Suklaata!

pension.jpgSihteeri toi tänään pöydälle lähes 40-sivuisen moniväripainetun ja kiiltokuvamaisen ohjekirjan eläkejärjestelmästä. Paha vaan se on japaniksi; sihteeri pahoitteli vain hiukan, ja sanoi että ei se haittaa, kun ei kukaan japanilainenkaan sitä lue. Sääli, menee paljon huolellista sarjakuvilla asioiden selittämistä hukkaan. Ja mä oisin voinut ihan mielenkiinnosta lukaista sen; keltään mun japanilaiselta kaverilta on turha kysellä mitään detaljeja eläkkeistä, ei ne niistä mitään tiedä.

Tuli nyt sekin kokemus eteen, kun ravintolan vessassa en oikeasti keksinyt miten vessan saa vedettyä. Lopulta oli pakko tulla ulos, ja nolona selittää jonossa oleville naisille et sori, mä en tiedä miten saan sen vedettyä. Kasvojenmenetystä helpotti vain jossain määrin se, ettei se seuraavanakaan jonossa ollut nainen keksinyt. Aikamme siinä pohdimme mitä tehdä, kunnes havaittiin että vessa päättelee itte milloin asiakas on poistunut paikalta ja vetää sen automaattisesti.

Nyt tarttis siis kirjoittaa artikkeli. Tyhjän dokumentin kammon pelossa oon väistänyt homman aloittamista liimaamalla kaikki kuvat labrapäiväkirjaani ja kirjoittamalla niiden viereen laajennettuja kuvatekstejä, irrallisia ajatuksia, oleellisia arvoja ja muita juttuja. Pomo tuli tähän viereen juuri äsken ja katsoi mua kuin palavaa pensasta kubiklessa. "You’re writing on PAPER??!!!! How can you do that without spell cheking program??" Ja sitten vielä veistä käännettiin haavassa kun se pyysi multa printit viimeisimmistä versioista artikkelikuvista, jotta se vois alkaa kirjoittaa juttua. Juuri kun olen asiaa päivän verran miettinyt ja ruvennut saamaan aikaan jotain ideoita ja suuntalinjoja artikkelin muodosta – paniikki, kirjoittaako se nyt sen ilman että mä saan itte kirjoittaa?

… vaikka, tiedän kyllä, että pitäisi osata arvostaa pomoa joka ei sälytä artikkelinkirjoitusvastuuta kokonaan alaiselleen, ja vaikka mä kuinka oon sitä mieltä että Minä kirjoittaisin paremman jutun kuin pomo, lienee silti parempi että pomo kirjoittaa sen jossai äärellisessä ajassa kuin että mä herkistelen tekstin hienouksien äärellä vielä ensi vuonnakin. Vaikka ei nyt ihan luulis sen olevan vaarana kun miettii miten matala kynnys mulla on näiden juttujeni julkaisemiseen:)

Edellisen entryn romantiikka-linjalla jatkaen: 14.2. on ystävänpäivä elikkä Valentine’s Day elikkä täällä barentain dei. Ja toisin kuin monet muut vastaavan vakavuusasteen länsimaiset pyhät, Barentain on täällä lähes kuolemanvakava juhla. Oleellisimpana elementtinä on juhlassa se, että kaikkien naisten kuuluu antaa mielellään itsevalmistamiaan suklaakonvehteja tai suklaakakkuja tai suklaaleivoksia miesystävilleen. Pisteitä jaetaan ilmeisesti nykerryksen määrästä.

Mun ongelmani on siis se, että kun ei nuo suklaakakut kuulu mun selkäytimestäni löytyviin resepteihin, niin viime vuonna tein sitten hädissäni vain mokkapaloja. Mun mielest ne oli ihan hyviä, mutta ilmeisesti stuntti ei mennyt läpi; kuukauden päästä, 15.3. olevana "White Dayna" (brought to you by the Japanese Association for Confectionary Makers tai jotain) en saanutkaan yhtään suklaata keneltäkään niistä joille olin kakkuja jaellut, niinkuin perinteeseen kuuluu.

Niinpä käännyn nyt teidän puoleenne: mulla on muistikuvia siitä, että joku, tai jotkut tuttavani, tai jotkut muut, osas tehdä sellaisia tajunnan ja dieetin räjäyttäviä suklaakakkuja joihin meni suurinpiirtein kilo suklaata per puoli kiloa kakkua. Voisinhan tietysti googlettaa "suklaakakkuresepti" mutta mistäs mä tiedän sitten että löytynyt ohje on millään tavoin hyvä?

Eli, jos tiedät suklaakakkuohjeen jolla saataisiin varmistettua tänä vuonna että saan edes vähän suklaata maaliskuussa, niin … pretty please? *räpyttelee silmäripsiään japsityttöotsatukan takaa*

Advertisements

Kevättä ilmassa

Tätä voisi kutsua känniblogaukseksi, vaikka luonnollisesti se en ole minä joka on kännissä. Joka tapauksessa, setting on se, että istutaan LDK:ssa ("livingroom – dinigroom – kitchen", tila jossa tavallaan on noi kaikki ja sitten toisaalta aika vähän mitään niistä, paitsi että keittiö on ja se on oikeasti aika kiva) ja haikaillaan niitä vanhoja hyviä aikoja kun oltiin nuoria eikä ollu kaikki niin vakavaa ja oli Alterego ja kertsi ja kavereita ja vapaa-aikaa.

Puolen yön jälkeen talon kulmalta alkaa kuulua kolinaa ja örinää; sen sijaan, ettää tavalliseen tapaan kolina ja ölinä siirtyisi eteenpäin (on kuitenkin lauantai-ilta, ja reppanat paikalliset palailevat koloihinsa), se jumittuu talon seinustalle. Naapurin kalligrafiaopettajan koirat haukkuvat minkä jaksavat, mutta valitettavasti niitä ei vieläkään ole sidottu tarpeeksi pitkään liekaan jotta ehtisivät meidän tontillemme ajamaan kissoja pois, joten turhaksi jää niidenkin vaiva.

