Monday, again

So it is Monday, again, and even though the forecasts assure me it’s not yet going to rain every day, there’s enough water falling today to remind me what’s the weather going to be in the near future. RAINY.
Apparently I ate too much yesterday, since my stomach was complaining for the whole night and again I face the perils of a Monday with a sleepless night pulling me down. In a few hours, I am to host (in the absence of the Boss) a delegation from Germany that want to test some equipment we have with obscure cell types. I wouldn’t mind if I had a clear idea about what they want to achieve and most importantly, what they want from us (a 6-page document containing all kinds of protocols and solutions for recipes does not help too much, just makes me kinchoo – nervous… ) but for now… I’m only thinking about the fact that in 8-10 hours, they will be GONE and the only chore I am left with before the trip to MIT is explaining to the boss why the visit was unsuccessful (in case it was.)
I had made a promise on giving some details about the diet, so here it goes: Sunday’s menu:
Breakfast:
-Sunflowerseed-bread with cheese (Emmental Mustaleima, Gouda, St.Moret garlic&herbs) and chorizo and mini-tomatoes
-Plain yoghurt with muesli and banana
-some fresh pineapple
-3 pieces of chocolate
Lunch:
Mosubaagaa’s abokadobaagaa (turned out to be quite a delicious (even though a bit overpriced) baagaa)
Dinner with F&S:
Edamame-peas with Madeira wine
Sauteed reindeer with mashed potatoes and lingonberries and a glass of beer
Blue cheese with fresh cherries and Macadia rosehip-liquor
Home-made applepie (this time it more or less came out as it should! I’m winning against my cunning oven!) with Hägen-Datz (sp?) vanilla ice cream
Hedelmäaakkoset-candies
Movie: the Cuckoo
I’ve lost slightly more than 2 kilos in two weeks and do fit into the trousers, even though still some work is needed to make the fitting look decent. Even though I am allowing myself to eat on Sundays whaever I like, I don’t feel like eating that much really, and during the week only occasionally feel the need to stray from the designated meals. So, maybe this is working 😉
But, better go and put things into motion. Maybe some more interesting updates coming later, like about the latest eye trends among schoolgirls.

Porkkanat voittoon!

Ainoa Totuus, joka tuossa jokin aika sitten oli huvittunut mun porkkanansyömisestäni, on nähty instituutin käytävillä kävelemässä porkkanaa rouskuttaen!
Ja labrassa on ollut laatikoittain tuoreita mansikoita tarjolla, Korkeiden Riisipeltojen vanhemmat, jotka eläkkeelle siirryttyään ryhtyivät huvikseen mansikanviljelijöiksi, muistavat aina lähettää satohuipun (? nytkö se on?) aikaan maistiaisia meille. Mums.
(sellaista diettiä ei olekaan jossa ei saisi syödä mansikoita.)

