisko mitään mieltä siinä että pidettäs toi Yoen talo tollasena ni et se voi tulla sinne heti takaisin jos haluaa.

Tänään olin juuri loikkimassa karvareuhka-crocseissani (on vielä aika koleaa täällä, vaikka päivisin jaloissa on enää rantaläpsyt nii illalla tykkään näistä) sanshin-harkkoihin, kun portista kohteliaasti kumartaen saapuu shamaanipoika serkkunsa ja siksarin (Orionin happooshuuta) kanssa. Pahoittelevat kauheasti kun olen selkeesti menossa mut kun serkku ei oo mua tavannut (eikä ole koskaan ollut manner-Japanissakaan niin että haluais kuulla et millasta on Tokiossa) niin et jos me vaik vähän jotain juteltas, ja niil olis kysyttävää kun oon tiedehenkilö ja noin.

Saarella ei ole tapana oikein olla minuutinpäälle täsmälleen ajoissa, joten mikäs siinä, tulevat sisään, istutaan ja jutellaan.

Shamaanipojasta olen tainnut kirjoittaa pariinkin kertaan aiemmin – jos en, huutakaa hip, olen liian laiska googlaamaan omia kirjoituksiani. Tällä kertaa, kuten tavallista, keskustelut pyörii taas jossain saturnuksen renkaiden, mayojen maailmanloppuennustusten, DNAn kopioinnin ja Tohokun maanjäristysten yhteyden ymmärtämisen välimaastossa. Shamaanipojan serkku, töissä kuulemma “in a computer”, on vähän lähempänä maanpintaa mutta osallistuu keskusteluun pääasiassa korjaamalla shamaanipojan sanoja helpommaksi japaniksi. Onneksi on tullut opiskeltua noita ydinfysiikkaan liittyviä sanoja japaniksi viime aikoina, ilman niitä olisi vielä vaikeampi selittää miksi on hyvin epätodennäköistä että Fukushiman reaktorin tapahtumat liittyis jotenkin ilmestyskirjaan.

Tunnin verran jutskataan, vähän väliä kundit meinaa lähteä pois mut sit taas puhetta seuraa puolin ja toisin. Myönnettävä on, että jos keskustelua kuuntelisi niin ei voisi välttyä ajatukselta, että tässä on nyt kyllä kaksi niin kaukana toisistaan maailmankuvaltaan olevaa ihmistä kuin olla ja voi. (Shamaanipoika on siis se, joka taannoin kertoi mulle että tässä talon lähellä on “power  vortex” ja se käy välillä metsästämässä käärmeitä metsässä ja syö ne saadakseen taikavoimia; ja kun mietitytti kovasti että miten tää maailma nyt menee niin hankkiutui ensin Hopi-intiaanien elätiksi ja sen jälkeen Don Alejandron puheille Guatemalaan) .

Lopulta päätän että tästä kohta en ehdi soittotreeneihin lainkaan, joten saattelen vieraita portille. Vielä kerron lyhyesti (serkku päättää käyttää useammankin hetken saniteettitilojen puolella) siitä kuinka kauhean surullista on se että mun pitää lähteä täältä okinawalta, ja olen ollut japanissa niin kauan ja itku tää on mun koti nyt  ja hampaidenkiristys. Tällaiseen puheeseen paikalliset on yleensä vastanneet kysymällä että “etkö sä ny mitenkään vois saada jotain muita töitä täältä, ja ehkä jostain toisesta yliopistosta, tai jotain” johon mun pitää pitkällisen vaivalloisesti selittää että kun kuulkaas tällanen juttu on ku tiedeura ja noin.

Shamaanipoika pysähtyy ja katkaisee mun vuodatukseni.

“Kuules nyt, toi on ihan s*nan roskaa mitä sä puhut. Sulla on sun tie, sun tiede, ja sä oot sitä varten syntyny. Ja vaikket oiskaan ni se on se mitä sä teet. Joojoo tiedän se on varmasti tosi pelottavaa ja naisilla varmaan vielä enemmän, kun pitää taistella kaikesta miehiä vastaan, mut saturnus on nyt näin ja vesimiehen aika ja maanjäristyskin. Niin että lopetas toi p*kanjauhanta ja seuraa tietäs sinne minne se vie. Niin mäkin teen, mun elämäni tehtävä on ottaa selvää mikä yhteys meillä on [yoe unohti jo minkä tähtikuvion] seudulla asuviin henkiin, sun tehtävä on ottaa selvää miten aivot toimii. Ei mullakaan ole tietoa mihin mä päädyn tai voinko ikinä asettua aloilleni. Jos sun pitää mennä jonnekin ameriikkaan ottaakses selvää miten aivot toimii ni v**u sähän menet. Get over it.” {toim.huom. hän ei tietenkään käyttänyt mitään kirosanoja, mutta kaikki tyypillisesti ulkomaalaisille vieraille käytetyt kohteliaisuusmuodot oli huolellisesti poissa ja sinuteltiin sujuvasti.}

Serkku saapuu portille, kättelen vielä shamaania, hän hyvästelee sanomalla “nähdään jossain, tässä tai seuraavassa elämässä.” Serkkupoika saa viimein suunsa auki, ja vaivalloisesti mutta hyvin suurella kunnioituksella lausuu “It was nice to meet you.”