Vähän ajan kuluttua seuraa tömäys, joka tuntuu talon tärähdyksenä toiseen kerrokseen asti. Tyyppi ilmeisesti ryhtynyt potkimaan seinää, samalla kun huutaa puhelimeen. Tää on vakavaa; pahviset seinät ei kestä kovaa potkimista. Miehetkin pohtii että pitäiskö mennä sanomaan sille jotain, mä jätän miettimisen ja menen ulos. Mietin vaan että otanko harjan mukaan, mutta se tuntui jotenkin liian agressiiviselta, ehkä voin käydä hakemassa sen jos tulee tarpeen. (Kuvitelkaa tilanne: punapäinen Yoe vaelluskengissä nauhat ja tukka auki, lumivalkoiset glitter-säärystimet, mekko ja magee Shanghaista ostettu neule. Siihen se lattiaharja vielä, niin täti-image lieneis täydellinen…)

Seinustalla istuu ehkä korkeintaan 18-vuotias trendikkään animetakkutukkainen poju, joka kyllä huomaa kun kävelen ohitse ja tuimasti katson silmiin kun muka käyn ulkovarastolla. Takaisin tullessani puhelinhuudossa on hiukan taukoa, ja poika nousee seisomaan. "Tää ei oo hyvä, me nukutaan tuossa " (osoitan seinää) "ja sä olet kovin äänekäs". Siltä varalta. että mun ääntämyksessäni olis liikaa vikaa ja viesti ei menis perille, painan sormen huulille. "Shizuka de, onegaishimasu?"

 Tyyppi huojuu ja nyökkäilee ja matkii mun shh-elettä. Puhe jatkuu taas puhelimeen, ja kundi ojentaa kättä, niinku että jees, ollaan kavereita. Vastaan kädenpuristukseen ja sanon että Piis, mään. Mut sit se haluaakin kätellä uudestaan, "moo ichidoo nee…" – ja yhtäkkiä mulla on teinipoika suremassa mun olkapäätäni vasten, halaa onnettomasti, samalla kun puhelimesta kuuluu katkeamaton naisen papatus. Huomaan että pojalla on paitsi korvikset myös kevyt iltameikki.

Kundi ei päästä irti, vaikka taputan olkapäälle sillai et no, reipastus nyt. Ei, se pyytää et mä sanoisin sen tyttöystävälle et se tulis järkiinsä. Mitähän mä siinä voisin sille sanoa, muuta kuin et sori, mä en usko että se onnistuu, koska mä en osaa japania. Puhelimesta kuulen kuinka tyttö sanoo että mitähelvettiä sul on siel joku nainen ja mä kuulen et se puhuu japania! Ei herranjestas sentään… jos naapurit näkee ni sit ne luulee et tää o joku mun hoito ja siitä ei seuraa mitään hyvää…

Kundi ilmeisesti kuitenkin uskoo etten mä osaa japania. Siirtää puhelimen hiukan kauemmaksi, ja selittää, että se on kauhean pahoillaan, mut sen pitää täs tyttöystävän kanssa nyt jutella, (samalla kun halailee tuntematonta kolkytjarisat-gaijin-naista) et se menee sit heti pois, mut et ymmärräks mä kun on vähän vaikeaa… ja mä saan pusun poskelle. (Ei hyvää päivää, ei tää voi olla todellista… yritän olla nauramatta kun kirjoitan tätä…)

Mä nyökkäilen, ja varovasti yritän irroittauta tuon oman elämänsä sankarin syleilystä, sanon että toi mun mies on tuossa nurkalla (niinkuin onkin), tää ei ny oo sopivaa – tyyppi ymmärtää ja päästää irti. Kättelee vielä, sanoo että "ämerrikän jouk" ja huojuu vähän etäämmälle jatkamaan keskustelua. Mä poistun kotiin naurua pidätellen ja kaivan kameraa esille, saadakseni illan piristeestä kuvan tämän merkinnän viereen, mutta valitettavasti poika saa asiansa selväksi tytölle (tai toisinpäin) ja poistuu polkupyöräänsä taluttaen ennenkuin saan systeemit kuvauskuntoon. Eli, teiän on vain luotettava sanaani, että näin kävi.

Otan tämän maailman meille lähettämänä muistutuksena siitä, miten on hyvä ettei enää tartte olla teini tai edes ihan kauhean nuori.

Sitten vielä päivän kieliopillinen osuus. Aika pitkältihän mun ja monen muun kommunikointi täällä perustuu siihen, että sanotaan aina "Hai, hai" ja "aaa, soo desu ka" ja sellasta, vaikkei oo mitään havaintoa siitä että sanottiinko nyt että pihvinne tulee sitten raakana vai että pihvimme tehdään tänään pahvista. Vaarallista on tuo, mutta kovin ymmärrettävää, kun jos aina sanoisi että "wakarimasen" aina ku jotai ei ymmärrä, ni eihä siin mihinkään päästäis. Tässä kuitenkin leike Metropolis-lehden pikku-uutispalstalta:

"An earnest Englishman, trying desperately to keep up during a one-on-one Japanese language lesson with an even more earnest female teacher, found that at the end of the lesson, after saying “so desu ne” and “hai” to keep the conversation rolling, he had accepted his teacher’s proposal of marriage."

You have been warned. 

Niin ja kevättä ei sit muuten ole ilmassa juurikaan. Jäätävä tuuli ja +6 astetta tekee sädehtivän kirkkaan auringonpaisteen tyhjäksi.

8+9+3 = 20 ja hävitty käsi

893.jpgSain juuri luettua elämänkertateoksen "Confessions of a Yakuza", jossa jokus viime vuosisadan alkupuolella syntynyt yakuza-pomo kertoo tarinansa viimeisen talvensa aikana lääkärilleen.

On aina kiva huomata, miten paljon mielenkiintoista maailmasta löytyy, erityisesti sellaista, josta on luullut jo jotain tietävänsä vaan huomaakin sitten olleensa aivan elokuvateollisuuden jakamien tiedotteiden vallassa. Katson siis tänään kun kotiin palajan niitä liituraitapoikia, jotka valvovat Ikebukuron länsipuolen kujien peliluolia hiukan uusin silmin. Liput on hankittu Kioton Geishatansseja katsomaan, oiskohan jotai revyytä missä Yakuzat esittelis perinteisiä taitojaan? 🙂

(Lisätietoja kiinnostuneille löytyy tietenkin Wikipediasta sekä esimerkiksi täältä.) 