Päivän besserwisserismi

Kyllä mä ny oon niin Truu Tokioait. Gwen Stefani laulaa useammassakin kappaleessa Harajukun tytöistä ja mua raivostuttaa kun se lausuu sen ‘harashuku’ eikä haradzuku.
Jotta ei kellekään jäisi epäselväksi miten hyvin mä olen selvillä siitä mikä on trendikästä ja muodissa ja in (kun epäilemättä ko. popparin levymenestyksen myötä jokaisen itseään kunnioittavan trendilehden on lähetettävä agenttinsa haistelemaan trendituulia takeshitadorille), niin kerrottakoon tässä että uutena trendinä ‘goottityttösillalla’ ja sen ympäristössä on överipukeutuminen. Överiksihän niiden milkmaid-from-hell -asut on menneet jo aikoja sitten, mutta tänä keväänä on tullut kuvaan mukaan tietoista ylipukeutumista, tavallaan lyövät läskiksi koko vaatetuksen idean, kuin kokeillakseen miten järjettömiä vaateyhdistelmiä voi käyttää ja silti saada turistien moottoriperät haukkumaan. Vihreät koulutyttösukat, pilkulliset piikkikorkolenkkarit, ärjy kukkamekko (rintaliivit mekon päällä), peruukki tai kampaus joka tuo mieleen pelle hermannin (ilman kaljua), henkseleitä, vöitä, pussihihatakki…
Tyylisilmäni (mikä?) saattaa olla kuitenkin menossa kaihin puolelle. Useampaan kertaan olen jo havainnut näkeväni vaaleanpunaisen ihan niihin väreihin kuuluvana jotka hyväksytään vaatetuksessa. Toistaiseksi ensimmäinen Hello Kitty-tuotteeni on vielä ostamatta, mut jotenkin ne alkaa olla… kivoja!
(Taustalta kuuluu muinaisen Yoen tuskanhuutoja, sen Yoen jonka mielestä vaatteita tuli vain yhden värisinä (musta) ja vaaleanpunainen oli epäilyttävä jopa lontoonlakujen värinä… vaan ei voi mitään. Yoetkaan eivät ole ikuisia.)
(Huomatkaa Naganosta löytynyt mahtavan Wagner-jumalan patsas!)

They all look the same

We’ve got these birds around here, that make loud noises and don’t look like any bird I’ve seen before. So, even if it took a year, the old naturalist has awoken in me, and I’ve noticed this need for Yet Another Book – a bird book.
Should be easy, eh? Just walk into Kinokuniya and … find that the foreign book section has no books on identifying birds or doing anything else with them.
So, the next step: Of course, I only need to have the name of the bird in English, or just the scientific (‘latin’) name, and the rest of the book can well be in japanese or tagalog. So, new trial at Kinokuniya; found the section with bird-watching guides.
Maybe I’m just too picky. But, after going through some 12 different books, I cuold not find one that would please me enough to spend the meager thousand or two on it. Why it is so difficult to make a decent bird guide (or, a guide for recognising any other kind of animals or plants?) You only need good images (and photos are usually worse than carefully made drawings), that clearly point out the main distinguishing features and differences to other closely related species as well as between the sexes and different developmental stages… not forgetting about information on nesting areas and migration…
Maybe I’m just too picky. Found one book that had all these qualities, was the thinnest book of all – but it didn’t have the names in English or science. Duh.
While on the subject of recognising species, have a look here. (Thanks M&J for the link.) There’s a test for checking if you can ditinguish between Korean, Chinese and Japanese people – some time ago I boasted with an ability to recognise these folks. Well, turned out I don’t. Even though I’d complain about the people being carefully selected to be un-prototypical examples of their nations, I didn’t get higher than average result.
I guess I can take this as a nice example of the difference between population averages and individuals.

