Kirjoittelin pidempää kommenttivastausta Riisalle, mutta kun tämä blogaustahtini on niin surullista niin eiköhän tästä voi ihan oman entrynki tehdä.
Eli joo, tosiaan, banaanipuut ja biitsi ja iltanuotiot on hienoa, mutta aivan parasta elämässä on ne pienet asiat. Eläminen. Aikaa löytyy jos vain niille sen antaa, oleellisiin asioihin keskittyminen on helppoa eikä sitä varten tartte käydä kurssilla.
Toki elämäni on vähän erilaista nyt, verrattuna aikaisempaan. En katso telkkaria enkä TV-sarjoja netistäkään, en pelaa pelejä enkä juurikaan lue kirjoja. En käy baareissa tai ravintoloissa tai leffassa tai shoppaamassa. En lue tekkiuutisia tai blogeja juurikaan; Taannoin sanottiin, että Yoe lukee koko internetin ennen aamukahvia; nykyään on aivan mahdollista että Apple julkaisisi jonkun uuden maagisen laitteen enkä tietäisi asiasta ennenkuin näkisin sen jonkun käsissä. Tällä hetkellä en ole edes ihan varma että oliko suomessa ne vaalit jo vai ei. Ja *gasp*: en ole sukeltanut sitten heinäkuun.
Noista kun jättää kiinnostumatta niin kyllä aikaa riittää vaikka mihin. Pitkiin aamiaisiin kamiinan lämmössä. Siihen, että kiittää ruoasta. Siihen, että viettää lauantai-illan istumalla hiljaa.
Totta kai elämässä on stressiä ja huolia ja kiireitä. Kun ajan autolla pitkät sillat Okinawan pääsaaren puolelle töihin, hiljaisuus jää taakse ja keskityn töihin. Useimmiten en ehdi kotiin ennenkuin muut jo nukkuvat; hyvin usein jään tulematta kotiin kokonaan ja nukun jossain missälie labran liepeillä. Huolet on samat kuin kaikilla ja aina: riittääkö rahat, ehdinkö, pystynkö, pitäisi tehdä päätöksiä, ja kyllä, seikkailujen jatkot on jo suunnitteilla, aikataulu tiukkenee päivä päivältä. Saato pitää tiukkaa rotia, nähdessään mun liukuvan jonnekin murehtimisen puolelle hän nauraa, naputtaa lattiaan rystysillä, sanoo, Yoooeee, BII HIAA NAU yo! Aurinko paistaa nyt, vastapaahdettu ja -jauhettu kahvi höyryää kupissa juuri nyt, ja tärkein asia minkä pitäisi olla mielessä on laittaa uusi kalikka kamiinaan ettei jäähdytä. Elä pilaa tätä hetkeä menemällä jonnekin missä on ikävää!
Hevosen kanssa työskenteleminen opettaa myös. Hevonen elää sataprosenttisesti tässä hetkessä ja näkee asiat paljaina ja oikeina ilman kuvitelmia ja käsitekonstruktioita. Olen hämmästyksekseni ja nolostuttavasti huomannut itsekin, kaikesta hevoskokemuksesta huolimatta, pääsääntöisesti katsovani hevosta näkemättä sitä itseään oikeasti; paran ympärille rakennan mielessäni kaikenlaisia käsitejärjestelmiä jotka on peräisin kirjoista ja elokuvista. Erilaisia tarpeita. Haluaisin että tämä nelijalkainen kauramoottori tekisi niin kuin minä haluaisin ja kävelisi tuonne. Harjoittelen sellaista, että seison pellolla hevosen kanssa ja yritän nähdä sen ilman mitään filttereitä ja linssejä. Ei ole helppoa, mutta välillä onnistuu, ja silloin koko maailma on yhtäkkiä kovin selkeä ja kirkas.
Ja vitsi on siinä, että vaikkei nyt lähtisikään elämään niin ekstriimisti kuin yoe, ainoa mitä tarvitsee voidakseen “elää elämää” on muistaa BII HIA NAU. Muistaa että oikeasti istut siinä tuolilla oman takamuksesi päällä. Katsoessasi seuraavaa vastaantulijaa näe, että se on ihminen, että siellä sisällä on oikeasti joku.
Toki on äärimmäisen hienoa ja onnekasta mulle, että olen saanut elää ympäristössä, joka ei hoputa tai käske tarvitsemaan. Noin puoleentoista vuoteen en ole ostanut juurikaan mitään mitä ei voi syödä tai muuten käyttää pois. Makuuhuoneessani on valtava laatikko täynnä tavaraa joka on luokiteltu “pois annettavaksi”, ja joka päivä määrä kasvaa kun katson omaisuuttani ja ihmettelen että mitä mä nyt tälläkin muka teen. Kaikenlaisia teknologisia härpäkkeitä tulee käytettyä melkein vain matkoilla. Kermavaahdon voi vispata haarukalla. Veden voi keittää kattilassa. Luojan kiitos ei ole pölynimuria; kotitekoinen luuta on tuhannesti parempi eikä aiheuta raivonpuuskia.
Mutta silti, Riisa, en usko että jonkinlainen elämän aikataulujen järjestäminen on se juttu että voisi elää elämää. Riittää että muistaa elävänsä. Kiittää ruoasta. Rentouttaa hartiat ja vetää syvään henkeä.
... mutta täällä ei sada koskaan 