— 

Ryhdyin siis minäkin lopulta, pitkällisen vastaanhangottelun jälkeen iPodistiksi. Aihehan on varmasti Oikeissa Älykkäissä Blogeissa jo loppuun kaluttu, mutta mä olen hämmästynyt siitä, millaisen vaikutuksen podcastit tekee päivittäisiin työmatkoihin – miten paljon on oikeastaan kaivannut radio-ohjelmia. Siis ohjelmia, eikä hittimusiikkia tauotettuna mainoksilla ja ääliömäisillä tenkasilla. Eilisiä STT:n uutisia (tms) ei ole tarvetta kuunnella, mutta kaikenlaiset ajankohtaisohjelmat, kuten ylen Ykkösaamu, ovat suurta herkkua. Niistä vihdoinkin ehkä saa itselleen jonkinlaisen virtuaalisen napanuoran, jolla pysyisi kotimaan tilanteen tasalla hiukan laaja-alaisemmin kuin pelkästään irc-kanavien keskusteluita toisella silmällä seuraten. Naturen ja Naked Scientistin podcastien myötä punttisalin ellipsikoneessa vietetty aika muuttuu kullanarvoiseksi oman erikoisalan ulkopuolisten asioiden seuraamiseksi, johon ei ole aikaa milloinkaan muulloin (mitä nyt välillä joku ircissä mainitsee jostai tosi kewlistä uudesta asiasta, ja tietysti siellä puhelevat muiden alojen tutkijakolleegat pitävät jossain määrin selvillä omista erikoisalueistaan).

Joitain kuukausia sitten – syyskuussa – Yleisradion henkilöstölehdessä kauhisteltiin Japanin radiottomuutta – vaikka jokaisella sararimanilla on junassa seuranaan vähintäänkin kännykkä, musiikkilaite ja mahdollisesti vielä PSP jolta katsoa piirrettyjä, radioita taidetaan lähinnä käyttää sumo-turnauksissa otteluselosteiden kuuntelemiseen. Kuulemma maassa ei toimi yhtäkään digijärjestelmällä pyörivää radioasemaa (en edes väitä ymmärtäväni mitä se käytännössä tarkoittaa), ja mietittiin että pitäisikö lähteä podcasting-junan mukaan.

Ja lähtihän ne. Ylen podcast-sivuilla luetellaan useampikymmentä ohjelmaa, jotka on nyt siis paitsi meidän reppanoiden ulkosuomalaisten kuunneltavissa myös muutenkin käytännöllisempiä kuin radiolaitteen vierellä kuunneltavat oikeat radio-ohjelmat. Hyvä Yle, elä kalkkeudu! Vielä kun voisi saada vaikka Uutisvuotoa (ei ole Ylen, ei), Itsevaltiaita, MOTtia, A-studiota ja muita ajankohtaisohjelmia videocastina, vaikka erikseen maksullisina.

dd.jpg

Japanin TV-tarjonta on häröä HG:tä ja "tytöt käyvät syömässä sushia"-dokumentteja, jenkeissä tulee kahdelta sadalta kanavalta samaa roskaa (paitsi silloin kun tulee jokin niistä hittisarjoista), ja jostain syystä, onkohan sitten nostalgian ansiota se, että mun mielikuvissa Suomessa tuli telkkarista aika usein jotain ihan ohjelmaa. Se vähä, mitä Ylen Teema-kanavan sisällöstä tiedän, vaikuttaa sellaiselta että kylläpä sitä katsoisi jos olis laite. Niinkuin esimerkiksi kiva videoPodi.

Noh, tästä asiasta Viisaammat ovat tietysti puhuneet sivuillaan jo maailman sivu, tai ainakin pidempään kuin muistan. Mut on kivaa kun kehitys kehittyy, kunhan se ei vaan johda taas uusiin takapakkeihin yksilönvapausdirektiiveissä.

Kokonaan toinen muinainen huvittelumuoto, joka on saanut viime aikoina uutta vauhtia uudesta tekniikasta: viime viikonloppuna pelattiin roolipeliä. Ei kuitenkaan kunnianarvoisaa D&D:tä vaan Juhanan johtamaa Kulak-kampanjaa. Pelikerrat on jo vuosien ajan sijoittuneet joulun ja uudenvuoden tienoille, aikaan, jolloin kaikki peliporukan jäsenet yleensä ovat sijainneet samassa maassa. Tänä vuonna en kuitenkaan Suomeen jouluksi matkustanut, joten tradition jatkuminen varmistettiin käyttämällä videopuhelua netin kautta. Homma toimi yllättävän hyvin: vaikkei videokuva suostunut liikkumaan tähän suuntaan lainkaan ja toiseenkin vain melko hitaasti, niin peliangstit ja ja hysteeriset naurukohtaukset siirtyivät Siperian yli kuin ei mitään. (Jostain syystä Fazerin sininen suklaa ei ollut lainkaan niin sulanutta mulla kuin toisella puolella väittivät…)

Vaikka isoimmalle ongelmalle – 7 tunniin aikaerolle – tuskin saadaan tehtyä mitään, hommaa saadaan varmasti viritelyä monellakin tapaa paremmaksi ja hyödynnettyä lisää kaikenlaisia kivoja mahdollisuuksia, joita virtuaaliyhteys tarjoaa. Jesh.

Jos olisi tuota luppoaikaa enemmänkin, ei kai mikään estäisi roolipelien harrastamista useamminkin kuin kerran vuodessa, jopa useampia eri pelejä, kun ei tarvitse edes omalta sohvaltaan mihinkään siirtyä… 😀

Eka kerta

Sain tänään mailitse linkin artikkeliin, jonka tekijöinä on kasa kilpailijoitani. Luin siitä otsikon ja katsoin kuvat, ja se riitti jutun ymmärtämiseen oleellisin osin. Aikaa meni noin 5 min.

Ehkä mä vielä opin lukemaan sillai ku Janka tuossa aiemmin puhui. Että lukis enemmän kuin kaks artikkelia viikossa – ja yhden sellaisessa kuukaudessa, jolloin keskittyy kokeiden tekemiseen.

Muinoin oli sanonta, jonka mukaan "pari tuntia kirjastossa säästää viikkoja labratyötä"; se tosin vääntyi jossain vaiheessa "pari viikkoa labrassa säästää iltapäivältä kirjastossa". Silloin kun kirjastot oli vielä jossain Elukan kellarikerroksissa ja muissa ikävissä ja hämärissä paikoissa.

(Siinä artikkelissa kävi siis ilmi, että vaikka tyypit on tehny vähä samanlaisii mittauksii ku minä, ne on tehny ne vähän eri paikasta ja niiden data ei oo yhtä vakuuttavaa kuin mun – esim. ne näyttää aina jostain asiasta mitä yksi "typical" solu on tehny, kun mulla on kaikki parametrit oikeasti kvantifioitu ja esitetty niin, että vilkaisulla näkee, miten merkittävä joku ero on. Mutta. Ne on julkaissu jo, mä en. Ei auta mun parempi data ennenku se o paperissa. Kirjoitan nyt tän abstraktin FENS-kokoukseen ja sit kirjoitan sen artikkelin. Ihan tosi.) 