Carrots and hamsters

It’s sort of summer, finally. Even though not yet uncomfortably hot (usually not much more than +25), the humidity is clearly on the rise and yesterday’s planned picnic in the Suomenlinna simulator park (Odaiba Kaihinkooen) would have been ruined by nasty rain (had it not already been ruined by my insomnia and migraines). Nevertheless, the first eat-all-you-want -day of my notorious dieting hobby was spent more or less pleasantly, hanging out at Odaiba malls as well as watching Constantine in Ikebukuro’s Cinema Sunshine. (No quantitative reports on the diets, sorry, I am sure you all just crave to know ….:P)
I like carrots raw; for some reason, since early childhood, I’ve disliked the taste of cooked carrots at least comparing to the taste of raw ones. So, I often have a carrot or two on my desk at work, in case I again miss a lunch or something and need a quick snack (and prefer to abstain from the indescribable wares the vending machine is proposing…). On Friday, our headmaster of animal stables – a very genki short lady who has her way around mice as professionally as around pigs and cows – was shocked to see the stub of carrot left on my desk. “What is this?” she exclaimed. “Did you eaten a carrot??!”
Yes, I did eat a carrot”, I correct her. She clasps my shoulder and looks deep into my eyes, saying “humans don’t eat carrots. Or, maybe in a soup.”
I asked around a bit, and, indeed, not one of my japanese collagues 1) eats carrots (raw) (one girl confessed seeing sometimes some grated carrot in a salad) 2) likes the taste of carrot, and raw carrot seems to be utterly disgusting. Eyes wide they listen as I tell them that in Finland they give raw carrots to kids at kindergardens to clean the teeth, and that I actually prefer my carrots raw.
Later the same day, I was telling one girl that I need to visit that one great shop that sells good, sugarless (gasps of horror removed) muesli at a reasonable price of 700 yen per kilo, and she’s wondering what is muesli. The One Truth, having a vast knowledge of barbarian customs, explains that muesli is that food that looks like hamsterfood, kind of a cereal. Ah, the girl goes, soodeskaa. But what for I would have need for a whole KILO of muesli? I eat it every morning, I say. “EVERY MORNING?! ” they exclaim in unison and look as amused as I had told them I play with toy cars every evening before going to bed.
Indeed, even though McDonalds is as popular as everywhere else, this is definetly a place that’s Somewhere Else.
(Uploaded a bunch of photos from the Nagano/Togakushi trip here. Some but not ALL of them will be later in the main gallery.)

Kirjameemi

‘Normaalioloissa’ tää kirjameemi jonka ns. kaikki on tehneet blogeihinsa Suomessa, ei saisi mua innostumaan – Kirjoja on Paljon, ei voi muistaa mitä kaikkea on kesken, jne, ja ei ketään oikeasti voi kiinnostaa mitkä kirjat mulla on kesken.. Nykytilanteessa jossa mulla on kylläkin kirjahylly mutta se ei ole läheskään täynnä, tekee ihan mieli katsoa mitä sinne on nyt vuoden aikana kertynyt.
