Joululahjoja en laajalti hankkinut tai lähetellyt, mutta joitakin kumminkin. Eräille tuttaville olin jo kuukausia sitten löytänyt jostain aivan mainion (IMHO) pikku lahjan, ei maksanut paljoa mutta ajatustärkeinjunou.
Postin kulun tuntien laskin huolella optimaalisen postituspäivämäärän, että paketti saapuisi juuri jouluksi. Postissa koristelin pakettia vielä erityisillä postin uusivuosileimoilla, ja palasin töihin tuntien hyvää mieltä ja jouluiloa.
Mitään en noilta tuttavilta kuullut, mutta eipä tuomitään – itse tiedän miten hankalaa on saada aikaan kiitosmailien kirjoittamista (niin, jos tässä sanoisi: Kiitos AHMA! :).
Pari päivää sitten, illalla kotia palatessani, löydän paketin postilaatikostani. Koristeleimat on tuhraantuneet, kulmat ruttaantuneet, ja kauniisti käsialalla kirjoittamani osoitteen päällä on ruksi ja tarra – osoite väärä – muuttaneet.
Blaah. Eih. Tosiaankin, olin kirjoittanut vanhan osoitteen, VAIKKA olin nimenomaan tarkistanut jostain sen uuden osoitteen. Jossain kännitilassa varmaan olin kopioinut kahdesta osoitteesta sen väärän, tai sitten kaikki aivokapasiteettini kului kyseiseen käsialanhuolintaan. Piih.
Noh, ehkä ensi jouluna sitten.
Tuli sitten tarve lähettää taas fyysisiä esineitä ulkomaahan, ei mitään kovin ihmeellistä mutta sievää kuitenkin. Ja kun nyt en halunnut että kyseinen esine joutuisi ns. väärille poluille vastaanottajamaan hiukan epäluotettavan postilaitoksen toimesta, päätin käyttää FedExiä. Sehän on luotettava ja nopea ja Ikebukurossa on näppärästi vielä niiden toimipistekin! Tätä lauantaiaamupäivää menin sitten viettämään sinne, ja tulipa säästettyä paljon rahaa.
Nimittäin: palvelu oli niin mahdottoman kurjaa, että tuli ihan Suomi mieleen. Ja tässä olin jo ehtinyt kehittelemään sellaista koti-ikävää, että harkinnassa oli jo lisävelkaantuminen lentolippuhinnan verran. Mut ei tartte, voin mennä epäpalvelutiskille tuntemaan itsensä häiriöksi muiden joutilaisuudelle. Ei mitään kohteliaita “tervetuloa nöyrään liikkeeseemme, voisimmeko olla mitenkään teille avuksi” vaan nenänvartta katsotaan mua kun sanon että haluaisin lähettää asioita ja kysytään et onks sul henkkaria.
Mitään sanomatta otetaan multa täyttämäni lomakkeet, laahustetaan niiden kanssa parin metrin päähän kopiokoneelle. Tyyppi kysyy multa japaniksi että puhutko englantia, nyökkään ja se kääntyy selin muhun supattamaan kolmannelle tyypille että voisitko selittää sille että ei me voida näitä kosmetiikkatuotteita lähettää, kun jos ne ei
siel vastaanottajamaassa ymmärrä et mitä ne on ni ne ehkä joutuu
hylkäämään ne. Kolmas tyyppi vilkuilee muhun päin ja alkaa sihisemään, ei kuule en mä tollasii pysty. Mä viuhdon niille et hei, kyl mulle voi puhua japaniksikin.Ensimmäinen tyyppi huokaa ja palaa tiskille kertomaan mulle nämä asiat ja käskee mennä istumaan penkille, syytä selittämättä.
Argh. Loppujen lopuksi lähetän sen yhden esineen paketista FedExillä ja muut saa mennä tavallisella postilla. Postissa ei o koskaan saanut muuta kuin hyvää palvelua. Ens kerral käytän Kuronekoa.
—
Pelasin tänään läpi myös PS3-pelin Genji – days of the blade. Kolmas peli vuoden sisään jonka saan läpipelattua – suuri saavutus mulle, joka viimeksi on pelannut läpi Ultima 9:n.
Ja ehkä nyt ymmärrän, miksi en saa niitä pelattua läpi: jälleen kerran käy niin, että olen uskonut kun sanotaan että se lopputappelu on aivan kauhea, siihen tarvitsee KAIKKI parannuspotionit ja aputimangit, eikä niitä saa tuhrata pikkumörköihin – ja enhän mä koskaan pääse sinne lopputappeluun saakka. Nyt sitten kun Genjissä – ja edellisessä pelissä, Ratchet & Clank:issa – sinne vihdoin pääsee, edessä on pettymys kun eihän siihen tarvittu juuri mitään taikakaluja. Ja harmistus, kun ei tullut koko pelin aikana testanneeksi niitä erikoisanimaatioefektein koristettuja maagisia pommeja.
Genji-pelistä tykkäsin kyllä loppujen lopuksi, vaikka pelaaminen juuttui yli puoleksi vuodeksi kohtaan josta en vaan päässyt eteenpäin kun pelin huonoin puoli – kamerakulman kääntymättömyys – tiputti mut aina hankalassa hyppykohdassa takaisin alkuun. Kauniit maisemat, musiikki, päähenkilöt ja niiden miekkatanssit – viimeisissä taisteluissa tuntui siltä että ei, en halua nyt vielä lyödä tätä vihollista ettei peli loppuisi (sen lisäksi, että joissain niissä oli tarinallisesti aika paljon fiilistä). Snif, loppui kuitenkin (Tämän johdosta Sula Pinta – podcastin eilisen jakson ohjelmamerkintöjen kirjoittaminen viivästyi, pahoittelut siitä;).
Ratchet & Clank sai multa paljon pisteitä siitä, että oli riittävän helppo että tällainen tumpelokin pärjää siinä ilman itkua ja kiristystä; LAIR oli … no, oli se ihan kiva, kaunis peli joka valitettavasti vaan on jäänyt ihan keskeneräiseksi – erityisesti loppua kohden alkoi häiritsemään, mutta silti pelasin läpi. Sankarillista!
Vaan mitäs sitten… pitäisi valita seuraavaksi urakaksi Heavenly Swordin ja Assassin’s Creedin välillä … Ninja Gaiden ja Unchartedkin olis, mutta jos nyt ensin noi…
Nyt on vähän kiiruista aikaa ilmassa. Alle kaksi viikkoa Okinawan reissuun – lomahan se on, mutta melkein meinaa tulla ressi. Kun nääs pitäis a) kirjoittaa kokonaan versio 1.0 tulevasta artikkelista ennen sitä, b) analysoida läjittäin rästidataa (mikä on että niitä ei ole koskaan tullu tehtyä kunnolla?) ja c) suunnitella, disainaa ja harjoitella se esitelmä sinne OIST-instituuttiin pidettäväksi. Noista kohta c) on teoriassa kaikkein mieluisin, mutta jotenkin sitä olen karttanut jo pari päivää – hyvä homma sinänsä, koska parhaiten saa muita rästitöitä tehtyä sillä, että karttaa jotain muuta hommaa. (Mä olen mm. pessyt kämppäni haagankämppäni sisäkaton kahdesti eläissäni, sijaistoimintona… kai). Huono homma siksi, että kun mulla on tapana käyttää esitelmissä hienostisanottuna originaaligrafiikkaa, eli inhoan sitä, että esitelmässä on artikkelin kuvat sen enempää editoimattomina – niin tähän nykerrykseen arviolta menee aikaa se pari viikkoa. Pih. 
... mutta täällä ei sada koskaan 