 —

Taika kirjoittaa Tieteen toiselta laidalta (mun näkökulmastani), sieltä humanistiselta puolelta. Ja vaikka onhan se luonnontieteissä pääosin ihan samaa ikuista apurahojen anelua, on kuitenkin mahdollista päästä jonnekin tutkimaan jotain ihan palkalla. Vaikka useampiakin ihmistieteiden edustajia tunnenkin, pakko myöntää, että en ole oikein tullut ajatelleeksi, miten hyväosaisia luonnontieteitä tekevät ovat.

 —

Jälkikäteen huomaan aloittaneeni tämän entryn puhumalla "kilpailijoistani". Ihan huomaamattani. Vaikka oikeastihan ne ei ole kilpailijoita vaan ihmisiä, jotka tutkii samaa asiaa, joten jos olen sitä mieltä, että tutkimuskohteeni on tärkeä, mun pitäis olla vain ja ainoastaan tyytyväinen ja iloinen että muutkin sitä tutkii. Asennemuutosta tarvis tähänkin päähän.

Sen lisäksi tietysti, että on ihan liian suureellista puhua "kilpailijoistani" ihan kuin ne edes tietäisivät kuka mä olen. Jos jotain, niin niiden labra "kilpailee" meidän labran kanssa, joka on siis käytännössä sama kuin että niiden labranjohtajan sukunimi kilpailee meidän labranjohtajan sukunimen kanssa.  

Ruma sana

Katseltiin tässä Helsingin Energian laskurilla, mitä maksaisi tämänkokoisen talon sähkönkäyttö vuodessa. Sähkölämmitys ja pitkä talvi, ja vesisänkykin kompensoimassa laskuissa kaikenmaailman lämpöpeittoja (vie sähköä kattolampun verran) ja EVE-myllyjä – ja vuodessa sähkölasku ei paljon yli tuhannen euron nouse. Lämmityskustannukset vievät tuosta sellaisen vajaan neljäsataa euroa – kilowattitunnin hinta laskutavasta riippuen enemmän tai vähemmän vajaa kymmenen senttiä.

Inspiraationlähteenä tälle laskennalle toimi napsakka 38500 yenin eli lähemmäs kolmensadan euron sähkölasku. Siis ajalta 22.12 – 25.1. Kuukaudelta. Eikä meillä ole edes saunaa tai sähköliettä, taloa ei lämmitetä (ja kylmä täällä on vaikka lämmitetäänkin) kun ei olla kotona ja suihkuvesikin lämpenee kaasulla. Tämä on siis kolme kertaa enemmän kuin vastaavana ajanjaksona marraskuussa, jolloin ulkolämpötilat jaksoi pysytellä tasaisesti kymmenen paremmalla puolella.

Siis anteeksi, miten nää japanilaiset kehtaa olla rakentamatta parempia eristeitä, kun kilowattitunti (ties mitkä sähkönsiirtokulut ja klubijäsenyyskolehdit mukaan lukien) maksaa 16 senttiä? Haloo, kuuleeko Kioto?? Onhan se ihan kiva, että Firmalla kehotetaan energian säästämiseksi käyttämään rappusia alle neljän kerroksen siirtymissä ja pääministeri mainostaa WarmBiz-kampanjaa ja pitkiä kalsareita, mutta – OPETELKAA JUMANKEUTA RAKENTAMAAN SÄÄNKESTÄVIÄ TALOJA!!!!

Kiitos. Helpotti vähän. Älköön silti kukaan tulko mulle juuri nyt kertomaan siitä, että "japanissa on neljä vuodenaikaa mutta melkein aina on kuuma ja kostea ja jos rakentaa talon kunnolla niin sinne läkähtyy kesällä ja se homehtuu pystyyn ni et parempi on että rakennetaan seinät pahvista ja ruiskutetaan vähän maalia pintaan". Saattaisin ottaa tuon pitkän puisen kepin nurkasta käyttöön.

(Japani tuo ulkomailta yli 80% käyttämästään energiasta; kotitaloudet käyttävät koko maan energiabudjetista 13.2%. Henkeä kohden japanilaiset eivät kuitenkaan käytä energiaa senkään vertaa kuin saksalaiset ja lähes kaksi kertaa vähemmän kuin amerikkalaiset – paikalliset näpsäkät kauppakassiautot kulkevat miltei pyhällä hengellä ja niillä ei sitäpaitsi matkustella juuri minnekään.)

 

Yllä meren, alla lasikaton

Curie-M(1912).jpgPäivän tieteeseen liittyvä teoreema, joka ei varsinaisesti liity loppukirjoitukseen mutta jatkona edellisiin värikyniin ja muistikirjoihin: tiedettä ei tehdä myöskään niin, että lasketaan työntekijöiden palkkaa.

Viime aikoina on ollut kädet niin täynnä työtä, että ei ole kyennyt siitä edes mitään kertoilemaan – hyvä että on saanut pidettyä ne paljonpuhutut muistiinpanoni ajantasalla. Onneksi – tai onnettomuudeksi, miten sen nyt katsoo – maanantain viikkopalaverissa tultiin sen tosiasian eteen, että tähän ekaan paperiin ei nyt sillai Aikuisten Oikeesti tehdä enää yhtään koetta, ja sen sijaan että olisin sitten tehnyt kokeita sitä seuraavaa juttua varten luovutinkin yli puoli vuotta yksityiskäytössäni olleen laitteiston review-kommenttien paineen alla hikoilevalle kolleegalleni – vaikka olisi siellä olisi ollut hiiriäkin tarjolla. Kauhean koekiireilyn jälkeen on edessä hetki, jolloin pitäisi ajatella, lukea, kirjoittaa ja viimeistellä analyysejä – ja kuten yleensä, ensimmäinen kokeeton päivä putken jälkeen menee multa lähestulkoon harakoille. On niin tottunut tiukkaan aikataulutukseen (kymmeneltä liemet valmiiksi ja kuplimaan, lounaan jälkeen leikekelkka jäihin ja aseet valmiiksi, tunnin päästä preparaatio, sitten laitteiston lämmittelyä puoli tuntia, puoli tuntia henkistä valmistautumista (=blogien lukemista), ja sen jälkeen solua solun perään niin kauan kuin lätty kestää) että tällainen "tarttis tänään varmaan tehä jotain" – tilanne ajaa mut lähinnä paniikin partaalle.