Kotonasi olevien kirjojen määrä: 96
Näistä 7 liittyy jollakin tavalla tieteeseen, 22 japanin kieleen (!!!, mukaanlukien erilaisia sanakirjoja), 8 bujinkaniin, 15 matkaopasta tms, 6 valokuvaukseen liittyvää kirjaa ja neljä japaninkielistä manga-sarjakuvaa, joista yhdessäkään ei ole päästy kymmenettä sivua pidemmälle (otsikkosivu mukaan luettuna). Kaikista näistä kirjoista 59 on mun.
Viimeisin ostamasi kirja: Sooseki Natsumen “I am a Cat” (Wagahai wa neko ga aru).
Sain viikon ensimmäisen unettoman yön aikana luettua edellisen kirjan loppuun ja eilen oli jo paniikki ja hätä kun lukemista ei löytynyt. Pinossa odottaneen Da Vinci Coden hylkäsin parinkymmenen sivun jälkeen tympääntyneenä, en voinu välttyä mielikuvalta että joku yrittää kirjoittaa uutta Ruusun Nimeä. Fiilis oli vähän kuin kehnoa puppafantsua lukiessa, paitsi että se ei ollut puppafantsua. Mutta siis, eilen säntäsin hetkeä ennen sulkemisaikaa Shinjukun Kinokuniyaan, josta kahmin mukaani paitsi LP Bostonin, myös Gibsonin Burning Chromen ja viimeisenä tuon japanilaisen kulttuuriteoksen. Pettymys oli syvä kun illalla muistin että olinkin BG:n joskus jo lukenut.
Amazonista on etukäteistilattu Umberto Econ uusin romaani, pidän peukkuja että saan sen ennen Bostoninmatkaa.
Viimeisin lukemasi kirja: kuuluisan harakirin tehneen radikaalikeskustalaisen Yukio Mishiman “Runaway Horses”, neliosaisen sarjan toinen osa. Tiukkaa täydellisyyden etsimistä 30-luvun japanissa. Kirjailija teki itsemurhan samana päivänä kun toimitti viimeisen osan kustantajalle.
Kesken on nyt siis Da Vincin koodi (ja jäänee kesken), ja kissakirjaakin merkittävämpi (tai ainakin vanhempi) japanilainen romaani noin vuodelta 900. Siis Genjin tarina (Genji monogatari), kirjailija Murasaki Shikibu eli joskus 1000-luvun alussa. Hillitön tiiliskivi jota ei fyysisesti jaksa pitkään iltaisin lukea, ja yleensä kun avaan sen en enää millään muista mikä oli tilanne ja mikä hovin naisista tai Ise-luostarin ylipapittarista olikaan kulloinkin Genjin herkistelyn kohteena. Tavoitteena kuitenkin saada se joskus eläissään luettua. Just because.
Kissakirjassa onneksi sivuja vain reilu 600.
Kesken myös (jo n. 3:tta vuotta) Zen and the Brain sekä (vain puolisen vuotta) What Animals Want (kirja käsittelee eläinkokeita, niiden etiikkaa ja neuvoo koe-eläinten kohtelussa).
5 (tai 6) kirjaa, jotka luet aina uudelleen tai jotka ovat tehneet sinuun vaikutuksen
Laadidaa.
No, TSH tietenkin. Tarina Vailla Loppua on tullut luettua melkein yhtä monta kertaa, erityisesti ‘aikuisena’ se on tuntunut loppua kohden hienommalta. Olemisen sietämätön keveys. Ernst Mayrin “What makes biology unique?” (suosittelen lämpimästi kaikille biologeille. 100-vuotiaaksi elänyt biologisetä kertoo esimerkiksi miksi biologian pohjana ei voida käyttää samaa tieteenfilosofiaa kuin fysiikan.) Desmond Morrisin Alaston apina (luin 7-vuotiaana. lähtemätön vaikutus myös niihin aikuisiin joille selvitin sosiaalibiologisia syitä sille miksi naiset punaavat huuliaan.)
Eiköhän tuo 4 jo riitä.
Kenelle aiot jatkaa tätä ja miksi?
Eiks kaikki oo jo tehnyt tän.