Tyhjensin jo roskiksen ja siivosin pöydän, mitä nyt? Aikaa siis paitsi haaveelliseen ikkunasta ulos Fujille päin katseluun myös turhanpäiväiselle jaarittelulle kuvitellun yleisön edessä.

Eräs johtavassa asemassa oleva tieteentekijä täällä tilitti mulle siitä, kuinka useampi kuin yksi parhaillaan paikalla olevan Scientific Advisory Councilin jäsen on todennut, että "kuulin että olet mennyt naimisiin" –  ja tämä ärsytti kovasti. Ajattelin että kyse oli vain tavallisesta "mitä hittoa se niille kuuluu" -ongelmasta, vaan erehdyinpä: ilmeisesti näissä piireissä naimisiinmeno tarkoittaa sitoutumista ja lojaalisuutta työpaikkaa kohtaan ja siis näin henkilö ilmaisee kiertokautta kiinnostuksensa instituutin johtoportaikossa nousemista kohtaan. Sen enempää kyseistä asiaa käsittelemättä: kun kyseessä on siis mies, hänestä tulee luotettavampi työntekijä naimisiinmenon jälkeen. Nainen taas lienee sinkkuna parempi työntekijä, kun ei ole miestä, jonka matkaan voisi joutua lähtemään toisaalle, puhumattakaan mistään raskaaksi tulemisesta. Siinä missä lapset tekevät miehestä tunnollisen ja vakaan työntekijän, naisesta tulee mielikuvissa korvatulehdusten ja päivähoito-ongelmien välillä ailahteleva riskitekijä.

irene-marie-labo-b.jpg

Kuuntelin aamulla Ylen eilistä Ykkösaamu-podcastia työmatkalla, ja siellä joku haastateltava heitti, että naisen täytyy olla kaksi kertaa niin tyhmä kuin miehen jotta siitä voidaan veistellä vitsejä. Sutkaus viittasi tietysti siihen taannoiseen tutkimukseen, jonka mukaan johtavaan tiedeasemaan pyrkivällä naiskandidaatilla on oltava kaksin verroin julkaisuja CV:ssään jotta häntä arvostettaisiin saman verran kuin muilta osin identtistä mieskandidaattia. Järkyttävää, totta, mutta ei oikeasti hämmästyttävää, jos uskalletaan myöntää miten syvällä ennakkoluulot istuvat. Naisten vähäisyys korkeilla paikoilla ei siis ole yksinomaan selitettävissä naisten omilla valinnoilla jättää tuuliset johtoistuimet miesten hoidettaviksi.

PLoS Biologyn essee kertoo meille sen yllättävän tosiseikan, että naiset ja miehet ovat erilaisia. Eivät ainoastaan fyysisesti vaan myös henkisesti – miehet ovat keskimäärin agressiivisempia ja kapeakatseisempia (=keskittyväisempiä?) kuin naiset, jotka taas ovat keskimäärin miehiä empaattisempia, avarakatseisempia ja sovittelunhaluisempia. Käsi ylös jos haluatte vastustaa tätä näkemystä! Vaikka sukupuolen perusteella ei taas voida sanoa paljoakaan yksilön ominaisuuksista, nykyinen tieteentekijöiden arvostusjärjestelmä joka perustuu rohkeudelle, voimakkaalle itsensäkorostamiselle, kilpailukyvykkyydelle ja määrätietoiselle omistautumiselle auttamatta suosii miehiä (ja miesmäisiä naisia) joilla nämä ominaisuudet ovat luonnostaan ikäänkuin "sisäänrakennettuna". On otettu tavaksi olettaa, että naiset jotka haluavat oikeasti edetä urallaan ovat epänaisellisia, siis kivenkovia, analyyttisen kylmiä, atleettisia ruumiinrakenteeltaan ja jäisiä henkilökohtaisille ongelmille.

Ja minähän tietysti pelaan mukana. Paljon ei puutu siitä että kantaisin mukanani "Olen Kovis!"-kylttiä itsensämainostustilaisuuksissa niinkuin eilisillä "tutustu guruihin"-illallisilla. Mainostan sitä että tavoitteeni ovat lähes liian korkealla kenenkään saavutettavaksi, katson vastapuolta reippaasti – miltei röyhkeästi – suoraan silmiin ja alitajuisesti puren hampaita yhteen niin että kasvoni näyttäisivät kulmikkaammilta. Viestin kaikin keinoin olevani kova jätkä. Ja se uppoaa – hetken päästä huomaan kuuntelevani kuinka herra "Kirjoitin Oppikirjat" suosittelee että harkitsisin urasiirtoa herra "Mullaon Supertietokone":n labraan.

franklin.jpgTäähän on kaikki fine&dandy. Tai oli, 1700-luvulla, jolloin tiede oli sitä, että joku rikas jätkä tai muuten vaan tarpeeksi onnekas saadakseen valaistuneen paronittaren sponsorikseen, istuu kammiossaan kirjoittaen käsin listaa kaikista Tieteen tuntemista hyönteisistä ja piirtää vielä käsin niistä kauniit monivärikuvat. Tai keksii laskennon. 

Newton julkaisi elinaikanaan 7 juttua, ja 7 lisää kuoltuaan. Vaikka mulla ei ole oikeita lukuja antaa, Einsteinin ja Rosalind Franklininkin ajoista vuosittain julkaistavien tieteellisten artikkelien määrä on kasvanut tähtitieteellisiin lukemiin, samalla kun koko alan rahoitus on muuttunut hermostuneeksi sekoitukseksi raakoja talouselämän realiteetteja ja "eihän kukaan tiedettä rahan takia tee" -hymistelyitä. Eikä juuri kukaan tee tiedettä yksin, vaan monihenkisen ja -tasoisen labran lisäksi tarvitaan koordinointia yhteistyökumppaneiden ja instituution hallinnon sekä ensiluokkaisia myyntiMIES-taitoja korkean profiilin luomiseksi ja säilyttämiseksi. Labran menestyminen ei ole en&aum
l;ä kiinni yksinomaan siitä, kuinka 110% :sesti sen työntekijät keskittyvät työtehtäviinsä ja kuinka suuri osa postdoceista löytyy keskimääräisenä lauantai-yönä laitteiston äärestä; agressiivinen ja itsevarma ryhmänjohtaja saattaa karkottaa mahdollisia yhteistyökumppaneita, kukaan ei jaksa kutsua illalliselle labheadia joka tunnetaan siitä kuinka kovaan ääneen ja taukoamatta myy omaa erinomaisuuttaan ja kenelläkään ei ole varaa menettää sitä tulevaisuuden polttoaineen keksijää joka ahdistuu väitöskirjatyössään ohjaajan poissaolojen ja kannustuksen puutteen vuoksi ja siirtyy paikallislehden toimittajaksi.