Kawaii!

To clear head from frustration, we went to see the Blade3: Trinity. Brainless action all right and “spot the Helsinki Chronicle LARP-player lookalikes”. And, the cutest dracula I’ve ever seen! When the first-of-them-all vampire stalks the streets and then later finds the goth shop, me goes “awww!”
Too much of exposure to cute sumo-men? Too long deprivation from WoD games?
Also, there was some further role-model inspiration on keeping on the diet and training more martial arts (too bad all my archery equipment is in Finland… and there’s no time for starting kyuudo as a new hobby).

Yksinkertaisuutta

Eipä ole paljon tullut kirjoitettua tieteestä viime aikoina. Kultaviikkolomien jälkeen kaikki edistys on ollut kuin tervassa tarpomista; viime viikon kokeet meni aika lailla reisille kommunikaatioepäselvyyksien vuoksi (ne vääräntyyppiset, merkkaamattoma hiiret!) ja nyt sitten pitäisi tehdä ihan liian montaa asiaa yhtä aikaa. Pomo on paikalla vain ajoittain, tarkastamassa miten MIT-posteri edistyy (ihan hyvin kiitos, pitää enää vain muuttaa kaikki tekstit lorem ipsumista asiallisemmiksi), miten olemme kehittäneet Hokkaidon tytön kanssa granulaarisolujen eristysmenetelmäämme (eipä juuri olla, mut ei se mitään, 30. päivä tänne hyökkää delegaatio Saksasta asti ja homman PITÄISI toimia siihen mennessä…) Luonnollisesti kaiken tämän sivussa pitäisi lukea ja kirjoittaa artikkelia.
Ikävä juttu on vain se, että nyt, kun melkein kaikki palikat ovat paikallaan ja muutama “varma nakki” vain puuttuu, jokaista palapelin palaa saa houkutella esiin kaikin keinoin ja silloinkn usein ne tuntuvat sotkevan kuvaa enemmän kuin täydentävän. Toistaiseksi tiukalla syynillä ja ankaralla ajattelulla on pidetty suuret katastrofit (= tulokset jotka hankaloittaisivat asioiden ymmärtämistä niin pahasti että pitäisi vakavsti harkita kysymystenasetteluita uudelleen) loitolla, mutta hiukan tässä tehdään hommia veren maku suussa.
Tuloksethan eivät siis ole vääriä jos ne on saatu oikealla menetelmällä; systeemi nyt vain sattuu olemaan niin pirun monimutkainen että sitä ei ainakaan tällaisella piiloblondin päällä hahmoteta. Eräs hyvä tapa asioiden hahmottamiseen, tietokonemallin tekeminen, alkaa tuntua päivä päivältä yhä tarpeellisemmalta. Mutta kun ei mulla tai kenelläkään muulla ole aikaa paneutua täysipäiväisesti neuronimalleihin, käytettiin kontakteja ja nakitettiin yhden merkittävän mallinnusympäristön luoja väsäämään mallin perusrakenne. Siis nakitettiin kuukausia sitten. Lupasivat tulokset huhtikuun puoleen väliin mennessä, eipä ole kuulunut. Noh, ei mulla olis ollut aikaakaan leikkiä mallilla.
Viime yönä kun taas vaihteeksi jäi nukkuminen täysin uupumaan (*vihaan* sitä kun sängyssä pyöriessäni alan kuulla lintujen äänistä että aamunkoi lähenee, *vihaan* sitä kun katsoo kelloa ja toteaa sen olevan 5.21 eikä enää millään ehdi nukkumaan edes neljää tuntia, ja saamari että vihaan noita siivoojia jotka tulee ennalta-arvaamattomina päivinä klo 9.30 ovesta sisään vaikka itse olisit vielä unessa…) niin näen varsin houkuttelevana osaratkaisuna päivän suoritteisiin sen, että jätän posteriin lorem ipsumit ja toivon ettei kukaan huomaa.
Kaikkein kiukuttavinta on tänään se, että tässä ruumiintilassa ei ole mitään järkeä lähteä treeneihin joita olin odottanut jo koko viikon.
Enkä jaksanu ees laittaa hauskaa kuvaa tähän entryyn.

Housuista ja kaavuista

Kylläpäs sattui hyvään saumaan tää mun housupaniikki ja diettisekoilu – taas puhutaan siitä, ketä varten naiset pukeutuvat ja meikkaavat. Ja laittavat itsensä dietille jotta mahtuisivat housuihin. Miehiä miellyttääkseen, tietenkin. Ja jos joku viaton neito muuta kuvittelee, ja sanoo että “itseämme vain miellytämme”, se on vain illuusiota, koska eihän naista voi mikään miellyttää enempää kuin miehen hyväksyvä katse. Jotkut sanovat että ennemminkin toisia naisia varten, mutta ne toiset naisetkin vain arvioivat laittautunutta kanssasisartaan viime kädessä mahdollisena kilpailijana uroiden suosiosta.
Ja minä tunnustin että laihdutan että mahtuisin hyvännäköisiin housuihin kun menen kesäkuussa MIT:n neurotiederetriittiin. Onko säälittävää? Eikös mun pitäisi ymmärtää että uskottavuuteni vakavasti otettavana tiedenaisena kärsii siitä että alennun stereotypioiden orjaksi joiden mukaan naisen pitää näyttää hyvältä (=seksikkäältä?) pärjätäkseen miesvaltaisissa kuvioissa?
Herätkää pahvit. Mäkin pienenä luulin että koko maailma liputtaa mun kunniaksi kun synttärit osui juhannukselle. Lukekaa ne Desmond Morrisinne ja muut sosiaalietologiat uudestaan; on olemassa muitakin sosiaalisia signaaleja kuin “nai mua”. Tai sitten konsulttupoika joka suoristaa kravaattinsa ja tarkastaa hihansuidensa siisteuden ennen tiukkaa palaveria firman harmaahapsisen johtomiehen kanssa toivoo houkuttelevansa esiin suosiollisuutta vihjailemalla mahdollisista mukavista hetkistä illemmalla.