Mitä tässä siis meuhkaan on: tieteen tekoon tarvitaan paitsi muistiinpanoja, värikyniä ja rahaa myös ihmisiä jotka ovat empaattisia, jotka näkevät metsän puilta, jotka osaavat siloitella henkilökemiaryppyjä ja jotka ymmärtävät sanoa sille väikkärintekijälle että ota nyt hyvä mies rennommin, ei se homma parane sillä että vietät kaikki illat täällä ja sun poikaystäväs odottelee kotosalla.

web_cover_5_bw.gifTieteeseen tarvittavan sukupuolien välisen tasa-arvon puolestapuhujat usein huomauttavat, että se ikävinkin ongelma naiseudessa – hirvittävä uhka raskaaksi tulemisesta, ikäänkuin se olisi äkillinen tauti joka vie ihmiseltä älykkyyden ja kyvyn menestyksekkääseen toimintaan – ei välttämättä tarkoita kuin ehkä puolen vuoden taukoa työpanoksessa. Olen seurannut läheltä (= ollut huolesta soikeana), kuinka nainen tekee koetta labrassa iltamyöhään ja sen jälkeen kävelee naistenklinikalle synnyttämään ja luonnollisesti palaa takaisin sorvin ääreen muutamien kuukausien päästä, eikä kai ole mitään varsinaista syytä, miksi se toinen puoliso ei voisi jäädä kotiin lapsen ensisijaiseksi huoltajaksi (olettaen, että finanssipuoli on kunnossa). Mutta. Tässä taas vaaditaan, että nainen luopuu osasta naisiin aika luonnollisesti liittyvästä piirteestä eli äitiydestä – tai sitten tiedettä jälleen tekevät pääasiassa ne miehekkäät naiset, vaikka IMHO (in my humble opinion), tiede hyötyisi niistä naisellisistakin naisista.

Jotain pitäisi systeemissä saada muutettua, niin että me naiset – raskauksinemme, lapsinemme, heikommilla ruumiinvoimillamme, herkemmillä tunteillamme varustettuina – voisimme ottaa osaa ihmiskunnan edistämisessä tieteen kautta, muutenkin kuin valmistamalla teräksenlujille miehillemme lämpimän aterian ja hymyilemällä symposiokokkareilla. Jotenkin pitäisi saada systeemi ymmärtämään, että ihminen voi rakastaa tiedettä palavasti ja antaa sille paljon, vaikkei olisikaan itseohjautuva urakone vaan tarvitsisi dialogia väitöstyönohjaahan kanssa.

"Vasta kun isoäideillämme ja äideillämme ei ole kokemusta syrjinnästä, olemme siitä vapaita." Vaikken voi väittää mitään geneettisiä siteitä näihin roolimalleihin omaavani vaan ainoastaan joitain nimiin ja kansalaisuuksiin liittyviä, silti yritän katsoa heihin ja uskotella itselleni, ettei peli ole toivoton. Kuvissa siis ylhäältä alas: Maria Sklodowska-Curie, (Nobel-palkinnot vuosina 1903 ja 1911); Maria Sklodowska-Curie ja tyttärensä Irene Joliot-Curie (Nobel-palkinto vuonna 1935); Rosalind Franklin (ei Nobel-palkintoa vuonna 1962); ja Cecilia, virtuaalinen grad student PhD-sarjakuvasta.

"Pelin" on kuitenkin muututtava. Jotenkin vaivaa se, että viimeistä lukuunottamatta he kaikki kuolivat syöpään.

Toispuolelt jokkee – toot, soot ja kasvissyönti

 kukkaukot.jpg
Tässä eräänä päivänä harrastin kirjeenvaihtoa Hokkaidotytön kanssa, liittyen hänelle asettamiini työtehtäviin ja siihen miten erinomaisesti niistä oli suoriuduttu. Huvikseni kirjoittelin niitä helpompia osia mailista japaniksi, ja vielä naureskelin siinä mailissa sille, miten kauhean helppoa on kirjoittaa japania tietokoneella. Kaikki kanjit ja muut prikulleen kohdallaan eikä tartte edes sanakirjasta mitään tarkistaa: hommahan toimii siis niin, että näppäimistöasetus vaihdetaan japaninkieliseksi, ja sen jälkeen kirjoitetaan lausuntamuoto ja kone heittää siihen oikean kanjin. Helppoa kuin mikä, kunhan muistaa miten eri foneemit (tai mitä ne ta te ti to tsu:t on) pitää kirjoittaa.

Vastaus mailiin tuli saman tien: Hokkaidotyttö ihmettelee, miksei englantia voi kirjoittaa yhtä helposti kuin japania, miksei kukaan ole keksinyt siihen sopivaa systeemiä. Hetki menee ennenkuin tajuan mistä on kyse, kun kyllähän englantia näppäimistöllä kirjoittaa vallan mainiosti, useasti jopa (näppäimistöstä riippuen) helpommin kuin esimerkiksi suomea.

Vaan kysehän on tietysti siitä, että olisi aika monelle ei-natiiville englantia kirjoittavalle (ja varmaan myös aika monelle natiiville) suuri helpotus, jos voisi jollain tapaa kirjoittaa vaikka "ai toot" ja "ai thoot" ja kuvaruudulle ilmestyisi "I taught " ja "I thought". Ei se, että "eyes" ja "ice" lausutaan kumpikin "ais" (tai hyvin lähellä sitä) ole yhtään sen helpompi juttu kuin se, että on erinäköisiä kanjeja jotka voidaan lukea samalla tavalla (tai samannäköisiä jotka luetaan eri tavalla, kuten pahamaineiset vuoret "Shirouma" ja "Hakuba", joiden kirjoitusasu on täsmälleen sama.)

ikebana.jpgViime aikoina olen harrastanut kulttuurivaihtoa pari kertaa viikossa, kun Hokkaidotyttön eikaiwa- elikkä englanninkielisten keskustelutaidon kohottamiseksi käydään kahdestaan pidennetyllä lounastauolla keskustelemassa englanniksi asioista. Tavallisten "onpa ihan sugoi kylmää" ja "ootko kuullu Prof. M:n sihteeristä että…" löpinöiden sijasta pyritään siis keskustelemaan ns. "oikeista asioista" ja sen lisäksi mä yritän parhaani mukaan neuvoa englanninkielen käytössä. (Minä! Tosinatiivi. Jea.) Vaikka aikaa kuluu, paljon on opittu puolin ja toisin.

Viimeksi ajauduttiin keskustelemaan kasvissyönnistä; kerroin, että Japanissa asuvilla kasvissyöjätuttavillani on hankalaa, kun usein voi joutua havaitsemaan että tilaamassaan kasvisvaihtoehdossa onkin kinkkukastike. Hokkaidotyttö pyytelee anteeksi ja kysyy nolona – kun ei ole koskaan aikaisemmin kehdannut kysyä keneltäkään – että mitä tarkoittaa oikeastaan että joku on "vegetarian", ja miksi ne ei syö lihaa. Suuresti hämmästystäni näyttämättä selitän, että on olemassa paljon ihmisiä, joiden mielestä ihmisen ei kuulu syödä eläimiä koska se on moraalisesti väärin. Hokkaidotyttö on järkyttynyt, koskaan ei ollut hän kuullut moisesta, ja hämmentyy vain lisää kun selvitän että on olemassa sellaisiakin kuin vegaanit jotka eivät syö mitään eläinperäistä, eivät edes kalaa jota useat vegetariaanit syövät – "but, fish also animal, no?"

Hmm. Hankala kysymys tällaiselle joka ei itse ole vaivautunut eläintensyömisen etiikkaa aiemmin miettimään (uravalintakin on vähän sellainen notta…); ehdotan että kalat ovat tyhmiä eivätkä ehkä kärsi niin kovasti kuolemisesta. Nauramme tälle yhdessä, jatkan sitten kertoen tehomaataloudesta ja sikojen kurjasta elämästä ahtaissa sikaloissa, vertaan kalaan joka elää koko tyhjäpäisen elämänsä iloisena meressä kunnes se sitten päätyy sushiriisin päälle. Selvittelen vielä ekologisia näkemyksiä, sitä, kuinka yhden lehmän kasvattaminen lihakunton vaatii kauheasti energiaa ja rehua, kun samalla määrällä viljaa ruokkisi enemmän ihmisiä.

Hokkaidotyttö ei edelleenkään ole vakuuttunut asian oikeudellisuudesta. Kun on paljon ihmisiä, jotka saavat elantonsa siitä että kasvattavat niitä lehmiä, niin olisihan tosi väärin heitä kohtaan jos ihmiset lakkaisivat syömästä ja ostamasta nadanlihaa.

IMG_4071.jpgEhdotan sitä vaihtoehtoa, että lehmänkasvattajat ryhtyisivät porkkanankasvattajiksi, mutta sekään ei vakuuta: mitä jos lehmänkasvattajan vanhemmat, ja isovanhemmat, ja ties-kuinka-kaukaiset isovanhemmat ovat kaikki olleet lehmänkasvattajia. Ei ole helppoa lähteä rikkomaan sukutraditioita. Ja voihan olla että seitsemännen polven lehmänkasvattaja ei osaa kasvattaa porkkanaa.

"Mutta, eikös Japanissa perinteisesti olla syöty lähinnä kalaa, ja naudanlihaa on ruvettu syömään vasta ihan viime aikoina, ja buddhistioppien mukaan lihaa ei saa syödä?" ihmettelen, mutta ilmeisesti tämän nuorten aikuisten edustajan muisti ei kanna Meiji-restoraation taa, jolloin nelijalkaisten otusten syöminen oli buddhalaisoppien ja vetoeläinten suojelemisen vuoksi (!) kielletty tavalliselta kansalta. (Ainoa Totuus kertoi taannoin, että jäniksiä ei lasketa nelijalkaisiksi eläimiksi vaan pikemminkin linnuiksi pitkien korvien takia, ja sen vuoksi niitä saa munkitkin syödä ja niitä lasketaan samalla tavalla kuin lintuja.) Hokkaidotytön mukaan naudanliha on ainakin hänen äitinsä kotialueilla Osakassa tavallisen kansan ruokaa, kun taas porsaanliha on sitä hienompaa – siinä kun on jotain vitamiineja ja tiesmitä miinusioneita.

Joka tapauksessa, nykymaailmassa tuntuu käsittämättömältä että nuori, älykäs ja koulutettu nainen ei edes koskaan törmännyt eettisiin käsityksiin kasvissyönnin taustalla. Hokkaidotyttö siis ei todellakaan ole millään tavoin tyhmä tai kapeakatseinen.

(Kuriositeetti: Japanissa on kaksi kotoperäistä nautarotua, jotka asuvat villeinä kahdella saarella. Niiden kantayksilöt on ilmeisesti tuotu maahan joskus parituhatta vuotta sitten, ja ne ovat nykyäänkin geneettisesti lähempänä skandinaavisia kuin esimerkiksi filippiiniläisiä nautarotuja. Tekisi mieli päästä katsomaan, kuinka paljon ne ulkomuodoltaan muistuttavat suomenkarjaa.. 🙂 

(Keskimmäisessä kuvassa on RIKENin ruokalan aulan ikebana-asetelma, joka viime viikolla oli Hokkaidotytön luomus. Ikeban-kerho kokoontuu kerran viikossa, ja sieltä sitten valitaan aina yksi työ koristamaan viikoksi ruokalaa – tuo nimenomainen kuvastaa kevättä, joka selvästi ikkunan takana näkyykin.) 

Kevään keikkalista

– Stratovarius 21. – 22. 1., Shibuya O-East

– Rasmus 1. 3., Shibuya DUO

 – H.I.M. 17.3., Shibuya O-east

Stratovariukseen ei nyt ehdi varmaan lippuja saamaan, muuta pitää nyt käydä Rasmuksen ja HIMin poikia moikkaamassa. Kun vain sais aikaiseksi lippuvarauksen:)

 

(Bon Jovikin olisi Tokyo Domella huhtikuussa… onko ne vielä elossa?) 

Liian kaupunkilaistunut?

lunta2.jpgAamulla huoneissa on kummallinen valo. Sivusilmällä huomaa että ikkunan takana on jotain pielessä. Ja onhan siellä – lunta! Maassa jo toistakymmentä senttiä, ja lisää pyryttää, ennusteen mukaan iltaan asti.