Kun kiskon (tai toivottavasti dietin jälkeen, sujuvasti puen päälleni) bisneslookin – hyvännäköiset housut, paidan ja ehkä pikkutakin, lankkaan kengät, viilaan kynnet, peitän finnit ja liimaan tuon sotkuisen hiuspehkon siistille mutta kuitenkin trendikkäälle nutturalle – viesti, jota pyrin lähettämään ympäristöön ei todellakaan ole “katsokaa, olen NAINEN, minulla on RINNAT, (tai ei ole), älkää välittäkö mitä puhun, keskittykää tähän dietitettyyn kroppaan”. Haluan että mahdollinen tuleva työnantaja tai yhteistyökumppani sukupuolesta riippumatta näkee edessään henkilön, jolla on homma hanskassa, asiat järjestyksessä, talous kunnossa, järki päässä ja vielä on tarpeeksi fiksu ymmärtääkseen pitää huolta itsestään. Luotettava, menestyvä, ja ennen kaikkea, sosiaalisesti pätevä.
Tavallaan pukeudun siis kaapuun, tai naamiaispukuun; kuka tahansa tätä blogia lukenut ymmärtää että mä en ole tuollainen. Mutta niin on, myönnän että on helpompi mennä ihmisjoukon eteen vetämään showta kun *tietää* näyttävänsä hyvältä.
Haha! Näyttää hyvältä! Mutta etkös tiedä, tyttöparka, että se, mikä näyttää hyvältä, on ikiaikaisten urosvaistojen muokkaama kuva täydellisestä naaraasta? “Menestyvä nainen” on vain naarastyyppi joka vetoaa tietyntyyppisiin miehiin, vaikka siihen kurjaan kastiin joka haluaa vierelleen vain rotunaisia?
Pah. Liputtakaa ihan vapaasti. Ja nyt, ennenkuin vaahtoan suutuksissani enempää, menen japanintunnille.
(Ja ei mun tarttis mitään laihduttaa jos olisi hyvännäköisiä vaatteita tässä maassa tämänkokoisille norsuille.)
—-
Äh.

Sunnuntai

T&N poistuivat juuri Japanin maaperältä – osittain avitettuna sillä, että minä, minä ihan itte, osasin soittaa taksin aamulla! Hyvä minä! (Ja kiitos M. joka neuvoi että ei se ole ollenkan vaikeaa. Muuten en olisi uskaltanut:)
Oli kyllä kivaa kun oli vieraita. Vähän kuin olisi vaihteeksi elämässä sitcomia jossa on juoni tän tavallisen sit&notcom (dotcom?) -sarjan sijaan. Mutta pakko myöntää, tuntuu välillä mukavalta olla rauhassa. Hetken aikaa, kaikki hyvin siis.
Loppupäivä pitäisi sitten viettää lojuen ja ollen syömättä iltakahdeksaan. En näe tätä vaikeana, eilenkin jotenkin epähuomiossa hankki itselleen ähkyn Watami-izakayassa.
Helluntai? Mikä helluntai? Oliks sellainen?
Sää on jotenkin rikki. Lämpötila ei tunnu millään kohoavan yli 18 asteen ja mä kun pakkasin ekana hellepäivänä kaikki villapuserot – paitsi yhden oranssin – pois niin tuskastelen erilaisten aluspaita-t-paita-pitkähihainen paita – päälle laitettu lyhythihainen – kombinaatioilla…yritän kertoa ittelleni että näytän peileissä nii paksulta vain siksi että on paljon päällä, mutta kolmannet lyhyen ajan sisään takamuksesta revenneet housut valitettavasti todistavat väkevästi toiseen suuntaan…