Ja ei naurata. Vaikka voisi vähän mennä kävelemään ulos (sillai että pääsee alle viidessä minuutissa takaisin sisään) niin ei kyllä yhtään haluaisi oikeasti mennä minnekään tuossa säässä, erityisesti ei jaksaisi vaeltaa sinne suurlähetystöön käyttämään oikeuttani päättää Suomen asioista.  No, onneksi mulla on suuri sateenvarjo. (Mä en enää muista, käytettiinkö Suomessa sateenvarjoa lumisateella?)

Eilen sitten heräävät tyttövaistoni ja kaupunkilaisviettini saivat voiton mahtavasta työmoraalistani, ja lähdin töistä hiukan aikaisemmin – niin että juuri ehti käymään siellä Marui City Depaatossa kattomassa että josko vielä viime viikolla siellä näkemäni tarjouskäsi/olkalaukku olisi olemassa. Vailla suuria odotuksia siltikään, sillä varsinaiset alennusmyynnit oli jo ohi, ja kyseistä laukkua oli siellä tasan yksi kappale tarjolla… Mutta selkeästi kohtalo on sitä mieltä, että minä ja viininpunainen nahkaniittilaukku kuulumme yhteen  viininpunaisten tolppakorkosaappaitteni kanssa. Saa nähdä miten liukastelu noilla sujuu tänään sitten… Sinne lähetystölle kun on ikävä ylämäki Hiroo-on asemalta. Minnalla on kuitenkin tänään synttärit, ja sen kunniaksi on kansalle luvattu näyttää Paikka Josta Saa Maailman Parasta Tiramisua kansalaisvelvollisuuden täyttämisen jälkeen. Ehkä tämän ajatuksen voimalla saan itseni vyörytettyä kynnystä koristavan lumikinoksen yli. (Joo olen tietoinen että blogin arkistosivut näyttää edelleenkin vielä epäilyttävästi MovableTypen standardileiskaa käyttäviltä… korjannen kun jaksan:)

 

DVC00010.JPGViikonloppua ja palkkapäivää käytiin vielä juhlistamassa Styn ja Krabakin kanssa "nanjakanja"-nimisessä yakiniku-jointissa, joka vei välittömästi akatemiapalkinnot kauheimmasta soittolistasta (a la 80-luvun limudisko) ja vähiten lihaa sisältävästä pihvistä mitä ikinä olen nähnyt. Kun Suomessa kehutaan että grillimakkarassa on jopa 60% lihaa, täällä juhlitaan kun pihvissä on vain alle 30% lihaa. Tuommoinen jötkäle (300g pihvi) kutistuu hiiligrillissä aika pieneksi kun rasva sulaa. Silti, jotain edistystä tässä japaniinsopeutumisessa on havaittavissa: pari vuotta sitten moinen näky olisi tuntunu pelkästään kuvottavalta, nyt ajattelee että no, onpahan ainakin mehukas.

 

Vaan ei auta. Lumisade ei ole lakannut vieläkään (uhkailevat että jatkuu ainakin iltaan asti), mutta liikuttava on. Tai ei saa tiramisua. 

 

Kärpästen herran kanssa kahvilla

drosophila.jpgJuttelin tässä päivänä muutamana lattekupposen äärellä tuttavani Kärpäsherran kanssa. Tyyppi asustaa labrassa muutaman tuhannen banaanikärpäsen kanssa. Ilmeisesti oli nyt löytänyt jonkun mutaation jossain yhdessä välittäjäaineessa joka aikaansaa sen, että jos laittaa pari poikakärpästä tyttökärpäsen kanssa samaan häkkiin niin sen sijaan että pojat alkaisivat tanssia tytön ympärillä (heiluttavat ensin yhtä siipeä, sitten toista…) niin alkavatkin räyhäämään keskenään ympäri häkkiä. Tai jotain sinnepäin, kun ei ole juttua julkaistu kai nii parempi onkin etten liian tarkasti kerro. Hauskaa kuitenkin.

Ihmettelin sitä, että miksi se on just se banaanikärpänen joka on The Työkalu genetiikassa. Kuuleman mukaan joskus muinoin 1900-luvun alussa joku hullu tiedemies ™ yritti löytää jotain näppärää eläintä jota kiusata, ja yksi kandidaatti oli kärpänen – joita se sitten keräs niin että jätti baananinkuoria pitkin asuntonsa ikkunalautoja. (Olen varma, että vaimo arvosti.) Kärpäsparkoja ja niiden jälkeläisiä seitsemänteen(kymmenenteen) polveen saakka sitten muiden kandidaattilajien seassa altistettiin kaikenlaiselle ikävälle, kuten säteilylle ja myrkyille ja ties mille kiusaamiselle, kunnes vuosien (!) jälkeen herra Tutkija huomaa, että yhdellä kärpäsellä onkin valkoiset silmät. Siinä on ollut oikeasti yrityksen makua.

Vaan eipä siinä kaikki. Nyt näyttää vähän siltä, että ihminen ja banaanikärpänen ovat siitä lähtien voimistaneet yhteisevoluutiotaan; sen lisäksi että banaanikärpänen on kait kautta maailman sivu ollut ihmisen (ruokien) kaverina siinä missä hiiret ja rotatkin (eikä edes esiinny seuduilla, joilla ei ole ihmisasutusta), nykyään laboratoriohäkkejä kansoittava Drosophila melanogaster on selkeästi villimuodosta eroava elukka. Vähän samaan tapaan kuin kotikoirat ja -kissat ovat susia ja villikissoja hitaampia ja ainakin luonnossaselviämistaidoiltaan tyhmempiä, ei labrakärpänen selviäisi ikkunan ulkopuolella. (= vink vink, ei kannata lähteä vapauttamaan labrakärpäsiä.)

Ihminen puolestaan on kehittynyt näiden sadan vuoden aikana huimasti banaanikärpäsen ansiosta; voitaneen ajatella, että kaikki nykyään käytössä olevat genetiikan käsitteet perustuvat niihin ideoihin, joita ihmiset ovat kärpästen kanssa leikkiessään (silmien tilalla ylimääräiset jalat, tiedättehän) keksineet. Kärpästenherra itse sanoi uskovansa, että oli ns. onnenpotku, että banaanikärpänen huomattiin rekrytoida aikoinaan hommaan mukaan: se on niin käytännöllinen otus monellakin tapaa, että jotain muuta eläintä käyttäen tuskin oltaisiin vielä päästy edes DNA:n rakenteen ymmärtämisen tasolle saatikka joidenki kantasolujen kanssa säheltämässä.

All hail the mighty Fly!